Seksikkäät stay-upit

Minulla oli tänään puoli päivää hienoa ohjelmaa oikein hienossa ympäristössä. Ennakoiva ja viisas nainen kun olen, päätin jättää pukeutumisharjoituksen aamuseiskaan, joka on aina ollut lempikellonaikani. Siinäpä sitten ähkin kitisevän Pakkauksen kanssa (honeymoon is totally over)  silmät ihan vitun ristissä ja rähmässä ja yritin kaivaa jotain fiksua ja filmaattista kehoani suojaamaan.

Totta helvetissä kaikki, toistan KAIKKI, sukkahousut olivat kadonneet kuin taikaiskusta. En osaa keksiä kuin kolme vaihtoehtoa. A) pesukone on niellyt ne, b) kotonamme sijaitsee pahantahtoinen sukkahousuja syövä musta aukko c) mieheni ei ole älynnyt sukkahousuihin törmätessään, mitä virkaa niillä on ja on heittänyt ne roskiin.

No, joka tapauksessa ainoat sukkahousuja muistuttavat rytkyt, jotka löysin, olivat monta kertaa juhlissa käyttämäni stay-upit. Minulla oli jo hame päällä ja Pakkaus nykimässä ovenkahvaa, joten pakko oli vetää tavallista seksikkäämmät kuteet niskaan, vaikka mieli ei todellakaan tehnyt aamupakkasilla heilua pihalla perse paljaana.

Aloin epäillä katastrofin aineksia heti kun pääsin liikkeelle. Tavallisesti sukat ylhäällä hyvin pitäneet silikonit tuntuivat vähän löysiltä kävellessämme kohti autoa, mutta ajattelin, että kyllä ne siitä vielä reislihakseen imeytyvät. Heitin mukulan tarhaan ja kaahasin kohti high society -tapahtumaa.

Myöhässä tietenkin, kun piti vittu raapia auton ikkunoitakin puhtaaksi varmaan puoli tuntia.
Arvatkaa oliko pylly jo valmiiksi palelluksissa?

Kun olin parkkeerannut autoni ja päässyt "oo la laa" -maailman ovelle, tunsin, että nyt se osui ja upposi. Paskanakki. Eli Katastrofi isolla K:lla.

Siinä avoimen taivaan alla keskellä kaupunkia toinen "seksikkäistä" stay-upeistani petti ja alkoi valua reittä alas kohti polvea. En päässyt edes ovesta sisään, kun sukka roikkui saappaan varressa. Oli pakko nakata käsilaukku maahan ja ruveta repimään pää hiessä sukkaa ja hametta ylös keskellä kirkasta päivää julkisella paikalla.

Tässä vaiheessa olin aivan saatanan kiitollinen siitä, että olin myöhässä. Minua ei sentään ollut toljottamassa kuin yksi hyvin kiinnostuneelta vaikuttanut rekkamies ja pari ohiajavaa autoilijaa.

Kun sain sukan ylös ja hameen alas, avasin fiinin seminaaripaikan oven ja marssin sisälle. Pääsin tuulikaapista aulaan, kun sukka retkotti taas jo polvessa. Hyvä, etten itkuun pillahtanut. Yritin pitää pään kylmänä (persehän oli jo) ja mietin vaihtoehtoja.

Joko vaeltaisin puolipäivää stay-up sukka näkyvillä kaupungin kerman keskuudessa tai kävisin vessassa repimässä sukanpaskat helvettiin jaloistani ja pinkoisin koko päivän paljain säärin lokakuun kirpeässä syyssäässä. Päätin valita paljaat sääret ja kusitulehduksen.

Vasta kun pääsin vessaan, päätin koettaa viimeistä oljenkortta. Vessassa ei ollut ketään muuta (ei tietenkään, koska he olivat kuuntelemassa innovatiivisia esitelmiä eivätkä taistelemassa aataminaikuisten alusvaatteiden kanssa), joten avasin yhden hanan ja kastelin sukkien yläosat reilun märiksi.

Toimenpide osoittautui neronleimaukseksi. Vanhat silikonit ryhdistäytyivät kummasti ja puraisivat itsensä kiinni reisilihaan niin että tärähti. Ainoa miinus oli tietysti se, että nyt en ollut vain puolialasti vaan myös märkä.

Koko ihkun parempien ihmisten juhlan minä sitten jännitin, koska ne sukanperkeleet kuivaisivat ja pitäisi rynnätä uudestaan vessaan (joka ei taatusti enää olisi tyhjä) roiskimaan vettä reisille.

Ihme ja kumma, mutta sukat pitivät koko päivän. Vasta kello viiden aikoihin aloin huomata taas löystymisen merkkejä, mutta sillä ei enää ollut väliä, sillä olin jo kotona ja kiskomassa niitä hevon helvettiin jaloistani muutenkin.

Mitä tästä opimme? 1. Älä käytä vanhoja stay-upeja hameen kanssa (ainakaan syksyllä/talvella), 2. Jos käytät vanhoja stay-upeja hameen kanssa, varaa laukkuun iso pullo Eri Keeperiä, 3. Kannattaa yrittää kaivaa ne sukkikset esiin jo edellispäivänä.

Joo joo, tuo viimeinen on minulle täysi mahdottomuus, mutta älkää tehkö kuten minä, vaan kuten minä neuvon. Aamen.

Elämäni paras aamu äitinä

Hallelujaa, hallelujaa, hallelujaa!!!! Nyt voisi joku enkelkuoro pelmahtaa eteeni laulamaan Hoosiannaa ja minä yhtyisin kuoroon syvältä sydämestäni! On katsokaas tapahtunut taivaallinen ihme, joka pimentää kirkkaudellaan sen Betlehemin kuuluisan tähdenkin.

Ihmettä voisi kuvata ehkä parhaiten sanoilla "Elämäni paras aamu äitinä" (mukaan lukien se aamu, jona Pakkaus syntyi). Ja miksikö? Siksi, että Tänä Autuaana Aamuna kaikki sujui kuin rasvattu ja JUURI niin kuin MINÄ halusin. Tähän asti se on ollut yhtä harvinaista kuin maapallon ulkopuolisen elämän bongaaminen.

Vielä herätessäni tyypilliseen tapaan pää tukossa ja naama väärässä en osannut arvata, mikä siunaus minua tulisi kohtaamaan, vaikka pieniä merkkejä jumalten hymystä jo olikin aistittavissa.

Pakkaus heräsi normisti puoli seiskalta (vittu) ja alkoi kysellä: "Äiti, joko herätään?" Mutta se kysely - siinä oli jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa. Se ei ollut sitä tavallista jalkapallohuligaanimaista kailottamista, vaan pehmeää kuiskailua. Aamuäreän luonteeni oli huomattavasti helpompi kestää kuiskailua kuin tavanomaista ylipirteää ja äänekästä mekkalaa ja pompahtelua sängyn ja mahani päälläni.

Kuiskasin takaisin, että "Äiskä nukkuu vielä vähän, mee pissalle". Pakkaus katosi kuin kuppa Töölöstä, suoraan vessaan. Kuului ähinää, lotinaa ja vessan vetämistä, kunnes ipana palasi makkarin ovelle ja ilmoitti myös itse pyyhkineensä pyllyn. Myönnän suoraan: jälkeä en viitsinyt tarkistaa. Päätin uskoa, että persus oli perusteellisesti pyyhitty ja sillä selvä (olisi muuten saattanut mennä aamu pilalle.)

Koska olimme vähän myöhässä, päätin antaa ipanalle aamupalan kotona. Tynkä veti purkin jogurttia ja sentin voikerroksella kuorrutetun näkkileivän naamaan ilman, että paidalle, sukkiksille/jaloille tai tukkaan olisi pudonnut yhtään tahraa tai murusta. Miettikää! Ei pisaran pisaraa! Ei röhnän röhnää! Ei talouspaperia, vaatteidenvaihtoa tai lattian/Stokken pyyhkimisiä.

Ja miettikääpä vielä tätä kaiken hyvän päälle: kun kersa söi, seisoin minä vessassa kuivaamassa tukkaa vietteleväksi työkampaukseksi! Ymmärrättekö te, kuinka perkeleen harvinaista tämmöinen on!? Kyllä - yhtä harvinaista kuin bongata maapallon ulkopuolista elämää.

Kun sitten siirryimme pukemaan vaatteita, onnistuin kaivamaan kaapista kertalaakista paidan, joka herätti suorastaan hurmiota (Huom! Yhtä harvinaista kuin maapallon ulkopuolisen elämän bongaaminen), koska siinä oli Helinä-keiju. Paita sujahti päälle ja sukkiksetkin tynkä kiskoi jalkaan ilman niitä tavallisia "SUKKA HUONOSTI"-märinöitä. Samalla helppoudella meni ulkovaatteidenkin päälle pukeminen.

Automatka sujui sekin auvoisasti. Jouduin selittämään vain yhden kerran (matkalla ehtii kuulla 3-4 biisiä),"Mitä se setä laulaa?" ja kaikki varakamppeet ja -tarpeet tulivat mukaan. Ei tarvinnut edes tarhan ovella hävetä niin kuin normaalisti ("Oli ne kumpparit mulla siellä eteisessä valmiina, mutta kun...") vaan kiikutin reput ja kassit rinta rottingilla suoraan narikkaan.

Pisteenä I:n päälle sain vielä pienen bonuksen. Ikään kuin Itämaan tietäjän lahjoittamana mirhamina huomasin töihin päästyäni, että kahvia oli jäänyt vielä minullekin (vitun loppasuut litkivät kaiken yleensä aina vartissa). Kaadoin sitä sitten kuppiin ja aloin kirjoittaa blogia. Sillä tällaista aamuahan ei työnteolla pilata.

Kertokaa, mikseivät kaikki aamut voi olla tällaisia?! Vai onko jollakulla? Jos on, kertokaa, mikä se salaisuus on? Pitääkö minun pukea jotain tiettyä päälleni, olla nukkumaanpannessa panematta jotain päälle, käydä paskalla johonkin tiettyyn kellonaikaan tai sanoa jotain määrättyä ennen nukkumaanmenoa?

Kertokaa - minä teen melkein mitä tahansa jatkaakseni tätä trendiä!

Tekoitkua ja teatterikoulua

Nyt kun olen turtunut ja tottunut noihin uhmaikäisen ulinoihin, olen huomannut, että yhä useammin penska käyttää epäilemättä täysin harkitusti ja taisteluväsymystä aiheuttaakseen ihka aitoa tekoitkua. Se ei ole sitä mölinää ja märinää, kun jotain ei saada periksi eikä varsinkaan sitä raivopäistä mylvintää (jonka kylkiäisenä ipana valahtaa lattialle karjumaan).

Ei, näissä tapauksissa Pakkaus saa sentään aikaan aitoja kyyneliä ja punoitusta.

Mutta tämä tekoitku. Voi jeesuksen pyssyt!
Se tulee ilmoittamatta ja ilman syytä. Ja on täyttä teatteria. Kuten esim. eilen.

Pakkaus tuhnasi Lumikki-palapelinsä kanssa ja minä luin kirjaa. Yhtäkkiä tynkä kesken hymisevän rinsessajutun ponkaisi seisomaan ja tuli eteeni naama väärässä. Siis sillä tavalla väärässä, että pystyin NÄKEMÄÄN, ettei se turpa oikeasti väärässä ollut. Kasvojen lihaksia vain jumpattiin onnettoman ihmisen lookia muistuttavaan asentoon. Ja sitten tuli se teatteriosuus.

Minä: No miksi sulla on tommonen ilme? Onks jokin huonosti ?
 (Kyllä, ehdottomasti teeskenneltyä paskaa minun taholtani, mutta mentiin nyt empatian ehdoilla.)
Pakkaus (kimeästi): Nokun nokun nokun....!!!
Minä (muka huolissaan): Mitä? Sattuiku jotain?
(Ei TIETENKÄÄN sattunut, minä näin! Mutta empatian ja teatterin ehdoilla mentiin.)
Pakkaus: Nokunokunokun....
(aivot raksuttivat ja - btw - naama unohti siinä sivussa näyttää onnettomalta)
...No kun se Eppu-kirja katosi!!!! Yyyy!!!
Minä: "Täh?"
Pakkaus: "EPPU-KIRJAAAA!!!! Yyyyy!!!!
Minä: "Mut sehän on alakerrassa niinku aina. Se mihkään oo kadonnu."

Kului muutama sekunti, jonka aikana pikkuämmä harkitsi asiaa selittämätön ilme kasvoillaan. Lopulta ylivoimainen logiikkani upposi. Ei ollut sitten kovin kamala hätä, kun ei tarvinnut edes sitä kirjaa lähteä alhaalta hakemaan.

Seuraavassa hetkessä mukula sitten kiehnäsi viereen ja alkoi kutittaa minua - ja nauraa rätkättää siihen päälle. Kun viittä sekuntia aiemmin oli koko maailma ollut (muka) musta.

Onko tämä nyt sitä tunteiden ilmaisun opettelua? Muistuttaa epäilyttävästi teatterikoulua. Ja kouluun joutuu näköjään osallistumaan äitikin.

ps. Älkää kirjoittako postauksia kännykällä. Ihan perseestä. Ja etenkin tuo ennakoiva tekstinsylttö. ...ja nyt se on sylttö. Olkoon. Saatana.

Aina yhtä epäsopivaa iloa

Aijai ja nam nam. Nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka juolahtavat mieleen, kun on pakko olla töitten puolesta täällä Helsingissä (voi ei!).

Olen toki palaveerannut puoli päivää ja niin teen myös huomenna, mutta on ihanaa, kun ei tarvitse joutua samojen urpojen piirittämäksi työpaikalla (siellähän on vain yksi viisas ja se olen minä). Ja - hyi minua taas - ihanaa päästä eroon noista perkeleen päivärutiineista kuten välipalat, päivälliset, iltapalat, hampaidenpesut ja iltasadut.

Täällä hotellihuoneessa minä olen yksinvaltias. Katson telkusta, mitä tykkään, luen mitä tykkään ja nukun jos tykkään. Eikä kukaan, ei edes Pakkaus pääse vinkumaan minulle yhtään mitään yhtään mistään ja keskeyttämään hupejani. Täällä ollaan hiljaa silloin, kun niin haluan ja mekastetaan myöhään, jos huvittaa (ei huvita).

Okei, huomenna tämä ilo taas on ohi. Mutta sehän sopii. Muuten alkaisin ikävöimään Pakkausta ja rutiineja, saatana. Olenkin todennut, että äitiys saa ihmisessä ilmiselvästi esiin psykopaattisia piirteitä.

Sillehän voisi muuten olla omaa diagnoosinsa! F100: äitiydestä johtuva kyvyttömyys nauttia pitempään kuin 24 h vapaudesta ja vainoharhaiset kuvitelmat lapsen onnettomasta tilasta ilman äitiä.

No niin lekurit: LÄÄKETTÄ KEHIIN JA SASSIIN! Että äitikin jaksaa nauttia täysin rinnoin vähintään viikon kestävästä Kanarian matkasta, vaikka penskat ovat mummolassa.

Päivän tarjous: Eniten vituttaa kaikki

Tämä viikko ei ilmeisesti ole meikätytön paras viikko. Lainatakseni tuota erään melkoisen tunnetun entisen blogin nimeä, tuntuu, että eniten vituttaa kaikki.

Tässä tämän päivän vitutuksen aiheet. (Huom! Aika- EI tärkeysjärjestyksessä.)

1. Aamulla oli pimeää ja sataa tihkuutti. Hyh helvetti.
2. Piti vittu ostaa uusi tupakka-aski jo ennen kahdeksaa. Kun vitutti aamuherääminen ja sää ja kaikki.
3. Töissä yksi idiootti jäi roikkumaan lahkeeseen ja lässyttämään paskaa jo ennen kymmentä, vaikka minulla oli kädet täynnä töitä ja väsytti. Vitun urpo.
4. Joku saatana oli tuonut kahvipöytään kuivan pullan. Kuivan pullan! Kivat sille.
5. Tietokone kosahti kesken tallennuksen. SAATANA!
6. Töissä ei ollut mitään tekemistä, kun tietokone ei pelittänyt. Jouduin vielä pitkästymäänkin, perkele (kunnes tajusin häipyä ennen aikojani).
7. Tarhasta haettaessa Pakkaus ryntäsi syliini. Joo joo, tosi superihkusöpöä, paitsi jos niskaan on vetänyt kalliin vaalean kangastakin. Vitun kivat raparoiskepaskatahrat helmassa ja hihoissa. Pesulakäynti edessä. Eihän tässä muutakaan tekemistä ole, saatana.
8. Muistin (taas), että autosta on lamppu palanut. Edellisen vaihdatin kuukausi sitten. Voi perkele!
9. Pakkaus on ihan hel-ve-tin pahalla päällä. Ihan vitun kivaa kuunnella ulinaa ja tekoitkua koko ajan.
10. Oivariini loppu. Vitutti, varsinkin kun huomasin vasta, kun leipä pompahti paahtimesta.
11. Kaapista löytynyt vuoden vanha voi oli kylmää eikä levittynyt leipään kunnolla. Vittusaatana!
12. Sormus tarttui sukkiksiin. Arvatkaa tuliko vittu reikä? No TULI. Vittu!!!!

Ja kello on vasta kuusi. Voi vitun vittu. Ai niin! Siinähän se on, epäonnen numero 13:

13. Viinakaappi tyhjä. EI HELVETIN PERKELE!!



PS. Täällä blogosfäärissä kun on tapana kierrättää niitä haasteita, ja minä kun olen niissä niin v-i-t-u-n huono (totta kai!), niin yritänpä kerrankin parantaa! Pankaapa tämä haaste kiertämään:
Listatkaapa äidit, isät ja kaikki muutkin ihmiseksi itsensä tunnistavat asiat, jotka juuri tällä hetkellä vituttavat isolla V:llä. Tästähän voi syntyä todellista joukkoterapiaa!

Nimim. Marraskuu on kohta ja se se vasta perseestä onkin!

Äidillinen ärsytyskynnys tai mihin kunnari kaatuu

Missä se äidillisen kärsivällisyyden rajan pitäisi kulkea, perkele? Missä?

Itse suoriuduin mielestäni eilen tosi pitkään tosi kivasti. Ja sitten kuitenkin paloi taas käämi. Oli semmoinen olo kuin olisi ollut kunnaria tekemässä, mutta kaatunut ja taittanut koipensa kaksi metriä ennen maaliviivaa.

Oli ulkoilua, lumisen hiekkalaatikon raapimista (minä tosin istuin perse palelluksissa puistonpenkillä), olemattoman lumienkelin ihailua, Lumikki-palapelin kokoamista (haukotus), syömistä, juomista, perseen pyyhkimistä, käsien pesua, pastillien antamista ja loputtomiin "Äiti äiti, mikä se "talitintti" on!?", "Äiti äiti, mikä se "jassoo" on!?", "Äiti äiti, miksi se lehmä meni katki!?" (=ei vittu mitään hajua, mistä oli kysymys) ja "Äiti äiti, mitä se lömlömflaa tarkoittaa?!"-kysymyksiin vastaamista.

Minä kannustin, pesin, pyyhin, ihailin ja vastasin vastaamasta päästyänikin.

Kun kello tuli seitsemän ja katsoin, että voisin vähäksi aikaa kaivaa esiin romskun ja paneutua miettimään välillä sarjamurhia enkä Pakkauksen mielikuvituskielen semantiikkaa, kiipesi ipana mahan päälle ja alkoi hoilottaa sitä iänikuista Ihhahaata. Kärsivällisesti, mutta jo hiukan kireällä äänellä pyysin leidiä laskeutumaan ihan maan kamaralle huutelemaan ja "leikkimään vaikka sillä kassakoneella kauppaa". Alkoi helvetinmoinen rumba. Minulle tyrkytettiin leikkirahaa, ksylofonin palikkaa, keijupäähinettä ja lopulta, kun en ilmeisesti ollut tarpeeksi mukana geimeissä (kun yritin niitä sarjamurhiakin seurata), tultiin taas päälle. Sitten: "ÄITI ÄITI, MITÄ SIINÄ KIRJASSA SANOTAAN? MITÄ?"

Kun en heti vastannut (viitsinyt ihan runnellun ruumiin kuvausta alkaa ääneen lukemaan), kampesi tynkä olkkarin pöydältä Ritari Miken seikkailut ja tyrkytti opusta minulle käsivarsi ojossa. "ÄITI! Lue äiti tätä!" Mutisin taas  jotain epämääräistä siitä kassakoneesta ja että "äiti ei nyt lue muuta kuin omaa kirjaa". Seuraavaksi muistan, että joku (kukahan?) kiskoi minua korvasta ja kailotti: "ÄITI, mikä sen Tuhkimon hevosen nimi on!?"

Kunnari kaatui sitten siihen.

"ANNA NYT JUMALISTE MINUN OLLA VÄHÄN AIKAA RAUHASSA!", pääsi minulta ennen kuin aivot olivat ehtineet käsitellä yhtään osaa suusta pullahtaneesta lauseesta.
Pakkaus jämähti tyynen rauhallisesti leuka itsepäisesti tanassa paikalleen ja tuijotti minua kalsean kylmästi silmiin.

Sitten: "MUTTA MIKÄ SEN TUHKIMON HEVOSEN NIMI ON!?"
Näin rakennetaan rakentavaa keskustelukulttuuria. Turha kai mainitakaan, mitä vastasin.

Kyllä. Aikuisena ihmisenä karjaisin, että "MISTÄ HITOSTA MINÄ SEN TIEDÄN!"

Onneksi se kello olikin sitten jo melkein kahdeksan. Ja Nukku-Matin aika ottaa vastuu.

Hyvää lapsityövoimaa II

Riemuitsin jo keväällä sairastaessani, miten kätevästi tuommoinen taapero pystyy jo palvelemaan kuumehoureista äitiraiskaa.

Nyt olen paatunut jo täysin tunteettomaksi. Vaikka olen elämäni terässä, juoksutan Pakkausta hommissa, jotka eivät itseä hotsita. Ja tätä toimintaa kehtaan vielä aivan pokkana suosittellakin: aivan helvetin erinomainen keksintö aktiivisen äiti-tytär-suhteen rakentamiseen!

Minun ei tarvitse turvautua edes mihinkään rumiin simputusmenetelmiin. Sen kun vain pyydän kauniisti: "Hei äitin kirja on tuolla pöydällä, tuoks sen tänne mulle?"

Penska terästätyy kuin hirven vainunnut pystykorva. Hän lähtee ammuttuna kohti kirjaa - aivan kuin maailmankaikkeuden tulevaisuus riippuisi siitä, kuinka nopeasti pokkari pelastetaan makaamasta ruokapöydältä. Tai aivan kuin joku muu (ei aavistustakaan kuka, en minä ainakaan) olisi kilpailemassa pokkarinmetsästyksestä.

Kun saan pokkarin, kiitän kauniisti, kehun Pakkauksen nopeutta, näppäryyttä ja ymmärrystä (= olen kannustava äiti), minkä jälkeen syvennyn esmes Nesbön maailmaan, samalla kun Pakkaus palaa rämpyttämään esim. leikkikassakonettaan.

Mutta tehtäviähän maailmassa riittää ja pian on aika uuden sellaisen! Joten samalla tavalla dramaattisesti minulle on eilen ja tänään kiikutettu esim. kaukosäädintä, sormusta ja tyhjää kahvikuppia (olisipa tynkä vähän pitempi niin voisi tuoda sen kupin täytenä).

Koska minulla tietenkin on yhtä paatunut ystävä (jonka kersat ovat jo teinejä), neuvoi hän minua kuinka palveluspiikaa pidetään kätevästi vielä vuosia. Kun luonnollinen palvelualttius häviää, kannattaa kuulemma vedota kunnianhimoon tyyliin: "Et muuten ehdi hakeen keittiöstä omenaa mulle 10 sekunnissa."

Ai miten valoisa tulevaisuus!

Pyyhkimään!

Ai että oli hieno perhehetki ihan juuri äsken. Erityisesti siksi, että se ei vaatinut minulta mitään toimenpiteitä.

Pakkaus törmäsi äsken päätä pahkaa veskiin ja tiedotti kovaan ääneen, kuten yleinen tapa on, että "KAKKA TULEE!"

Kun veskistä oli kuulunut aikansa ähkimistä ja vessalaulantaa, tuli pyyhkimisen aika. Jännitimme ukkoni kanssa arkisen lottoarvonnan tulosta. Ja sieltähän se tuli.
"Isiiiiii, pyyhkimään!"
Minä myhäilin voitostani tyytyväisenä ja jatkoin tärkeitä hommiani (tuskin tarvitsee mainita, että se liittyi sohvalla makaamiseen).

Kohta sain myhäillä entistä tyytyväisempänä. Vessasta kaikui nimittäin ukkoni närkästynyt ääni.
"Mitä ihmettä tämä TÖHNÄ ON?"
Vahingoniloinen paskapää kun olen, minua alkoi naurattaa ja päätin tässä vaiheessa heittää kannustavan "Onneksi olkoon!"-toivotuksen siipalleni.

Pakkaus kikatti tyytyväisenä ja ilmoitti: "Se EI ole töhnää! Se on mämmää!"
"Mitä tämä on?!", tivasi ukkoni edelleen tyytymättömänä ja näin kuinka hän kykki vessanlattialla perse pystyssä. Sitten: "TÄÄHÄN ON KAKKAA!"
Pakkaus päästi paskaisen röhönaurun kuten asiaan kuului ja huudahti iloisesti: "JOO!".

Alkoi siivousoperaatio, Pakkauksen valistaminen tyyliin "Ei siltä pytyltä nousta ennen kuin kaikki kakka on tullut pyllystä pois!" ja sitten tietysti lapsentutkinta.

Ukkoni voihkaisi tuloksen saatuaan. "Ei helv...sää oot ihan kakkainen."
Pakkauksesta tämä oli vuoden vitsi ja hän hekotti edelleen onnesta soikeana ja moitteista piittaamatta.
Vasta kun mieheni oli pessyt tyttäremme jalat ja peffan, loppui lysti.

Kuului Pakkauksen närkästynyt ääni: "Hei! Se on ihan tyhmää, et kastelee toisen pikkarit!"
Isä vastasi: "Niin on. Mutta se se vasta tyhmää onkin, että kakkaa lattialle."

Näin meillä tänään. Luulin, että tuo paskassa kieriminen on jo ohimennyttä aikaa, mutta eipä näköjään sittenkään. Oppia ikä kaikki.

Aseleikit á la prinsessa

Yritän olla olematta liian tiukkapipoinen mihinkään Pakkauksen mielikuvitusleikkiin liittyen ja siksi yrkkä kurkussa jaksan katsella ja  kuunnella esimerkiksi joka puolelta vellovaa prinsessahömpötystä (= tätä on todellinen äidinrakkaus).

Nyt on leikkikehiin tullut kuitenkin uusi ulottuvuus: teräaseet!

Joku saattaisi ajatella, että tässähän on varsinainen ilon aihe. Onhan sentään huomattavasti särmempää touhuta aseiden parissa kuin tunkea kaikkea mahdollista joulunauhasta siivilään kruunuksi päähän (btw, kyllä: se joulunauha on edelleen sitä samaa, jota esittelin edellisjoulun sisustuspostauksessa).

Valitettavasti vain prinsessahömpötyksiä ei suinkaan ole unohdettu. Leikkiä on vain jalostettu nyt siten, että prinsessa tarvitsee uusia varusteita - aseita.

Eilen sitten Pakkaus saapui prinsessapuku päällä ja iskän mappikuminauha päässä mesoamaan, että "Mää tartten sen miekan!". Kun kysyin, että mihin sitä miekkaa sitten tarvittaisiin, oli vastaus päivänselvä: "Jos merirosvot tulee!"

No. Yritin siinä valistuneena vanhempana selittää, että eihän tässä mitään miekkoja tarvita, kun ne merirosvot on varmaan ihan kilttejä (jep, olen yököttävä lässyttäjä ja vielä paskanpuhujakin). Pakkaus ei ollut samaa mieltä ja tivasi vain aseen perään. Hetken jankkaamisen jälkeen hoksasin kehua sitä kuminauhakruunua, joten miekka-aihe sivuuttui siististi. Mutta vain hetkeksi. Kohta olkkarin toisesta päästä Ikea-teltan takaa kuului kovaa kohkausta:

"Äitiäitiäitiäiti! TULE KATSOMAAN! Mulla on nyt se miekka!"

"Mitä?!", minä kivahdin ja mulkoilin jo valmiiksi pahalla silmällä kohti keittiötä, ettei sieltä vain ollut kaivettu mitään veitsentynkää esiin.

"Tule katsomaan! Mää näytän!", kailotti ipana, joten revin perseen sohvasta ja lähdin katsomaan, millaisen moran pikkuämmä oli saanut käsiinsä. Ja TA-DAA, se on tässä: 

Pakkauksen merirosvomiekka koostuu pinkistä piippausraudasta ja kahvasta irrotetusta maalitelasta.

Tämä kelvannee todisteeksi siitä, että tutkainta vastaan on aivan turha potkia. Voisin yhtä hyvin marssia lasten leikkiasekauppaan (löytyy varmasti ainakin Jenkkilästä) ja ostaa näköispainokset singosta, rynnäkkökivääristä ja parista Glockista ja Rugerista. Sekä tietenkin kokoelman erilaisia miekkoja säilästä sapeliin.

ps. Illemmalla miekaksi oli muuttunut rikkalapio. Pelottaa jo ajatuskin, mitä ipana saa aikaiseksi, jos alkaa sillä joka ilta pitkin olohuonetta hutkimaan.

Mässäilyä Mäkkärissä ja maailmantuskaa

Meillä on nyt kohta kuuden viikon ajan ollut Pakkauksen kanssa tapana käydä herkuttelemassa perjantaina, Mäkkärissä tietenkin.

Nyt poden globaalia huonoa omaatuntoa. Vaikka olen sitä mieltä, ettei pitäisi.

Tämä se onkin.
Perkele, että pitää hävetä kaikenlaista tyhjää paskaa, missä ei ole mitään hävettävää. Kun minusta nyt tuntuu, että Mäkkärihän tuntuu olevan aika edistyksellinen firma alallaan. Huutakaa vain, hihhulit, mutta terveysinformaatio Mäkkärillä ainakin on hallinnassa: näen kalorit ja muut määreet paketeista. Lisäksi ne vielä hallitsevat maunkin.

Olen aivan satavarma, että maailmassa on pilvin pimein yrityksiä, jotka käyttäytyvät ihan yhtä huonosti kuin McDonald's. Enkä itse asiassa ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että McDonald's käyttäytyy nyt aivan erityisen huonosti. Kyllä ne naudat kärsivät ja possut huutavat jossain päin maailmaa, vaikka Mäkkäri ajettaisiin alas vaikka heti. Jos ihan ytimeen mennään, niin eikö se ongelma ole se, että ihmiset vain tykkäävät syödä lihaa?

Entä, jos emme kävisi Mäkkärissä? Paranisiko maailma?

Onko olemassa jokin ketjuravintola, joka parantaisi perhe-elävän viikonloppuelämää ilman, että pitäisi alkaa itse keittämään jotain helvetillistä settiä lähiruokaa, joka ensin on itse kaivettu esiin joltain torilta, kaverilta tai muulta erikoiskasvattajalta? Jos on, niin ilmoittautukaa, kiitos! Minulla ei ainakaan järki kestä 50 tunnin työviikon jälkeen alkaa kehittää jännittävää kesäkurpitsa-munakoiso-selleri-pataa kera onnellisen naudanlihan, joka on haalittu jostain iloisen lehmän Nakkilan tilalta.

Mikä sitten olisi vaihtoehto? Kannattaisiko pistää paukut siihen, että kehitetään keinotekoista lihalta ja rasvalta maistuvaa ruokaa? ¨


Eiköhän sittenkin vain aleta elää epäterveellisesti ja kuolla ajoissa. Minusta se vain on ihan oikeasti hyvä vaihtoehto.

Käännösmusiikkia kolmevuotiaalle

Viime aikoina matkamme tarhaan ja sieltä pois ovat sujuneet hyvässä hengessä. Pakkaus on viimein viisaasti päättänyt, että autossa raikaava paskasoittolistakanava on hyvä asia ja alkanut innolla kuunnella biisejä.

Paha vain, että innostus väistämättä työllistää äiskää, yllätys yllätys. Joka aamu ennen sianpieremää (siis ennen kuin kello jumalauta lyö edes kasia) ja joka iltapäivä, kun ylikuormittuneet aivot ovat jo täydellisessä oikosulussa, pitää minun selittää, mitä "sedät/tädit" radiossa laulavat (ja huomatkaa, aivan sama onko biisi englannin- vai suomenkielinen).

Ohessa esimerkkejä:

Pakkaus (jokikisen biisin kohdalla): "ÄITI mitä siinä sanotaan!? Mitä se laulaa!?"

Ja äitihän vastaa...:

1. Musta Barbaari: Salil eka, salil vika

"No se setä sanoo, että täytyy jumpata kauheesti. Et ei pärjää, jos ei jumppaa. Ja sillä sedällä on kauheat muskelit. Eikä se oo rasisti."

(Seuraus: Kommentteja tyyliin, "Mutta äitikin jumppaa! Ja mäkin jumppaan!")

2. Lady Gaga: Applause

"No se täti tykkää, et sille taputetaan KAUHEASTI. Se haluaa, että sille hurrataan ja taputetaan ja sit huudetaan tosi kovaa."

(Seuraus: Erittäin hyväksyvää hyminää ja "JOO"-huutoja)

3. Pariisin kevät: Odotus 

"No se setä oottaa siellä häkin ovella, että se täti uskaltaa tulla pois. Se vain oottaa, ei se mee sinne sisään, mutta jos se täti tulee pois, niin sitte ne halailee kauheasti."

(Seuraus: Kysymystulva ja keskustelu siitä, miksi täti on häkissä, mitä se setä odottaa ja miksei setä mene sisään. Kaunis mutta uuvuttava biisi.)

4. Kim Cesarion: Undressed

"No se setä sanoo, että sitä pyörryttää. Ja että se tyttö näyttää yksinäiseltä. Sitte se haluaa olla nakupellenä!"

(Seuraus: Hillitöntä röhönaurua.)

Onneksi meillä on nykyisin vain vartin ajomatka tarhaan. Alkaisi tulla mielikuvitukselle ja kolmivuotiaan tasolle sopiville selityksille seinä vastaan, jos joutuisi tulkkaamaan edes viisi minuuttia pitempään.