tiistai 26. kesäkuuta 2012

Puhit, Muumit ja jäähyväiset omalle ajalle.

Tulen juuri kolmen vartin epäonnistuneelta nukutuskierrokselta ja pistää vähän vituttamaan.

Pakkaus keksi pari viikkoa sitten, kuinka pinniksestä punneretaan ulos eikä mikään ole sen jälkeen ollut ennallaan. En uskalla pistää penskaa sänkyynsä, koska tämä rymyää sieltä ulos siinä määrin arveluttavissa asennoissa, että saattaisi huonolla tuurilla olla pää halki eikä lastensänkyä vielä ole.

Niinpä olen joutunut nukutushommiin oikein urakalla. Kersa ei suostu jäämään parisänkyymme yksin, joten minun pitää kaveerata siellä hänen kanssaan niin kauan kuin Nukkumatti suvaitsee saapua matalaan majaamme. Ja se paska-Mattihan ei koskaan enää tule silloin kun asiallista olisi.

Äskenkin piltti heitti sängyssä volttia ja laski peittonsa Nalle Puheja. "Puh", hän totesi ja osoitti yhtä keltaista nallenpalleroa. Minä en sanonut mitään ja teeskentelin nukkuvani. Penska ei tästä lannistunut. "Puh", hän sanoi uudestaan - selvästi painokkaammin - ja osoitti uutta Puhia (katsoin ripsien välistä). Minä en reagoinut. Hetki hiljaisuutta. Sitten helvetillistä karjuntaa suoraan korvaani:"PUH!!!!!!!"

Olin hypätä housuistani, käänsin päätäni ja siinä samassa käänsi päätään myös Pakkaus. Kallo rusahti kuin keilapallo suoraan nenävarteeni. Seuraava heilautus ja samainen takaraivo rojahti otsaani.

Kun minä makasin kanveesissa ja kokeilin, tuleeko nokasta verta, lähti ipana kohti yöpöytää. Kuului kovaa ähellystä ja näin, miten pieni ahteri heilui uhkaavasti sängyn reunalla. Sitten tenava kääntyi voitonriemuisesti hymyillen takaisin minua kohti. Ja sillä oli Muumi-arskat päässä.

Siihen loppui minun uskoni tämän illan nukuttamiseen. Tuossa se Pakkaus edelleen pyörii (nyt sandaalit jalassa ja ilmapallo kainalossa).

Kannattanee varmaan sanoa hyvästit omalle ajalle. Sille viimeiselle hituselle, mitä siitä on jäljellä.



lauantai 23. kesäkuuta 2012

Jengi ratsastaa

Tyttäreni on ruvennut leikkimään mielikuvitusleikkejä. Hänen mielikuvituksensa se vasta outo paikka onkin. Ja siellä on pelottavia ratsujoukkoja.

Keittiöstä kuului äsken reipasta rallattelua.
"I-hah-haa, I-hah-haa, I-hah-haa", raikasi koko kämppä ja minä lähdin katsomaan, millä mukelo on tällä kertaa ratsastamassa. Löysin lattialta lapsoseni, joka tanssi tämän oudon kyhäelmän ympärillä ja aplodeerasi itselleen.
 Ei mene tuolla porolla hyvin. Eikä muuten pupullakaan, kun pitää lehmä sylissä ja sen perse vielä naamalla ratsastaa.

ps. Hyvää juhannusta!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Ilon evankeliumi tai kuningas makkara

Olen tässä kärsinyt melkoisesta luovuuspulasta, joka johtuu kolme viikkoa kestäneestä unettomuudesta, jonka puolestaan on aiheuttanut yhdistelmä Pakkauksen korvatulehdusta ja kova työtahti. Päätin nyt kuitenkin jakaa ilon evankeliumia kaikille niille, jotka potevat huonoa omaatuntoa lapsensa "vääristä" ravintotottumuksista.

Niin paska äiti kuin osaankin olla, olen yrittänyt tunkea mukulan nassuun nelikuisesta lähtien myös vihanneksia. Olen kuvitellut, että perimmäinen syy siihen, että itse vihaan vihanneksia, johtuu varhaiskasvatuksestani. Kasvoinhan pelkällä potulla, lihalla ja ruskealla kastikkeella, joita höystettiin korkeintaan punaisella maidolla. Nyt olen oivaltanut, että voin vapauttaa oman äitini - ja itseni - syytöksistä. 

On aivan sama, miten paljon tomaattia, kurkkua, omenaa tai porkkanaa pöytään pilkkoo. Jos tarjolla on lihaa, rankataan rehut säälimättä statisteiksi. Ja mikä on kaksivuotiaani silmissä suurin onni ja autuus? Se on - tadaa - makunautinto nimeltä makkara!

Olisittepa nähneet penskani - sitä paatoksella viherpiipertäjäksi painostamaani -, kun isi paistoi pannulla kabanossia. Natiainen nyki ukon puntteja, esitti koko rääkymisrepertuaarinsa (raivoisasti) ja kun makkara viimein kärysi kuumana, hyökkäsi hän suoraan isin syliin.  Lapselle oli yksi lysti, vaikka käntty oli kuumaa ja Kotisinapilla kuorrutettua. Kaikki upposi. 

Kehotin miestäni vähän huijaamaan, ja tunkemaan haarukan varteen myös vähän salaattia tai tomaattia mätön mukaan. Siitäkös se saatanallinen show syntyi. Tyttäreni osoitti, että hän ei ole enää mikään puolivuotias pallerontollero, joka nielee hyväuskoisesti mitä hyvänsä höttöä. Joka kerta - TOISTAN - joka kerta, kun aterimen nokkaan yritti tunkea vaikka vain minimaalisen määrän piilopaprikaa tai
-kurkkua, alkoi hirveä älämölö. Vain tosituote kelpasi makkaranhimoiselle mölyapinalle. 

Koin valaistuksen hetken, jonka aikana taisin irrota ruumiistani. Katsoin itseäni ja salaattia katosta inhoten ja ymmärsin sen, mitä minun olisi pitänyt ymmärtää jo aikoja sitten. Sille, että tyttäreni ja minä vihaamme vihanneksia, on olemassa hyvä syy. Se johtuu siitä, että ne ovat perseestä. Ainakin makkaran rinnalla. 

Siispä - hyvää ja huoletonta grillikesää!


perjantai 15. kesäkuuta 2012

Yritin katsoa elokuvaa

Otsakkeessapa se kaikessa komeudessaan. Minulla on täydellisen onnenkantamoisen ansiosta vapaailta miehestä ja Pakkauksesta, joten marssin videovuokraamoon ja vuokrasin "Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja" -leffan.

Sitä ennen kuitenkin tirpaisin neljä lasia viiniä naamaan ja mitä tapahtuikaan?! En pystynyt seuraamaan elokuvaa. Se oli liian fiksunoloinen minun mielentilalleni (tai älykkyysosamäärälleni). No, eipä mitään. Yritän uudestaan huomenna.

Olen satavarma, että tajuan kaiken ja ymmärrän vähemmästäkin vihjeestä juonen yskän, kun Pakkaus on karjumassa, kiljumassa, huutamassa ja raivoamassa kyljessäni. Ja kyllä, hän tekee sitä ihan aina, vaikka kuinka jakaisin huomiota. Sama sitten yrittää vaikka katsoa telkkua siinä sivussa.

torstai 14. kesäkuuta 2012

Sisustusvinkki: taidekoti kohtuuhintaan

Nythän on niin, että jokaisen individualistin pitää saada ilmaista itseään siten, että tuloksena on vain ja ainaostaan aitoa ja autenttista itseä.

Koska minä on olen sisustuksen suhteen yhtä ahkera kuin "vittuun nukkunut matkamies", johon mummoni tällaisissa tapauksissa aina jaksoi viitata, olen delegoinut tehtävän tyttärelleni. Ja miten viisas olinkaan! Tyttäreni on luova, omintakeinen ja aina yllättävä. Kodistamme on kuoriutunut taiteen ja designin tyyssija. Tehkää perässä ja nauttikaa tyylikodista, jota ei voi kopioida!

Tässä pari esimerkkiä:



Esimerkki siitä, miten olohuoneen pöydän tabula rasasta tulee modernin ilmaisun temmellyskenttä. Jälki on villiä, värikästä, hieman punk-henkistä. Erityisen punk-henkistä siitä tuli siinä vaiheessa, kun piltti oli vesiliukoisten puukynien sijaan löytänyt isin ei-millään-liukoisen tussin.
Hillittyä ja hienostunutta kukkakuviota sata vuotta vanhassa ovessa. Välineenä tässä on käytetty kuulakärkikynää. Toistaiseksi ovessa näkyvä pastellisävyinen graffiti-tyylinen väritys ei ole peräisin spraymaalista vaan kameran valotusvirheestä. Mutta tämä todellakin antoi minulle uuden idean. Huomenna Tikkurilaan into piukkana etsimään sopivia sävyjä ja spraypurkki penskan kouraan (olenkin etäpäivällä)!
Re-thinking Marimekko. Aika tylsää katsella aina samaan suuntaan kulkevia viivoja vaikka olisi kuinka aika arvokas pöytäliina. Ei muuta kuin kynä (mustekynä totta kai) kännyyn ja kuviot uusiksi. Tanssi Armi polkkaa haudassas!

Unohtakaa siis toisiaan toistavat Koti&Keittiöt, SisustusGloriat ja kaiken karvaiset Innot. Ja pankaa kynä kauniiseen käteen. Siihen pieneen siis.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

Paatunut äiti palautuu, palautuu ja palautuu

Olen tässä pitänyt pientä paussia sanallisen avautumisen suhteen, koska olen avautunut mielestäni tarpeeksi noin niin kuin fyysisesti. Kuten edellisestä ylimielisestä vuodatuksesta voi havaita, olin viime tietojen mukaan lähdössä työmatkalle Vilnaan. Nyt olen tullut sieltä takaisin -  mukanani maailman mahtavin matkamuisto: mahatauti, joka ei lopu laisinkaan. Tämähän tarkoittaa tietysti sitä, että työreissun kanssa kävi köpelösti. Se oli Murphyn kosto äidille, joka kehtaa rinta rottingilla riemuita irrottautumisesta arjesta.

Koko matka lähti liikkeelle helvetin hohdokkaasti kello seitsemän aamulla. Kipitin pienen paakasini kanssa kollegani kyytiin, jotta pääsisimme lentokentälle ajoissa. Yleensä rakastan lentokenttiä yli kaiken, mutta tässä tapauksessa en juuri ehtinyt rakastamaan mitään. Turvatarkastuksessa jouduin riisumaan kengät, vyön ja korvikset ja  kaivamaan laukustani ylimääräisen sytkärin takavarikkoon. Oli siinä ja siinä, ettei turvamiehistö vaatinut minun paljastamaan viimeisen muodin mukaisia tukirakenteitani, jotka pitivät pystyssä rintaliivejäni. He luopuivat onneksi ajatuksesta. Ehkä he arvasivat, ettei siitä seuraisi kokonaisuuden kannalta merkittävää hyötyä - pikemminkin päinvastoin.

Kun pääsimme sinänsä hienoon hotelliin, meidät ohjattiin kokoustilaan. Siellä me sitten istuimme - pyöreän pöydän ääressä kuin ritarit ikään ja haukottelimme kukin salaa milloin nenäliinaan, milloin vissypulloon. Kun olin katsellut kuusi tuntia tappavan tylsiä taulukoita, puuduttavan pahoja power pointeja ja haukotellut itseni melkein hyperventilaatioon, pääsimme viimein hotellihuoneisiin palautumaan kokonaiseksi tunniksi. Puunasin itseni pikavauhtia todelliseen tshäräkuntoon (niin hyvään kuin perheenäiti voi) ja kuin taikaiskusta olin valmiina hyvää ruokaa ja raivopäistä juopottelua varten.

Kävi ilmi, että niin hyvä kuin hotelli muuten olikin, ruoka ei ollut kovinkaan kummoista. Kokki oli mitä ilmeisimmin avioeron partaalla ja perkeleen vihainen, koska ruoasta puuttui suola täydellisen kokonaan.

Käytimme kollegan kanssa valehtelematta koko suola-arsenaalin kaikkien kuuden ruokalajin pelastamiseksi, mutta ei se mitään auttanut. Viinitarjoilu sentään pelasi. Pääsin hädin tuskin kulauttamaan kurkkuuni yhden hörpyn, kun tarjoilija jo parkkeerasi taakseni ja holautti lasiin tuplat siitä, mitä olin nielaissut. Terävä kaveri. Huomasi ilmeisesti, kuka oli viinan tarpeessa. Sanomattakin on tietysti selvää, että huonon turnauskestävyyden omaavana tätinä humalluin hetkessä kuin olisin parin lasin sijasta juonut ämpärillisen keskenkäynyttä kiljua.

Seuraavana päivänä olo oli ihana. Krapula vaivasi, ruoka ei maittanut ja kiduttavan pitkät kokoontumisajot jatkuivat kuin helvetin alimpaan kerrokseen järjestetyt saatanalliset saunakilpailut. Joku hullu oli buukannut paikalle jonkin irvokkaan innovaatioihmeen ja pellepelottoman sekasikiön, jonka oli määrä ilmeisesti johtaa aivomme uusiin ulottuvuuksiin ja upeisiin ideoihin. Ei muuten onnistunut. Ainakaan allekirjoittaneella.

Puolivälissä päivää kaikki muut pyyhkivät otsiaan, kun Liettuan kesä pani parastaan ja ilma kuulemma kuumeni. Minä sen sijaan tärisin kuin olisin joutunut napajäätikölle turhan naftissa napapaidassa. Kun muut alkoivat aukoa kuumissaan akkunoita, tajusin vihdoin, että kaikki ei ollut kohdallaan. En potenutkaan turhan kovaa krapulaa vaan ihan kunnon kuumetta. Yrjöpoikakin alkoi tehdä tervehdyskäyntejä.

Pystyin lukemaan työkavereiden naamasta kauhistuksen, säälin ja epäilyksen. Olen satavarma, että ne saatanat kuiskuttelivat selkäni takana, kuinka ”jotkut ne eivät osaa ottaa asiallisesti” ja kuvittelivat vaivani johtuvan vain  iloisesta illanvietosta.

Käynti Vilnan keskustassa jäi sitten haaveeksi. Parkkeerasin kasvihuonetta kuumuudessaan ja kosteudessaan muistuttavaan aulabaariin takki harteillani ja ketarat kohti korkeuksia  (korkeakorkoisissa sandaaleissa totta kai). Kun pääsin lentoasemalle asti, piilouduin sen pimeimpään nurkkaan, kävin ravintolassa, oksensin ravintolan Coca-cola -lasiin, jätin sinne lompakkoni, etsin lompakkoani paniikissa - ja yrkkä tietysti edelleen kurkussa. Loppuajan pötkötin houreisena jonkin lähtöportin istuimilla, kunnes erehdyin hakemaan tuliaissuklaita ja hukkasin vuorostani boarding passin.

Kun sitten Helsinkiin laskeuduttaessa  oksensin koko paperipussin (luojan kiitos niistä pikkupakkauksista) täyteen tuotetta, en hävennyt enää pätkän vertaa, vaikka vierustoverini näytti siltä, että olisi mieluummin joutunut lentokonekaappareiden uhriksi kuin minunlaiseni viettelevän villisian viereen. Olin niin sairas, että minulle oli samantekevää, vaikka koko kone olisi suistunut sementtiin.

Kun sitten lopulta pääsin kotiin, minulla oli lähemmäs 39 astetta kuumetta ja kaikkien aikojen ripuli. Koska olen päättänyt suhtautua elämääni positiivisesti, voin todeta, että olen kiitollinen siitä, ettei ripuli iskenyt vielä lentokoneessa.

Viikkoon en sitten pystynyt syömään ja lopulta raahauduin hakemaan antibiootit kuin kunnon antisankari ainakin. Tietysti kotonakin kaikki oli päin helvettiä. Pakkaus oli saanut elämänsä ensimmäisen korvatulehduksen, ukon pää oli räkää täynnä ja perhe-elämä niin herkkää että aivan heikotti.

Kun nyt viimein olen parantumaan päin, voin vain todeta että uhoaminen ei kannata koskaan. Seuraavalla kerralla kun olen lähdössä reissuun, lupaan kirjoittaa tänne, että juon pelkkää vissyä, ostan pelkästään Hello Kitty –tuotteita taaperolleni ja että itken itseni jo etukäteen uneen, kun joudun eroon pikku piltistäni.

Jos tuo Murphy siitä olisi sitten onnellisempi ja antaisi tehdä edes tuliaisostokset rauhassa.