torstai 29. marraskuuta 2012

Pikkujoulumenovinkkejä

Kuten jokainen näitä raapustuksia joskus lukenut tietää, olen siitä paskamainen blogisti, etten juuri seuraa muuta blogimaailmaa kuin satunnaisesti.

Lapan kyllä omia ongelmiani, mutta muuta maailmaa en onnistu seuraamaan. Usein en löydä aikaa Frendien, työn ja Pakkauksen vaatimusten joukosta. Ja sitten joskus kun isken silmäni mukaviin sivuihin, joista ei jo koko maailma tiedä, unhoitan niiden osoitteen päivässä kuin lobotomian uhri ainakin.

Nyt kuitenkin on pakko ryhdistäytyä ja tehdä naisen työ. Löysin nämä Janen upeat joulunalusmenovinkit ja koska oikeasti haluaisin osallistua moneenkin näistä, jaan nämä omillekin lukijoilleni, jotta pääsette yhtä ihaniin tunnelmiin. Omat suosikkini ovat uintiretki Porin uimahalliin ja kuviohumppa. Uintiretki on minulle lahtelaisena aivan liikaa. Mutta jos joku paikallinen ultrauimari sinne kiitää, haluaisin sitä ehdottomasti seurata. Myös kuviohumppa kiihdytti mielikuvitustani melkoisen tuhmiin ulottuvuuksiin.

Lukekaa ja nauttikaa! Hyvää pikkujoulua!


tiistai 27. marraskuuta 2012

Satu seksikkäästä äidistä

Yksi kaunis päivä haaveilin olevani muutakin kuin äiti. Ajattelin, että kävisin myös naisesta ja ehkä jopa sexy ladystä (= selvä yliannostus PSY:tä), ja marssin kihisevän kuumia alusasuja kuhisevaan Funky Ladyyn.

Daisarit, jotka puskevat daaliaa ja muuta floraa.


Muutaman päivän kuluttua ostoksista uskaltauduin tunkemaan hinkit tähän upeaan luomukseen, joka maksoi hävyttömän paljon, ja joka tuntui uskomattoman ylelliseltä ällöjen imetysliivien ja virttyneiden viisi vuotta vanhojen kannukannattimien jälkeen.

Liitelin siinä sitten kokonaisen työpäivän rinta kirjaimellisesti rottingilla. Tunsin olevani vastustamattoman naisellinen ja hehkeä, jopa hämmästyttävän epä-äidillinen.

Kun tulin kotiin, juoksi vastaani Pakkaus, kiipesi muitta mutkitta syliini ja tunki sitten kuin joku perkeleen vainukoira päänsä kaula-aukostani sisään (totta kai minulla on myös töissä vain trikoopaitoja). Pää yhä paitani sisällä penska alkoi nauraa käkättää.  Sitten kuului: "ÄITILLÄ ON KUKKATISSIT!" Ja päälle vielä hervotonta hekotusta.

Siihen loppuivat sexy lady -fiilikset siltä erää. Ja oikeastaan aina kaikilta muiltakin eriltä. Joka päivä kun puen nämä ihanuudet päälle, muistan vain sen, että minulla on kukkatissit. Ei mitkään kukkakirjailluin koristellut upean naiselliset rintaliivit vaan kukkatissit.

Tunne siinä sitten itsesi seksikkääksi.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Jästipää jäähyllä

Pikkuämmä käyttäytyi eilen taas fiksusti kuin Nykäsen Masa kolmen promillen humalassa. Kun ei tuommoista alaikäistä kai putkaankaan voi vielä viedä, piti resuaja lopulta rahdata jäähypenkille.

Ensin penska sössi ruoan kanssa, tiputteli nakkia lattialle ja karjui EI:tä tutut tuhat kerta. Kun appeen lappaminen suuhun tai lattialle alkoi kyllästyttää, hyppäsi mukula keittiöntuolista maitomukin kanssa mäkeen ja mummon luo olkkariin. Huokaisin häpeäkseni salaa helpotuksesta, kun mölyapina vaihtoi uhria. Hetken päästä kuului äitini ääni:
"Hyi! Pakkaus! Miksi piti tuola lailla tehä!? Eihän nyt maitoa...Voi herranjestas..."

Nousin alistuneena reissumieheni seurasta ja lähdin katsastamaan tilannetta.
Ipana oli losauttanut 2,5 dl:n maitosetin kaaressa pitkin olohuonetta. Maitoa oli lattialla, hyllyillä ja sängyssä. Päässäni pimeni tuttuun tapaan ja kärsivällisyyteni loppui yhtä nopeasti kuin seinään ajavan auton matka.

"VOI JUMALAUTA SENTÄÄN! Maitoa ei kaadeta lattialle!!! MINKÄ TAKIA...? Voi jumalauta! PAKKAUS TIETÄÄ!!", minä mesosin ja kiikutin penskan kainaloista jäähypenkille.
Alkoi jo perinteeksi muodostunut tekoitku ja ulina, johon kuuluu kyllä jimcarreymäistä naamanvääntelyä ja helvetinmoista nyrkkien heiluttelua, mutta ei yhtä ainutta (epäaitoakaan) kyyneltä. Minä yritin ulinan ylitse avata rauhanneuvotteluja:

Minä:"Pakkaus EI HEITÄ maitoa lattialle. Pakkaus tietää sen."
Pakkaus (kesken valevollotuksen): "EI! Äiti hiljaa!!"
Minä: "SIE et mulle sano että "hiljaa"!
Pakkaus: "Äiti ON hiljaa!!"
Minä: "Ole ite hiljaa ja kuuntele! Maitoa ei heitetä lattialle!"
Pakkaus: "Äiti lopeta! Hiljaa!"
Minä: "Kuule maailmassa ei kaikilla ole varaa..."
Pakkaus (laittaa sormet korviinsa ja kuiskaa (kuiskaa!!!)): "Hyssssssssss äiti. Lopeta."
Minä: "Istu sitten siinä."

Alkoi uusi vollotusralli. Menin auttamaan äitiä lattian luuttuamisessa ja jätin nuoren kapinallisen omiin oloihinsa. Hetken kuluttua mieheni huusi keittiöstä:
"Onks tolla lupa tulla pois tuolista?"
"NO EI TODELLAKAAN! Tuliko se siitä pois?"
"Oota mä laitan sen takas."

Palohälytintä muistuttava ujellus jatkui. Sitten kuulin, kuinka isi yritti vuorostaan keskustella vihaisen vintiön kanssa.
Ukko: "Nyt takas siihen. Heitit sitten maidot lattialle."
Pakkaus (huolettoman uhmakkaasti): "JOO! Sinne meni!!"

Mieheni hölkkäsi kiireen vilkkaa olkkariin.
"Ei helvetti kestä pokka", puhisi ukkoni ja alkoi hekottaa ääneen.
Alkoi itseänikin naurattaa. Siivousoperaation valmistuttua menin takaisin palauttamaan äiti-tytär -diplomaattisuhteita.

Tällä kertaa tuolissa kyhjötti jo katuvaisempi tihutyöntekijä. Pääsimme yksimielisyyteen siitä, että maito ei kuulu lattialle. Ainakin nyt yhdeksi päiväksi. Huomenna taas uudet - tai vanhat - kujeet. Ja sama saakelin show.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Macchiavellin valekusi

Onhan sitä kyllä jo moneen kertaan tullut huomattua, että Pakkaus ei todellakaan ole enää mikään aivoton vauvanplanttu, mutta enpä olisi uskonut, että kaksivuotias osaa soveltaa Macchiavellin vallankäyttöoppeja kuin ammattilainen ikään.

Koska penska on hoksannut, että äiskältä on turha vonkua leikkiseuraa tai mitään muutakaan huomiota, jos hän a) laittaa ruokaa, b) istuu vessassa paskalla, c) kirjoittaa blogia inspiraation vallassa, d) katsoo Frendejä, on hän opetellut juonittelemaan omaksi edukseen erityisesti näinä hetkinä kuin kaksoisagentti ainakin.

Jos ei huomiota tipu normikeinoin siihen tahtiin kuin pitäisi, alkaa vekara vonkua sitä yhtä ja ainoaa, minkä vienoa kutsua en äitinä voi koskaan vastustaa. Kuin Odysseuksen ajan merimiehet, ryntään minäkin paikalle kuin mielipuoli, jos kuulen seireeninkutsun nimeltä "Pissa tulee!"

Näillä taikasanoilla lentää paistinlasta taatusti mäkeen ja konkkaan kalsarit kintuissa kesken kakkoshädän avaamaan ovea, jotta ipana pääsee potalle. Tietenkään mitään ei useimmiten tapahdu. Viekas vintiö hyppää sekunnin sadasosassa pois potalta, suurin piirtein saman tien kun sille istahtaa ja kiljaisee: "Tuli jo!"Kun kurkkaan kusilootaan, toljottaa minua vastaan putipuhdas potta. Sama numero toistuu heti puolen minuutin päästä. Ja minä tottelen kuin koirakoulun priimuspiski.

Tällä hetkellä pissahälytys tulee noin sata kertaa päivässä. Ei tietenkään pelkästään edellä mainittuina hetkinä, mutta erityisen usein "pissahätä" yllättää silloin, kun haluaisin keskittyä johonkin muuhun kuin elämäni valoon.

Ja tätä saatana sitten jatkuu varmaan maailman tappiin! En MISSÄÄN TAPAUKSESSA halua palata lavuaarin yllä äheltämiseen ja paskaperseen pesuun. Ennemmin annan juonekkaan pikku paskahousun viedä minua kuin pässiä narussa ja lamppaan vessassa vähän väliä, jotta todelliset tarpeet (0,5%-2% hälytyksistä) osuvat kerralla oikeaan paikkaan.

Kohta muutan sinne veskiin varmaan asumaan. Eivätpä ainakaan jalat palellu, kun on lattialämmitys.

lauantai 17. marraskuuta 2012

V*ttupäivän lällypelastus

Kyllä tänään vitutti. Vitutti niin saaaaaaaatanasti. Ja melkein koko päivän.

Vettä satoi, nukuin vitun kivat viisi tuntia Pakkauksen kantapää suussa tai päässä, ja sitten piti vittu vääntää jotain vitun paskaraporttia, josta ei tullut mitään vitun tolkkua.

Kaiken lisäksi pomo tuli perjantai-iltana kello neljä antamaan vitun upeaa paskapalautetta, jota en mielestäni ollut ainakaan kokonaan ansainnut. Pidin turpani kiinni, koska asioitten kusemiseen oli ollut monta eri syytä: vitunmoinen työähky ja kiire, tietämättömyyteni kyseisen asian etenemisestä ja väärät oletukset, joita minun oli mahdotonta välttää, kun ei ole vittu vielä sitä kristallipalloa.

Kun sitten palasin kotiin tupakalta vahvasti lemuten, äärimmäisessä berserkkiraivossa ja itku kurkussa, alkoi helpottaa. Äitini, joka on - luojan kiitos - taas täällä, oli laittanut jauhelihapihvejä sipulin kanssa ja Pakkaus esitteli Polar-mainoksesta oppimiaan Kiira Korpi -maneereja ("Pakkaus huistelee!").

Vittupäivän lopullinen pelastus oli vasta kuitenkin tulossa. Köllähdin puoli ysin aikaan pienen viereen nukuttamaan natiaista. Luin muumikirjan. Pakkaus vaati toista. "Ei, nyt nukutaan. Nyt luettiin jo kirja", minä selitin. Pakkaus tyytyi kohtaloonsa, mutta ilmoitti sitten, että "Äiti ei laula tuutulaulua!" Minä siihen, että "Ei sitten. Hyvää yötä."

Hetken päästä pimeydestä ryömi käteeni pieni käsi ja Pakkaus kuiskasi: "Äiti.."
"No mitä?", minä kuiskasin.
"Äiti laulaa tuutulaulun", Pakkaus kuiskasi ja kiehnäsi lähemmäs.
Mitäpä siinä muuta kuin Tuu-tuu-tupakkarullaa jollottamaan. Tenava lussutti peukaloaan ja kun laulu loppui, hän kuiskasi taas.
"Äiti."
"No mitä?", minä kuiskasin takaisin.
"Pakkaus on äitin pikku piika."

Minä, kovasydäminen päähänpotkittu vittuja koko päivän päässäni viljellyt ammattikyynikko sain ehkä jonkin roskan silmään, kun se saatana alkoi vuotaa.
"Äiti", kuiskasi Pakkaus vielä kertaalleen.
"No mitä?", minä pehmoperseilijä nikottelin vielä.
"Pakkaus tulee äitin syliin", kuului vierestäni.
Sitten pieni persus hinkkasi itsensä aivan minuun kiinni ja käteni kaivettiin jonnekin patjan ja pienen lämpöisen kehon puristuksiin.

Lähti kaikki vitutus tiehensä siltä makaamalta. Anteeksi nyt tämä kammottavan sokerinen kommentointi  jo etukäteen ja älkää vittu nyt herkkänahkaisimmat lukeko eteenpäin, mutta kyllä tänään tuntui siltä, että äitiys on ihanaa. Ihan vitun ihanaa.

torstai 15. marraskuuta 2012

Pelottelukeinot kunniaan

Lukijani Sokeriapina pisti minut mietteliääksi, kun keskustelimme ah-niin-kodikkaista hampaidenpesurähinöistä. Hän kun kertoi kaveristaan, joka oli saanut penskan pesemään hampaita suurennettuja bakteerin kuvia esittelemällä ja hammaspeikoilla uhkailemalla.

Kaikesta saamastani kasvatuksellisesta valistuksesta huolimatta oli ensireaktioni ajatukseen automaattisen ihaileva. "Uhkailua! Pelottelua! Kuinka kätevää!", hihkuin mielessäni.

Pakkaus ei vielä tietenkään bakteerikuvista paljon pelästyisi vaan toteaisi vain "Paljon pastilleja!" tai jotain muuta yhtä fiksua ja filmaattista. Mutta kyllähän hätä keinot keksii. Ärsykkeen kerran saatuaan aivoni suorastaan vilisivät luovia mahdollisuuksia pelotella tyngältä paskat housuihin (Huom., tämä on  kyllä vain metafora, toivon pottailun todellakin jatkuvaan totuttuun tapaan).

Voisinhan vaikka sanoa, että Pakkauksen pelkäämä Zsu Zsu Pet möyrii suuhun ja syö hampaat, jos ei ala harja kiinnostaa. Tai voisin uhata, että yhtä pelottava naapurin vanha setä tulee kylään, jos homma ei etene. Tai sitten voisin käyttää klassista ja hyväksi havaittua "Jumalan kuumaa kiveä".

Taivaallinen kuuma kivi oli oman äitini varmin keino pistää meidät mukulat ojennukseen. Jos vain yritinkin tihutöihin, sain kuulla, kuinka Jumala kyllä näkisi taivaasta kaiken ja heittäisi päälleni kihisevän kuuman kivenjärkäleen. Muistan useampaan otteeseen toljottaneeni pelokkaana taivaisiin, mutta yhden kerran muistan erityisen selvästi.

Silloin oli ollut aivan pakko tehdä piruutta ja kusta tahallaan kerrarimme oven eteen (tieteen nimissä tietenkin: halusin nähdä, kuinka pissa valuu viettävää asfalttia pitkin). Yllättävää kyllä, ehdin suorittaa koko kokeen ennen kuin äitini haukansilmä tavoitti minut pyllistelemästä pihalta. Jo ennen kuin mamma edes ehti paikalle raivoamaan ja lyömään pesurättiä kouraan, muistan aivan oikeasti kuvitelleeni, kuinka tulenhehkuinen jättilohkare kohta ampuisi minua kohti ja taittaisi taipaleeni täällä maan matoisessa maailmassa. Ja vaikka kuuma kivi ei lopulta koskaan tavoittanut syyllistä, pisti Jumalan epäsuosioon joutumisen uhka kummasti liikettä niveliin, jos piti kerätä lelut kasaan tai syödä ruoka loppuun.

Nyt kysynkin, onko uhkailu välttämättä pahasta? Enhän minäkään mikään seinähullu ole, vaikka kaikki  ei päässä ilmeisesti aina pelitäkään niin kuin naisihmisellä muka pitäisi (paino sanalla muka). En pelkää ihmisiä, en pelkää elämää, enkä varsinkaan pelkää mitään perkeleen kuumaa kiveä. Lisäksi, voivatko sadat vuodet kokemusta olla niin väärässä? Onhan viisauden laji nimeltä lastenpelottelu säilynyt aivan kirjallisessakin muodossa.

Viime aikoina olen lukenut Pakkaukselle iltasaduksi klassista Hanhiemon satukirjaa, jossa on ikivanhoja, hyväksi havaittuja kertomuksia lapsille (toistan: lapsille). Ne eivät armoa anna. Jo toisena päivänä peräkkäin keräsi viikatemies tolvanat viittansa alle. Toissailtana oli ohjelmassa"Susi, susi", jossa pitkästynyt paimenpoika joutuu kirjaimellisesti suden suuhun, kun huijaa sutta huutelemalla kylänväen tarpeeksi monta kertaa turhan päiten kenturalle. Eilen taas hukka peri pari porsasta, ennen kuin viisas kivitalon rakentanut sika keitti suden hengiltä. Jos ei tuosta rääpäle opi, että valhettelua pitää välttämän  ja talo kivestä rakentaman, niin ei mistään.

Joo-joo. Tiedetään. Onhan se kauhean kamalaa syöttää pienen mieleen tuommoisia painajaisia. Mutta mitäs sitten, kun pumpuli loppuu ja elämä alkaa? Kasvatammeko me nyt ihmisiä, jotka kuvittelevat, että kaikesta pahasta selviää pienellä nurkassa istumisella ja että kaikki on hyvitettävissä pelkällä anteeksipyynnöllä? Eikös pieni pelottelu silloin tällöin voisi tehdä aivan hyvää ja toimia yhtenä tehokkaampana rajojen asettajana? Ja jos toimintaa lällyperseille perustella pitäisi, niin voisihan sitä aina sanoa rikastuttavansa vain muksun mielikuvitusta. Kun sehän se nyt nykyistenkin standardien mukaan on sentään sallittua.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Vähemmän diplomatiaa, enemmän suklaata

Pakkaus on oppinut neuvottelemaan. Hän on erittäin taitava maanittelemaan, manipuloimaan, juonittelemaan ja sitten tarvittaessa käyttämään ikävän äkäistä imperatiivimuotoa kuin Marski Mannerheim ainakin.

Tässä pieni esimerkki päivän keskustelutuokioista. Hurskaana ennakkoselityksenä sille, miksi sydänkäpysemme saa suklaata kesken arki-illan, käynee se, että meillä on sukulaisia käymässä. Eihän meillä muuten semmoisia, hyh hyh.

Kaikki alkoi siitä, että Pakkaus näki kaapissa Fanipala-pussin.
Pakkaus: "Äiti äiti! Sukkaata!"
Minä (sädekehä pään päällä): "Suklaa on loppu. Nyt ei syödä suklaata."

Sädekehäni on valitettavasti täydellisen valheellinen, ja Pakkaus tietää tämän (älkää kysykö miten). Olen salaa mässyttänyt Fanipaloja kuola roiskuen ja pussi on vielä puolillaan.
Suljen kaapin ja menemme sohvalle katsomaan Frendejä.

Pakkaus (viekkaasti): "Äitin ohjemma Lendit."

Juonekas pirulainen saa huomioni herpaantumaan sadasosasekunnissa. Ylistän viisasta lastani, joka tunnistaa äidin lempiohjelman.

Minä: "Oi kyllä! Pakkaus TIETÄÄ! Äidin ohjelma ON Frendit."
Pakkaus: "Sukkaata. Äiti, anna sukkaata."
Minä (hämmentyneenä äkillisestä aiheenvaihdoksesta): "Mitä suklaata? Ei ole suklaata."
Pakkaus: "Pakkaus haluaa sukkaata! Äiti, anna sukkaata!"

Tässä vaiheessa olen tietysti ristiriitaisten tunteiden ristiaallokossa! Lapseni on viisas ja kaunis ja tunnistaa Frendit. Olen itse mussuttanut puoli pussia Fanipaloja ipanan (muka) tietämättä. Miksi minä en yhtä Fanipalaa voisi hänelle antaa? Tässä vaiheessa en enää ymmärrä, että manipulaation mestari on iskenyt järjeltäni tajun kankaalle ja näppäillyt tunteet pintaan.

Mainoskatkon aikaan luovutan. Lampsin kaapille ja kaivan esiin yhden herkkupalan tämän päivän Talleyrandille. Penska nakertaa, mussuttaa, kuolaa ja hotkii yhtä aikaa, mikä on sinänsä jo jonkinlainen urheilusuoritus. Aikaa kuluu ehkä viisi sekuntia. Sitten ovatkin kovat piipussa.

Pakkaus: "Anna lissää!"
Minä (heikosti): "En anna. Pakkaus sai jo fanipalan. Ja pyydä nätisti. Sano "saisinko?""
Pakkaus (nyökyttelee pontevasti): "Joo! Anna lissää! Iso pala!"

Minä en hievahdakaan, tuijotan vain Phoeben yltiöpositiivista poikaystävää (joku Baldwin).
Pakkaus töllöttää minua tiukasti silmiin ja jatkaa jankutustaan. Hetken päästä siirrytään helliin tunteisiin.

Pakkaus (leperrellen ja ilmeisen laskelmoidusti): "Äääiti äiti! Äitiii! No niin, äiti!" - - "Tule äiti, nyt mennään! Iso pala."

Minä yritän keskittyä katsomaan telkkua, jota en oikeasti seuraa. Se olisikin helvetin vaikeaa, kun neiti Isopala tunkee naamansa kiinni lärviini ja tuijottaa kuin hiirtä hypnotisoiva kuningaskobra.
Lopulta luovutan, tietenkin. Painelen raskaasti huokaillen keittiön kaapille ja läiskäisen mukulan käteen toisen Fanipalan.

Sitten vetelen loput itse naamaani. Pakkohan ne on tuhota, ettei saa lapsiparka liikaa sokeria.
Saanhan Kuukauden Kasvattaja -palkinnon, enkö saakin?

perjantai 2. marraskuuta 2012

Väsyttävät vauvat, upeat uhmailijat

Olen märehtinyt täällä useampaankin otteeseen Pakkauksen draamantajua ja silmänräpäyksessä auringosta ukkoseksi vaihtuvia mielialanmuutoksia. En silti vaihtaisi hetkeäkään niin sanottuun "ihanaan" vauva-aikaan.

Minusta vauva-aika oli karseaa. Synnytys oli vaikea ja vauvan tuloon ei mikään opaskirja osannut minua ohjata. Olin jo vanha synnyttäjä, tapoihini tottunut naisihminen, jolle teki tiukkaa ottaa todesta se, ettei kotoa ihan oikeasti päässyt koskaan mihinkään (meillä ei mitään tukiverkkoja vieraassa kaupungissa ollut (eikä ole btw)). Ja jos kerran puolessa vuodessa pääsin ulostautumaan, hormonit ja uudenkarhea ilmiö "äitiys" ottivat ylivallan niin, että oli turha puhua mistään "omasta ajasta" nauttimisesta, kun olin aivan varma, että "nyt se kuolee nälkään, kun ei ole tissiä" ja "juuri nyt sillä on hätä, kun äippä on häipynyt". Kaiken sen rakkauden, jota pientä tuhisijaa kohtaan tunsin, höykytti jatkuvasti taka-alalle hätä milloin rintaraivareista, milloin rokotusreaktioista, milloin ummetuksen aiheuttamista mahavaivoista.

Nyytti roikkui tississä kahden tunnin välein, huusi iltaisin eikä unta nyt vain saanut edes yrittää ottaa palloon ellei naperoa sattunut huvittamaan. Ja minä kun en ole mikään maailman paras nukkuja muutenkaan. En viihtynyt myöskään kotona, vaikka sellaisen pullantuoksuisen ihanneunelman päähäni olin raskausaikana päähäni kehrännyt. Tiskivuoret kasvoivat, minä vaihdoin vaippaa, toljotin televisiota ja söin, söin, söin. Pari kertaa yritin mennä jonkin sortin mammakerhoihin, mutta ei siitä mitään tullut. Minua ei huvittanut paskan vertaa tutustua ihmisiin, jotka eivät sytyttäneet millään tasolla ja joiden kanssa yhteistä oli vain samanikäinen mukula.

Hain puolivakavissani töitä (ja sainkin) ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun tyttö täytti kolme kuukautta. Piltti kasvoi ja kehittyi hyvää vauhtia ja vaikutti - ällistyttävää kyllä - erittäin tasapainoiselta pieneltä ihmiseltä. Silti podin valtavaa paskan äidin syndroomaa. Minusta tuntui, etten ollut hommassa tarpeeksi täysillä mukana, että minun pitäisi rakastaa kotona kykkimistä ja vauvani kanssa rallattelua enemmän. Rakastaa siis myös lastani enemmän kuin oikeasti rakastin. Ja ei, minulla ei ollut masennusta. Minulla oli vain puuduttavan tylsää. Kotielämä ärsytti, rutiinit ärsyttivät ja vauva tuntui vain vaativan vaatimistaan ilman, että itse sain mitään. Syyllisyys oli hirvittävä. Ja aina läsnä.

Nyt kun tyttö on niin sanotussa uhmaiässä, olen kaikesta valituksestani huolimatta useimmiten riemuissani. Me ymmärrämme toisiamme ja minä nautin - oikeasti nautin - yhdessäolostamme. Me keskustelemme. Kuin ihmiset ainakin.
"Otapas vielä ruokaa", minä vaadin.
"Ei! Haluan maitoa!", ärähtää Pakkaus.
"Isi laittaa tänään petiin", minä ehdotan toiveikkaasti.
Tyttö ei korvaansa lotkauta.
"Äiti, tule nukkumaan!", hän komentaa.

Ja sitten se usein kuultu kuuluisa "EEEEIIIII!!!!"Sitä kuulee kyllä kuuroutumiseen asti. Jos tarhasta lähdetään kesken leikin, jos äiti ei ota syliin (viis sadan kilon kauppakasseista) tai jos aamulla ei saakaan laittaa kumppareita jalkaan.

Minua ei uhkaava kuulovamma lannista. Jos hermot menevät, ärähdän penskalle takaisin, rähisemme vähän aikaa toisillemme ja homma on siinä. Hätätilassakin napero osaa jo sanoa, onko pipi, pissahätä tai pitääkö äipän laittaa "lahit päähän" (= muumiarskat). Ei tarvitse stressata, että mikähän mahavaiva tai hammas lasta nyt piinaa. Kun eihän sitä normipäivänä selvästi mikään muu piinaa kuin uhma. Ja sukuvika nimeltä huono asenne. Jeiiii!