perjantai 2. marraskuuta 2012

Väsyttävät vauvat, upeat uhmailijat

Olen märehtinyt täällä useampaankin otteeseen Pakkauksen draamantajua ja silmänräpäyksessä auringosta ukkoseksi vaihtuvia mielialanmuutoksia. En silti vaihtaisi hetkeäkään niin sanottuun "ihanaan" vauva-aikaan.

Minusta vauva-aika oli karseaa. Synnytys oli vaikea ja vauvan tuloon ei mikään opaskirja osannut minua ohjata. Olin jo vanha synnyttäjä, tapoihini tottunut naisihminen, jolle teki tiukkaa ottaa todesta se, ettei kotoa ihan oikeasti päässyt koskaan mihinkään (meillä ei mitään tukiverkkoja vieraassa kaupungissa ollut (eikä ole btw)). Ja jos kerran puolessa vuodessa pääsin ulostautumaan, hormonit ja uudenkarhea ilmiö "äitiys" ottivat ylivallan niin, että oli turha puhua mistään "omasta ajasta" nauttimisesta, kun olin aivan varma, että "nyt se kuolee nälkään, kun ei ole tissiä" ja "juuri nyt sillä on hätä, kun äippä on häipynyt". Kaiken sen rakkauden, jota pientä tuhisijaa kohtaan tunsin, höykytti jatkuvasti taka-alalle hätä milloin rintaraivareista, milloin rokotusreaktioista, milloin ummetuksen aiheuttamista mahavaivoista.

Nyytti roikkui tississä kahden tunnin välein, huusi iltaisin eikä unta nyt vain saanut edes yrittää ottaa palloon ellei naperoa sattunut huvittamaan. Ja minä kun en ole mikään maailman paras nukkuja muutenkaan. En viihtynyt myöskään kotona, vaikka sellaisen pullantuoksuisen ihanneunelman päähäni olin raskausaikana päähäni kehrännyt. Tiskivuoret kasvoivat, minä vaihdoin vaippaa, toljotin televisiota ja söin, söin, söin. Pari kertaa yritin mennä jonkin sortin mammakerhoihin, mutta ei siitä mitään tullut. Minua ei huvittanut paskan vertaa tutustua ihmisiin, jotka eivät sytyttäneet millään tasolla ja joiden kanssa yhteistä oli vain samanikäinen mukula.

Hain puolivakavissani töitä (ja sainkin) ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun tyttö täytti kolme kuukautta. Piltti kasvoi ja kehittyi hyvää vauhtia ja vaikutti - ällistyttävää kyllä - erittäin tasapainoiselta pieneltä ihmiseltä. Silti podin valtavaa paskan äidin syndroomaa. Minusta tuntui, etten ollut hommassa tarpeeksi täysillä mukana, että minun pitäisi rakastaa kotona kykkimistä ja vauvani kanssa rallattelua enemmän. Rakastaa siis myös lastani enemmän kuin oikeasti rakastin. Ja ei, minulla ei ollut masennusta. Minulla oli vain puuduttavan tylsää. Kotielämä ärsytti, rutiinit ärsyttivät ja vauva tuntui vain vaativan vaatimistaan ilman, että itse sain mitään. Syyllisyys oli hirvittävä. Ja aina läsnä.

Nyt kun tyttö on niin sanotussa uhmaiässä, olen kaikesta valituksestani huolimatta useimmiten riemuissani. Me ymmärrämme toisiamme ja minä nautin - oikeasti nautin - yhdessäolostamme. Me keskustelemme. Kuin ihmiset ainakin.
"Otapas vielä ruokaa", minä vaadin.
"Ei! Haluan maitoa!", ärähtää Pakkaus.
"Isi laittaa tänään petiin", minä ehdotan toiveikkaasti.
Tyttö ei korvaansa lotkauta.
"Äiti, tule nukkumaan!", hän komentaa.

Ja sitten se usein kuultu kuuluisa "EEEEIIIII!!!!"Sitä kuulee kyllä kuuroutumiseen asti. Jos tarhasta lähdetään kesken leikin, jos äiti ei ota syliin (viis sadan kilon kauppakasseista) tai jos aamulla ei saakaan laittaa kumppareita jalkaan.

Minua ei uhkaava kuulovamma lannista. Jos hermot menevät, ärähdän penskalle takaisin, rähisemme vähän aikaa toisillemme ja homma on siinä. Hätätilassakin napero osaa jo sanoa, onko pipi, pissahätä tai pitääkö äipän laittaa "lahit päähän" (= muumiarskat). Ei tarvitse stressata, että mikähän mahavaiva tai hammas lasta nyt piinaa. Kun eihän sitä normipäivänä selvästi mikään muu piinaa kuin uhma. Ja sukuvika nimeltä huono asenne. Jeiiii!

9 kommenttia:

  1. Mä allekirjoitan tän täysillä! Eikä mukula ole vielä kahtakaan, että noin syvällistä dialogia päästäis käymään.

    VastaaPoista
  2. Minäkin allekirjoitan tämän! Eritoten sen kohdan niistä helkkarin mammakerhoista. Pitäis olla niin sosiaalista tuntemattomien kanssa joiden kanssa ei tosiaan oo mitään muuta yhteistä kuin samanikäiset lapset... Katotaan sitten kun muksu on 4-6v, silloin se tarvii enemmän omanikäistä seuraa...

    VastaaPoista
  3. Hilla: mulla alkoi kans huomattavasti hauskempi aika kun tyttö alkoi puhumaan edes sanoja - kun siinä vaiheessa se myös jo ymmärsi yllättävän paljon vaikkei sanoa osannutkaan. Ja Anonyymi: täytyy tosiaan olla hitonmoinen tuuri, jos noista äitikerhoista löytyy ystäväksi kelpaava ihminen. Ainakin näin lähempänä neljääkymppiä sitä ei enää viitti jauhaa hupia vaan.

    VastaaPoista
  4. Olen vasta vähän aikaa sitten löytänyt tän sun blogin ja ihan kuin lukis omasta elämästä. Pystyn tosi hyvin samaistumaan juttuihin täällä kun juoksee vähä reilu 2 v poika.
    Tosiaan olo on helpottanut sillo vauva ajan loputtua ja samalla tavallaan vaikeentunut kun otti tuo yli vilkas kakru jalat alleen. =)

    VastaaPoista
  5. Tällä taas yks, joka ei kertakaikkiaan kestä uhmaa. Ei ei ei. Se on ihan hirveää. Meillä oli 2-vee uhma ihan jäätävä. Se oli tulta ja tappuraa. Se oli huutoa ja vääntämistä. Sen jälkeen tuli 3-vee uhma. Se nyt ei ollut ihan tuon 2-veen veroinen hirveys, mutta kamalaa kumminkin, ihan sietämätöntä. Niin kova tahto tuolla lapsella. Nyt on menossa 4-vee uhma. Tulta ja tappuraa ovat kaksi sanaa, jotka ei edes riitä kuvaamaan tilannetta. Niiiiiiin tiukkoja ja tulisia neuvotteluja meillä, että ei mitään rajaaa. Pikku-ukon sana- ja temppuvalikoima on kasvanut, joten meno on melkoista. Tahtoa riittää ja mutsi on ihan pe***estä. On päiviä, jolloin aamusta asti jokainen minuutti on yhtä vääntöä ja tahkoamista. VÄSYTTÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ.
    -Kukkis Jii-

    VastaaPoista
  6. Anonyymi: Tervetuloa lukemaan - ja onnitteluni erinomaisen ikäisestä taaperosta..:-) Hikeä puskee täälläkin, mutta tuska on erilaista kuin ennen.
    Kukkis Jii: Tässä on selvästi jokin koulukunta tai sietokykyero. Tiedän paljon tuttuja ja kavereita, jotka intoilevat onnessaan vauva-ajasta ja haistelevat pieniä vauvoja nähdessäään niiden iiiiihanaa tuoksua ja niin edespäin. Minusta vauva haisi happamelta piimältä kuten minä itsekin synnytyksen jälkeen. Karjunta ja raivoaminen taas ei meikää hetkauta. Jätän piltin karjumaan ja menen juomaan kahvia. Sieltä se perässä tulee.

    VastaaPoista
  7. Täällä ilmoittauttuu kanssa uusi lukija, Piltillä on ikää 3kk. Postauksen alku oli niin tutunoloista tekstiä, etten voinut kuin nauraa xD Meikäläiseen kolahti varsinkin: "Nyytti roikkui tississä kahden tunnin välein, huusi iltaisin eikä unta nyt vain saanut edes yrittää ottaa palloon ellei naperoa sattunut huvittamaan"

    VastaaPoista
  8. Tervetuloa Eve! Sieltä sie tulet perässä, vuosi kuluu äkkiä ja kohta saatkin jo ihailla uhmakasta ipanaasi.:-)Ja mitä tuohon tississä roikkumiseen tulee, niin helppohan se on huokailla innosta, jos vauva syö kerran kuudessa tunnissa niin kuin kaverini poika. Mulla tuo väli oli 1 1/2 h/2h melkein puoli vuotta. Kyllä alkoi itkettää, kun raskaushormonihuurut oli käytetty ja univajaus jäävuoren kokoinen.

    VastaaPoista
  9. Tuttuja tunteita. Minulla alkoi onneksi koulu pojan ollessa 6kk joka onkin jatkunut osa-aikaisena siitä asti (lapsi on nyt 1v 9kk). Tykkään olla sopivissa määrin kotona ja koulussa. Pääpaino saa KUITENKIn olla seuraavat vuodet vielä himassa. Meillä oli onneksi niin osallistuva isä, että pääsin kyllä vauvavuonnakin menemään ja tekemään.

    VastaaPoista