lauantai 28. heinäkuuta 2012

Paskamainen lomanavajainen

Eilen jäin lomalle ja tänään yritin viettää ihanan aurinkoista lomanavajaislauantaita. Perseelleenhän se tietysti meni.

Ensimmäinen takaisku tuli, kun kesäisen kärryttelyn loppusuoralla onnistuin nuohoamaan helmojeni alle jostain vitun vihaisen ampiaisen, joka antoi lomalleni aivan kirjaimellisesti lentävän lähdön.

Pistiäinen ei ilmeisesti tykännyt joutua rehevien reisien puristeltavaksi ja pistikin sitten pistäen keskellä idyllistä järvenrantabulevardia ja keskelle persettäni. Vatkasin kuin joku saatanan sambatanssija kaiken kansan nähtävillä ja nostin helmojani. Sieltähän se saatanan pikku kätyri tipahti tossujeni eteen. Kostonhimoisena ja vailla mitään katumusta survoin piikkiperseen kenkäni alle ja lähdin konkkaamaan Pakkauksen kanssa kotiin.

Koska olimme olleet liikkeellä jo kolmatta tuntia, ajattelin tarkistaa sähköpostini ja lukea Ilta-Sanomista tärkeät Tom Cruise/Katie Holmes -viihdeuutiset. Piltin jätin sovittelemaan eteiseen sandaalejaan. Ilmeisesti tempauduin Hollywood-maailmaan vähän liian tunteella, sillä havahduin hetken päästä siihen, että vartti oli mennyt eikä eteisestä kuulunut mitään. Lähdin kiireesti nuuskimaan, mitä tynkä tällä kertaa oli keksinyt.

Kauaa ei tarvinnut arvailla. Koko eteisen lipasto, lattia ja jopa seinät olivat valkoisen kermanvärisen kuorrutteen alla. Penska oli löytänyt isänsä (=saatanan pässi!) lipastolle jättämän aurinkorasvasuihkepullon. Arskasuojaa oli sitten tälmätty koko kämppä täyteen niin, että ainakin lipasto olisi voinut helposti lentää suoraa tietä auringon kitaan kärsimättä pienintäkään vauriota.

Tässä vaiheessa en vielä kuitenkaan hermostunut (= ansiokasta, kun ottaa huomioon miten kärryttely päättyi). Tolkutin vain äreänä "Hyi!" ja pyyhin rasvamäiskeet seiniltä, pinnoilta ja lattioilta. Mutta viimeinen niitti oli tulossa, kuinkas muuten. Silmäni osuivat nimittäin rakkaaseen kenkäkokoelmaani. Ja siellä ne makasivat, upouudet mokkaiset Minna Parikat 50+-voiteella sprayattuna. Päässäni alkoi kuulua nitinää ja nirskettä kun perkeleellinen infernaalivitutus alkoi pyrkiä pintaan.

Koska teki mieli antaa ipanalle pitkin korvia, nostin hänet muitta mutkitta olkkariin, yritin hinkata kengät niin puhtaaksi kuin suinkin ja menin sitten makkariin makaamaan. Tästä se loma lähtee. Hip hurraa!

keskiviikko 25. heinäkuuta 2012

Epätarkkaa äitiyttä

Olen todella hämmästynyt siitä, kuinka olen palannut omaksi itsekseni sen kaiken hysterian jälkeen, mitä podin ensimmäiset puolitoista vuotta Pakkauksen syntymän jälkeen.

Noina ahdistavina aikoina pesin tuttipulloja kuin ne olisivat HIV-tartunnan saaneita saastaisia objekteja. Puunasin lattioita epätyypillisen usein minulle tyypillisellä eläimellisellä raivolla ja sain karseita kilareita, jos satuin jostain nurkasta löytämään mieheni remontti-innossaan pudottaman ruuvin. Varoin lusikan antamista. Varoin mehun antamista liian usein. Varoin maksan antamista. Varoin makkaran antamista. Varoin pieniä esineitä. Syynäsin pöydät ja muut tasot siltä varalta, että sinne olisi jäänyt laseja, koriste-esineitä (niitä nyt ei meillä paljon ole, mutta silti) ja pesin penskan vaatteita joka päivä kuin raivopää, että olisivat vittu varmasti putipuhtaita.

Nyt olen palannut omaksi itsekseni - hyvässä ja pahassa. Tarkkuuteni on alkanut lipsua. Hyvää tässä on se, että tunnen olevani taas enemmän oma itseni. Pahaa taas tietysti se, että huolimattomuuteni aiheuttaa minulle huonoa omaatuntoa á la Paska Äiti.

Olen saanut jo jälkikasvuni kiinni mussuttamasta mm. bepanthenia, kaatamassa pullopussista löytämänsä kaljapurkin pohjat kurkkuunsa ja vasta pari päivää sitten se ruoja oli onnistunut kurottamaan tiskipöydältä roskikseen menossa olleet vanhat lihapullat. Pullia penska oli ehtinyt tuhota pari kappaletta. Hän saapui luokseni astia käsissään onnellisena löydöstään ja ilmoitti pontevan hyväksyntänsä kuten vannoutunut lihansyöjä ainakin: "Hyv-väää!!" 


Kun mieheni kysyi, pitäisikö asiaan reagoida, kun pullat olivat olleet sentään jo viikon jääkaapissa ja tunteja tiskipöydällä, vastasin Frendien lumoissa ja täysin ajattelematta: "Näkeehän sen sitten, jos alkaa oksentaa ja kuume nousee. Silleen se ruokamyrkytys yleensä etenee." Ukko päästi pärskähdyksen ja hohotti: "Siinä meillä varsinainen vuoden äiti."

Mutta hei kamoon. Mitäs asialle olisi enää voinut tehdä? Lääkehiili olisi tuntunut aikamoiselta ylireagoinnilta. Ja maistoin minä niitä pullia itsekin. Terveitä olemme kaikki - ainakin vielä toistaiseksi.

Paska äiti minä silti tunnen taas olevani. Mutta en minä ihannemamman tavoille oikein usko oppivanikaan. Eihän se vanha koirakaan uusia temppuja enää kuulemma opi. Miten sitten vanha ämmä.

maanantai 23. heinäkuuta 2012

Ja nyt se vielä valehtelee!

Joka päivähän tässä pitää äimän käkenä ihmetellä, mitä uutta ja ihmeellistä maailman viisain, kaunein ja älykkäin lapseni on keksinyt.

Kuten kerroinkin, se on jo keksitty, että viimeiseen asti voi aina kieltää, vaikka housussa olisi vuosisadan paskaräjähdys. Mutta nyt tuo ipana suoltaa jo sellaista lööperiä, että meinasi leuka loksahtaa kokeneemmaltakin paskanpuhujalta.

Paikka oli tietysti ruokapöytä. Minä yritin lihan ohessa syöttää (jälleen kerran - olen katsokaas optimisti ja idealisti samassa ruumiissa) ihanasti maustettuja paistettuja kasviksia. Penska sen sijaan syötti minulle pajunköyttä.

Pistin haarukkaan porkkananpalan ja kehuin:
"Ihanaa porkkanaa! Äitikin tykkää. Nam nam!"
Yllätykseni oli iloinen, kun kersa suostui ottamaan satsin suuhunsa.
Iloa ei kauaa kestänyt.
Hän sylkäisi kerran puraistun porkkanan salamannopeasti suustansa ja ilmoitti täysin pokkana:
"KUUMAA!"
Tässä vaiheessa vielä hämäännyin. Kasvikset tosiaan olivat vielä lämpimiä. Mutustelin itse tyytyväisenä parsakaalta ja porkkanaani ja annoin pikkumuijan räpeltää pihvinpalojensa kanssa.

Kokeilin hetken perästä uudestaan. Otin haarukkaan jälleen palan porkkanaa (aiempi (ja ainoa) suosikki vihannesten joukossa).

Jälleen piltti avasi kyllä kiltisti suunsa, mutta juures tärähti aivan yhtä nopeasti rinnuksille kuin aikaisempikin vihannessetti. "HYI. KUUMAA!", väitti vekara yhtä vilpittömästi kuin Silvio Berlusconi.
"No ei perkele ole kuumaa!", minä ärjäisin.
Pikkuämmä katsoi minua nokanvarttaan pitkin ja toisti järkähtämättömästi: "Kuumaa."

Maistoin varmuuden vuoksi kylmennyttä porkkanaa ja lämpimäksi sitä olisi voinut kutsua korkeintaan helvetissä.

Mitä tästä voi muuta päätellä kuin että pikkupirulainen on oppinut valehtelemaan kuin kovan luokan lakimies? Kiva kuitenkin, että tämäkin alkaa jo näin varhain. Ei tarvitse syyttää itseään lapsen turmelemisesta. Geenit tekevät näköjään kaiken työn ihan ilman minua.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Hälytysajoneuvoherätys

Olen ollut viikonlopun kahden tyttäreni kanssa ja olen kuolemanväsynyt. Olemme ulkoilleet tuntikaupalla, kun sää vihdoinkin on sallinut. Lapseni on ollut innoissaan. Hän on juuri löytänyt erilaisten ajoneuvojen ihmeellisen maailman ja riemu (korostan: lapsen riemu) ulkosalla on ollut rajaton.

Kun ohitsemme eilen ajoi ambulanssi, poukkasi kärryistä kenottava hattupää heti korkeammalle. Käsi nousi tervehdykseen kuin Aatulla ainakin ja kaiken melskeen ylitse kaikui kovempaa kuin mihin koko kaupungin palokalustokaan olisi pystynyt: "PIIPAA-AUTO! ÄITI, piipaa-auto! Piipaa-auto! Piipaa-auto!" Kun en heti reagoinut, tykitti tenava kahta kovempaa. "Piipaa-AUTO! PIIPAA-AUTO!!!"

Koska Pakkauksen äänivarat ovat kuin ukkosenjumalan jälkeläisellä, sai koko kaupunki aihetta nauruun - tai itkuun. Ohikulkijat mulkoilivat ärtyneesti tai hymyilivät kannustavasti. Tyttäreni ei huomiosta pahastunut. Terävästi silmiin tuijottaen valisti hän jokaista ohitse keikkuvaa teiniä ja tanttaa ja huuteli piipaa-autoaan - vähän samaan tapaan kuin ne "Jeesus pelastaa!"-hihhulit. Hällä väliä, olivatko muukalaiset kiinnostuneita vai eivät.  Piipaa-auto oli uutinen isolla U:lla. Minä nyökkäilin niin arvokkaasti kuin kykenin korvat soiden (olen edelleen epävarma, johtuiko tinnitus ambulanssista vai jälkikasvuni vaikuttavasta ääniarsenaalista) ja tallustin eteenpäin.

Ohitimme linja-autoaseman. "Linja-auto!", tiedotti kärry. Kun en taaskaan heti tajunnut vastata tarpeeksi haltioituneesti, jatkui mökä samaa rataa. "Linja-auto! Linja-AUTO! LINJA-AUTO! LINJA-AUTO!" Koska vieressämme oli linja-autoasema, oli erikseen lueteltavia linja-autoja ymmärrettävästi melkoinen määrä. Ja osa niistä laskettiin huoletta pariinkin kertaan mukaan.

Kovaääninen jankkaus jatkui, kunnes näimme seuraavan nähtävyyden. Linja-autoaseman vieressä on suuri parkkialue, ja siellä oli parkissa pari kuorma-autoa. "EKKA-auto!!", mylvi kärry into piukkana. Kärrytettävä yritti punkea pystyyn, käänsi niskansa nurin katsoakseen vaativasti minuun ja jatkoi polvillaan ja etukenossa jo tutuksi tulleeseen tapaan. "Ekka-auto! EKKA-AUTO! EKKA-AUTO....!!!"

Parkkialueen laitamilla törmäsimme onnettomuudeksemme autoon, jossa oli hätävilkut päällä. Palasimme suit sait sukkelaan aiheeseen, jonka luulin jo tulleen käsitellyksi - vieläpä perusteellisesti.
"PIIPAA-AUTO! PIIPAA-AUTO!! ÄITI!! PIIPAA-AUTO!....."
"Ei ole piipaa-auto!", minä ärähdin tässä vaiheessa jo vähemmän äidillisesti. Penska tästä paskat nakkasi. Auto oli ihana. Ihana piipaa-auto.

Olimme tulleet risteykseen, josta pääsimme puistoon. "Onneksi", ajattelin minä. "Enää tavan autoja näkyvillä!", mietin vahingoniloisesti ja helkkarin tyytyväisenä.

Miten väärässä ihminen voikaan olla?

Auto-ohjelma sen kun jatkui armottomana ja ankeana:
"Äitin auto! Isin auto! MUMMOAUTO! Juna-auto! Pikkuauto! Auto! Auto! Piipaa-auto (vaikkei sellaista parhaalla tahdollakaan näkynyt missään). Äitin auto! Äitin auto! ÄITIN AUTO!"

Kun lopulta pääsimme puistoon, sain vaivalla revittyä pari semi-innokasta "ankkaa" ipanasta irti.
Toden teolla hänen katseensa kirkastui kuitenkin vasta, kun pääsimme Vesijärven rantaan. Siellä kun oli risteilylaiva saapumassa satamaan. Kuului suuren suuri tuuttaus. Turha kai mainitakaan, mitä virttä seuraavat puoli tuntia laulettiin:
"PIIPAA-AUTO! PIIPAA-AUTO! Vettä! Piipaa-auto! Piipaa-auto! Vettä! PIIPAA-AUTO!"

Minun yrityksilleni selittää, ettei vedessä matkaava laiva ollut minkään sortin hälytysajoneuvo, viitattiin kylmästi kintaalla. Kyseessä oli vedessä matkaava PIIPAA-AUTO. Piste.

Kun viimein saavuimme kotiin, kaivoi mukelo esiin ainoan pienen paloautonsa, jonka hän omistaa. Se oli piipaa-auto. Sitten hän tempaisi keittiön kaapista rikkinäisen jätevaunumme, jota hän työnsi kuten kärryä edessään. Sanomattakin selvää, että myös tämä viritelmä oli piipaa-auto - samoin kuin Tuhkimon legovaunut ja pyörien päällä kulkeva mittarimato.

Olin aivan helvetin helpottunut kun sain penskan vuoteeseensa vetämään hirsiä. Kun menin itse makuuhuoneeseen sitten yhdentoista jälkeen ja kiipesin sänkyyn nukkumaan, kuului takaani täydessä unessa, mutta järkähtämättömän selkeästi: "Piipaa-auto!"

Uskottava se on. Auto on hyvä, mutta piipaa-auto on paras. Se on kaarojen kingi. Ja mitä tyttäreeni tulee, hän on selvästikin taipuvainen pakkoneurooseihin. Hyvähän sekin on tietää jo näin varhaisessa vaiheessa vanhemmuutta.

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Pikkuhousunsuojaoivallus

Ei jumalauta, minulla se riittää juttua tästä yhdestä ja samasta aiheesta! On nyt silti pakko jakaa teille  pala arvokasta tietoa, koska muualta ette varmasti sitä saa.

Aivan alkajaisiksi kuitenkin pieni itsekehu: olin tänään niin ahkera, että pesin pyykkiä! Tungin karseassa berserkkiraivossa (pysyvä tila kodinhoidon yhteydessä) rummun täyteen ja väänsin koneen päälle. Ohjelma pyöritteli kamppeitani puoli tuntia (kärsivällisyys ei riittänyt pidempään ohjelmaan) ja kun tuli valmista, hyökkäsin kaivamaan puhtaat koneesta, etteivät jäisi mätimään sinne viikkokausiksi, kuten joskus saattaa käydä.

Kun riuhdoin märän lumppumytyn esiin, mätkähti jalkoihini jotain mielenkiintoista. Lattialle pullahti kaiken puhtaan pyykin seasta nimittäin putipuhdas pikkuhousunsuoja. Hiukka oli rätti saanut yliannostuksen vettä, mutta muuten se näytti aivan priimakuntoiselta.

Ehkä kertakäyttöiset rätit ovatkin siis oikeasti kestoja? Okei, eiväthän ne aivan niin slim fitejä olisi enää toisella kierroksella (paino about puoli kiloa) mutta mitä väliä - kukapa muu sinne housuihin katsoo kesken päivää paitsi minä? Ja tulisi niin paljon halvemmaksikin.

Taidan pistää rätin pyykkinarulle ja kokeillen. Toivottavasti pikkarit eivät valahda heti kättelyssä puolitankoon.

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Hyi hyi!

Tänään koin kauhean ennakkoaavistuksen tulevasta.

Olimme juuri lopettaneet ruokailun. Tyttö oli mättänyt nassuunsa kolme kokonaista lihapullaa ja paljon kastiketta kera spagetin. Olin äidillisen onnen vallassa, kun lapsi ei ainakaan lähimpään pariin tuntiin uhkaisi kuolla nälkään. Kun hinkkasin pienen turvan puhtaaksi räimeistä, huomasin, että osa spagetista ja lihapullanpaloista oli kovassa innossa päätynyt lattialle kuten aina. Jälki oli kuin lattialla olisi tapettu ja suolistettu hiiri, joten päätin (varmaankin osin sen äidillisen onnen takia) antaa periksi ja siivota mäiskeet pois.

Kun tyttö siis kiipesi tuolistaan pois, vedin Stokken sivummalle. Hilpaisin keittiöaltaan luokse hakemaan rättiä siivotakseni jäljet. Kun käännyin sitten tiskirätti kourassa takaisin tuolille, kyykkäsi lattialla retkottavan ruoanjätteen vieressä pieni inspektööri.

Penska osoitteli kirjavaa jätevalikoimaa ja nyrpisteli pientä nokkaansa sievistelevästi.

"Hyi!", totesi hän sitten painokkaasti ja ilmiselvää paheksuntaa äänessään.
Etusormi siirtyi seuraavaan palaan: "Hyi!"
Lisää klöntteja, lisää nyrpistelyä, lisää osoittelua. "Hyi! Hyi! Hyi!", karjui natiainen.

Päässäni välähti muisto kahdenkymmenenviiden vuoden takaa, kun mummoni - siivouskultin korkein papitar - otti vallan saastaisessa huoneessani ja alkoi pitää vertahyytävää saarnaansa ja toteuttaa saatanallisia seremonioitaan.

"No joo joo, siivotaan perkele", minä sanoin ja pyyhin lattian puhtaaksi.

Nyt pelkään, että kodinhoitoanarkistiksi aikomani jälkeläinen onkin lähempänä siivoushullua sukuhaaraani. Voiko tuommoinen ominaisuus olla periytyvää niin kuin vaikka skitsofrenia - joka voi hypätä yhden sukupolven ylitse, mutta riivaakin sitten taas jo seuraavaa?

Kohta ei enää sitten riitä, että tsemppaan kuin Rocky jokaista äitini kanssa käymääni taistelua varten. Pian saan mäiskiä henkistä nyrkkeilysäkkiä joka päivä, kun kersa tuosta vähän kasvaa ja alkaa kormuuttaa minua joka välissä.

ps. Kotiin tullessa se pisti lenkkarinsa tarratkin ojennukseen ja asetteli kengät nätisti eteiseen. Onko lapseni kadotuksen oma? Auttakaa!

torstai 12. heinäkuuta 2012

Kulttuurivinkit: perheellisen parhaat

Perheellisenä naisena ovat kulttuuriharrastukset kortilla. Ei siksi, etteikö taidemuseoihin, näyttelyihin ja elokuviin pääsisi perheellinenkin ihminen (vaikka minusta näyttelyihin voisi huoletta lätkäistä K-12-kyltin ja vauvakinot kieltää lailla) vaan siksi, ettei kukaan täysjärkinen lähde edellämainittuihin rientoihin uhmaikäisen kaksivuotiaan kanssa - varsinkaan työpäivän tai -viikon jälkeen. Ja vaikkei olisi aivan täysjärkinenkään, on jaksamisen kanssa aina niin ja näin.

Niinpä kulttuurielämykset pitää repiä sieltä, mistä niitä helpoiten saa eli keskeltä arkea. Listaan samassa elämäntilanteessa oleville äideille ja isille nyt omat toimiviksi havaitut vinkkini. Helppouden lisäksi listauksen kriteereissä on otettu huomioon ajallinen kesto (=nopeus).

1. Kirjallisuus: Pesuainepakkausten ja shampoopullojen mainostekstit ja ainesosaluettelot

Käynti vessassa yksin on ylellistä omaa aikaa. Jos tällaiseen on mahdollisuus, kannattaa panostaa kirjallisuusharrastuksen ylläpitämiseen. Jos vessassa ei ole hyllytilaa Aku Ankkoja ja harlekiineja varten, voit aina tempaista lapsesi lattialle nakkaaman sampoopullon ja alkaa lukuhommiin. Minun yleissivistystäni ainakin lisäsi tieto siitä, että sampoossa on vehnäproteiinia.

2. Videotaide/elokuva: Mainoskatkot

Television mainostauot ovat perheelliselle hyvää seurattavaa. Saat esteettisen audiovisuaalisen elämyksen lisäksi tietoa uusista tuotteista, joita et tarvitse. Samalla kun ihailet nättejä kuvia ihannemaailmasta tai muka-hauskoja pätkiä, voit suhtautua ylimielisen kriittisesti kulutusyhteiskuntaan ja esittää puolisollesi kantaaottavan toteamuksen tyyliin: "Intialaista mielenrauhaa suihkugeelistä? Suihkugeelistä!? Vittu mitä hulluja!" Etuna on myös, että katsomisen keskeyttäminen raivokohtauksen, paskalastin tai syöttövelvollisuuden vuoksi ei vihastuta liikaa. Kyllä se Mäkkärin Jarmo pomppaa sieltä taas joku päivä silmille.

3. Videotaide/Elokuva: Frendit

Nämä on nähty niin monta kertaa, että edellisessä kohdassa mainitut häiriötekijät eivät tässäkään tapauksessa pysty pilaamaan nautintoa. Kun osaat kumminkin kaikki käänteet ja dialogit ulkoa, on helppoa palata takaisin sohvalle, kun lapsen vaateisiin on vastattu.

4. Installaatiotaide: Koko kämpän käsittävä lelu-/roinainstallaatio

Tätä taideteosta voi tarkkailla vaikka kesken häiriötekijöidenkin, koska se on kaikkialla. Tälläkin hetkellä syöttötuolin alla on kaksi lastenkirjaa, puupalikoita, t-paita ja tyhjä mehupurkki, sohvalla Tuhkimon vaunut, pöydällä satoja legopalikoita ja olkkarin lattialla...no en viitsi edes alkaa luetella.

5. Musiikki: Voice tai jokin muu soittolistoja soittava radiokanava

Kun Voice paahtaa taustalla, pysyt mukana nykymusiikin meiningeissä, koska samat biisit tulevat takuuvarmasti parin tunnin sisään uudestaan eetteriin. Ei siis haittaa, vaikka sen hetken kuuntelunautintosi tuhoaisikin rääkyvä arjen hälytys. Ja jos Jukka-Poika tai Pariisin kevät kiinnostaa joku kerta enemmän kuin piltin poru, voit kääntää nupit kaakkoon ja olla kuin et kuulisi mitään. Koska et kuulekaan.

6. Kuvataide: Ks. aiemmin kuvattu taidekoti. Tästä kannattaa nauttia. Koska ei sitä poiskaan saa. Ainakaan minun asenteellani.



tiistai 10. heinäkuuta 2012

Buu eli kun "paskat vanhemmat ei tajuu mitään"

Luulin hetken jo, että uhmaikä on menossa ohi. Vittuperkelesaatana, että olinkin väärässä. Koko iltapäivä on mennyt   riehuvaa raivotarta kesyttäessä.

Luokattoman kovaan huutoon on riittänyt mikä tahansa. Kuten esmes se, että joutuu hoitopöydälle paskavaipan vaihdon yhteydessä (kyllä, minä käytän hoitopöytää edelleen). Tai se, että ei pääse takaisin sille vitun hoitopöydälle, kun ensin on kiemurrellut kuin käärmenainen ja melkein pudonnut siltä alas.

Kaiken on kruunannut uusi lisä alati kasvavaan sanavarastoon eli "buu".
Joka kerta kun äiti on paska ämmä tai isi ihan vitun urpo (ja sitähän me olemme joka päivä monta kertaa ja melkein aina), saamme niskaamme perinteisen tyytymättömyyden ilmauksen: buuauksen.

Yleensä se alkaa nuivana mölinänä tähän tyyliin:
"Tulepas pois siltä televisiotasolta."
"Buu."
"Tule nyt pois."
"EI. BUU!"
"Äiti tulee sitte ja ottaa pois."
Kun menen ja nostan hyllyapinan kainalooni, alkaa kyynelten kuohunta ja täysimittainen rähinä, johon kuuluu ulinana toteutettu buuaus:
"BUU-BUU-BUU-UUUHUUU-BUU-BUU-BUHUUU!"

Pitäisi kai olla tyytyväinen, ettei nassikka ole keksinyt perinteiseen buuaukseen liittyvää tavaroitten heittelyä. Mutta on varmaan vain ajan kysymys, koska hän keksii kaivaa vaipastaan paskakikkareen ja viskata sen päin äidin pläsiä.

maanantai 9. heinäkuuta 2012

Apteekin varjovittuilija

Eilinen visiitti apteekkiin iltamyöhällä herätti minussa niin monitahoisia tunteita, että pitää päästellä höyryjä tässäkin päässä.

Lähdin hakemaan kylmäsalvaa meillä vierailulla olevalle kaverilleni, joka onnistui kesken elegantin illanviettomme villin tanssinumeron (lue: ryyppyreissun hourupäisen humppaamisen) nyrjäyttämään nilkkansa. Olin juuri kärrännyt kassalle tuubin IcePoweria, kun huomasin, että kassanhoitajaa ei näkynyt missään. Kääntyilin kärsimättömänä, kunnes huomasin takanani nuoren tytön apteekin kostyymissa. Tyttö näytti epävarmalta ja ahdistuneelta ja siirsin katseeni hänet piirittäneeseen kolmikkoon.

- Siis eiks teillä oo mitään geeliä ikeniin?!, tivasi väsyneen ja äkäisen kuuloinen äiti yhtä äkeän näköinen vauva sylissään. Isä toljotti kuolemanväsyneenä vieressä. Kassa pyöritteli päätään ja vilkuili levottomasti minuun päin.
(- Siis mitä pirua!? Geeliä ikeniin!?, ajattelin minä ja mulkoilin apteekin tyttöä kutsuvasti.)
- E-en oo varma. Mää löysin kyllä semmoista lapselleni ulkomailla, mut en tiedä...
(- Siis mitä pirua!? Voiko sulla olla jo mukuloita?!, ajattelin minä.)
- Kun se puskee nyt tuota hammasta ja on niiiiiiiin tuskaisen olonen...
(- Siis mitä pirua!? Suppoa persuksiin!, ajattelin minä.)
- Emmää tiedä. Tuolta tulee hei toi meidän farmaseutti.
(- Nyt vittu jo kassalle sieltä höpöttämästä!, ajattelin minä (tuohtuneena).)
- ....kun se vaan pyörii ja itkee. Ja sit sen ienkin on tulehtunut...ihan punainen ja arka...
(- Suppoa! SUPPOA ääliö!)
- Mä meen tuohon kassalle. Sanna hei, täällä on asiakkaita!
(- No vittu viimeinkin!)
- höpöhöpöhöpö...kylmää ikenille....höpöhöpö...lämpöä...ei nuku...höpöhöpöhöpö...
(- Vittu mikä luuseri. SUPPOA!)

Äidin ääni muuttui koko ajan kimeämmäksi ja isän katse toljottavammaksi.


Minä seurasin vierestä. Tunneskaalani vaihteli demonstroidusta raivosta yhtäkkiä riemuun. Riemua (myös voitonriemua) aiheutti se, että olin kassalla sen IcePowerini kanssa, ja että tarkoitukseni oli helpottaa vain juoppolallin törmäilyjen tuloksia eikä pikkuvauvan ikeniä.  


Muistin, kuinka itse kävin samaisessa apteekissa jaarittelemassa milloin vauvan piereskelystä ja iltaitkuista, milloin rintaraivosta, kuinka kytkin farmaseutin kylkeeni puoleksi tunniksi vain siksi, että kuulisin kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot mahalääkkeeksi/kuumelääkkeeksi/d-vitamiiniksi/ihovoiteeksi, vaikka vieressä olisi vuoroaan odottanut joukkue mummoja pää kainalossa. 
Näitä muistellessani minua uhkasi hetken jopa myötätunnon aalto, mutta supon panttaamisen synti  laannutti sellaiset tunteet nopeasti.


Kun tulin kotiin oli ystäväni jalka lääkitty - ja minun mieleni. Ihanaa, kun vauva-aika ja ensipaniikki on ohitse. Ihanaa!

sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Hellepäivästä helvettiin

Tänään olimme kesävieraittemme kanssa kuuman päivän kunniaksi rantsussa. Ängimme Lidlin kassin täyteen tärkeitä tuotteita kuten pyyhkeitä, arskarasvaa ja huovan. Sitten haimme Valintatalosta terveysevästä kuten kolmioleipiä, sipsejä, suklaata ja pillimehuja.

Kun pääsimme kohteeseen, olin vallan tyytyväinen. Ranta oli rauhallisempi kuin se tavan Mukkula, jossa normaalisti vietämme hellepäivää ja olin muistanut rasvata piltin jo ennen kotoalähtöä ja ottaa sille lätsänkin mukaan (= malliäiti). Parkkeerasimme varjoon ja aloimme tietysti heti mässyttää eväitämme. Tai kaikki muut paitsi minä alkoivat.

Tyttäreni nähkääs villiintyi täysin kymmenien lasten läsnäolosta, veden läheisyydestä ja ympärillä kasvavista puskista. Painoin hiki päässä palleron perässä. Jo vartin päästä päätin päästää edes lapsen kärsimyksistään ja kiskoin tältä mekon ja vaipan kuikkaan. Siitä irtosi entistä suurempi ilo (täytyy kyllä todeta että kyllä olisi irronnut allekirjoittaneeltakin, jos olisi kehdannut pilheili paljaana kirmata).

Pakkaus jatkoi poukkoiluaan pitkin nurmikenttää nakuna - hallitsemattomasti kuin kesken puhalluksen irti päässyt ilmapallo. Jos suunta ei ollut syöksyä kohti rantaa, hän lähti kohti ajotietä. Lopulta onnistuin ohjaamaan lapsen keskelle nurmikkoa.

Kävelin verkkaisesti perässä, kun penska ähelsi eteenpäin ja kumartui vähän väliä noukkimaan joko apiloita, keppejä tai jotain epämääräistä orgaanista roinaa aarteikseen. Löysipä hän ihka oikean kävynkin. Päästyni hetkeksi rauhoittumaan ja lantustamaan hiukka hitaammin, lamaantui mieleni liian autereiseksi enkä huomannut, että olimme saapuneet kymmenen metrin päähän metsänreunasta.

Juuri silloin otti tynkä jalat alleen. Ilmiselvästi siksi, että hän oli havainnut helvetillisen kasan nokkosia, jotka kasvoivat puolitoistametrisenä pusikkona aivan hänen ulottuvillaan. Hyppäsin kuin Tommi Evilä ja sain kuin sainkin ipanasta niskalenkin juuri kun hän oli syöksymässä käsi ojossa kohti kaikkien aikojen nokkosrokkoa.

Nyt olen takaisin kotona ja huomaan, että kaikki eivät suinkaan olleet yhtä onnekkaita. Minulla kun ei ollut omaa äitiä matkassa. Tajuan näköjään kyllä jo olla hyppäämättä nokkospuskaan, mutta en sitä, että hellepäivänä olisi hyvä rasvata lapsensa lisäksi omakin iho. Au.

ps. Läträsin naamaan ja niskaan after sun -lotionia. Au saatana. Sitten menin sänkyyn peiton alle. Au vittu saatana! Tulossa night to remember.

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Hikiperseen tunnustuksia

Nyt on aihetta taas vaihteeksi valittaa, koska on kesä. Yleensähän ihmiset odottavat kesää kuin kuuta nousevaa ja sitten kun se tulee, valitetaan, että on liian kylmä/kuuma/sateista tai vaikkapa - kuten tänä kesänä - liikaa sääskiä. Minä en piittaa sääskistä paskan vertaa (= eivät juuri pure minua), mutta tänään on ehdottomasti ollut liian kuuma.

Ja miten niin muka? No siten niin, että tällaisina päivinä ei edes pikkuhousunsuojiin voi luottaa.

Vielä kahden vuoden jälkeenkin synnytyksestä joudun  käyttämään pikkuhousunsuojia joka päivä. Lorautan housuun pienimmästäkin ponnistuksesta kuin kapinen koira. Aina, kun nousen istumasta, makaamasta tai nostan lasta, pääsee housuun ylläripylläri.

Tänään on ollut sitten jätteupeaa hinkata hikistä persettään vasten villakankaista toimistotuolia ja tuntea, kuinka rätti pyörii persvaossa. Puolen päivän aikaan hermostuin, kun suoja alkoi pyrkiä alkkareista ulos ja painelin vessaan. Pikkuhousunsuoja oli  liimautunut kapeammasta päästään oudon näköiseksi pötikäksi eikä suostunut tarttumaan alkkareihin. Kiskoin ja väänsin lätkää (kassissa ei tietenkään ollut uutta suojaa), asettelin sitä pytyllä hajareisin ja hartaasti kiroillen takaisin housuihin, mutta rätti ei enää taipunut muuhun kuin retkottamaan puoliksi kiinni hiestä tahmeissa housuissa.

En sitten viitsinyt sitä poiskaan repäistä, kun ei hotsita istua kuset housussa koko päivää. Piti leuhottaa pitkin käytäviä pötikkä housuissa pyörien tai - mikä pahinta - tarttuneena osittain sisäreiteen tai takapuoleen.

Ehdottaisinkin nyt alushousuteollisuuden ja pikkuhousunsuojien valmistajien yhteistyötä, jotta saisimme markkinoille äitien After Birth -alkkarit ja -pikkarisuojat. Alkkareissa olisi nastat tai tarralenkkaritarra ja suojissa vastakappale kiinnitystä varten. Olisi taatusti helvetinmoinen hittituote.

Olisi taas kivaa, kun on kesä ja kärpäsiä. Tai sitten ei.

tiistai 3. heinäkuuta 2012

Hässäkkä ja tähtimummo

Nyt ovat asiat niin huonosti, että tämä emäntä ei pääse nettiin muualla kuin töissä. Vitun ADSL kotona on katki, poikki ja rikki, ja vieroitusoireet ovat hirveät. Ja juuri kun päivät ovat olleet yhtä hässäkkää ja Internetin pehmeän puuduttavaa vaikutusta olisi tarvittu moneenkin vaivaan. 


Mainittuihin vaivoihin lukeutuvat seuraavat ilmiöt: 


1. Pinnattomaan sänkyyn nukuttaminen ei onnistu (edelleenkään). 


2. Syöttäminen ei onnistu. Penska on sitä mieltä, että vain hän itse osaa annostella ruoan oikeassa suhteessa suuhunsa, rinnuksille, pöydälle ja permannolle. 


3. Pottailu ei onnistu. Kun piltti paskoo housuihinsa ja minä yritän lässyttää potasta, hän karjaisee "EI HAITTAA!!!". Ja keskustelu on siltä erää ohi. 


4. Äitini on käymässä. 


Viimeksi mainittu seikka nostattaa tietysti jälleen sekä riemun että raivon tunteita. Riemun siksi, että äitini on mummona todellista tähtiluokkaa. Raivon siksi, että hän on äidillisessä päällepäsmäröinnissä jos mahdollista vielä suurempi stara.


Raivoa herättäviä tuntemuksia voi ehkä havainnollistaa seuraavalla eilen käydyllä dialogilla:

Klo 7:45
Äiti: Vie sitten nuo roskat kun lähdet.
Minä: En vie. Eihän noita ole kuin yksi pussi.
Äiti: Mutta vie pois haisemasta.
Minä: Joo joo.
Unohdan roskapussin keittiöön. Menen töihin suomatta pussille ajatustakaan. 

Klo 16:30 (heti naksauttaessani oven auki)
Äiti: Unohit ne roskat. Viepä ne nyt heti pois. Tuossa haisevat.
Minä: En kyllä lähe heti viemään.
(Perustelu tähän väliin: meillä on karsea labyrintti roska-astialle kaksine hissireissuineen ja parkkihallin läpitalsimisineen).
Äiti: Siehän sanoit jo aamula, että viet.
Minä: Niin sanoin, mutta UNOHIN. Nyt mie syön jotain.
(Äiti haahuilee ulos keittiöstä)

Äiti (makkarista): Tuola on vaipparoskiskin kohta täynnä. (Lue: lähes puolet tilavuudesta käytetty) Ota sekin, haisee koko makuuhuone! Inhottava pienellä nukkua semmosessa hajussa.
Minä: Sehän nukkuu nyt vierashuoneessa.
Äiti: Nukkuu se välillä makuuhuoneessaki. Haisee pahalta.
Minä: Oo jo hiljaa. Vien kun syön.

Klo 17:30
Äiti: Miepä kaajan nuo vaipat roskapussiin haisemasta. Laitan ne tuohon ovensuuhun.
Minä: KYLLÄ MIE VIEN NE PERKELEEN ROSKAT!
Äiti: Joojoo, ei tartte huutaa. No nyt ne vaipat on tuola ovensuussa. Muista nyt se keittiön pussiki.

Klo 18:30
Valmistaudun roskien roudaamiseen. Kaivan kaapista jätesäkkejä, joilla yhdistää vietävät roskapussit.

Äiti: Mitä sie sielä kaivat?! Jätesäkkejä!!? Mitä sie jätesäkeillä!!? Saahan nuo ilmankin!
Minä: Mie vien nyt ne ROSKAT. Eksie muista, mikä matka sinne on. En jaksa raahata kaikkia erikseen.
Äiti: No menishän nuo nyt ilman jätesäkkiäkin...turhaa muoviroskaa...päläpäläpälä....päläpälä...
Minä: OLE HILJAA TAI JÄTÄN NÄÄ TÄHÄN!!!

Ja niin edelleen, puhtaanapitoteemasta toiseen. Kyllä perhe on pahin. Anna jumala armoa ja se adsl!