keskiviikko 29. elokuuta 2012

Ankka hukkuu!

Tänään oli kylpypäivä. Piltti istui ammeessa tietysti jo ennen kuin edes ehdin vesihanalle, rääkyi ja huusi sieltä riemuissaan ja esitteli ankkakokoelmaansa. Harvinaista kyllä, kotikaaoksemme mustasta aukosta oli löytynyt mukaan kova kolmikko: kovemmasta muovista tehty mielikuvituksekkaasti nimetty Punainen Ankka sekä ne pakolliset keltaiset, joita yhtä mielikuvituksekkaasti Pikku Ankaksi ja Äiti Ankaksi kutsumme.

Siinä sitten edettiin vedenlaskemisen ja vaahtopartojen kautta ankkaleikkeihin. Minä istuin sankartekoni eli vedenlaskemisen ja pääpesun tehtyäni pytyllä ajatuksissani ja pirun pitkästyneenä (en edelleenkään ole oikein leikkijätyyppiä), sillä aikaa kun penska pyöritteli lintujansa pitkin veden pintaa.

Äkkiä kuitenkin terästäydyin. Oli tapahtumassa jotain dramaattista. Ipana oli ottanut Äiti Ankasta tukevan niska-perse -otteen ja tunki tipuparan veden alle selkä edellä niin että räiskähti.
- ANKKA UK-KUU!, mylväisi tyttö perään.

Mahassani muljahti, sillä näkemäni perusteella virke kääntyi aivoissani automaattisesti "Ankka hukkuu". Tuijotin hetken kääpiökokoista mafiosoa, joka juuri oli lähettänyt Äiti Ankka -paran kalojen valtakuntaan kylmäverisen kovakouraisesti ja hoiteli juuri parven jäljelle jääneitä samaan malliin. Kohta koko ankkakolmikko kellui vedessä nurin päin. Näkyvillä olivat vain surulliset muoviset mahat.

Parin sekunnin ajan mielessäni välähteli sanoja ja nimiä. Sosiopaatti, psykopaatti, murhaaja. Charles Manson, Viiltäjä-Jack, Ted Bundy.

Sitten tuli häikäisevän onnellinen oivallus. Tajusin, ettei tyttäreni vielä varmastikaan ymmärrä "hukkua"-verbiä saati sitten osaa käyttää sitä oikein. "Nukkua"-sanaa sen sijaan käytetään päivittäin - ja viime aikoina erityisen hauskaa on ollut kellauttaa nalle tai nukke makuuasentoon nukkumisrituaalien yhteydessä.

Huokaisin hiljaa helpotuksesta. Meniväthän linnut sitten särmästi nukkumaan. Mutta sittenkin vain nukkumaan. Ellen sitten aivan harhainen hattarapää ole. Ei olisi tietenkään sekään ensimmäinen kerta, kun äidistä on kysymys.

maanantai 27. elokuuta 2012

Pissaliisa paskat nakkaa

Kyllä elämä on raskasta. Olen tietysti tehnyt taas tunnin liikaa töitä, mutta se ei tässä nyt paljon paina. Kotona kun odottaa aina sellainen työmaa, että tuntuvat parit palaverit aika tyhjänpäiväiseltä näpertelyltä. Minut on näännyttänyt parivuotias jästipää, joka kategorisesti kieltäytyy pissaamasta/paskomasta pottaan. Tällä hetkellä tuntuu todella siltä, että kusessa ollaan. Kirjaimellisesti ja vertauskuvallisesti.

Heti viiden jälkeen olemme jälleen tuhannetta tai miljoonatta kertaa yrittäneet kaikkemme. Housut pois, vaippa pois ja karsea kyttäys päälle. Ja sitten: valmiina, paikoillanne, HEP!

Piltti pinkoo pitkin kämppää pieni peffa vilkkuen, nuoren gepardin nopeudella. Minä ja isi konkkaamme perässä kuin satavuotiaat lonkkavaivaiset norsut ja pelkäämme henki kurkussa, että tyyppi töräyttää väärään paikkaan. Ja juuri niihin vääriin paikkoihinhan gepardi hyökkää. Se kiipeilee sohvalle, roikkuu puntissa, kiehnää matolla ja tahtoo nojatuoliin.  Säännöllisin väliajoin me höperöt norsut olemme kuulevinamme "paljastavaa ähinää" ja lykkäämme ähinäpellen potalle. 
"NYT se kuulostaa tulevan", lupaamme toisillemme. 

Pahinta kaikessa on, että potalle päästyään gepardi muuttuu todella innostuneeksi ähinäpelleksi. Hän istuu. Ja istuu. Ja istuu. Jos jotain, on tyttäremme harvinaisen pätevä potallaistuja. 

Aikansa istuttuaan hän kuitenkin pompahtaa ylös ja huudahtaa: "OHO". Aina yhtä optimistisina me väsyneet vanhemmat singahdamme paskapytyn ääreen - ja petymme yhä uudelleen. Näyttää siltä, että jälkeläisemme kuuluu siihen filosofiseen ryhmittymään, joka ajattelee, että matka on tärkeämpää kuin päämäärä. Kaunis ajatus, mutta meitä se ei paljon lohduta. 

Varsinkaan, kun siinä murheellisina toljottaessamme ehtii ipana vääntää tortun eteisen matolle ja suihkauttaa parit ureat kämpän kriittisimpiin pisteisiin (ja jälkimmäiset aina tietysti eri paikkaan kuin sen paskakikkareen). 

Siitä sitten kuuraamaan nurkkia ja naperoa ja osoittelemaan pottaa pettyneen "Voi voi, kyllä pissa pitäisi tehdä pottaan"-yninän kera. Tänään saavutimme tämän pisteen joskus seiskan aikaan. Kellon mukaan temmellystä oli kestänyt vain pari tuntia. Uskomatonta. Tuntui kuin olisin vanhentunut ainakin kaksi vuotta ja hävinnyt pitkällisen minulle tärkeän oikeustaistelun.

Kaiken lisäksi tuo kupeitteni hedelmä näyttää vielä nauttivan tästä vihoviimeisestä näännytysnäytelmästä. Kun pissat ja paskat olivat pitkin lattiaa, veti tyyppi kuin vittuillakseen (kuivan) vaipan päähänsä, tavoitteli läpimärkää kusirättiä käsiinsä puristeltavaksi, hymyili säteilevästi ja heläytti: "Hattu päähän!"

Mitäs seuraavaksi? Koirakoulutusmallia tyyliin kuono kuseen? Jos se toimisi takuuvarmasti, voisin jopa yrittää (tosikoille tiedoksi: vitsi vitsi, ja väsynyt sellainen vielä).


torstai 23. elokuuta 2012

Hiljainen talo ja vaatimaton vapaailta

Mieheni viettää lomapäivää ja lähti Pakkauksen kanssa yökylään tätinsä luokse.
Minä siis palasin kotiin, jossa ei ole ketään muuta kuin minä. 

Nythän minulla tietysti pitäisi olla täällä hurjat sembalot. Pirunmoinen pino viinipulloja, pari rääväsuista ystävää ja biletystä varhaisaamuun asti - töistä piittaamatta. Toinen vaihtoehto olisi tietysti piirun verran pienempi pino viinipulloja, pari rääväsuista ystävää, naisten elokuvia ja ämmien lätinää. Vähintään - toistan: vähintään - minulla olisi pitänyt olla heti töiden jälkeen aika kampaajalle, bikinivahaukseen ja rähmäisten (sienisten?) varpaankynsien hinkkausoperaatioon. Mutta eipä ole.

Täällä minä istun - suihkunraikkaana ja tissit paljaana (voiko suihkussakäyntiä verrata kosmetologiin ja kampaajaan?), ilman sähäkkää spessuohjelmaa. Ällistelen vain, miten tuo hiljaisuus voikaan humista niin helvetin kovaa korvissani. Ja se humisee, vaikka naputtelen näppistä ja katson toisella silmällä Frendejä. Toisaalta, enhän minä ketään halua edes tavata. Olen töissä sosiaalistunut viimeisen kahden viikon ajan niin monen ihmisen kanssa koko ajan ja jatkuvasti, että käskisin jokaisen lätisijän pitää kuitenkin vain turpansa kiinni.

Teen siis TÄSMÄLLEEN sitä samaa kuin melkein joka ilta arkisin. Nyt vain yksin. Voi jumalauta. Keski-ikä, nice to meet you.

Onneksi minulla sentään on se perhe. Muuten minusta kuoriutuisi varmaan se Brigdet Jonesin pelkäämä ikäneito, joka joutuu kuollessaan koiriensa (vai kissojensa?) ruokalistalle. Ukko ja Pakkaus, tulkaa äkkiä takas!



tiistai 21. elokuuta 2012

Hevosenleikkiä

Niskaani on hiipinyt jo jäykkäkouristus eli kesää ei ole enää jäljellä (hyh helvetti, miten paska biisi tuosta tuli mieleen ja ihan tarkoituksella): tarkoittaa siis sitä, että työpaikan runsauden sarvesta tursuaa harteille sen verran lastia, että en ole ehtinyt/jaksanut edes blogia päivittää.

Tulin nyt kuitenkin jakamaan viisauttani, koska a) tämä on niin helvetin tärkeää, b) koska haluan leveillä kaikille, kuinka kaiken työpaikan fiksun ja innovatiivisen toiminnan ohella harjoitan älykästä keskustelua myös täällä kotona.

Tyttäreni leikki tänään nappulapalapelin hevosella. Minä toimin pollen laukkaratana. Rötkötin sohvalla pikkarit persvaossa ja työasusta päälleni jäänyt toppi ja ihmettelin, miten järkyttävän holtittomia hyppäyksiä koni pinkoi mahallani ja säärilläni penskan käden varassa. Rupesin mukaan leikkiin.
"Koppati-koppati-koppati-koppati", minä sanoin. Nassikkahan tästä ilahtui ja virnisti kuin Hangon keksi. Hepo hyppäsi jälleen tissiltäni mahalle ja siitä reisille.
"KOPPATI-KOPPATI-KOPPATI-KOPPATI!", minä runoilin ja sain palkakseni 2-veen röhönaurun.
Jatkoimme tätä hetken verran, kunnes siippa astui olkkariin. 

"Mitä te täällä mesootte?", kysyi ukko ja silmäili outoa toimintaa. 
"Pakkauksen heppa laukkaa", minä suhautin kärsimättömänä ja jatkoin jälleen "koppati-koppati-koppatiani".
"No mut toihan on aivan päin peetä", sanoi mieheni ja mulkkasi minua pitkin nokanvarttaan. 
"Se menee, et koppoti-koppoti-koppoti!", lisäsi jätkä - täysin tosissaan ja täynnä ylenkatseellista halveksuntaa.
"No ei tasan mee. Se on koppati-koppati. Kaikkihan sen nyt tietää", minä väitin.
"Mikä ihme-koppati. Kukaan oo koskaan kuullukaan. Se on koppoti. Eikö ookki, Pakkaus, hä?", hölisi ukko ja vetosi siis vielä röyhkeästi ja täysin asiaankuulumattomasti tyttäreemme.
"Sie oot hullu! Mee kysyyn tarhan tädiltä. Se on koppati", karehduin minä. 

Tähän asti ipana oli seurannut laimean uteliaasti tärkeää debattiamme, mutta nyt hän kyllästyi. Hän pakkasi pollensa kainaloon ja jatkoi pöydällä sitä, mitä vasta oli tehnyt tomumajani yllä. Tunnin parin päästä hän hampaidenpesun yhteydessä sitten näytti, mitä oli keskustelustamme oppinut. 

Kun tungin kylppärissä iltarutiinien viimeisellä rastilla hammasharjaa sylissäni pyörivän penskan suuhun, mylväisi hän selvällä suomen kielellä ja täysin oikein painottaen: "Hullu! Hullu!"

Jepujee. Ja se on muuten "koppati".

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Äidillisistä tunteista tuskastukseen

Taas sai ihminen hävetä itseään, vaikka noin objektiivisesti katsoen syytä kai ei pitäisi olla.

Tein tänään sellaisen 13 tunnin työpäivän. Istuin tikkana työpöydän ääressä kahdeksan aikaan ja puolilta päivin piti lähteä iltakokoukseen. Kokous oli täyttä asiaa eli saimme nopeasti lounasta, jonka jälkeen asian ja oman arvonsa tuntevat eri osastojen valiot esittelivät hengentuotoksiaan ja minä haukottelin muks salaa nyrkkiin, laukkuun, puhelimeen ja kainaloon. Kunnes tuli minun vuoroni ja kollegani haukottelivat vuorostaan, tuijottivat kattoon ja ajattelivat a) pornoa, b) uusia verhoja, c) minua hirttoköydessä.

Kun pakollinen illallinen oli nautittu ja minä kurpaissut pari lasia viiniä, lähdimme kohti kotia. Sisääntullessani (n. klo 21) kuulin makuuhuoneesta heleän lapsenäänen höpöttämässä. Hellyys tulvahti sydämeeni ja melkein juoksin makkarin ovelle. Siellä ne kyykkivät. Pilttini potalla Hello Kitty -vihkonsa kanssa ja ukkoni puolitajuttomana sängynlaidalla.

"Miksi Pakkaus on vielä hereillä?! Tuleeko kakka?", minä kysyin hellästi mutta sopivan syyttävästi (miestäni ajatellen).
"Se halus potalle. Mut ei siltä mitään tuu", raportoi mieheni apeasti. Vetäisimme tytölle vaipat jalkaan ja koska olin edelleen petollisten äidintunteiden vallassa, jotka eivät väsymystä tunne, kaappasin penskan käsivarsilleni aikomuksenani nukuttaa ipana suitsait sukkelaan ja näyttää samalla, kuinka etevä sitä voi uraäiti ollakaan.

Meni vain vartti ja äidillinen hellyyteni oli vaihtunut kärttyisään tuskastukseen. Kersa pyöri sängyssä silmät auki, nousi ylös, pyrki ulos, haki kirjaa, kiehnäsi isin luo, palasi äidin kainaloon, kuuli ambulanssin, poukkasi pystyyn ja alkoi laulaa tajunnanräjäyttävää PIIPAA-AUTO-sooloaan. Sitten lapsi kiskoi kättäni silittämään päätä ja raapi toisen käden sormiani, lussutti peukaloaan ja pyöri. Ja pyöri. Ja pyöri. Aloin lukea Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, joka toimii yleensä kuin tauti. Ei auttanut herra Bennet perheineen.

Viimein, kun luovutin ja totesin itsesäälissä möyrien, että tälle illalle ei sitten omaa aikaa irronnut, oli kuin ihme olisi tapahtunut. Ilmeisesti minä rentouduin tai sitten vain ajoitus sattui olemaan satumaisen sopiva. Ipana alkoi tuhista ja nukkui ihan oikeasti (= silmät kiinni). Totta kai tämän jälkeen tuli häpeän tunne: minä luusuan poissa kotoa koko päivän, enkä edes lastani jaksaisi nukuttaa. 

Mutta onneksi olen jo tottunut näihin häpeän ja riittämättömyyden tunteisiin.
Nyt minulla on sitä omaa aikaa. Ja tunnustan: kaadoin lasiini juuri ison annoksen kirkasta viinaa - ja kirjoitan blogia. Ah autuutta.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Olympiatason taistelunukutus

Lähdimme eilen pohjoisesta kohti kotia meikätyttö ratissa. Huristelimme 400 kilometriä vähän yli puolimatkan ja päätimme yöpyä Keski-Suomen pikkukaupungissa. Kurvasimme nk. kartanoon, joka osoittautui lahonneeksi vanhaksi taloksi ja navetaksi, johon oli pystytetty siistit mutta enemmän hostellia kuin kartanoa muistuttavat hotellihuoneet.

Mitäs tuosta. Hinta oli huokea ja minä kuolemanväsynyt. Olin ajanut viikon sisällä jo 1700 kilometriä, joten ei liene ihme, että viimeinen suora alkoi tuntua luissa ja ytimissä. Paha vain, että oli keihäsfinaalin ilta. Ukko poukkoili villiintyneenä ympäri ho(s)tellihuonetta, suunnitteli pizzanhakua ja kaljanjuontia eikä tajunnut juurikaan ottaa osaa Pakkaushuoltoon  - ainakaan siinä mittakaavassa kuin minä olisin halunnut. Yritin kyllä vihjata asiasta vähemmänkin vihjailevasti, kuten "Mie en saatana jaksa!" ja "Hae nyt ne yövaatteet sieltä autonperästä edes!!", mutta kaikki keljuiluni kaikuivat kuuroille korville. Pahimmille nillityksille äijä vain sopotti silmämuna ruutuun liimaantuneena, että "Annetaan sen vaan valvoa. Mehän ollaan lomalla...!"

Jeesus perkele, mikä empatian ammattilainen. Olisin paiskannut töllön ikkunasta, jos vain olisin jaksanut.

Päädyin siis sankarautoiluni jälkeen ho(s)tellin petiin nukuttamaan yliväsynyttä vekaraa, joka kuvitteli olevansa hyrrän ja hyppyrotan hybridi. Ensimmäinen nukutusyritys oli puhdasverinen katastrofi. Penska huusi kuin pistetty sika, kun yritin roikkua hänen jalassaan tai käsivarressaan ja lukea yhtä aikaa ääneen ainoaa laukustani löytämääni kirjaa, saksankielistä dekkaria. Tätä kesti puoli tuntia. Sitten luovutin hetkeksi ja piltti pakeni isänsä syliin, joka tuijotti jotain (t)urheilua kuin lobotomian uhri tulevaisuuttaan.

Toinen yritys oli parempi mutta kariutui sekin. Lontoon hulinat taustalla yritin silittää kipeällä ja puolihalvaantuneella kädelläni päätä ja kättä, jalkaa ja selkää ja sain ipanan jopa sulkemaan silmänsä ja panemaan peukun suuhunsa sen jälkeen kun olin karjaissut ukolle, että "Pistä nyt helvetissä se toosa pienemmälle!" Tässä vaiheessa huonompi puolisko päätti, että oli aika hakea se kauan suunniteltu pizza, koska keihäsfinaali häämötti jo horisontissa.

Huokaisin helpotuksesta ja luulin, että onnistumisen mahdollisuuteni tuplaantuivat. Olin väärässä. Taas luettiin Volker Kutscheria, parjattiin sitä hakkaamalla kirja kädestä lattialle, silitettiin päätä ja laulettiin Tupakkarullaa. Jokaisen pienen hiljaisuuden jälkeen (jolloin olin itse jo painunut pieneen unenhorteeseen) heräsin kommentteihin tyyliin "Isi läh-ti", "Äi-ti uk-kuu" ja "PII-PAA-AUTO!" (viimeksi mainitulla ei tietenkään ollut mitään yhteyttä todellisuuteen)

Lopulta mieheni palasi pizzanhakureissultaan, joka kesti valehtelematta ainakin kolme varttia. Pieni pää pieluksella pomppasi pystyyn ja kiljaisi riemukkaasti "ISI TULI!". Siinä vaiheessa minä ampaisin sängystä kuin verenhimoinen viikinkikuningatar. Huusin ukolle, että "Mie en jaksa! Mie en jaksa! Mie haluan saatana nukkua!" ja aloin vastoin kaikkea todennäköisyyttä riipiä vaatteita niskaani. Hirveässä maailmantuskassani en oikein tiennyt, mihin olin menossa, mutta vaatteet piti saada päälle ja ovi suljettua takanani. Kenkiä kinttuihin kiskoessani, kajautti ikivirkeä kaksivuotias kommentaattorini:
"ÄI-TI. HALUAA UK-KUA."

Kaikesta kiehuvasta raivostani ja väsymyksestäni huolimatta en voinut mitään. Repesin hihittämään täysin hysteerisenä. Hetken kuluttua en tosin enää tiennyt, itkinkö vai nauroinko.

Painelin siis ho(s)tellin aulan sohvalle ja jäähdyttelin siellä hetkisen aikaa. Kun palasin takaisin, oli tenavakin teutaroinut tarpeeksi ja valmis nukkumaan ilman minkään sortin ilveilyjä. Tietysti, koska oli ottanut äidistään taas kerran niskalenkin. Ja olympiakultaa yliväsymysvalvonnan jalossa lajissa.



torstai 9. elokuuta 2012

Seesteisyyttä ja saunarientoja

Kuten edellistekstistä ilmi käy, olen lomalla, mikä tätä nykyä (= perheellisenä) tarkoittaa aina kotiseutuani pohjoisessa. Ei ruokailuhuolia, ei siivoushuolia ja mikä tärkeintä, ei lapsenvahtihuolia. Minulle saisi maksaa aika saatanasti siitä hyvästä, että vaihtaisin tämmöisen luksusloman johonkin hikiseen Thaimaan hellehöyryhelvettiin piinaavan pitkine lentoruljansseineen. Ainoa miinus tässä lomassa on vain ja ainoastaan tämä yhteyksien vajavaisuus: kun pääsen pohjoiseen, en pääse helpolla Blogistaniaan. Mutta ehkä sekin on vain terveellistä.

Tällä kertaa jopa keskustelut äitini kanssa ovat sujuneet yllättävän rauhallisesti. Ehkä tämä johtuu siitä, että heti ensimmäisenä iltana onnistuin heiluttelemaan sanansäilää niin saakelinmoista tahtia, että äiti itki ja minä häpesin. Pyysin sitten anteeksi pitkin hampain, mikä on aina hyvin traumatisoivaa näin kaikkitietävälle ihmiselle kuin minä. Samaa ruljanssia jos ei halua toistaa, on parempi pitää turpansa kiinni. Varsinkin kun äitini on maailman paras lapsenvahti.

Mitään ihmeempää emme täällä koskaan tee. Suurimpiin lomakokemuksiin lukeutuu aina tiheästi toistuva saunominen oikeassa vanhan ajan puusaunassa. Nyt myös tyttäreni on vihitty pohjoisen saunarituaaleihin.
Penska jököttää lauteilla liikkumatta kuin keraaminen saunatonttu. Ensin jo hätäännyin ja luulin, että lapsi on kauhuissaan kuumassa löylyssä. Olin kuitenkin väärässä. Kun kysyin, että "Laitetaanko lisää vettä kiukaalle?", sain vastaukseksi tarmokkaan nyökyttelyn ja hikisen hymyn. Kun kuuma ilma sitten tulvahti saunaan, karjaisi napero suu irvessä mutta onnellisena "KUUMAA!!" Minä röyhistin rintaani vähintään yhtä onnellisena - vain lällyperseet eivät osaa arvostaa kiirastulen kuumaa saunaa.

Jotain se löyly kuitenkin tyttärelleni teki. Loppuillan hän nimittäin juoksi olohuoneen pöytää ympäri ja mylvi kuin mielipuolinen hirvi: "JUNA-AUTO! JUNA-AUTO! JUNA-AUTO! JUNA-AUTO! (suom.huom. = veturi)". Mieheni, joka on saunojien Kuningas Lällyperse, väitti että piltin pää oli pehminnyt saunomisesta. Hetken epäilin samaa itsekin. Loppujen lopuksi tulin kuitenkin siihen tulokseen, että tyttäreni reaktio oli täysin looginen. Höyryllähän ne veturit aikoinaan tosiaan toimivat. Ja sitä oli Pakkaus saanut juuri aimo annoksen.

Palataan taas asiaan, kun jaksan odottaa puoli tuntia koneen avautumista ja jännittää tuntikaupalla, tallentuuko teksti vai ei ja katkeaako yhteys vai ei.