maanantai 28. toukokuuta 2012

Paatunut äiti

Huomenna lähden työmatkalle. Enkä vain yhdeksi vaan - apua! - kahdeksi päiväksi. En odota matkaa kovinkaan innokkaasti, koska se on suunniteltu sillä tavalla veemäisesti, ettei kenellekään missään vaiheessa voi jäädä aikaa tutustua nähtävyyksiin saati sitten kierrellä valloittavilla vanhoilla kujilla.

Ainoa, mikä on mahdollisuuksien rajoissa, on pämppääminen työporukan kanssa illalla joskus yhdeksän jälkeen. Ja mitä sitä porukkaa olen nähnyt, syljeskellään siellä kuorossa kuppiin ja ollaan niin fiksua, että Stephen Hawkingkin putoaisi perseelleen.

Kaikesta tästä kurjuudesta huolimatta odotan matkaa innolla. Pelkästään se, että pääsen lentokoneeseen ilman perhettäni tuntuu kerrassaan vapauttavalta (hyi minua!). Irtautuminen pikkukakkosen, päivällisen, iltapalan, hampaidenpesun ja mikä kaikkein tärkeintä aamullisen raivorutiinin puristavasta otteesta tuntuu ylellisyyden huipentumalta.  En myöskään usko itkeväni itseäni uneen joka yö vain sen vuoksi, etten kahteen kokonaiseen päivään näe pikku-pilttiäni, niin paljon kuin häntä rakastankin. Tyttärelläni kun on myös isä, joka sattuu mielestäni olemaan ihan osaavaa sorttia.

Niinpä toivon, että työkaverini pettävät odotukseni ja kumoavat kuppeja niihin syljeskelemisen sijasta. Ja jos ne eivät sitä tee, tyhjennän minibaarin tai luen ainakin kaikessa rauhassa hömppää. Pitäisiköhän hävetä? En taida osata. Anteeksi vaan, taas.

torstai 24. toukokuuta 2012

Kesäromanssi

Minä kun olen niin upea ilmestys, joudun alituiseen vastakkaisen sukupuolen piirittämäksi. Tänään oli jälleen sellainen päivä, että piti aivan väkisin pinkoa pakoon piiritykseen intoutunutta urosta.

Tulin töistä kävellen kotiin kuten urheilullinen ihminen ainakin, kun oli niin loistavan aurinkoista. Ennen kotiovea päätin kuitenkin ennen lapsiarkirumbaan laahustamista varastaa viattomasti hetken omaa aikaa ja lekotella viisi minuuttia puistonpenkillä.

Siinä minä sitten istua möllötin osaamatta ollenkaan ajatella, kuinka syötävän hyvältä ja vetovoimaiselta näytin ja millaisia houkutuksia kohtalo tielleni tulisikaan tuomaan.

Äkkiä varjo lankesi ylleni. Minä kohotin hämmästyneenä katseeni. Edessäni seisoi upea urho. Hän ei ollut pitkä, mutta tämän vajeen korvasi leveys, jota riitti kohta korkeuttakin enemmän. Hän oli pukeutunut huolettomasti likaiseen, hyvin virttyneeseen t-paitaan, jonka kaula-aukosta rehotti uskomattoman uhkea karvapehko sekä housuihin, jotka rennon muodikkaasti roikkuivat lanteilla. Jos hän olisi istunut viereeni, olisin eittämättä saanut esteettömän näköalan ihka aitoon työmiehen hymyyn. Kädessään komistus kantoi tietysti kaljakassia kesän kunniaksi.

Kuten jokainen unelmien harlekiinisankari, tämäkin valloittaja oli ulkomaalaistaustainen. Suomea jännittävästi murtaen ja samalla hieman huojuen, hän sanoi minulle:
"Hei! Mite kuulu?"
"No mitäs tässä", minä vastasin huomiosta häkeltyneenä, melkoisen mielikuvituksettomasti.
"Kaaanis", valloittajani totesi vain hieman sopertaen ja huitoi kohti taivasta.
"Niin, kaunis ilma", minä totesin (muka) tyynesti.
"Ei, kaaanis - sinä", korjasi kosiomieheni.
"Aijaa. Kiitos", totesin minä jo vähän vaikeana ja vilkuilin ympärilleni.

Houkutuksesta huolimatta ymmärsin nimittäin, että minun täytyisi perheeni vuoksi olla meistä se vahvempi ja nousta eläimellisten vaistojeni yläpuolelle. Valloittajani ei tästä lannistunut. Hän halusi analysoida häntä viehättäviä yksityiskohtia tarkemmin ja karjaisi niin että tori tärähti:
"Sulla pieni silmä!! Mine tykke pieni silmä!!"
"Oi kiitos. Kiva.", minä totesin ja hivutin hanuriani kohti puistonpenkin reunaa.

Seurasi vaivautunut tauko. Sellainen, joka aina  tahtoo vaivata toisiinsa seksuaalista vetovoimaa tuntevien ihmisten vuorovaikutusta. Ponnistauduin yli-inhimillisin voimin penkiltä ja kiersin houkuttelevan herran kaukaa, etten vain vahingossakaan kapsahtaisi hänen kaulaansa. Sitten käänsin selkäni mahdolliselle elämäni onnelle ja kävelin tänne, turvalliseen kotiini.

Mielessäni vain kaikuu vieläkin unelmien uroksen viimeinen vetoomus:
"Hei, ele mee! Miten menee? Heiiii-iii...!" ja mietin, teinkö oikein ja mitä paitsi mahdankaan jäädä, kun en lähtenyt tämän muukalaisen matkaan.

Toivon vain, etten kohtaa häntä enää koskaan. Houkutus voisi käydä liian ylivoimaiseksi.




tiistai 22. toukokuuta 2012

Versatile Blog Award - Shocking News


 Nasun asun Heliltä ponnahti tällainen kiitos tuossa taannoin. Kiitos Heli kiitos, että saan kertoa itsestäni ja olla jakamatta palkintoa - sehän multa sujuu, ahahahahahhaaa! No vitsi vitsi, totta vissiin minä edes parille blogille haluan näin komian palkinnon jakaa. 

Koska olen koomassa nelitoistatuntisen työpäivän päälleajamana, tulee varmaan mielenkiintoisia assosiaatioita - Kielioppi poskessahan tässä on pakko mennä.
  


  1. Ostin viime viikolla kahdet uudet kengät. Ne ovat heikkouteni. Kärjestä avonaisia en koskaan osta, koska varpaankynteni ovat kuin serbialaisen sotarikollisen kidutuskammiossa raastamat. Voisi luulla, että ne punaiset jämät kynsissä ovat verta eikä kulunutta lakkahömppää.
  2. Tykkään kiroillla ja teenkin sitä rinta rottingilla erityisesti työpaikalla. Osa oli lentää alkuaikoina seljälleen avattuani sanallisen arkkuni mutta nyt ovat jo herkkänahkaisemmatkin yksilöt tottuneet päästelemiini luontoääniin. Pakkohan tuo kielen monimuotoisuus on johonkin änkeä, kun kotona ei enää saa sanoa "vittu"akaan (saatana). Muuten tulee neiti perässä ja jankkaa koko illan "tittu" näyttipä mitä hyvänsä nallea, lammasta tai käynnykkää. Tittuja kaikki tyynni. 
  3. Periaatteessa pidän vähän vaihtoehtoisemman oloisesta musiikista kuten Jack Whitesta tai Porcupine Treesta, mutta autoillessa pitää kääntää nuppi kaakkoon ja kuunnella joko YleX:ää tai Voicea. En häiriinny edes niistä nuorista toopeista siinä välissä - kunhan ei vaan ole Vappu Pimiä. Siinä tapauksessa haen sen Jackin kehiin vaikka väkisin.
  4. Minua on kosittu viidesti: yhden kerran hienon ravintolan ja mustalaismusiikin säestyksellä Unkarissa,  toisen kerran tangomarkkinoilla hikisessä teltassa, jossa kosinta oli tyyliin "alathan sie vaimoksi" siinä sivussa kun itse pitelin krapulaista kuulaani tolallaan. Kolmas lupasi tehdä minusta vaimonsa kaksikin kertaa. Vastasin, että "Katotaan onko sinusta siihen". Ei ollut -  mies katosi. Vasta viides kosinta oli se oikea. Sen tein minä itse tulevalle miehelleni. Aika epistä kun kaikki pitää itse tehdä, että menee oikein!
  5. Haluaisin oppia tanssimaan lattareita. Ne ovat helvetin seksikkäitä ja irtoaisipa arki tämänkin mamman nupista kun pitäisi alkaa pyrstöä veivata ja yrittää löytää se vyötärö.
  6. Olen kerran Pietarin yössä karkottanut ympärilleni (ja laukkuni tuntumaan) virittäytyneen nuorisojoukon nostamalla laukun pääni päälle, rääkymällä suomenkielisiä kirosanoja taukoamatta ja mätkimällä sitten laukulla ei-toivottuja vieraita päin pläsiä. Lähtivät nopeaan ja kiltisti etenkin, kun kujan päässä olevan kadun väki alkoi kiinnostua tapahtumista. Kännykän rikkoutuminen samassa hötäkässä oli pikkujuttu. Minä, Rambo!!
  7. Lempivaatteitani ovat kaikenlaiset Trikoot. Black Horset, jumppatrikoot, Trikoo-paidat ja ennen kaikkea uusin hankintani: työpaikankestävä Marco O'Polon mekko; jämäkkää tummansinistä, kauniistileikattua TRIKOOTA. Mitään muuta ei tarvitsisi minun puolesta valmistaakaan. Trikoota ei tarvitse silittää ja sen saa rauhaisin mielin tunkea peskoneeseen. Nerokasta. 
Ja tämä Versatile Blogaward menee tietysti aina niin hellämielisille Wandabelle ja Mirkalle, olkaatte hyvät!
Paljastuksia kiitos!


ps. näin aamulla tekstin luettuani täytyy kommentoida, että neljäntoista tunnin työn ja yhden oluen jälkeen ei kannata kirjoittaa mitään. Ainakaan, jos haluaa tekstin olevan laadukasta...:-O Oli aivan pakko stilisoida.

torstai 17. toukokuuta 2012

Bootcampia pusikossa

On se hyvä, että tuo vanhuus on iskemässä takaraivoon ja lyö toivottavasti pian tajun kankaalta. En sitten muista kaikkia tyhmyyksiä, mitä on tullut tehtyä. Tämänpäiväinen olisi hyvä kitkeä kuupasta ensimmäisten joukossa.

Olimme autereisissa tunnelmissa Pakkauksen kanssa Lahden satamassa. Aurinko paistoi, minä vedin kahvia kuin kasarinarkki kokaiinia ja kersa kieri riemusta hilpeänä tai raivosta kalpeana pitkin leikkipaikkaa aina sen mukaan, mitä hän sai tai ei saanut tehdä. Kun meno yltyi vitunmoiseksi mellakaksi, pukkasin piltin kärryihin ja lähdin vetämään.

Eipä aikaakaan kun lapsukainen rauhoittui ja uskaltauduin ulostamaan hänet jälleen rattaista. Jälleen alkoi hirveä ralli. Vintiö pinkoi pitkin rantatietä ja risteili minua kohti yhtä kummallisista kulmista kuin luodit J.F. Kennedyn päähän. Minä jolkotin tilanteen mukaan perässä, rinnalla ja edellä rattaat ojossa ja yritin pysyä hengissä.

Lopulta päädyimme risteykseen, josta tarkoitus oli kirmata kohti kotia.
Olin juuri aikeissa kaapata ammuksen takaisin kyytiin, kun se posottikin suoraan metsikköön. Rantatien varrella kasvaa nimittäin metsikkö, joka puolestaan kasvaa suurin piirtein yhdeksänkymmenen asteen kulmassa nousevassa kivikkoisessa maastossa.

Arvioin tilannetta sekunnin murto-osan verran - en siis tarpeeksi - ja päätin puskea perään. Vuoren juurelta kun lähti hädin tuskin erottuva polku, jota piltti parhaillaan tallasi. Ajattelin, että pääsisin siitä ehkä mukavasti ylhäällä kiemurtelevalle ulkoilupolulle ( = väärin) ja saisin vähän treeniä (= oikein).

Annoin siis penskan puskea energiansa ulos. Risut ja männynkävyt vain lentelivät, kun huippuunsa treenattu alaikäinen atleetti kirmasi ylös ja minä rynkytin rattaita yhä pienemmäksi käyvää polkua pitkin perässä. Yhtäkkiä sitten huomasin, että olimme puolivälissä sitä saatanan vuorenseinämää ja sitä, mitä aikaisemmin nimitin poluksi, voisi hyvällä omallatunnolla kutsua korkeintaan nauhamaiseksi kiviraunioksi. Totta helvetissä vekara katsoi aiheekseen siinä vaiheessa huomata olevansa väsynyt.

Siinä minä sitten seisoin. Rattaat kymmeniä metriä vedenpinnan yläpuolella keskellä kallioita ja pusikkoa pukkaavassa puskassa vierelläni väsynyt vintiö, jolla ei - toisin kuin vain sekunteja aikaisemmin - ollut enää mitään intoa kiivetä, raivata, juosta ja kerätä kusiaisia. Katsoin eteen ja taakse. Tie alas näytti hengenvaarallisen äkkijyrkältä eikä reitti ylös näyttänyt juuri paremmalta. Paitsi että polku ylhäällä näytti ehkä hitusen verran parempikuntoiselta ja välimatka ulkoilureitille lyhyemmältä ( = todennäköisesti vain "janoisen keidas"-efekti).

Arvioin tilannetta jälleen sekunnin murto-osan verran ( = ei todellakaan tarpeeksi) ja lähdin kiipeämään. Voin väittää, että ette ole ikänänänne kärsineet sellaista fyysistä rasitusta kuin minä sen kolmenkymmenen minuutin aikana. Ja ei, synnytystä EI lasketa.

Kytkettyäni kersan kärryihin, mikä jo sinänsä vaati lehmän hermoja ja gorillan lihaksia, vedin, väänsin, puskin ja kiersin rattaita ainakin sen puoli tuntia. Tyttö heilui vöissään rattaiden pompahdusten, rytkytyksen ja keikutuksen tahdissa ja minä raahauduin taakkani alla kohti korkeuksia kuin joku saatanan sherpa. Vuodin hikeä, piereskelin holtittomasti (se saakelin kahvi) ja haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla puhumattakaan sitten siitä, että lihakseni supistelivat kapinallisesti krampissa yhtäkkisen bootcamp-treenin ansiosta.

Kun lopulta hinauduin enemmän kuolleena kuin elävänä aarniometsän syvyyksistä ulkoilureitille, olisin voinut itkeä pelkästä helpotuksesta ja onnesta. Mukelo ei menosta ollut moksiskaan. Hän oli jälleen latautunut keinuvassa kyydissään läpi tunnelmallisen metsän ja halusi pois rattaista. Arvatkaa päästinkö?

Muuta en jaksa koko jupakasta jälkiviisastella kuin että älkää tehkö perässä.
Mutta tulipahan treenattua. Tuntuu hartioiden ja perseen rasvanalainen maailma sen verran aralta, etten ehkä pääse huomenna töihin. Mutta eihän tuo haitanne: olemmehan sentään urheilukaupunki Lahdessa. Täällä lihaskrapula hyväksytään varmasti tuelta syyksi poissaoloon. Luottakaamme siihen.

tiistai 15. toukokuuta 2012

Äiti = vihreä virtahepo

Hyvää myöhästynyttä äitienpäivää! Toivottavasti päivänne oli täydellisen upea. Tai saitte sitten edes reunasta rempallaan olevaa kermakakkua, luokattoman laihaa/saatanan syövyttävää kahvia ja ruttuisen kortin. Kyllä ne aina yhden totaalitäydellisyyden paikkaavat.

Koska tyttäreni on harvinaisen ajattelevainen nuori nainen, hän halusi palkita minua myös audiovisuaalisen viestinnän keinoin. Penska pyöri paitsi koko äitienpäivän myös edellisen illan ja seuraavan päivän amuletti nimeltä "Äiti" kainalossaan.

Amuletti näyttää tältä:



Joku voisi tietysti närkästyä vertauduttuaan vihreäksi virtahevoksi, mutta minä päätin paneutua tähän kaksoisolentooni positiivisin mielin (täytyy kyllä myöntää, että tehtävää helpotti huomattavasti se hurja hellyys, jolla tyttäreni hippoa halaili).

Luen tästä äitienpäiväviestistä siis, että olen rauhan ja tyyneyden (!) ilmentymä (= vihreä väri), minulla on suuret silmät (= suuret silmät) ja uskomattoman uhkea olemus (= katsokaa vaikka itse).

Mikä kuitenkin tärkeintä, minä hymyilen. H-Y-M-Y-I-L-E-N.

Se on paljon se, kun uhmaikäinen lapsi ja työstressi pinkovat kilpaa kintereillä. Aika hyvä viesti, sanon minä.


ps. Lisää lätinöitä lähiaikoina, kunhan olen toipunut lomastressistä (lue: ulkomaalainen vieras ja liikaa vapaa-ajan aktiviteettia). Palataan!

keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Rohtoa ramppikuumeeseen

Kävimme sunnuntaina vieraisilla sisareni ja hänen miehensä luona. Paikalla olivat myös äitini ja kovaääninen tätini.

Kun rahtasimme liian lyhyistä päikkäreistä kärsivän Pakkauksen vieraitten nurkkiin, piltti ei enää toljottanut koko kööriä kauhuissaan ja alkanut ulvoa kuten ennen, vaan keksi ykskaks oivan ratkaisun.

Sintti puristi silmänsä kiinni niin tiukasti että avaamiseen olisi tarvittu koko Venäjän mafian tiirikkasankarit. Koko pieni turpavärkki oli rutussa kuin nahistunut nauris. Ei auttanut mummon lässytys, tädin kojoottimainen ulvonta, joka oli tarkoitettu kyllä hyväntahtoiseksi, mutta muistutti lähinnä korvan juuressa raivoavaa rälläkkää, eikä edes hetkittäinen hiljaisuus.

Vasta kun vein lapsen tyhjään makuuhuoneeseen, hän avasi silmänsä. Se oli helpotus. Olin jo alkanut epäillä, että ipana oli saanut jonkin kummallisen kohtauksen (neuroottisuus asuu minussa näköjään aina vaan - se on vain paremmin piilossa). Parin minuutin jutustelun jälkeen, jonka keskeinen elementti oli makkarin lamppu (= muuta en tajunnut) ajattelin, että pahin olisi jo ohi ja kärräsin kersan takaisin estradille.

Sillä estradihan se tosiaan pikkuämmälle aina on.

Kaikki tuijottavat ja kommentoivat tekemisiäsi ja vaikka huomio on hengeltään positiivista ja ihailevaa, hoksasin vasta nyt huomioida, ettei se ehkä mikään ihmekään ole, jos julkisuuden taakka painaa - varsinkin parin rauhallisen kotiviikon jälkeen.

Niinpä olohuoneeseen saavuttuamme napero runttasi ripsensä ristiin fanijoukkonsa edessä - eikä avannut niitä ennen kuin olimme saaneet pötyä pöytään. Tärkeysjärjestys se olla pitää. Syödä pitää mutta viihdyttää ei. Minun tyttäreni, epäilemättä.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Pakkaaja jakaa kaunista ja viisasta - muttei ihanaa

Koska olen saanut viime aikoina kauniita sanoja ja kuvia yllin kyllin, ajattelin pistää hyvän kiertämään. Jaan aivan itsetehdyn ja upean tunnustuksen teille kaikille 100:lle rekisteröityneelle lukijalleni. 

Tunnustuksen saajat saavat minulta paitsi tämän maailmanluokan logon ja lämmintä kättä, myös vaativan tehtävän: heidän on mentävä peilin eteen, halattava itseään ja tajuttava, kuinka kauniita ja viisaita sitten ovatkaan. Kiitos siis!


Samaan syssyyn nostan vielä omaakin häntääni ja leuhkin vielä yhdellä uudella tunnustuksella. So mote it be:n Jane palkitsi minut nimittäin One Lovely Blog Awardilla. 

Kiitos Jane Kiitos. Olen pantannut tunnustuksen hehkuttamista siitä yksinkertaisesta syystä, etten kehtaa taas tunnustaa, etten ole taaskaan lukenut Blogistanian lukemattomia fiksuja ja filmaattisia blogeja. Mutta nyt se täytyy taas tunnustaa. En ole lukenut Blogistanian fiksuja ja filmaattisia blogeja. Niinpä kiitän häpeissäni, enkä jaa tätä tunnustusta eteenpäin - ainakaan vielä. Anteeksi.

Tähän tunnustukseen kuuluu myös tunnustaminen. Pitää kertoa viisi satunnaista totuutta itsestään. No nehän minun tietysti pitää jakaa koko maailmalle, koska eittämättä kaikki planeettamme ihmiset kaipaavat saada tietoja upeasta elämästäni.

Ja tässä ne tulevat, lentäkäätte seljällenne ihmetyksestä!

1. Ostin äskettäin Chanelin aurinkolasit, jotka maksoivat 285 Euroa. Sikamaista.
2. En ole koskaan pessyt yhtään ikkunaa. Älykästä.
3. Kärsin ajoittain peräpukamista. Kivuliasta.
4. Olen ostanut miehelleni lukemattomia joulu- ja syntymäpäivälahjoja, joita hän ei koskaan pidä eikä tule pitämään. Viimeksi ostin suht ruman solmioneula. Epätoivoista.
5. En koskaan käytä käsineitä. Siis koskaan. Vaikka olisi -30 astetta pakkasta (tai ehkä silloin viisi minuuttia, kunnes käpäläni alkavat hiota). Kuumaveristä.

Näillä paljastuksilla ei ehkä ihan Seiskaan pääse, mutta ehkä ikkunoidenpesemättömyys heittääkin minut suoraan ennätysten kirjaan.

Ps. Kiitos myös kaikille anonyymeille - ihania olette tekin. Yökspyöks. Nyt tuli sokerihumala. Äkkiä pois täältä. Heippa!

keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Turheilua

Tein klassisista klassisimman typeryyden ja ostin kahvakuulan. Minä! Kahvakuulan! Saa nauraa. Harakat nauravat jo.

Koska se saakelin kuula kuitenkin tuli ostettua, ajattelin sillä sitten vähän treenatakin. Upea kokemus! Sitä lihas lisääntyy kuin paskakärpäset tunkiossa, kun yrittää painia yhtä aikaa sekä kuulan että kakaran kanssa.  

Ensimmäinen vartti meni puuskuttaessa ja perse hiessä, mutta ei sen vuoksi, että kuulailu olisi ollut erityisen tehokasta. Hiki puski hattuun, koska yritin pudistaa pilttiä puntista, johon tämä liimautui sillä sekunnilla, kun yritin aloittaa uuden ja terveen elämäntavan kahvakuula kainalossa.

Kun heitin sitten kuulan kuikkaan ja yritin treenata vatsalihaksia, möllähti muksu viereeni. Typy pötkötti permannossa selällään samassa asennossa kuin äiti ja tuijotti silmät uteliaisuudesta loistaen, kun yritin punnertaa olemattomilla vatsalihaksillani ylös (noin viisi senttiä) ja muutuin siinä sivussa turvaltani turpean punaiseksi. Puoli minuuttia esitystä seurattuaan ipana heittäytyi härskiksi ja alkoi tirskua. Hetken kuluttua hän hekotti jo täyttä häkää - ja kehtasi vielä osoitella kidutettuja mahamakkaroitani.

Tällainen nöyryyttäminen ei kuitenkaan naperolle riittänyt. Ehei. Hän alkoi nimittäin matkia minua. MATKIA! Olisittepa olleet näkemässä. Piltti puski selällään kohti kattoa, päästeli tuskaista ja selvästi keinotekoisita puuskutusta, aggressiivista - ja yhtä keinotekoista - ähinää  ja nauroi vielä päälle. Sanomattakin on tietysti selvää, että pieni pilkkakirves suoriutui kuntoiluliikkeistä huomattavasti elegantimmin kuin esikuvansa. 

Tämän kohottavan kuntoilukokemuksen jälkeen ajattelin, että kaikessa minun ei tarvitse olla hidas. Palasin viivana takaisin sohvalle.

Ja ai niin. Urho Kekkonen on kuulemma sanonut, että "Kaikki syyt, jotka estävät sinua liikkumasta, ovat tekosyitä". Suksi Urkki kuuseen. Ja koeta kuntoilla siellä vihreämmillä niityillä parivuotias pallo jalassa.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Vapun tragedia: äiti murhasi takin

Toiset juhlivat tänään vappua, mutta meillä vietetään surun päivää.

Kaikki alkoi siitä, kun penska pullautti eilen ravintolan terassilla lasagnet pitkin palttootaan. Valkoharmaassa takissa komeili siis tomaattisen punainen mäiskeläiskä. Tietenkin tahra olisi pitänyt pestä jo eilen, mutta iloisessa parin lasin viinipöhnässä niinkin häikäisevä huushollari kuin meikätyttö saattaa unhoittaa tämän sortin tehtävät.

Tänä aamuna tartuin kuitenkin toimeen (ihailtavaa - ja vielä vappuna!) ja nostin ulkoilutakin naulakosta. Siitäkös sintti riemastui - hän luuli ilmiselvästi, että sellainen utopia kuin aamuysin ulkoilu on aikeissa toteutua. Kun takkia alettiinkin päällepukemisen sijasta pukata pesukoneeseen sai naperoni karsean kauhukohtauksen.

Lapsi ulvoi kuin vikapäinen vuvuzela, vuoti kyyneleitä siinä määrin, että takki olisi tullut pelkästään niiden voimalla puhtaaksi ja änki väen vängällä takavasemmalta koneelle kännyt ojossa. Kun silmäni sitten vältti korkatessani pesunestepulloa, oli pilttini pelastanut pahasti pidellyn vaateparan ja seisoi takki kainalossa yhä kauhusta karjuen ulko-ovella.

Sama saakelin näytelmä toistui kolme kertaa. Takki koneeseen, eläimellistä älämölöä, takinryöstö tai ryöstöyritys. Oli kuin olisin syyllistymässä sarjamurhaan enkä pyykinpesuun. Lapseni silmissä käyttäydyinkin varmasti kuin pesunkestävä psykopaatti, sillä mitä kovemmin kersa takkiaan yritti pelastaa, sitä hillittömimmin minä hirnuin.

Lopulta tajusin luovuttaa. Pesin tahrat käsin ja vintiökin vaikeni. Hetkeksi. Kun asetin takin lämmitetylle kylppärin lattialle kuivaamaan ja aioin sulkea oven, alkoi raivohullu rääkyminen pahempana kuin koskaan.

Tällä hetkellä lapsiraukkani on linnoittautunut pesuhuoneen oven eteen makaamaan eikä suostu tulemaan pois. Hän suree pikkuista palttootaan. Palttoota, jonka äiti on aivan ilmeisesti pannut päiviltä. Palttoota, jota hän ei ehkä enää koskaan näe. Ja hullu äiti sen kun hekottaa.

Hilpeää vappua!