keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Naisellisia elkeitä

Tänään piti jäätyä suolapatsaaksi kuin Lootin vaimo, ettei olisi päässyt paskainen räkänauru.

Pakkaus murjotti tuossa sohvalla äsken oikein suuren maailman tyyliin, koska mummon löytämä Juniori-kanava oli vaihtunut aikuisten ihmisten kanavaksi. 

Tyyppi hakkasi naama rutussa sohvaa ja esitti parhaan performanssinsa taidekokonaisuudesta, joka sekoittaa tehokkaasti teeskenneltyä surua, vihaa ja itkua. Väliin huudettiin "Mä oon SURULLINEN" ja sitten esitys jatkui ulisemalla. Tekokyynel vuosi, naama punoitti, kulmat olivat rutussa. 

Asiaa ei auttanut minkään tason äidillinen vastaisku. Ei tyynnyttävä lohdutus saati uhmakas komentelu.

Lopulta päädyin silittelemään Pakkauksen tukkaa suhteellisen poissaolevana (olen kehittynyt ulinan kuuntelun mestariksi) ja lätisemään jotain siihen tyyliin, että "Kuule kun kaikilla pitää olla aikaa katsoa omia juttujaan, ja sie olet saanut kattoa jo ihan tarpeeks sitä Junioria".

Seurasi syvällinen naisellinen keskustelu, jonka lopullista suuntaa en olisi osannut arvata, vaikka olisin saanut viiden pisteen vihjeen ja lahjakortin Tiina Jylhän kauneusklinikalle Viroon.

Pakkaus: "ÄITI. Älä silitä mun tukkaa!"
Äiskä: "No miksi?"
Pakkaus: "No kun se on sähköinen!"
Äiskä: "Eihän toi oo sähköinen. Ihan vähän vaan. Laitetaan huomenna taas hoitoainetta."
Pakkaus:"Älä koske siihen mun tukkaan!!!"
Äiskä: "Okei okei. Mut ainahan sie tykkäät silittämisestä!"
Pakkaus: "UUU-ÖÖÖ-BYYY. En tykkää, kun mä en oo käyny parturissa!!!!"
Äiskä: "MITÄ?"
Pakkaus: "Mun tukka on ihan HIRVEE!"
Äiskä: MITÄ?"
Pakkaus: "KUN MUN TUKKA ON IHAN HIRVEE!!!! ÄÄÄÄ-BYYY-ÖÖÖÖ-YYYY!!!"

Voisin lyödä vaikka tonnista vetoa, että en ole itse osannut laukoa tuollaisia kommentteja kampauksestani kolmivuotiaana. 

Saatanan barbiet ja prinsessat. Ne muovinuken perkeleet hiipivät tasan varmasti meidän makkariin joka yö ja supattavat uniseen korvaan inhottavia ulkonäkökeskeisiä sössötyksiä. Saattaa olla, että lähiaikoina joutuvat prinsessat hirteen elleivät jopa roviolle. 

perjantai 24. tammikuuta 2014

Manipulaation ja geeniperimän onnellisia tuloksia

Toistohan on kuulemma yksi tehokkaimmista keinoista oppia. Luulin jo, että tämäkin on paljasta paskapuhetta ja urbaania legendaa, mutta nyt näkyy valoa tunnelin päässä. Eilen nimittäin sattui sumaan kaksi suurta menestystarinaa.

Ensin kuulin sivusta, kuinka Pakkaus kävi isänsä kanssa keskustelua teemasta lempiväri.

Kuten olen tänne traumatisoituneena ja tuohtuneena tilittänyt, on Pakkaus imenyt epäterveitä vaikutteita tarhasta, sukupuolirajoittuneilta ihmisiltä ympäriltään (sis. saakelin mummot, tädit, kummit yms.) ja herra ties mistä sisäänrakennetusta systeemistään ja palvonut viimeiset kaksi vuotta aktiivisesti sian...anteeksi vaaleanpunaista.

Mutta eilenpä oli eri ääni kellossa. Terve manipulatiivinen asenteeni tyyliin "Juu, kyl SIE saat tykätä vaaleanpunaisesta, mutta ÄITI ei tykkää! Äitistä vaaleanpunainen on yöks!"on selvästikin alkanut tuottaa hedelmää.

Tyytyväisenä silmät näennäisesti kirjassa nimittäin kuuntelin iskän ja ipanan keskustelua.

Pakkaus (piirtämässä): "Mä en tykkää vaaleenpunaisesta!"
Isi: "Ai miksi et? Sehän on sun lempiväri!"
Pakkaus: "EIKÄ OO! Äitikään ei tykkää vaaleenpunaisesta!"
(Sisäinen minäni: HAHAA-HOHOO-HAHAA!!!)
Isi: "Mut kyllä SÄ saat tykätä mistä väristä haluut!"
Pakkaus:"Joo mut mä en tykkää vaaleenpunaisesta. Mä tykkään valkoisesta."
(Sisäinen minäni: HAHAA-HOHOO-HAHAA!!!)

Valkoinen lempivärinä oli kyllä yllättävä veto. Mutta ei haittaa mitään - minun puolesta Pakkaus saa tykätä vaikka paskanruskeasta. Parempi sekin kuin läpälälly, ylitarjottu ja sukupuolinormitettu vaaleanpunainen.

Seuraava onnellinen perhehetki koettiin sitten illalla ennen nukkumaanmenoa.

Seisoin helvetinmoisen kaaoksen reunamilla kuten tavallista ja valmistaudun kiikuttamaan miljoonia romppeita minikokoisesta legosta jättimäiseen pehmopingviiniin Pakkauksen romunurkkaan, koska muuten olohuoneen lattialla ei kerta kaikkiaan voi kävellä (muuten mitään saatana tietenkään siivoaisi).

Nythän asia on niin, että en TODELLAKAAN enää ala yksin raivaamaan penskan sotkuja, kun pikkuämmästä on sukeutunut jo täysin pätevä piikaihminen. Tähän mennessä tytsä on jopa osoittanut pelottavaa intoa kaikenlaista siivousta, järjestämistä ja organisointia kohtaan.

Näköjään tästäkin vinoumasta on päästy ja laiskaperse siivousvihageeni on viimein alkanut vaikuttaa. Kuten olla pitääkin. Niinpä inhottua toimintaa edelsi varsinainen äiti-tytär-jupakka ja -suukopu.

Äiti: "No nii, tuu siivoaan äitin kans."
Pakkaus: "Emmä jaksa."
Äiti: "Joo en miekään, mutta sie ite täälä oot leikkiny ja sotkenu."
Pakkaus: "Älä komenna mua."
Äiti: "Miehän saan komentaa! Mie oon sinun äiti! Ja äidit saa komentaa."
Pakkaus: "ÄÄÄÄÄÄ!!"
Minä: "Ala siivoaan!"
Pakkaus (sovittelevasti):"Mää katon tässä vieressä, kun sä siivoot jooko?"
(Sisäinen minäni silmämunat muljahdellen: MITÄ VITTUA???!!!!!111)

Kun toivuin hetkellisestä ällistyksestä moisen röyhkeyden edessä, jatkui keskustelu:

Äiti: "EI KÄY. Kun sotkee, niin myös siivoaa."
Pakkaus: "ÄÄÄÄÄ!! Sää oot ihan typerä, ääää, byyy, öööö!!!"
Äiti: "Ite oot. Ja lopeta tuo ulina. Ja hommiin siitä."
Pakkaus: "Ääää! Öööö! Byyy!"

Mölinästä, ulinasta ja tekoitkusta huolimatta tyyppi alkoi poimia romuja nurkkaan. Siinä sitten keräilimme lattian jonkinasteiseen kävelykuntoon nokka norsunvitulla molemmat ja urakan lopussa minä olin niin maan perkeleen tyytyväinen.

Näin sen olla pitää. Siivousta vihataan meidän perheessämme. Piste.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Julkinen salaisuus julki tai Miten kepsutti parantaa elämää?

Tässä on aihe, joka on saanut minut nyt katkeroitumaan syvästi.

Arvuuttelin ihmisiä FB-puolella siitä, mikä on 3-vuotiaan lempiruokaa ja päädyin toteamaan, että jokaiselle (kokeneelle) äidille on päivänselvää, että ketsuppi (tai meillä "kepsutti") pelastaa aterian kuin aterian. Tietenkin tiesin asian jo itsekin, mutta kolme vuotta siihen meni. Kolme vuotta!

Miksi minulle ei jumalauta tätä tietoa jaettu heti kättelyssä neuvolassa, häh? Tai jos asia on jotenkin ravitsemuksellisesti muka arka aihe, miksei tätä lukenut synnäreille tulleissa onnittelukorteissa, vaikka silleen salavihkaa "Onnea ihanasta nyytistä! Ps. Muista puolen vuoden päästä ketsuppi!"?
Kyllähän tämmöinen julkinen salaisuus täytyy jakaa!

Tissittelyn jälkeistä aikaa olisi huomattavasti ja monella tapaa helpottanut se, jos penska olisi imuroinut jokikisen ruokalajin kaalikääryleestä lipeäkalaan ja pyytänyt vielä lisää.

Tämän ihanuuden sijasta olen saanut luututa lattioita, pöytiä, ikkunoita (saatana!) ja jynssätä itse ipanaa sen jälkeen, kun paskanmakuiseksi luokiteltu kasvissose on ruutattu ulos naamasta helikopteriefektillä pitkin keittiötä.

Eikä siinä vielä kaikki. Olen esiintynyt energisemmin kuin Elastinen ja tehnyt temppuja kuin aikamme Houdini, jotta saisin mättöä mukulan naamaan. Olen laulanut, huijannut ja jumpannut. Lusikka on joutunut vuoroin junan, vuoroin piipaa-auton ja vuoroin lentokoneen rooliin. Onpa se esittänyt eri eläimiäkin, joilla on kiire talliin/navettaan/lättiin.

Ja mitä minä tästä kostuin? Pari nyrpistellen mussutettua lusikkaa ja miljoonia menetettyjä tunteja.
Älkääkä vain helvetti soikoon ruvetko selittämään, että "kyllä se sit syö kun on nälkä". Minä en kuulu niihin zeniläisiin äiteihin, joka tuohon uskovat (tai kykenevät uskomaan).

Minä sanon teille: Nyt kun olemme kepsutin löytäneet, me emme siitä luovu!
Emme vaikka pataljoona pekka puskia tulisi tänne huutamaan ja haukkumaan. Onhan kyseessä sentään tuote, jota voi ruutata minkä ruoan päälle tahansa (myös lihakeittoon) ja joka saa innon pilkahtelemaan Pakkauksen silmissä heti, kun kepsuttiannosta edes ehdottaa.

Kiintymysvanhempien ja imetystukijoiden yhdistyksen rinnalle minä kyllä perustan kohta Äidit Ketsupin Puolesta ry:n.

Eikä muuta kuin Heinzin tai Felixin isoin leka pöytään ja nauttimaan!



sunnuntai 19. tammikuuta 2014

"Kuka hullu minut sinne kutsui?" eli Vuoden Mutsi 2 -julkkarit

Nyt kuuluu kummia! 

En tiedä mistä lottoarvonnasta Otava oli repäissyt sähköpostiosoitteeni, mutta minulle siunaantui kutsu Project Maman ja Salamatkustajan Vuoden Mutsi 2 –kirjan julkaisutilaisuuteen. Pääsin jopa paikallekin, koska minulla oli täydellisenä onnenkantamoisena samana päivänä ja juuri ennen tilaisuutta työpalaveri Helsingissä. 

Aihe kun oli mikä oli ja kellokin vasta kaksi (päivällä), tarjolla ei ikävä kyllä ollut samppanjaa, ja jaloissa pyöri paskahousuvaihetta eläviä penskoja. Tätä shokkia sentään lievensi kahvi ja erittäin hyvä piirakka. Molempia mussutin asiaankuuluvalla hartaudella, sillä eihän sitä joka päivä ilmaiseksi mitään saa.

Mikä tietysti parasta, sain myös Vuoden Mutsi 2-kirjan ilmaiseksi. Kävin ahdistelemassa Otavan edustajaa aiheesta  ja kun minulle armollisesti ilmoitettiin, että ”lehdistökappale on ilmainen ” (tähän päivään mennessä en tiennytkään, että kuulun lehdistöön), kuulutin kovaan ääneen, että ”Hyvä hyvä, nyt tulee positiivinen blogipäivitys!”. Emäntärukka katsoi minua hieman pelokkaasti hymyillen, joten arvelen, että ainakaan hän ei kutsuni takana piillyt.


Sain tietysti myös nimmarit kirjaan, kuten asiaan kuuluu ja kun ilmoitin, mikä olen naisiani, vilkaisivat bloggaajat toisiaan sillä tavalla varovaisesti, että arvelen, etteivät hekään olleet syypää läsnäolooni. Tai sitten he vain hämääntyivät business lookistani, joka tietysti on kaukana seksikkäästä kotihabituksestani. Harmittelin siinä sitten hieman, etten ollut valinnut asukseni nailoneita ja nansoa, mutta minkäs minä sille tein, että tulin suoraan töistä.

Kirjaa en vielä ole ehtinyt paljon lukemaan, mutta nopean selailun jälkeen luulen päätyväni siihen tulokseen, että kyseessä on kohtuullisen viihdyttävää ajankulua. Intuitiivisesti ajatellen lempparitekstikseni noussee yllättäen "Perkeleen perkele", joka käsittelee jälkikasvun vanhemmilta saamia kiroiluvaikutteita. Kirjassa pohditaan, milloin on sopivaa sanoa "perkeleen perkele". Hyvä hyvä - mutta mielestäni lista ei ole tyhjentävä. 

Ko. lausuma kun on minun mielestäni täysin sallittu aina, jos ihminen joutuu tilanteeseen, jossa hänen päreensä palavat totaalisen täydellisesti. Tämä tietysti saattaa liittyä myös jälkikasvun käytökseen, mutta minkäs teet. Kyseessä on kuitenkin perisuomalainen ja tunnetilaa täydellisesti kuvaava käsite. 

En vielä valitettavasti ole löytänyt teoksesta sellaisia arvokkaita termejä kuin ”vituttaa”, ”kusipää” tai ”saatanan idiootti”, mutta ehkä sitä ei voi laskea miinuspuoleksi, kun niitä en Pakkauksenkaan toivoisi ainakaan kovin taajaan viljelevän. 

Hyvä tytöt siis -  ja onnea matkaan sekä lasten että kirjojen suhteen!


tiistai 14. tammikuuta 2014

Kyllä äiti osaa eli Pingviiniprinssin uudet kuteet

Olenhan minä toki tiennyt, että olen kasvattanut tyttärestäni suvaitsevaa ja viisasta ihmistä kun itsekin olen sellainen Einstein, mutta Pakkaus se silti osaa aina yllättää.

Tänä iltana havahduin siihen, että olkkarin lattialta kuului tuskallista ähinää ja puhinaa ja lopulta kuten temperamenttiimme kuuluu, kiukustunutta jupinaa ja älinää, joka lopulta yltyi vaativaksi ulinaksi.

"ÄÄIITIII ÄI-TI ÄI-TI!", ärhenteli ipana ja minä jouduin könyämään Nesböni takaa pystyasentoon.

Kohtasin kummallisimmista kummallisimman näyn. Keskelle lattiaa Pakkaus oli roudannut joululahjaksi saamansa halkaisijaltaan ainakin puolimetrisen Jättipingviininsä, joka oli puolittain Pakkauksen oman Tuhkimo-puvun peitossa. 

"Mitä sie oikein yrität?", kysyin kovasti ymmälläni.
"No kun tää prinssi on menossa juhliin ja se mekko ei MEE!!!"
"No mut tarviiko Jättipingviini mitään mekkoa juhliin?", minä onneton idiootti ehdin ihmetellä.
"NO TARVII! Siellä on muut prinssit ja sillä pitää kans olla puku!"

No tuumasta toimeen. "Äiti auttaa", minä lupasin. 

Alkoi pirunmoinen vääntäminen, ähkiminen ja taiteilu, sillä Jättipingviinin muodot eivät ole aivan sitä, mitä Tuhkimo-pukua pitävältä hahmolta vaaditaan.

Lopulta lysähdimme lopen uupuneina molemmat lattialle. Mekkoa ei kerta kaikkiaan saanut ahdettua muodokkaan herran päälle ja kersa alkoi vääntää itkua. 

Silloin keksin sen. Huomasin portaiden kaiteella roikkuvan pyyhkeen ja tempaisin sen esiin.

"Hei!", kiljaisin innostuneempana kuin oikeasti olin ja heilutin pyyhettä kuin parempaakin voitonmerkkiä, koska kersa aivan selvästi tarvitsi rohkaisua.

Pakkaus tiirasi pyyhettä epäluuloisesti, joten jouduin pitämään vakuuttavan esitelmän prinssien oikeista asuista eli samettiviitoista ja niiden kauniisti liehuvista liepeistä. Lisäksi argumentoin keltaisen värin puolesta, koska se sopii Jättipingviinin nenän kanssa kauniisti yhteen.

Kului pieni tuumaustauko, minkä jälkeen sain osakseni armollista nyökyttelyä. Niinpä lätkäisin pyyhkeen herra Pingviiniin päälle.

Alkoi uusi ulinakierros. "Ei noin! Ei noin! Se pitää olla niinku mekkooooooo!!!"
Kun aikani kyselin, sain turhautuneita (hyvin epäselviä) selostuksia ja minua mulkattiin aivan selvästi "Äiskä on ihan out"-silmällä. Vasta kun kiedoin pyyhkeen Jättiksen ympärille ja vedin tyypin römpelömahan ruttuun saadakseni siihen solmun, oli asu hyväksyttävissä tanssiaisiin. 

Tässä siis Jättipingviini lähdössä bailaamaan. Ja huomatkaa: ne olivat kuulemma prinssien juhlat, joissa "ne tanssii vierekkäin" ja "Jättipingviini on siinä Tuhkimon prinssin ja Lumikin prinssin välissä". 

Jättipingviini juhla-asussaan. Korsetti hankintaan seuraavia bileitä varten.

Se ainakin täytyy sanoa, että ainakaan Pakkaukselle ei vielä ole kehittynyt mitään ällöttäviä stereotyyppisiä mielikuvia siloposkisista kauniista prinssipojista, kun plösöhkön oloinen oranssinokkainen karvaturrikin kelpaa hoviin.

Mieluusti olisin myös kurkannut Pakkauksen pään sisään ja nähnyt ne muut kuninkaalliset herrat prinsessamekoissaan heilumassa. Toivottavasti oli pojilla ainakin kunnon pörinät.

maanantai 13. tammikuuta 2014

Maanantaiberserkki

Maanantait eivät koskaan ole olleet mitään lempparipäiviäni (kenenköhän olisi?), mutta tänään vituttaa sillä tavalla yleisluontoisen hirveästi, että on pakko purkaa itseään jonnekin. Eli tänne.

Heti aamun alku oli kirvelevän pirteä. Tökkäsin Pakkauksen käteen yleisesti hyväksytyn joskin tylsähkön Puikula-ruikkarin Oltermannilla, mutta jo viiden sekunnin päästä sain ilmoituksen, että: "Tää leipä ei oo hyvää!!!!"

No kuivaahan se saatana tietysti oli, kun en ollut Turun reissumme takia viikonloppuna voinut käydä kaupassa ja ukkokos mitään tämmöisistä asioista ilman muistutusta tajuaisi. Niinpä ipana ryysti pelkkää maitoa, ja kun olin pari kertaa tökännyt ruikkaria Pakkauksen naamaan kuin avainta väärään reikään, ajattelin aikuismaisesti, että "Haistakoon paskat ja menköön sitten tyhjällä mahalla tarhaan." 

Nakkasin siis hylätyn käntyn roskikseen ja levitin lattialle college-housut. Pyysin (=komensin) Pakkausta pukemaan housut jalkaan ja lähdin käymään vessassa, koska minuakin anteeks vaan joskus kusettaa. Kun palasin vessasta, löysin college-housut tietysti siitä, mihin olin ne jättänyt ja mukulan toisessa päässä olkkaria joidenkin vitun tarrojen ja prinsessalinnan kimpussa. 

Nämä varmasti tuntuvat parempaa päivää elävien ihmisten mielestä hyvin pieniltä asioilta, mutta minusta tuntui, että olisin halunnut pistää huushollin uuteen uskoon vaikkapa heittelemällä astiakaapin sisällön seinään ja hakkaamalla lattian lekalla hajalle.

Ennen kuin sain jätettyä likan tarhaan, oli jankattu vielä klassisesti, että "turvavyö on huonosti", "mää en haluu kuunnella tätä lauluaaaaa" ja "anna äiti käsi anna äiti käsi, byääääää". 

Töihin päästyäni sain uuden varapuhelimen huollossa olevan varsinaisen luurin tilalle, mutta se ei toiminut. Jouduin jolkottamaan puhelinvastaavan pakeille noin kymmenettä kertaa, koska edellinenkään varapuhelin ei ollut toiminut ja siinä välissä oli kadotettu minun alkuperäinen sim-korttinikin.

Kun joku perkeleen saamaton vätys yritti vielä saada minut tekemään omia hommiaan, oli siinä ja siinä, etten alkanut mylviä puhelimeen kuin haavoittunut hirvi. Kun vätys oli pantu tekemään ihan itse ne hommansa, totesin, että nyt riitti (klo 10:04). 

Löin luurin kiinni, suljin oven ja aloin kirjoittaa blogia samalla kun luukutan repeatilla Disturbedin Down with the sicknessiä. Eikä muuten toivoakaan, että tänään tehtäisiin minkään tasoisia töitä. Jos ei muuten mene työkavereille perille, liimaan huoneeni oveen ison keskisormikuvan.

Ihanaa viikonalkua vain sinnekin!

perjantai 10. tammikuuta 2014

Tarmoa, ei armoa

Kehuskelin tuolla FB:n puolella taannoin keksineeni täydellisen keinon saada 3-vuotias nukahtamaan satavarmasti viidessä minuutissa. Lupasin reseptin tänne blogin puolelle ja tässä se tulee!

1. Matkusta pois kotoa, mieluiten isoon kaupunkiin.
2. Anna ipanan jättää päikkärit suosiolla väliin.
3. Anna lapsen remuta vieraassa paikassa täysin sydämin niin että verhotangot vain heiluvat ja sohvajouset paukkuvat.
4. Lähde kaupunkiin (tässä tapauksessa Helsinki) ja tarjoile elämyksiä- esim. raitiovaunukyyti, veden juonti ravintolassa jalallisesta lasista, Stockan hissit ja liukuportaat. Erityisesti suosittelen saatananmoista ruuhka-aikaa kuten esim. joulun jälkeisiä ensimmäisiä alennusmyyntipäiviä.
5. Notku kaupungilla armotta 3-4 tuntia pahimpaan ruuhka-aikaan. Heilu hiki päässä kauppakeskuksissa, mutta muista myös ulkoilla, jotta lapsukainen pääsee raikkaaseen ilmaan, kunnes taas rynnätään ylikuumenneeseen kauppakeskukseen/rättikauppaan/kenkäkauppaan. Isosta ihmismassasta on etua äidille myös siinä suhteessa, että karsea ruuhka aiheuttaa megalomaanisen metelin, jolloin et voi kuulla niitä hellantuuttelin kirottuja miljoonia kysymyksiä. Penska joutuu karjumaan tärkeimmät kysymykset 5-10 kertaa, mikä on omiaan edesauttamaan tervettä väsymystä (ainakin äänijänteissä).
6. Lähde kotiin, jälleen elämyksellisesti raitiovaunulla (tai jollain muulla hilavitkuttimella, jota ette normaalisti käytä).
7. Anna iltapala.
8. Anna ilmi, että kyläpaikassa on lastenkanava ja täräytä kanava päälle.
9. Kanna kersa sänkyyn, peittele ja sano hyvää yötä.
Valmista!

Tämän ohjelman tuloksena Pakkaus nukkui 13 tuntia. Koska innovaationi on uusi, en vielä ole keksinyt, miten välttäisin aikuisen väsymystä. Minä nimittäin tilttasin vain tunti pikkuämmän jälkeen. Pakkaan ehkä seuraavalle kerralle mukaan useamman purkin Batterya.


sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Loputonta lätinää


Juuri kun onnistuin joten kuten hyväksymään (hahahahaaaaa!) äitinä ja ihmisenä lapselle tärkeän kehitysvaiheen "uhma ja oma tahto", törmäsin uuteen sielua raatelevaan ilmiöön, joka joka päivä tahtoo räjäyttää pääni sisältä käsin säpäleiksi.

Pikkuämmä on nimittäin saavuttanut vaiheen, joka pöljien psykiatrinplanttujen mielestä varmasti on taas h-e-l-v-e-t-i-n hyödyllinen: kysymysten tekemisen kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, aina ja koko ajan.

Minäpä sanon (ja taas ilman minkään valtakunnan pätevyyttä), että olkoon vaihe miten hyödyllinen hyvänsä, tietää jokainen sen kohteeksi joutunut, että  kyseessä on kiinalaista vesikidutustakin kauheampi kohtalo.

Olisi ihan vitun kiva, jos ne psykiatrinplantut vahvistaisivat tämänkin ja määräisivät tässä vaiheessa elämää vanhemmille mielin määrin vaikkapa ilokaasua ja diapamia. Elämää eläväksi tietosanakirjaksi pakotettuna olisi varmasti paljon kepeämpi kestää. Siis jos sille kersalle ei kerran saa täräyttää, että "OLE HILJAA!", "Turpa kiinni!" tai "Suksi kuuseen!" (Myöntää täytyy, että minulla kaikki variaatiot ovat jo nyt käytössä, mutta toistaiseksi vain mielen tasolla).

Ja jos joku urpo nyt siellä maha pystyssä nyökytellen lukee lapsenkasvatusopasta, jonka mukaan lapsi alkaa noin neljävuotiaana kysellä miksi-kysymyksiä, niin laskeutukoon sieltä sitten maan päälle ja vittu vähän äkkiä. Meillä kyllä kysytään miksi-kysymyksiäkin yli oman tarpeen, mutta kristillisen tasajaon mukaisesti Pakkaus pitää yhtä tärkeänä tivata Mitä-, Miten-, Mikä-, Milloin-, Mistä-, Missä-, Kuka-, Onko-, Eikö-, Voiko- ja Saako- alkuisia kysymyksiä puhumattakaan kaikista muista kysymyksistä, joita ei tavalliselle eläväiselle edes mieleen juolahtaisi.

Viisi minuuttia Pasilan juna-asemalla tuotti seuraavankaltaista sarjatulta:

Onko tuo se meidän juna? (joku paikallisjuna)
Mennäänkö me tuohon junaan? (sama juna)
Onko tuo ratikka? (sama juna)
Missä se meidän juna on?
Miksi toi juna on noin iso? (kaksikerroksinen IC kolmen raiteen päässä)
Mennäänkö me tohon junaan? (sama IC kolmen raiteen päässä)
Mikä toi on? (jotain jossain, en tiedä mitä; vastasin vain, että "mainos")
Miksi me mennään tänne? (oikean vaunun kohdalle junalaiturilla)
Tuleeko se juna?
Millon se juna tulee?
Onko se meidän juna iso?
Miksi toi juna on tommoinen...ööö....valkoinen?
Onko se meidän juna valkoinen?
Onko siellä junassa liukuportaat?
Miksi sä laitat ton tolleen? (muovikassin kädestä matkalaukun kahvaan)
Eikö se ratikka oo juna?
Menikö se PiiPoo ton junan alle? (joku juna saapuu asemalle)
Ai Espalla? Missä se Espa on?
Onko Espalla tommoisia junia?
.........

Ja niin edelleen ja niin edelleen ja niin edelleen ja niin edelleen....loputtomaan äidilliseen aivokuolemaan asti.

ps. Kärsimykseni keskellä tässä yritin ideoida, miten tämmöistä kehitysvaihetta voisi hyödyntää positiivisessa mielessä ja mieleeni juolahti, että jos joku lähipiiristäni ilmoittaa kärsivänsä unenpuutteesta, niin pukkaan Pakkauksen siihen viereen lätisemään, niin jo alkaa voimat olemaan veks ja poks ja uni maistumaan. Eikä mene kuin tunti pari, maksimissaan puoli päivää. Tällä hoidolla on takuu.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Somempaa uutta vuotta eli me ollaan nyt Facebookissakin!

Hyvää uutta vuotta! Ja hyvähän se on, kun ei ole edes krapulaa. Tosin tein täsmäiskun kuohuviinin aiheuttamaa päänsärkyuhkaa vastaan kahdella Buranalla, joten sillä saattaa olla osuutta asiaan.

Koska siis on uusi uljas vuosi, päätin minäkin pistää elämän risaiseksi ja somettaa entistä enemmän. Niinpä minut ja Pakkauksen löytää nyt myös Facebookista!

Tämä tietysti siksi, että minulla ja varsinkin Pakkauksella (alias Mamselli Hölöhölö-lätiläti-pulipuli) on nykyisin niin paljon sanottavaa, ettei kaikkia suuria viisauksia pysty tänne blogiin postaamaan.

Kovin kelmeät ovat sivut vielä, mutta onhan tässä päiviä puunata habitusta hienommaksi ja lätistä sinne lisää.

Mikä parasta, tännekin pääsee päivän sanaa lukemaan ihan kuka vaan ainakin siihen asti, kun tulee kaivamaan verta nenästään ja vittuilemaan (en kyllä vielä ole perehtynyt, kuinka paskapäät saa blokattua, joten saattaapi olla hyvä rako tulla nyt aukomaan sitä päätään jos haluttaa).
Joten käykäähän kurkkaamassa. On siellä jo yksi tärkeä tiedotus.

ps. Siellä on jo yksi tykkääjä! Minä itte! Kukapa se kissan hännän nostaa kuin kissa itse.