tiistai 26. maaliskuuta 2013

Mahdotonta mittarointia

Miten maailmassa mitataan kuume vajaa 3-vuotiaalta jästipäältä? Kertokaa jumalauta ja äkkiä, sillä minä en tiedä. Räkätaudin merkit ovat varmat ja käteenkin penska tuntuu välistä kuumalta, mutta mitään todellista tietoa ruumiinlämmöstä minulla ei ole.

Jos yritän klassista mittari pyllyyn -menetelmää, alkaa kersa karjua ja kiljua kuin pistetty sika, vaikka käsittääkseni tässä proseduurissa ei pitäisi sattua mikään. Ja kyllä, olen mielestäni tehnyt kaikkeni. Pannut rasvaa, laulanut hämä-hämä-häkit ja kala-Kalevit ja löpissyt paskaa niin, että sillä määrällä lannoitan pihan perennat tuossa kesällä (btw, minulle on edelleen arvoitus, mitä se perenna tarkoittaa, mutta semmoisia meillä pihalla kuulemma on). Kaikesta pirunmoisesta puurtamisesta huolimatta jää kuume luotettavasti mittaamatta, koska se helvetillinen huuto ja golf-pallon kokoiset kyyneleet saavat ruumiinlämmön nousemaan satavarmasti kohti kattoa. Oli kuumetta tai ei.

No sitten yritin mittari kainaloon -menetelmää. Vouhkasin suurin elkein "isojen tyttöjen kuumeenmittauksesta" ja siitä, kuinka Pakkaus saa vain istua äiskän sylissä ja katsoa Teletappeja.
Kaikki meni hyvin ja sain palkakseni vakuuttavaa nyökyttelyä siihen asti, kunnes aloin kohottaa kainaloa.

"EEEEIIIII! SATTUU!", alkoi penska ulvoa jo ennen kuin olin saanut kuumemittarin esiin kotelosta. Kun sitten sain ängettyä sen saakelin vehkeen paidan alle ja jonnekin kainalon tietämille ( = sankarteko vailla vertaa), ulisi sylissäni taas surkeista surkein rututurpa, joka kaiken lisäksi venkoili ja vääntelehti niin, että kuumemittari oli takuuvarmasti enemmän korvassa tai tai äiskän silmässä kuin kainalossa.

Suuhun tuolle mölyapinalle ei tietenkään mitään voi vielä tunkea - ja Omronin korvamittari - ÄLKÄÄ VITTU NAURATTAKO!

Olen itse kärsinyt juuri helvetillistä influenssaa ja yhden minuutin sisällä tämä viidenkympin luksussupermegaparasikinä-tuote on antanut tulokset 36,4 ja 37,2 astetta. Samaan aikaan klassikkomalli antoi monta kertaa illan aikana tuloksen 38,7 astetta. Luottaisin jälkimmäiseen tulokseen enemmän, kun sain tehdä ihan helvetisti töitä, että pystyin edes mittaamaan itseni saati sitten kohdentamaan katseeni tuloksiin. Joko korvamittari on täysi susi ja paska tai sitten minulla ja Pakkauksella on sellaiset jäähdytinkäytävät korvissa, että sieltä ei ruumiinlämpö puske lävitse.

Niin että mitä tehdään, häh?!

ps. Päivän keskustelu ja eksoottinen keittiöunelma:
Pakkaus: "Isi isi, nyt mennään keittämään!"
Isi: "Jaa mitä?"
Pakkaus: "Näitä oravia!" (kassissa nalle)
Äiskä (aina yhtä helvetin vitsikkäänä): "Jaa onpa hyvä! Mie oon kuullukki et niitä pirulaisia on täällä ihan liikaa!"



lauantai 23. maaliskuuta 2013

Miksi teeskennellä kun ei ole pakko

Nyt se on taas todistettu: maulla tai tavaralla sinällään ei ole mitään väliä, jos brändi on terästä.

Ilta-Sanomat on teettänyt hyvinkin tieteellisten kokeiden vertaisen testin ja mitä kävi ilmi? Ängli Pööd -muna vei jalat alta alle kuusivuotiaiden raadilta. Eikä tarvinnut edes maistaa.

Sama ilmiöhän on tuttu meille kaikille, mutta lapset ovat vain biljoonan piirun verran rehellisempiä.

Katsommehan mekin mieluummin neljän tai viiden tähden kuvilla koristettuja dvd:itä kuin täysin arviotta jääneitä tuntemattomia suuruuksia, vaikka kaikki tähdenkuvat voivat olla yksinkertaisesti seurausta siitä, että joku yliarvostettu New York Timesin kriitikko on sekopäisyyksissään tai kokaiinipäissään "keksinyt" uusimman suurelokuvan (oma esimerkkini: Terrence Malick, The Tree of Life).

Ostammehan mekin pää hiessä Presidenttiä tai Juhla Mokkaa, vaikka ne on moneen kertaan sokkotesteissä todettu Ass-marketin halpiskahvia huonommiksi.

Olemme vieläpä niinkin perkeleellisiä palliaivoja, että hankimme kovalla rahalla kasapäin jotain vitun Gojia, Macaa ja Spirulinaa niin että visa vain vinkua vollottaa, vaikka jokikinen vertailu vahvistaa sen, minkä järkikin sanoo: eivät ole ulkomaan ihmeet yhtään sen terveellisempiä kuin metsissämme ja rannoillamme miljoonina kappaleina makaavat tappavan tylsät tyrnit, puolukat ja mustikat.

Ja sitten vielä yksi aivan oma ekstraidiotismini vailla vertaa. Arvatkaa, mitä minä kessutan iltatupakalla? Valkoista Mallua tietenkin. Vaikka minun tupakoinnillani olisi yks hailee, ostaisinko halvinta Smartia tai venäläisen mustan pörssin Bartia.

Lapset ovat ainakin rehellisiä. He vauhkoavat into piukkana merkistä, kuvista ja väreistä ja viis veisaavat laadusta. Täysin estottomasti ilman häpeän hiventäkään.

Tehdään me aikuisetkin niin. Loppuu tämä läpimätä lässytys jostain "paremmasta mausta", "paremmasta tyylistä" tai "terveellisyydestä". Sanotaan jatkossa vaan reilusti, että "Musta Mallulla on jotenkin cool imago ja parempi maine" tai "Emmä sitä junttien halpiskahvia halua juoda, kun on rahaa rällätä. Ja Pauligil on kivemmat paketitkin" tai "Vittu mä oon koko ikäni vetäny mustikkaa. Kiva syödä välistä jotain marjaa jostain vitun kaukaa ja maksaa siitä viisi euroa kappale. Ja kai se on terveellistäki, you know, ainaki ne sanoo niin."

Saavat sitten kunnian nekin, joille se oikeasti kuuluu. Eli mainosmiehet ja brändinikkarit.



torstai 21. maaliskuuta 2013

Kapitalistinen manifesti tai Kauppa on minun linnani

Pakkaus on valinnut lempipaikkansa. Se ei ole koti. Se ei ole tarha. Eikä se ole leikkipuisto, mistään pöljästä pulkkamäestä nyt puhumattakaan. Ei, kaikkein ihanin paikka maailmassa on kauppa. Sinne muksu kuuluttaa kaipuutaan joka aamu tarhaan mennessä ja varsinkin sieltä pois tullessa.

Takapenkiltä kuuluu kaihoisa ulina, joka onnistuu puskemaan läpi täysillä paahtavan puhaltimen ja yli Ylex:nkin, ja joka muistuttaa sävyltään hieman delfiinien joikaamista:
"Äääi-tiiii, äiti, äi-tiii...mennään kauppaan....kauppaan! Mennään joo! Kauppaan! Ostetaan tikkali, joo! Kau-pas-ta!"

Välistä vastaan "ei", mutta aika usein joudun vastaamaan myös "kyllä". Ruoka kun tahtoo ikävästi loppua kaapista, vaikka sen kuinka haluaisi kasvavan jääkaapissa itsestään.

Kauppaan päästyä seuraa Suuri Riemuralli. Jos ipana pääsee autokärryyn, on tilanne jotakuinkin hanskassa, ralli kun keskittyy sinne autokärryn koppiin. Ongelmia syntyy pienemmissä kaupoissa, joissa autokärryjä on tasan nolla. Ja sehän tarkoittaa, että minulla on iloisen kaupparatsuni kanssa ongelmia lähes aina, kun en jaksa keskellä viikkoa jolkottaa kilometritolkulla jossain perkeleen Prismassa.

Heti ovelta asti pyrkii penska liukkaasti livohkaan - kauppaa tutkimaan. Minä jankutan kuin joku pirun papukaija, että "Pakkaus oottaa äitiä" ja "Pakkaus ei mene tänne" ja "Pakkaus ei koske sinne", vaikka totta helvetissä se vintiö menee ja koskee, eikä MISSÄÄN tapauksessa odota yhtään mitään. Välistä saan roikotettua pikkuämmää hupusta, mutta ote lipsahtaa heti, kun pitää pyllistää kohti viimeisiä maitopurkkeja tai kauimmaisia Kalinkoja.

Tällaisen parin sekunnin aikana kersa on jo kiitänyt kaukaisuuteen. Minä ravaan kyrpä otsassa ja maitopurkki kainalossa perässä. Useimmiten en ehdi edes penskan kintereille ennen kuin hän esittää bravuurinsa, jonka nimi on "Kuulutus kadonneelle äidille". Numero esitetään fortissimo ilman hädän häivääkään ja se menee näin: "ÄITI-ÄITIIIIII! MISSÄ OOT! TULE TULE JO!"

Tässä vaiheessa kyttää koko kaupan väki tietenkin liikkeitämme suurella mielenkiinnolla.

Yleensä löydän lapsukaiseni - yllätys yllätys - väijymästä karkkivuorta kuola suupielistä roiskuen kuin ison talon dobermanni ohikulkijoita. Tätä on nyt tapahtunut jo jonkin aikaa, enkä ikävä kyllä voi syyttää asiasta edes äitiäni tai tätejä. Aivan itse olen kerran mennyt kaivamaan kuvetta, kun tynkä on löytänyt "ihanan ängli pööd -tikkalin". Nyt sitä kuvetta saisi kaivaa joka jumalan kerta.

Vielä en ole onneksi joutunut vastakkain lattialla esitettävän epileptisen taistelutanssin ja -huudon kanssa, vaikka en joka kerta ostakaan tikkalia. Mutta murjottava ilme ja nyrpistyvä nokka antavat kyllä ymmärtää, että koreografiaa hiotaan jo.

Ja jotta ne Prismankin kauppareissut saisivat kunnollisen kärsimysnäytelmän piirteitä, on Pakkauksen hankinta-/vaatimuslistalla nykyisin siannpunaiset Tuhkimo-kumpparit ("Ostetaan Pakkaukselle vaaleanpunaiset plinsessakenkät!"), siannpunainen uimapuku ("Katso äiti, ostetaan Pakkaukselle vaaleanpunainen uimapuku!") , sianpunainen polkupyörä ("Katso äiti, IHANA!") ja sianpunaiset aulinkolasit ("Aulinko paistaa! Ostetaan Pakkaukselle aulinkolasit. Vaaleanpunaiset. JOO!").

Näyttää uhkaavasti siltä, että naperostani on kaikeasta sensuurista ja oikeaan oppiin ohjaamisesta huolimatta kasvamassa kapitalistista mielenmaisemaa edustava kulutushysteerikko, jolla on tuksulainen makumaailma.

Mitä tässä voisi enää tehdä? Pohjois-Koreat vai?

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Hyvää lapsityövoimaa

Nyt on mennyt elämä helvetinmoista alamäkeä painiottelun Mallamoija - Suur-Influenssa johdosta. Suur-Influenssa on voitolla aika rehvakkaasti. Sen niskapersote on helvetin tiukassa jo toista viikkoa ja ainoat minua lohduttavat seikat ovat tässä 39 asteen kuumeessa, että voin ilman selityksiä ottaa klo 15 "parantavan" rommipaukun ja että kukaan ei vaadi minua liikuttamaan persettäni yhtään mihinkään.

Kuumehoureiden plussa-anniksi voitaneen lukea myös, että ne ovat tuoneet mukanaan yhden suuren neronleimauksen. Olen oivaltanut, että alta 3-vuotias on todella otollista palvelusväkiainesta.

Kun kraakun sohvan pohjalta kauko-ohjainta, kiitää nappula paikalle alta aikayksikön ja tarjoilee joko pleikkarin tai tv:n kakea. Minä saan asiakkaana olla jopa valikoiva. Jos en tyydy pleikkarin ohjaimeen ja vaadin telkkarin ohjainta, lähtee ipana salamana toiveideni perään. Sama pätee nenäliinaan, kuumemittariin, kirjaan ja dvd-levyyn.

Sairastamiseni kohokohta oli, että Pakkaus onnistui ihan itse laittamaan Teletappi-dvd:nsä pleikkariin ja siitä melkein päälle. Minulta vaadittiin vain yhden nappulan painallusta.

Mitä tästä siis opimme?

Kannattaa ehkä myös teeskennellä silloin tällöin ihan vitun sairasta ja olla tekemättä mitään. Mitä vähemmän auttaa lasta, sitä enemmän se oppii itse tekemään. Ja se kai se lopullinen tarkoitus tässä kasvatustyössä on, vai?

ps. Täytin tänään vuosia. On muuten paskimmat bileet ikinä.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Edustuskuva: Pakkaus ja Paskahko äiti

Sain vasta käyttöön uuden työpuhelimen ja harjoittelin (=leikin) sillä sitten kuvanottoa komeasta kaksikosta nimeltä Pakkaus ja Paskahko äiti. Heti tuli niin helvetin upea otos, että on aivan pakko alkaa muuttaa jopa tämän blogin ulkomuotoa.

Kameraa ilmassa heiluttelemalla ja ihan tuurilla kun syntyi tämä taideteos:

Jotenkin tässä kuvassa tiivistyy kaikki se, mitä koen joka ikinen päivä (ja aika usein yökin) Rolling Stones -kieltä ulkoiluttavan nuoren kapinalliseni kanssa.

Ehkä kannattaa lopettaa kirjoittaminen kokonaan. Tässähän se kaikki on sanottu.

torstai 14. maaliskuuta 2013

Koomainen kengänmetsästäjä

Tänä aamuna mentiin kyllä taas niin alta riman. Nyt jo jaksaa naurattaa, mutta aamulla pisti vittu kyllä itkettämään.

Olin nukkunut huonosti, kun kesken yön alkoi vuoronperään a) yöpaita b) peitto c) Pakkaus hiostaa. Pahimpaan hätään kävin jopa kulauttelemassa vettä kitaan, joten sitten piti lampata kusella ja loppuyö pyöriä muuten vaan hereillään jostain kello viidestä aamuseiskaan.

Lopputulemana kömmin siis sängystä hörhöilemään aamun syyntakeettomassa tilassa tavallistakin hassahtaneempana. Oli ylipäänsä saavutus, että sain itselleni asialliset vaatteet päälle  - melkein kelkoin konttorille 50 denierin sikarisoissa sukkiksissa ja turha edes mainita, että kuittasin parin päivän suihkurästit rexonalla.

Penskan pukeminen ei sitten mennytkään yhtä putkeen. Aluksi kaikki näytti kyllä sujuvan näpsäkästi. Pakkaus oli kerrankin hyvällä tuulella ja toimi suht ripeästi. Raitapaita sen kun vain vilahti päälle ja ainoastaan toinen sukka oli hetken huonosti.

Takapakkia tuli siinä ratkaisevassa vaiheessa, kun kersa seisoi jo eteisessä toppapuvussaan kintaat kädessä ja kypärälakki päässä enkä nähnyt tenavan kenkiä missään. Tihrustin rähmäisillä silmilläni eteisen pimeimpiin nurkkiin, kun oivalsin edellisiltana nähneeni tyttäreni keekoilemassa olkkarissa saappaat jalassa ja pipo päässä.

Lähdin siis metsälle. Ryntäilin kuin englantilainen kettujahti ympäri olohuonetta ja suuni kävi kuin vuoden vanha sima.
"Missä ne on!? Pakkaus, mihin sie laitoit ne?! Missä on Pakkauksen kengät!?"
Poukkoilin tuolilta sohvalle ja sieltä ruokailuryhmän alle. Ei näkynyt saappaita ei.

"VOI EI! EI NÄY!", karjui pieni paskahousu minulle eteisestä ja kohotteli tyypilliseen tapaan käsiään kuin tsekkiläinen taksikuski huijarihinnalle. Mulkaisin mukeloa pahalla silmällä ja jatkoin jupinoitani. Etenin alakerran makkareihin.

"Ei se ole Pakkauksen vika", minä selitin puoliääneen, mutta se oli vain sanahelinää. Oikeasti teki mieli huutaa torvi suorana, että
"SAATANA kun mie oon sanonu, että niitä kenkiä ei ROUDATA ympäriinsä!"

Vierasmakkarista en löytänyt muuta kuin pölypalloja ja silitystelineen, jonka näkeminen jo sinällään vain pahensi oloani (*puistatus*). Omassa makuuhuoneessa saalis ei ollut sen kummempi. Lattialla lojui siellä täällä ukon vermeitä kuten tavallista ja vermeiden haltija perse pystyssä peiton alla.

Kun katsoin kelloa, karahti tukka epätoivosta pystyyn ja päässä alkoi hakata jättesuuri sekuntikello. Palaveri oli alkamassa 8:30, Pakkaus olisi saatava tarhaan kasiksi ja minä meuhkasin yhä edelleen niiden helvetin popojen perässä kun aikaa kello kasiin oli enää vartti.

Tein siis mitä oli pakko. Pakotin itseni tiukkaan tilannearvioon. Kysyin itseltäni tyynenä kuin buddha (= piripäinen apina): Mitä lapselle voi laittaa jalkaan, jos pakkasta on -10 astetta ja varakengät ovat menneet pieniksi?

Hetken jo harkitsin paria settiä päällekkäisiä villasukkia ja ipanan kantamista autoon ja tarhaan.

Sitten välähti.
Monot! Monot, jotka hulluuksissani olin suksien kanssa taannoin ostanut, ja joista Pakkaus pitää vielä vähemmän kuin nappipaidoista. Eihän niillä oikeasti ulkoilla voisi; ne kun ovat sellaiset pirun hienot nykyajan monot, joissa ei oikeasti voi kävellä tai edes pysyä pystyssä. Mutta olisipa jotain jalassa.

Ryysäsin siis tytölle kaksi numeroa isot monot siis jalkaan ja kannoin autolle (oli h-e-l-v-e-t-i-n liukasta). Siinä turvaistuimeen penskaa kiinnittäessäni huomasin, ettei lapsirievulla ollut myöskään lakkia kypärälakin päällä.

Onneksi nykytarhoissa on varakenkiä. Ja lakkeja. Ja koulutettu henkilökunta, joka osaa olla osoittamatta ja nauramatta, kun selität siinä ovensuussa tyhmiä tukka tanassa.

Ja arvatkaa, missä ne kengät olivat? Ukon vermeiden alla, totta kai! Kandeis ehkä siivota joskus. Tai käskeä ainakin ukon tunkea ne rytkynsä vaatehuoneeseen. Tuo viimeksi mainittu minulta ehkä saattaa jopa sujuakin.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Pahan mielen resepti

Nyt on pakko myöntää taas vaillinaisuuteni, kun eihän minulla parempaakaan rippituolia ole. Pariin kertaan parin viikon aikana on mieleeni nimittäin luikerrellut häpeällinen ja väärä kaipaus. Vain hetken murto-osaksi, mutta sittenkin.

Kesken apinanraivoisen aamutaistelun (Sukka huonosti! Kenkä huonosti! Ääää! Pissa tulee! Ei tule pissa! Äääää! Äiti EI AUTA! ) verkkokalvoille räpsähtää sekunniksi pariksi kuva minusta yksin jossain  kiihkeässä suurkaupungissa tai rähjäisen eksoottisessa rantamaisemassa. 

Hetken pienen olen velvollisuuksista vapaa ja saan tehdä, mitä ikinä vain haluan.  Kuunnella aaltojen kohinaa, juoda itseni känniin jonkin laitapuolen James Bondin kanssa, joutua häpeälliseen yhden illan seikkailuun hänen kanssaan, potea krapulaa hotellissa tai biitsillä ja shoppailla sitten myöhemmin, jotta voisin seuraavana päivänä käyttää upouusia kymmenen sentin korkoja esim. taidemuseossa tai galleriassa. 

Samalla tavalla, kun yritän marketin pihalla roudata perässäni neljää satakiloista kauppakassia yhtä aikaa, kun pidän kiinni autotielle pyrkivän kiukkuisen kakaran hupusta (Huom! Saavutus sinänsä) ja tuijaan pahimpia liukastumisansoja matkalla autolle, saatan sekunnin verran unelmoida, että perässäni on kauppakassien ja ipanan sijaan pelkkiä matkalaukkuja ja minä yksin matkalla kohti uusia maisemia ja suuria seikkailuja: uusia makuja, uusia hajuja, uusia ihmisiä, uusia tuulia.

Tällaiset ajatukset - vaikka kuinka ohikiitävät - eivät tietenkään auta ketään tuntemaan itseään hyväksi saati sitten erinomaiseksi äidiksi. Etenkään sellaista ihmistä, joka ei itseään superäidiksi ole koskaan muutenkaan tuntenut. 

Vaikka muuten olen aika järkiperäinen ihminen, häpeän tällaisia sekunteja siinä määrin, että alan arkikarkukaipauksen ja kaukokaipuukohtauksen jälkeen välittömästi pyydellä anteeksi kaikilta mahdollisilta jumalilta, menninkäisiltä ja metsänhengiltä inhottavia ajatuksiani ja rukoilen sydänverellä, ettei Pakkaukselle tai minun kaiken kaikkiaan ihanalle arjelleni vain oikeasti kävisi mitään pahaa. Ja kuten kunnon katumusharjoituksen tekijä ainakin, saatan sopottaa anteeksipyyntöjäni näkymättömille tuomitsijoille vielä tunteja paheellisen parin sekunnin jälkeenkin.

No, osaanpa ainakin antaa nyt takuuvarman reseptin siihen, kuinka saada pirteästi persuksiin potkiva paha mieli, jos elämä tuntuu liian täydelliseltä. 

Resepti on yksinkertainen: 50% ylikuormitettua työelämää, 40% päivästä toiseen toistuvaa arkirutiinia, 5% äidin huonon asenteen päivää, 4% 2,5 vuotiaan lapsen huonon asenteen päivää ja 1% äidin halua karata paikalta. S'il vous plait. Lakkaa vittu varmasti naurattamasta.



sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Makkarakuolemaa odotellessa

Minua se on aina vaan helvetin helppo hauskuuttaa, kun jaksan hekottaa näille terveystutkimuksille. Katsokaa nyt: tällä kertaa on tehty oikein JÄTTITUTKIMUS  jalostetun lihan syömisen vaaroista.

Jutun ydin on siinä, että tyhjää pitää sinun potkaiseman, jos ei se metukan mussuttaminen lopu ja sassiin.

Anteeksi, anteeksi tohtorisedät ja -tädit, minulla on kysymys!
Tarkoittaako tämä sitä, että jos vähennän makkarankulutusta, saan elää tässä tämänhetkisessä tai mikä vielä parempaa, vielä nuoremmassa vireystilassa ja kunnossa kymmenen vuotta lisää?
Aijaa en vai? Ai se elämä pitenee vaan sieltä loppupäästä?
Tsori ja ei voi mitään, mutta tuolla tarjouksella ei meikätyttö lähde messiin.
On meinaan ollut sen verran ankeata katsottavaa tuo isovanhempien viimeinen vuosikymmen - eikä minua saa mikään uskomaan, että makkaraton maija tai matti kurvaisi viriilinä kuin kevätkaritsa ilman mitään vanhuudenvaivaa kohti sataa vuotta, vaikka kuinka olisi elänyt ilman metukkaa.

Minusta ajatus seitsenkymppisenä kuolemisesta ei vaikuta ollenkaan hassummalta, jos vaihtoehtona on tehdä elämä niin vaikeaksi, että a) pitäisi alkaa etsiä kauppoja, jotka myyvät jotain korvaavaa mukahyvää tofunakkipaskaa ja b) maksaisin mukahyvästä tofunakkipaskasta sitten vielä enemmän kuin aidosta appeesta.

Saattaisi jopa käydä niinkin, että koko makkaranpakoilustressi (mitä muuta siitä seuraisi, jos pitäisi alkaa etsiä vaihtoehtoja meetwurstille ja nakille!?) johtaisi samaan seuraukseen kuin jos purisin vain kaikessa rauhassa sitä kabanossia. Kun kuulemani mukaan stressikin altistaa ennenaikaiselle kuolemalle. Sitä paitsi, olkaamme rehellisiä: täytyyhän meillä JOTAIN kuolemista tukevaa toimintaakin olla, kun sairauksistakin ollaan tekemässä selvää kovaa kyytiä ja porukkaa on maapallo pinkeänä niin että päät yhteen kolisee.

Jos se jalostettu liha on niin paskaa, että sitä ei voi syödä, niin eikö kannattaisi vetää vain ne tuotteet pois kaupoista ja lopettaa tutkimusrahantuhlaus ja näiden paskajuttujen julkaiseminen? Siihen asti minä ainakin syön makkarakastikettani ja -leipääni kaikessa rauhassa. Ja tarjoan niitä - hyh helvetti - lapsellenikin.

Ei hitto, rupeaahan tällaisen purkauksen jälkeen väkisinkin hiukomaan.
Lähdenpä haukkaamaan parit juuri ostamani Atrian einespullat - kuolemaa odotellessa.

ps. Yksi syy, miksi oli ihan pakko linkittää tuohon juttuun, on tuo Peterin miljoonan dollarin hampaaton hymy. Noin jos naurattaa, niin elää taatusti pitempään kuin makkaranpakoilija.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Koirapullat ja kissapaisti

Tässä on ollut viime aikoina niin kiire, ettei ole juuri kauppaan ehtinyt. Onneksi Pakkaus kuitenkin on.

Eilen kuulin, kuinka penska höpötti keittiössä kaupassakäynnistä, joten päätin valveutuneena vanhempana osallistua leikkiin. Kannustin lastani kauniisti, sohvalta huudellen tietenkin.
"Ai meet kauppaan?", minä kysyin.
"Joo, menen ostamaan luokaa!", toimitti tenava innoissaan.

Kului hetki, jona piltti täytti kauppakassiaan keittiössä kovan kalkatuksen säestämänä:
"NO NIIN, KYLLÄ! Tämän ostan! Sinne menee, hyvä hyvä" jne. jne.
Minä syljeskelin kuvaannollisesti sohvan pohjalla kattoon (tekisi mieli kyllä kokeilla ihan kirjaimellisestikin, mutta en viitsi, kun saisin kumminkin vain räkää silmään ja lisää siivottavaa).

Kun kauppareissu oli tehty, kiikutti kersa kauppakassinsa nähtäväksi. Tynkä oli tyhjentänyt talouspaperit älkää vittu kysykö minne ja tunkenut Lotus Embo -pussiin "ostoksensa".
"Katso, ostin tämän!", kohkasi piltti tohkeissaan.
Nostin päätäni ja vilkaisin pussia. Talouspaperin tilalle pussiin oli tungettu turpa edellä vaaleanpunainen pehmohauva.
"Jaa, ostit siis tuon koiran?", minä varmistelin kohteliaasti, vaikkei siellä pussissa mitään muuta näkynyt olevankaan.
"JOO!", intoili Pakkaus.

Päätin olla taas piirun verran parempi vanhempi ja osallistua leikkiin.
"No miksi sie sen ostit? ", minä kysyin.
Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä.
"Tässä on lihhaa! Pakkaus tekee lihapullia!"
Mulkaisin rakkirukkaa ja epäröin vain pari sekuntia:
"Siis teet lihapullia tuosta koirasta?'
"Joo! Lihapulla. Pakkaus tekee lihapullaa", vakuutti lapsukainen vakuuttavasti ja halusi sitten vielä vahvistaa asian kassiaan kohotellen:"TÄSTÄ!"

En viitsinyt alkaa vaahtoamaan parivuotiaalle asiasta, joka on täysin kulttuurisidonnainen ja joka olisi aivan turhaan vienyt tilaa aivottomalta ja mukavalta makoilutoiminnaltani. Päätin siis päästää itseni helpolla.
"No okei. Mutta sulla voi tulla maha kippeeksi. Kun et oo aiemmin syöny koiranlihaa."
"Joo joo, äiti!", heitti Pakkaus huolettomasti olkansa yli ja lähti ruoanlaittohommiin.

Tänään onkin sitten vuorostaan tehty kissapaistia, jota on keitetty kypsäksi kahvipannussa.

Että stressatkaa te muut vaan naudaksi naamioidusta heppalihasta. Meillä on niin saakelin kansainvälinen keittiö, ettei minua pistä tuommoiset pikkujutut edes arveluttamaan.



perjantai 1. maaliskuuta 2013

Vahvuutena valehtelu

Minusta on tullut esiin uusia vahvuuksia, joista en ollut aiemmin tietoinenkaan. Olen katsokaas huomannut kehittyneeni ihan helvetin taitavaksi valehtelijaksi. Ennen äitiyttä tein kaikki aloittelijan virheet: vääntelehdin, vilkuilin kaikkialle muualle kuin paskanpuhumisen kohteeseen ja pahimmillaan perkele vie vielä punastelin.

Nyt on kaikki toisin. Äitiys on karsinut minusta turhan hyveellisyyden ja osaan suoltaa täyttä sontaa siinä määrin uskottavasti, että kyllä minäkin sen Himasen Pekan 700 tonttua ansaitsisin ja helposti. Kaikki kun tapahtuu vielä lapsen edun nimissä, totta mooses.

Nukutussession yhteydessä olen jauhanut paskaa jo pitkän aikaa ja vielä tasan joka ilta. Kun lähden makkarista ja ipana yrittää pistää hanttiin, minä selitän: "Äiti menee tekemään vielä vähän töitä." No tottahan tämä on määrittelykysymys ja voihan sitä bloggaamista, syömistä ja sohvallamakuutakin työnä pitää. Bloggaaminen vaatii uuppa-duupan purkamista päästä käsiin, sohvallamakuu makaamista ja syöminen se vasta tärkeää työtä onkin: eihän sitä pysyisi muuten hengissä  ja maha-perse-reisi-territorio oikeissa rajoissa.

Nyttemmin jallitan Pakkausta myös ruokapöydässä ihan vaan isomman oikeudella mennen, tullen ja palaten, enkä edes häpeä. Kun tytsä kurotteli kohti lautasellani makaavia pähkinöitä (huom, salaatin päällä!), vakuutin hänelle täysin uskottavasti, että ipanan omissa lihapullissa on myös pähkinöitä, mutta että ne on vain survottu pullien sisään. Ei ihan meinannut heti upota, mutta upposi kuitenkin. Penska tuijotti pullia pitkään epäluuloisen näköisenä, mutta minun pokerinaamani piti. Tiukan paikan tullen osoitin ammattilaisotteeni ja osasin jopa OSOITTAA muutaman pähkinänpalan lihapullamassasta. Iltapalalla taas sai ihan tavan porkkanasämpylä aivan erityistä hohtoa, kun kerroin, että ne ovat Muumimamman tekemiä. Käntyn turpaantyöntötahti kiihtyi huomattavassa määrin. Tässä vaiheessa en voinut enää muuta kuin ihailla itseäni.

Ja sitten kaiken nerouden huipentumaan. Kun esille on huolimattomasti päässyt suklaalevy, tietää Pakkaus jo vaatia oman osansa. Sen hän saakin. Mutta vain oman osansa (lue: yhden palan).

Heti, kun piltti on tempaissut fazerinsa tai marabounsa ahnaaseen pikku kätöseensä, pukkaan herkun kaapin ylähyllylle niin, ettei ipana hoksaa. Kun sitten alkaa se vitunmoinen vinkuminen tyyliin "äiti anna suklaata, suklaata, anna hyvvää!", vakuutan viattomana kuin itse O.J. Simpson: "Suklaa on nyt loppu! Kato nyt, EI NÄY!" Lapseni lyhistyy hetkeksi henkisesti ja ulvahtaa:"Voi EI!" Minä näyttelen mukana murheen murtamaa ja myötätuntoista mammaa, vaikka todellisuudessa odotan (melkein) tyynesti kuola suupielessä iltaa.

Upeaa. Tästä se lähtee, odottakaas vain. Pukkaan jonkin sortin konsulttifirman tyyliin Trainers' House pystyyn ja olen kohta miljonääri. Hurraa!