lauantai 22. kesäkuuta 2013

Lentosimulaatio

Me olemme Pakkauksen kanssa lähtökuopissa kohti Unkarin ihmeitä. Viimeinkin. Tein nimittäin sellaisen virheen, että aliarvioin (taas) Pakkauksen kuuntelu- ja muistikapasiteettia. Menin jossain saatanan sivulauseessa möläyttämään jo kuukausi sitten, että olisimme lähdössä jussina reissuun.

Siinähän sitten olen saanut kuunnella jokapäiväistä jankutusta tyyliin "Äiti joko mennään Unkaliin? Kohta mennään Unkaliin! Tänään mennään Unkaliin! Pakkaus menee huomenna Unkaliin! Lentokoneella! Huomenna lentokoneella! Unkalissa on kaveleita! Mennään linnaan Unkalissa! Mennään uimaan Unkalissa! Mennään kilkkoon UNKALISSA! ÄITI, joko mennään UNKALIIN?"

Tänään se siis viimein tapahtuu. Pungemme perseemme halpalentoyhtiön penkkeihin - ja meedion kyvyilläni ennaltanäen jo, mitä tulee tapahtumaan.

Ensin emme meinaa päästä paikoillemme, koska joku urpo munii tiellä ja luulee ilmeisesti, että hänen paikkansa kuuluukin olla siinä keskellä käytävää tupeksimassa. Kun pääsemme istumaan, alkaa Pakkauksen aggressiivinen vessaviestintä, koska se kusihätähän ei missään nimessä tule koskaan ennen koneeseen nousua. Nousemme siis penkeistä ja jonotamme vessaan  neljänsinä tai viidensinä, koska joku HIV-hysteerinen mamma on tapetoinut koko vessan vessapaperilla ja suojavarustuksen tekeminen ja pois riipiminen kestää puoli lentoa. Kun viimein pääsemme takaisin, haluaisin ostaa viiniä, mutten kehtaa, kun on tuo alaikäinen messissä. Sitten alkaa Pakkauksen kärsimätön kiemurtelu ja vinkuminen. "Joko ollaan Unkalissa? Koska ollaan Unkalissa? Haluan leikkimään! Äiti lue kiljaa! Missä on Unkali? Mennään linnaan, jooko!" Tässä vaiheessa melkein jo ostan sen viinipullon, mutta tyydyn kuitenkin vain rauhoittelemaan vain hiukan kärsimättömällä äänellä maailmanmatkaajaa.

Kun laskeudumme, odotamme matkalaukkuja about tunnin, koska mitä etelämmäksi Eurooppaa matkustaa, sitä turhemmaksi ihmiset arvioivat nopeuden ja tehokkuuden. Erityisen turhiksi ne arvioivat lentoaseman työntekijät.

Mutta sitten olemme perillä. Ja ystäväni on siellä odottamassa, ihan ajoissa.

Mutta siis. Päivityksiä voi nyt parin viikon ajan tulla harvemmin, koska äksöniä on tiedossa siinä määrin, että pelkään pahoin, etten pääse kokemuksiamme paljon kirjailemaan. Tai jos pääsen, niin lyhyehkösti sittenkin. Joten oikein hyvää juhannuspäivää ja keskikesää!

Ja jos olette lähdössä lentämään niin ÄLKÄÄ kertoko siitä ipanille ennen kuin olette matkalla lentoasemalle. Ja printatkaa tämä kertomus mukaan muistilapuksi. Näin siinä käy joka tapauksessa teillekin.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Neuvolakortti kaikille

Luin tänään liikuttuneena Pakkauksen 3-vuotisneuvolan kirjauksia.

"Ihana, reipas tyttö. Puhe monipuolista, laaja sanavarasto. Hyvät hieno- ja karkeamotoriset taidot. Hampaat hoidetut (huom!). Iho siisti."

Tästä lyhyestä ja ytimekkäästä yhteenvedosta tuli mieleen, että miksei meillä kaikilla ole vastaavanlaista korttia hamaan vanhuuteen? Olisihan se ihanaa käydä vuositarkastuksessa ja saada kirjallinen todistus kyvyistään ja tilastaan. Aloin spekuloida, millaisen tuomion olisin saanut eri ikäkausina. Olisin ehkä jopa motivoitunut kehittymään, jos olisin saanut lukea seuraavaa:

Suttuinen Mallamoija 15-vuotistarkastuksessa. Tukka takussa, ei meikkiä. Lukee joka päivä pikkutunneille asti. Ei bailaa, ei poikaystävää. Syö mitä sattuu. Lievää ylipainoa. Painotettu riittävän yöunen merkitystä. Suositellaan nuorisoliikuntaan ja -toimintaan tutustumista. Mukaan esitteet.

Erittäin krapulainen Mallamoija 23-vuotistarkastuksessa (keskiviikko). Tukka laitettu, huolellinen ehostus. Alkoholi ei omien sanojen mukaan ongelma, koska kuntoilee säännöllisesti (!?). Opinnot edistyvät. Sinänsä outoa, koska ei muista edes edellisillan tapahtumia. Normaalipainon alarajoilla. Käyty lävitse ravintoympyrä ja alkoholin vaaratekijät.

Mallamoija 28-vuotistarkastuksessa.  Normaalipainossa ja vain hieman krapulassa (perjantai), hienoa! Harrastaa lukemista ja bailaamista. Huolellinen ehostus, tukka laitettu, vaatteet uudet. Kertoo tapailevansa useita miehiä ja inhoavansa työpaikkaansa. Valistettu seksitautien vaaroista, annettu mukaan kondomipakkaus. Varoitettu tekemästä liian nopeita liikkeitä uraelämässä.

Mallamoija 38-vuotistarkastuksessa. Tullut äidiksi 2010. Huomattavaa ylipainoa. Tukka takussa, likainen t-paita, nyreä asenne. Lapsen kanssa sujuu omien sanojen mukaan kohtuullisesti (tästä ei täyttä varmuutta), unettomuus vaivaa. Huono kunto, läähättää tuolista noustessa. Käyty lävitse ravintoympyrä, mukaan kotijumppaohjeet ja kansanopiston liikuntakurssivalikoima.

Miettikää! Mikä mahdollisuus tässä olisi saada ensi käden informaatiota ulkopuoliselta ja puolueettomalta taholta. Ties vaikka itsekin olisin kypsynyt naimaikään ja äiti-ikään jo alta 25 vuoden, jos joku olisi sanonut minulle, ettei sitä viinaa ole tarkoitettu juotavaksi bläkäriin saakka ja ettei miehet tykkää, jos niitä kohtelee kuin likaantuneita kahvikuppeja ja työntää ne pois heti, kun yksi on röhnässä  ja uusi puhdas saatavilla.

Joten hei, tässäpä taas uusi rakentava idea minulta. Kansanterveyden parantamiseksi.

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Äiti avautuu

Olimmepa tänään taas kerran tilanteessa, jossa jouduimme sekä minä että Pakkaus-plinsessa (= nykyisin pysyvä olomuoto) heräämään ihan helvetin aikaisin. Plinsessa on alkanut osoittaa sitkeän aamu-unisuuden merkkejä, joten yhteinen geneettinen perimämme haittaa aamujamme usein ja toistuvasti.

Tänään se johti sellaiseen ärtyisän pohdiskelevaan, maailmoja syleilevään ja pitkään - paino sanalla pitkä - monologiin, että on aivan pakko esitellä filosofista ja aikuista näkökulmaani vanhemmuuteen.

Kaikki alkoi klassisesti tietysti taas vaatetuserimielisyyksistä. Pakkaus vonkui kesämekkonsa perään, mutta koska ilonpilaaja nimeltä Ilmatieteenlaitos ennusti sadetta, en suostunut pukemaan hellevetimiä vintiön niskaan. Sen sijaan tarjosin sukkia, housuja ja takkia. Vituralleenhan homma tietenkin meni. Ja siitä lähtien sitten kaikki muukin. Pakkauksen mielestä vaatteet olivat perseestä, aamupala oli perseestä ja autossa soiva hel-ve-tin hyvä soittolistaschaiba oli perseestä.

Autossa käänsin ensin mielenosoituksellisesti kuten kunnon aikuinen ainakin nupit kaakkoon ja vähät välitin takapenkillä kitisevästä ipanasta ("en HALUA mushiikkia, en ha-lu-a!"). Lopulta ei kärsivällisyys kuitenkaan enää kestänyt, kun Musen uusinkin lyttääntyi yhden lapsen orkesterin alle.

Aloitin valistuksen - äänellä, jossa kuvastui kärsimys, äidillinen antaumus ja alentuva ylemmyydentunne. Kun kerran olin aloittanut, oli mahdotonta lopettaa. Asiaa oli päässyt kerääntymään aivan lastiksi asti.

"Kuule. Se on sillä lailla, että äiti SAA kuunnella musiikkia. Me katsotaan joka päivä Pikku Kakkosta. Luuleksie, että mie haluan kattoa aina Pikku Kakkosta häh? Ei. Emmie halua kattoa mitään Raa-Raata tai Anniina Ballerinaa, mutta me katotaan niitä, kun sie haluat. Nyt mie haluan kuunnella musaa. Äidillä on OIKEUS myös tehdä omia juttuja!

Ja se on kuule sillä lailla kans, että tuo tyhjänpäiväinen vinkuminen nuista vaatteista on aivan turhaa. Eihän me ilman takkia voida lähteä jos sataa. Ei silloin pistetä päälle mitään hellevetimiä. Se nyt vain on niin, että äiti TIETÄÄ tämmöset asiat. Aattele nyt jos mie antaisin sinun talvella laittaa kesämekon päälle! Sie olet vielä pieni, et sie ymmärrä, mitä vaatteita voi laittaa ja mitä ei. Sie paleltuisit se hellemekko päällä talvella. Niin. NIIN.

Ja se ei kans ole mistään kotoisin, että sie sanot, että sie haluat jugurttia etkä sitten syö sitä. Jos sie sanot, että sulla on nälkä ja sitten maistat kaks lusikkaa niin se ei kyllä oo mikään nälkä. Se on huijausta. Aivan tyhmää. Ja menee ruokaaki hukkaan. Ja leivästäkään et syöny ko kaksi palaa!

Ja sen verran iso tyttö sie kans kyllä oot, että kyllä sie tiedät, että aamulla tulee pissa. Sitä on turha kieltää. Tietenki se tulee. Tuleehan äitiltäki. Mitä huutamista siinäki sitten on? Oisko sitten kiva, jos ei mentäis pissalle ja sitten sie losottaisit tuon istuimes märäksi, oisko? Häh?"

Pakkaus viittasi kintaalla sydämistyneelle saarnalle ja osoitteli marttyyrimonologia kuunnellessaan kohti lokkeja, autoja ja suojateillä kirmaavia pappoja. Joka havainnon kohdalla hän kiljui kovaäänisesti minua katsastamaan kunkin havainnon. Siitähän minä fiksuna ihmisenä sain lisää vettä myllyyn.

"Joo ja ei - emmie nähny, että sielä oli lintu. Se on kuule niin, että äiti ajaa autoa. Autoa! Ei äiti voi joka kerta kattoa jotain paskaa lokkia, kun pitää pysyä tielläki. Enkä mie voi ajaa noin vain ihmisten päälle, kai sie tajuat. Me ajettais kolari, jos mie joka kerta kattoisin sinne, minne sie osoitat."

Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Japajapajapajapajapajapa.

Kun vein tytön tarhaan, olin jo tyyntynyt hieman ja toivoin, että edes jotain olisi uponnut jälkeläiseni alitajuntaan. Niin olikin. Iltapäivällä kotiin palatessamme Pakkaus kurkki vieressäni kukkapenkkeihin ja  osoitti niitä miljoonia lehtokotiloita, jotka pihallamme pesivät ja ilmoitti jämäkän mielipiteensä:

"Paskoja kotiloita! Paskoja! Ne on PASKOJA!"

Ei ehkä ihan sitä, mitä monologillani hain, mutta jäi näköjään ainakin yksi sana 10 kilometrin matkalla mieleen. Jei!




tiistai 4. kesäkuuta 2013

Unelmien hyötypuutarha

Koska meillä on nyt piha, olemme järjestäneet puutarhamme ihanaan teräkuntoon! Tiedän, että tämä Eden tulee aiheuttamaan oksettavaa kateutta, joten varoitan jo etukäteen: älkää lukeko, ennen kuin olette valmiit ryntäämään K-Rautaan, Plantageniin, KodinTerraan sekä mahdollisesti myös lähimpään Siwaan.

Ok, teitä on nyt varoitettu. Asiaan.

Tässä ihka ensimmäinen ylpeydenaiheemme, hyötypuutarha:



Mieheni oli kaivanut perennapenkkimme "hiukan" laajemmaksi ja oli into piukkana lähdössä ostamaan "perunansiemeniä". Koska mieheni on kaupunkilaispoika, kielsin häntä ehdottomasti lähtemästä hortoilemaan johonkin puutarhamyymälään tällaiselle exodukselle. Ukkoraiska ei olisi varmaan palannut vieläkään, jos olisi päässyt karkaamaan.

Koska olen onneksi myös täydellinen hortonomi, kaivoin parin muovipussin ja sipulinkuorien seasta mukavasti itäneitä ja pehmenneitä perunoita. Iskin puolimädät potut maahan ja TADAA! Sieltähän ne jo pukkaavat, jonkin palmun varjosta.


Sitten esimerkki kätevästä ja käytännöllisestä maisema-arkkitehtuurista:


Olemme järjestäneet sadeveden- ja kotilonkeräyksen pihallemme (sadevesi on kuulemma kasveille terveellisempää kuin hanavesi!). Astiat on järjestetty suurella huolella keskustelemaan pihalaattojen, tiiliseinän ja ympäröivän vehreyden kanssa.

Myös Pakkauksella on hauskaa. Näihin remontista jäljelle jääneisiin saaveihin on kiva kipata kaikenlaista rikkaruohoa, voikukkaa ja pari satunnaista kasvinlehteä kukkamaasta ja yrittää vaikka siinä sivussa hypätä sekaan kylpemään.

Ja lopuksi, yhdistetty lepo- ja varastotila:

Koska patiomme (?) näytti kovin yksinäiseltä ja kyllästyin tupakoimaan iltasavukkeeni perse palelluksissa kylmillä kivilaatoilla, ostaa täräytin puutarhatuolin! Kuten huomaatte, olen asetellut sen huolellisesti kohti ilta-aurinkoa ja siten, etteivät ulkoilmavaraston ensiaputarvikkeet ole tupakoidessa tiellä. Sanomattakin on selvää, että myös varastoelementit on huolellisesti järjestetty elegantin huolettomaksi kokonaisuudeksi (huomaa erityisesti kastelukannujen jännittävä esillepano).

Enempää en viitsi esitellä, koska tässäkin on jo tekemistä. Mutta muistakaa, mikään ei ole mitään ilman tuota vihreää tuhkiksena toimivaa kuppia.



maanantai 3. kesäkuuta 2013

Vain yksi pää pelittää

Olemme lipumassa johonkin kummalliseen kesäterään (koska on niin kuuma, ei muusta syystä tietenkään!), jonka tunnusmerkkinä sekoilemme kuin seinäkellot. Paitsi Pakkaus.

Eilen illalla menin takapihalle tupakalle kello yksitoista yöllä, kun huomasin ilmassa leijuvan yököttävän imelän mätälöyhkän. Havaitsin, että paahteinen aurinko oli paahtanut ämpärin suolaveteen raivolla keräämämme ja sinne säilömämme sadattuhannet etananperkeleet siinä määrin mukavan edesmenneiksi, että haju oli tolkuton.

Siitä suivaantuneena lähdin impulsiiviselle toivioretkelle - ilman kenkiä ja välittämättä vittuakaan siitä, että pensasaidan läpi kulkeva "polku" oli kasvanut kiinni jo sata vuotta sitten. Oksat raapivat paljaita sääriäni, ämpärillinen ällöttäviä etanoita uhkasi kaatua päälleni ja käsivarttani särki, koska yritin tunkea ämpäriä ja itseäni sopivalla etäisyydellä läpi karsean viidakon. Tunsin itseni sankariksi, kun sain kipattua kuolleen paskasetin lähimetsään ja hipsittyä kenenkään huomaamatta takaisin kotiin.

Kun tänään tunnustin tekoni ukolleni, alkoi hän nauraa. Sääreni ovat täynnä edustavia haavoja ja mustelmia (mistä helvetistä jälkimmäisetkin muka tulivat, häh?), mutta eipä sillä onnettomalla urpolla paljon nauramista ollut. Pääsin kohta nauramaan takaisin.

Mieheni tunnusti nimittäin loilottaneensa koko matkan Helsingin palaveriin laulua "Mä olen pikku Tiku, mä olen pikku Taku". Oli kuulemma keskeyttänyt vain siksi aikaa, kun oli nauraa hohottanut itselleen. Ja jatkanut sitten ihan pokkana, korkealta ja kovaa.

Onneksi perheessä on yksi täysjärkinen, joka hoitaa bisneksiä sillä aikaa, kun äiti ja iskä sekoilee lämpöhalvauksissaan.

Pakkauksella on kovin kiireinen elämä. Hän puhuu puhelimeen kuin ruuneperi, kovalla äänellä, jämäkkään sävyyn ja toistaa sopivin välein: "Kyllä! Mulla on palaveri!"

Onneksi. Minusta ja miehestäni ei kohta minkään sortin miitinkeihin ole.

Nimim. + 30 astetta.