perjantai 26. huhtikuuta 2013

Petollinen perjantai ja tainnuttava torvi

Kun äiskä on rymistellyt koko viikon töissä kuin vihainen villisika, on perjantai-iltapäivänä ihanaa sulkea konttorin ovi. Aivot lepäävät, jalat vievät keveästi kohti autoa, ratin takana ranne rentoutuu ja sormi painaa Voicen tai muun periaatteessa aika paskan soittolistakanavan raikaamaan.

Päivänkodin pihallakaan ei haittaa, vaikka ipana on luovinut läpi paikan kaikki lällylätäköt sillä tavalla rambomaisesti, että häntä tuskin erottaa maastosta. Tunnelma itse asiassa vain kohoaa, kun kaveri riemuitsee kuullessaan että kauppataivaaseen sitä taas ollaan menossa.

Tosiasiassa tiemme vei tietysti Prisma-helvettiin, kuten ilmeisesti kaikkien muidenkin lahtelaisten. Kaupan jälkeen kävimme PizzaBuffassa (= viikonlopun ravintolaelämys), jossa tuli heti positiivista palautetta Pakkaukselta. "Helkullista!", intoili kulinaristi vieressäni tunkiessaan kitaan luvutonta määrää einespullia ja Knorr-kastiketta ja minä taputin edelleen itseäni selkään.

Kaiken tämän ihanuuden ympäröimänä hämäännyin sitten tekemään tempun, jolla tuhoaisin leppoisan perjantai-illan - ihan itse.

Käyskentelimme kohti autoa, kun eteemme tuli Tiimari, jonka eteen oli viritetty vappuansojen ansa: ilmapallo."Ilmapallo! "Änglipööd! Heloukitti! Pakkaus saa!", huuteli kauppakaverini ja ajattelin, että voisihan sitä viisaana ihmisenä varautua ajoissa vapun varalle.

Harhailimme siis sisään. Pakkaus nyki Heloukittiä ja Nasua naruista ja minä keräsin koriin kuusi serpentiinirullaa ja saman verran ilmapallopusseja. Kun lähdin kassalle ja tyhjensin korin, työnnettiin tiskiin takavasemmalta myös Pakkauksen vappuvalinta. Hän oli luopunut ilmapalloambitioistaan ja kaapannut kainaloonsa trumpetin. "Tämä on tlumpetti!", valisti lapsi minua ja tapitti hypnotisoivan tiukasti silmiin.

Herkässä viikonloppunirvanassani en ymmärtänyt, mitä olin tekemässä. Hymyilin menemään, ylistin lapseni viisautta, kun hän tunnisti trumpetin ja pistin Visan vinkumaan. Ja sen saatanan vapputorven kassiin.

Enempää tuskin tarvitsee kertoa. Paitsi, että olen tehnyt yhden elämäni massiivimunauksista ja että maanantaihin mennessä tarvitsen kuulolaitteen.

Yksi pieni neuvo. Älkää tehkö perässä. Nimim. Kokemusta (jälleen) on.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Vessaviestintää

Luin joskus aikoinaan tuoreena ja äärimmäisen äimistyneenä äitinä, kuinka joku meedioksi syntynyt vanhempi tulkkasi alle kuukauden ikäisen kääryleensä vessaviestintää ja osasi kärrätä ipanan ihan oikeassa raossa vielä lavuaarin/pytyn päälle pissaamaan/paskomaan. Me olemme Pakkauksen kanssa aivan vain pikku piirun verran jäljessä, mutta pakkohan se on rehvastella, kun sen paikka on.

Nyt meilläkin on nimittäin vessaviestintää!  Ja tässä tuoretta esimerkkiä eiliseltä.

Penska räjäytteli eilen olkkarissa kiinanpommeilta kuulostavia ja lastikkapussissa lahonneilta lantuilta löyhkääviä pieruja niin, että koko kämppä raikasi. Siitä se idea sitten lähti.
Siis että tyypillä voisi olla paskahätä (opettihan sentään jo äitini minulle vanhan viisauden, että "pieru se on paskan postimies).

Aloitimme heti paikalla vessaviestinnän kuin vanhat tekijät ainakin.

Jos kohta olemmekin vähän jäljessä noista varhaisen vessaviestinnän velhoista, panen vaikka pääni pantiksi, että tämä viestintä on monipuolisempaa kuin kuukauden vanhan vauvan kanssa.
Ensin oli valmisteleva osuus:

Minä: "Heiii. Nyt sie piereskelet kuin joku helvetin hevonen. Taitaa tulla kakka. Mees vessaan."
Pakkaus: "En mene vessaan. Ei tule kakka."
Minä: "Tulee kuitenki. Kauhea haju. Yäk."
Pakkaus: "Ei ole yäk."

Jankkasimme totuttuun tapaan tätä liturgiaa pari minuuttia, kunnes molemmat kyllästyimme ja jatkoimme iltapuuhiamme. Kului minuutti ja yhtäkkiä kuulin, kuinka kersa komusi kylppäriin ja ähisteli itsensä pytyn päälle ( = potta on out).
Alkoivat tositoimet:

Pakkaus (pytyltä): Äiitiii! Kakka tulee!
Minä (sohvalta): "No miehän sanoin!" (Tämä huomautus kohotti huomattavasti äidillistä itsetuntoa.)
Pakkaus: "Tulee iso kakka!"
Minä: "No kyllä sie piereskelitkin kuin eläin!"
Pakkaus: "JOO! Äläin! Yyyyh-h. Öööö-h. Ääääh-h."

Minä: "No joko tuli? Kuului iso molskis!"
Pakkaus: Yyyyy-h. Öööö-h. Ääää-h. Vielä tulee! Molk-sis!

Vielä noin kymmenkunta molskista, jonka jälkeen katsoin parhaaksi jatkaa viestintää.

Minä: "No joko tuli?!"
Pakkaus: "Yyy-h. Ääää-h. Vielä tulee! Iiiiso lohikäälmekakka!"
(suom. huom. Tyttäreni nimittää käärmeitä lohikäärmeiksi. Ei mitään hajua miksi.)
Minä: "Lohikäärmekakka? Mikä se on? Onks se sama ko python?"
Pakkaus: "Lohikäälmekakka!"
Minä: "Ei äiti semmoisista tiedä! Mutta hei, onko se python!?"
Pakkaus: "Ei ole pyytoon! On lohikäälmekakka!"
Minä: "Voi kauhea. Äiti ei tiedä kuin ha-ha-ahaah-ha pyyytonin!"
Pakkaus: "EI OLE PYYYTTON!"
Minä: "Varmasti on! Ha-ha-ha-haaaa!"

Samalla kun minä hirnuin sohvalla, pudisteli mieheni surullisena päätään silmäterämme kanssa käymäni sivistymättömän keskustelun vuoksi. Lopulta kuulin sen, mitä jo olin odottanutkin.

"PYYHKIMÄÄN!", raikasi julmetuilla äänijänteillä siunattu python-paskaperse pytyltään.

Siitä minä sitten äitein hommaa hoitamaan. Ja oli muuten aikamoinen python - tai lohikäärmekakka.

En vieläkään voi käsittää, miten alle 3-vuotiaasta voi irrota sellainen setti kuona-aineita.
Tuli melkein mieleen klassisessa MAD-lehdessä 80-luvulla näkemäni sarjakuva, joka oli otsikoitu harvinaisen oikeaan osuvalla nimellä "Paskajuttu". Siinä tyyppi paskoi niin kauheasti, että pytyn vetävyys ei  enää riittänyt vaan äijän piti hiki päässä ruutata lavuaarit, roskis ja vielä lattiaviemärikin täyteen. En muista, mikä koko jutun idea tai loppuvitsi oli tai oliko sitä ollenkaan, mutta mitäs tuosta. Paska nauratti silloin - ja naurattaa näköjään vieläkin. Varsinkin kun sitä ei tarvitse enää käsin kosketella.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Genremestari ja maailman mullistava torvinäppäin

Musisoiva marakattimme on jälleen esiintynyt koko päivän ja todistanut, että seikkailee musiikin eri genreissä sulavammin kuin itse Lenni-Kalle käsittämättömän überhehkutettuine VoF House Bandeineen (Asiasta viidenteen, mutta miksi sitä bändiä aina pitää mainostaa? Onko Lenksulla oma mainossopimus ohjelman kanssa? Ja anteeks vaan, mutta on sieltä kyllä pari kertaa tosi pahaltahaisevaa paskaakin turahtanut.)

No, Lenksusta viis. Ensin meillä paukutettiin Brion muovivasaralla pöytää, tuolia ja lattiaa semmoisen ulinan saattelemana, että Remukin joutuisi häpeään. Meinasi perkele pää haljeta (= äiti on kalkkissukupolvea), mutta vasaran takavarikointi olisi johtanut vain jonkin muun rumpukapulan etsimiseen, joten odotin korvat raivoten, että hevivaihe menisi ohitse. Menihän se.

Siirryttiin hellempiin tunteisiin - eli gospeliin! Pikkuämmä kaivoi sen jo aiemmin mainitsemani enkelpatsaan esiin, liihotti se kädessä ympäri kämppää ja kailotti hellällä äänellä "Kooorkealla lentää, tähti taivahalla, jeesuksemme saapuu, jeesuksemme saapuu, sydämessä tuntuu". Minua tämä genrevalinta ei häirinnyt lainkaan, mutta ateistimiehelläni meinasi lentää paskat housuun.

Gospelkin sai kuitenkin aikaa myöten ja mieheni helpotukseksi väistyä, kun tuli maailman musiikin vuoro. Tähän toimintaan tarvittiin rekvisiittaa, joten Pakkaus raahasi paremman puutteessa äitilehmän lattialle pyörimään ja tekemään kanssaan tarkasti ohjeistettuja  maagisia pyörähdyksiä ilman havaittavaa logiikkaa. Samalla tynkä joikasi minulle tuntemattomia sanoja kuin ihka aito lapinnoita ainakin.

Päivän paras pala oli kuitenkin vasta tulossa. Se on todellinen innovaatio: ihka uusi instrumentti! Jollekin urpojuntille tämä saattaa tietysti näyttää osalta Ikean hyllyjärjestemää, mutta uskokaa minua - sitä se ei ole.  Kyseessä on soitin, joka mullistaa nykymusiikin ja kaiken, mitä sen jälkeen seuraa. Tiedän tämän siksi, että älysin kysyä.

KYLLÄ saatana, se ON Tuhkimo-aiheinen prinsessamekko, mikä tuolla tyngällä on kuvassa päällään. En viitsi edes mainita, kuinka monta kertaa päivässä se pitää pukea päälle ja kuinka muikean mairea ilme pikkumartan naamalle leviää, kun on hörsellykset puettu. Onneksi on sentään vaaleansininen, kyllä tässä ollaan asiasta ahdistuneena angina pectoriksen partaalla muutenkin.

Kun penska oli pyörinyt kohta kolme varttia sälilytysjärjestelmän osaksi luulemani härveli suussaan ja hoilottanut korviahivelevästi "uijuijui, uijuijui, hymhymhym", uskaltauduin uteliaisuuttani kysäisemään, mikä hänellä oli käsissään (ja suussaan).

"Tämä on torvinäppäin!", hihkaisi ipana innoissaan.
"Jaa, semmoisesta mie en ole kuullutkaan", minä totesin kulmat kurtussa.
Pakkaus ilmehti niin kuin ilmehditään, kun ihminen on niin seniili, ettei häneltä todellista ymmärrystä asoista voi odottaakaan.

Vastoin Pakkauksen oletuksia väitän pienen tyhjäkäynnin jälkeen nyt kuitenkin ymmärtäväni torvinäppäintä ja siihen liittyvää neroutta. Ajatelkaa nyt. Torvinäppäinhän tekee soittimille saman kuin rap teki laululle. Enää soitinta ei tarvitse soittaa! Riittää kun pistää vain torvinäppäimen tanaan, elehtii kuin ilmakitarakilpailun maailmanmestari ja alkaa ulista niin kuin mieli tekee. Nerokasta!

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Riistokapitalisti kotona eli kolmen euron kauppa

No niin. Tyttäreni on haistanut, että olen vinksallani vasempaan ja vaistomaisesti pistää hanttiin heti varhaisvuosinaan. Hänestä on kuoriutunut riistokapitalisti ja pakkomyyntimestari.

Tänään minut komennettiin jälleen kauppaleikkeihin, mutta yllätys yllätys, kaupassa olivatkin hinnat pompsahtaneet! Eikä minulla enää ollut enää minkään valtakunnan valinnanvaraa siihen, mitä ostaisin (no ok ei ollut kyllä eilenkään).

Kun törötin siinä lipaston edessä taas asiallisena asiakkaana, nappasi Pakkaus pöydältä tummansinisen, puoliksi käytetyn väriliidun.
"Tässä!", hän ärähti ja sohaisi liiduntyngän vaativasti nokkani alle.
"Jaa, että sulla tuommoinen", minä vastasin. "Eikö oo mitään muuta. Emmie nyt kynää..."
"Se on välikynä!"
"Joo, mie näen...no, ookoo, paljonko se maksaa?!"
"Kolme euloa."
"Kolme! Eilen kaikki makso vaan kaksi euroa!?"
"Joo. Tämä on kol-me euloa."

Eihän siinä muu auttanut, kuin pistää taas korttia tanaan ja maksaa käytetystä väriliidusta kolme euroa. Kolme euroa maksoin myös vaatekatalogista ja likaisesta sukasta.

Kovaa on bisnes. Päivässä kolmanneksen hinnan korotus. Huomenna varmaan ostan sen saman paskaisen sukan kympillä. Kannattaisi nimetä Pakkaus varmaan valtionvarainministeriksi. Kyllä tuolla menolla talous kuin talous kohenisi.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Kahden euron kauppa


Kävin tänään aikas erikoisessa putiikissa. 

Ensinnäkin se oli järjestetty sohvanpäädyn ja lipaston väliin: tilaan, jossa ei pitäisi olla tilaa lainkaan, mutta jonka hirvittävillä supervoimilla varustettu tyttäreni oli jotenkin (älkää kysykö miten) saanut aikaiseksi. Ja miksikö? Siksi, että pääsisi tähän välitilaan puotipuksuksi kaupanpitoon.

Toinen erikoisuus oli se, että tähän putiikkiin oli ihan vitun pakko mennä. ”Äiti! Äiti! Tule kauppaan!”, huuteli kaupantäti lipaston ja sohvan välistä. Kun yritin selittää, etten nyt oikein jaksaisi, ja että kuumettakin oli, kaikui huutoni kuuroille korville. Kersa kohotti ääntään, kunnes karjui ja mylvi kuin Bayern Münchenin känninen kannattajajoukko:”ÄITI ÄITI ÄITI KAUPPAAN! OSTAMAAN KAUPPAAN!” Samalla pikkuämmä tuli repimään käsivartta, jalkaa ja jumalauta jopa vilttiä päältä. 

Olo oli kuin egyptiläisen basaarin pahamaineisimmassa kolkassa. Pistin viimeiseen asti hanttiin kuin jatkosodan sankari, mutta meikätytöltä se meni torjuntavoittokin sivusuun. Ähkin itseni siis vaivalloisesti viltin sulosyleilystä ja lähdin shoppaamaan.

Jos oli puoti erikoinen, niin sitä oli sen tarjontakin. Kuten myös palvelu. Lipaston ääreltä minua tapitti koppavan oloinen kaupantäti.
Minä: ”Hyvää päivää!”
Pakkaus: ”Päivää!”
Minä: ”No mitäs sulla on täällä kaupan?”
Pakkaus: ”Mummo!”
Minä: ”Mummo? Aijaa? Mikä mummo?”
Pakkaus: ”Piljo-mummo. Tässä!”

Tynkä pukkasi esille lipaston romuromppeen - anteeksi anteeksi, kauppatavaran seasta ainoan sinne joutuneen arvokkaamman esineen, Venäjältä tuomani maatuskan. Siinä se sitten jökötti. Myynnissä oleva Pirjo-mummo.
”No jaa. Aika hieno mummo”, minä totesin.
”Joo!”, kehui Pakkaus ja mutristi suutaan arvostavasti.
”No mitä tuommonen mummo maksaa?”, kysäisin.
”Euloja”, totesi ipana ehdottoman varmasti.
”No joo joo”, minä vastasin, ”mutta kuinka monta?”
”Kaksi euloa”, kivahti kauppias kuin planeetan pimeimmälle idiootille ainakin.
”Jaa, no se on kyllä aika halpa.”
”Joo. Sinä ostat sen.”
”No joo, mie otan sen.”

Seurasi maksuvaihe, jossa ääliöäidille näytettiin, kuinka kaupassa toimitaan. Pakkaus kaivoi kupeestaan tai jostain lipaston kulmalta jonkin hylkäämäni muovisen "etukortin", joita jokaiselle kuluttajalle joka kulmakaupasta tyrkytetään.  

Tätä lätkää tynkä minulle sitten tarjosi. Kun en itse tajunnut, mitä kortilla tehdä, tökkäsi tenava kyllästyneen näköisenä kortin pystyasentoon lipaston pinnalle niin kuin kortinlukijaan ainakin. Tässä vaiheessa minullakin välähti (hurraa!).

Näppäilin pin-koodin tietävän näköisenä kortin edessä. Kun ostokset oli suoritettu, sain vielä kortin takaisin.

”Kiitos! Ja hei hei!”, toivotti kauppamestari, nyt jo huomattavasti kohteliaammin. (Totta kai, kun oli saanut rahat riistettyä.)
”Näkemiin”, minä vahvistin kohteliaasti.

Samalla kaavalla minut sitten pakotettiin ostamaan hääkutsu, vaatekatalogi, paskainen patakinnas sekä juomapullon korkki. Kaikki maksoivat kaksi euroa. 

Olin varsin tyytyväinen Mummon hintaan, mutta jotenkin minusta tuntuu että kaksi euroa käytetystä juomapullon kierrekorkista on hieman liikaa.  Myös se paskainen patakinnas hiukan epäilyttää. Mutta ostettu mikä ostettu. Tässä se taas tuli todistettua: hyvä myyntitykki myy vaikka sitä jäätä eskimolle.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Jeesus - punainen tai puunainen

Pakkaus löysi tänään kirjahyllystä koriste-enkelin, jonka sain entisiltä työtovereilta läksiäislahjaksi (Mitähän senkin oli tarkoitus symboloida? Toivottavasti ei ainakaan persoonallisuuttani.).

Enkelin ja Pakkauksen kohtaamisesta suttaantui mielenkiintoista kuultavaa. Ja aikaa kuunnellahan minulla on, kun makaan sohvalla kuin arkussa vainaan.

Ensin Pakkaus teki oivan havainnon:
"Tämä on enkeli. Sillä on siivet."

Päättelin, että Puolan reissun yksi kohokohta eli vierailu Swidnican puukirkkoon oli tehnyt vaikutuksen penskaan. Siellä kun enkelten pulleita naamoja pukkasi joka kattokulmasta ja seinästä milloin huilun ja milloin viulun kanssa - tai ihan ilman soittopeliä ja vartaloa (vartalottomuus se aina jaksaa ihmetyttää minua).

En ehtinyt ihmetellä enempää, kun seurasi lauluesitys:
"Kolkealla LENTÄÄ, kolkealla LENTÄÄ, kolkealla LENTÄÄ, enkeli.  Eeeeeenkeli!!! Tähti taivahalla!".

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Tai ehkä se olikin täysin loogista. Mistä helvetistä minä tietäisin? Enkeli lähti nimittäin jahtaamaan Jeesusta.
"Jeesuksemme täällä. On on on on on. JOSSAKIN! Missä Jeesus oooon? Jeesuksemme on on on
 PU-U-U-NAI-NEN."

Päätin ihan mielenkiinnosta esittää tarkentavan kysymyksen.

"Mikä sulla on siinä kädessä?"
"JEESUS!", vastasi Pakkaus kristallinkirkkaalla äänellä.
"Ei tuo kuule taida olla Jeesus. Se on enkeli. Ne on Jeesuksen kavereita."
"Joo!", myöntyi mukelo.

Tämän jälkeen lähdettiin jälleen Jesse-metsälle.

"Enkeli lähtee. Jeesuksemme pelään!" Ja jälleen lauluesitys: "Jeesuksemme pe-lään! Jeesuksemme! On puu-nai-nen! Jeesuksemme on puuuuuu-nai-nen!"

Mitähän minä, mieheni tai tarhantädit ovat tuolle kersalle opettaneet? Johtuuko tämä eilisestä kommunistisen punaisen tähdin käsittelystä? Vai luuleeko tyttäreni Jeesuksen olevan jokin arvoituksellinen puunainen?

Ei vittu mitään hajua. Ehkä ipana on vaan saanut taivaallisen ilmoituksen, josta me emme tiedä mitään.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

Sairaan äidin makuuleikkivinkit

On haasteellista olla äiti ja erityisen haastavaa se on, kun on itse kuumeessa ja lapsi terve kuin pukki.

Ainakin meillä Pakkaus on kiertänyt koko päivän olohuonetta kuin kissa kuumaa puuroa ja päätynyt aina lopulta samaan pisteeseen mistä lähti  - eli minun luokseni. Joka kerta hän vaati/vinkui/ulvoi/maanitteli mukaan leikkimään.

Koska en todellakaan kuumepäissäni ala riehua tuolla Ikean sirkusteltassa tai rakennella perse pystyssä junarataa (joka on muuten huulipunassa), kehitimme yhdessä lapsoseni kanssa oivaltavia tapoja kuluttaa aikaa siten, että äiskä voi lahnailla peiton alla perse homeessa.

Kaikkein mystisintä tässä makuuleikkitoiminnassa on ollut se, että itse mukulakin on vaikuttanut oikein tyytyväiseltä. Koska teitä influenssan/keuhkoputken tulehduksen/ muun määrittelemättömän räkätaudin uhreja on varmasti muitakin, jaan jälleen aivan ilmaiseksi uskomattoman viisautemme hedelmiä.
Näillä leikeillä kuluu aika kuin siivillä:

1. Päivän liikuntaleikki eli Söpön pikku tiikerin heittoharjoitukset



Leikki alkoi siten, että Pakkaus nappasi tiikeriään perseestä kiinni ja huitaisi sen räjähtävällä voimalla kohti pärstävärkkiäni.

"OTA KIINNI", karjaisi kakara.

Pehmokissa läjähti suoraan keskelle räkänokkaani, samalla kun aina yhtä hienotunteinen jälkeläiseni hohotti helvetillistä räkänaurua. Minähän en pekkaa pahemmaksi suostunut, joten nakkasin elukan epelille takaisin. Tätä jatkui ehkä kymmenen minuuttia. Erittäin liikunnallista Pakkaukselle ja minä jouduin käyttämään vain käsivarttani (!).


2. Päivän laululeikki (sis. aatteellinen kasvatus): Kuvalaulanta teoksen Piranesi pohjalta 
(jokin muukin teos voi soveltua, jos siinä on kuvia)


Tämä leikki oli erittäin monipuolinen. Se eteni siten, että ensin Pakkaus kävi kaivamassa kirjahyllyä, valitsi lupaavimman teoksen, avasi etukannen ja alkoi laulaa. Etusivulla oli tähden kuva, joten laulu meni luonnollisesti näin: "TÄHTI TAIVAHALLA TÄHTI TAIVAHALLA TÄHTI TAIVAHALLA TÄHTI TAIVAHALLA x 20 krt.

Tämän jälkeen katselimme kantta ja minä valistin, että kannen punainen tähti (ylhäällä keskellä)  tyypillisesti symbolisoi kommunismin aatetta. Keskustelimme aiheesta tovisen. Pakkaus nyökytteli asiantuntevasti ja ynähteli "Mmh-h. Kyllä!"

Tämän jälkeen siirryimme itse kuvalaulantaan. Pakkaus valitsi kuvat ja minun piti laulaa. Yksi laulu piti esittää kannen kuvan pohjalta ja sen totta kai teinkin. Laulu kulki jotenkin näin:
"Siinä onpi koriste-koriste-koriste-listoja, niillä isot talot koris-teee-e-llaan. Listat ovat kiveä kiveä kiveä, kiveä joo. Kivestä myös taloja raken-ne-e-taaan."

Kun lopetin kuvalaulannan, nyökkäsi laulattajani aina hyväksyvästi ja kannusti vielä päälle: "Hyvä äiti!"

Erittäin palkitsevaa ja itsetuntoa kohottavaa myös itse äidille.

3. Päivän piirustustuokio: Isi, muotokuva ja kuningas



Tämä leikki alkoi tietysti siitä, että mukula yritti kiven kovaan vaatia minua lattialle piirustushommiin. Kun Muhammed ei suostunut kirveelläkään lähtemään peiton alta vuoren luo, saapui vuori lopulta Muhammedin luo. Ja sen mukana tuli puuvärit ja paperia.

Ensin äiskän piti piirtää isi. Kuumeisenkin ihmisen saa nauramaan (ja yskimään), kun oivaltaa mitä väärä kulma piirtäessä tekee kuvattavalle. Jos joku luulee tuon psykopaatin pallopään tunnistavansa, älkää herranjesta paljastako henkilöllisyyttämme.



Kun isin kuva oli valmis (jälleen"HYVÄ ÄITI!") Pakkaus vaati, että isistä tehdään prinsessa.

Kieltäydyin ehdottomasti sillä perusteella, ettei isi voi millään olla prinsessa. Jalona ihmisenä tulin kuitenkin puolitiehen vastaan ja totesin, että isi voisi olla kyllä kuningas. Pakkaus ymmärsi näkemykseni ja suostui siihen, että isistä tehtäisiin kuningas.





Tässä kuvassa isillä on siis päässään kruunu ja olalla kärpännahkaviitta. Isi tosin itse kommentoi, että kyseessä voisi kärpännahan sijasta olla myös boa. (Ja kuvissahan ei perkele ole mitään laatuvikaa, jos ette mitään erota. Menkää silmälääkäriin.)

Siinäs näette! Kyllä paskemmassakin kunnossa paskempikin äiskä voi lapsensa kanssa harrastaa - ja vielä vaikka mitä! Ja mikä tärkeintä, ilman että ruho liikahtaa sekunniksikaan sohvalta.

Tehkäähän perässä. Ja kertokaa omia vinkkejänne, sillä huomisen makuuleikit ovat vasta tulossa.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Tarhahelvetti

Haluan taas avautua ja todeta, että minusta työssäkäyvälle vanhemmalle ei karseampaa arjen sulostuttajaa löydy kuin lapsen aamuinen tarhaanvienti ja sitten se ipanan poishaku samaisesta laitoksesta. Ai miksi vai?

Minua ainakin kyrpivät aivan tajunnanräjäyttävästi seuraavat paskamaiset ja jokapäiväiset päivän piristykset niin viattomalta kuin tarhatoiminnan luulisikin vaikuttavan. Tässä perustelut. Osina I ja II.

OSA I

Tarhantädit esittävät aina liikaa vaatimuksia.

"Tuo kuravaatteet huomenna."
"Mitä HELVETTIÄ? Kuravaatteet päivän varoitusajalla? Mistähän niiden luulisi niin lyhyessä ajassa löytyvän? 
Stressipisteitä sata.

Tarhantädit jeesustelevat.

"Eikös Pakkauksen pitänyt tulla jo kahdeksalta?"
"Joo mut meillä oli sukka huonosti ja kumppari kadoksissa."
"Tuleeko Pakkaus nyt sitten useamminkin myöhemmin?" (2xvko tapahtunut myöhähdys)
"Ei tuu. Olen pahoillani." (lue tod. asenne: VITTUAKO SE SULLE LEHMÄ KUULUU?)
"Noi lapset vaan syö niin pitkään ja aamiainen alkaa kahdeksalta."
"Juu, mie tiedän." (lue tod. asenne: TULE VITTU ITTE PUKEMAAN TUO MÖLYAPINA KLO 7 JA HAKEMAAN KUMPPAREITA!)

Tarhantädit ovat liian aktiivisia.

Ketä kiinnostaa lähteä yhteisiin tarhanjälkeisiin laulusembaloihin 8 tunnin työpäivän ja aamuisen/iltapäiväisen tarhaanviemishelvetin jälkeen? 

Miksi ne järjestävät jotain kehitys-/suunnittelupäiviä, joiden takia pitää sitten järjestää hoito jotenkin muuten? Siinä vittu mitään suunnitella tarvitse. Katsoisivat vaan, etteivät muksut tapa itseään tai toisiaan.

Ja sitten ne vanhempainpäivät/-illat. Mitä HEL-VE-TIN vanhempainpäiviä tuonikäinen tarvitsee? Johan siinä joka päivä ovella kuulee, onko se muksu syönyt/juonut/potkinut kaveria/heittänyt pottukupin jollekulle otsaan.

Tarhantädit lässyttävät.

Ei jumalauta järki kestä klo 7:45, kun joku sössöttää vieressä, että "Täääääältä tulee tää söpökissa ja kutittaa pientä Pakkausta jne.jne.jne."

Antakaa armoa ja päästäkää ensin edes äiskä pois paikalta. Tiedän että tyttöni tykkää, mutta antakaa minun juosta. Pliis.

OSA II

Jokainen aamu on pilalla.

Aina saa hakea milloin kenkää, milloin vaatetta ja milloin lasta itseänsä, vaikka kuinka olet yrittänyt varmistaa tavaroiden (ja lapsen) sijainnin edellisiltana (ja useimmiten et ole muistanut/jaksanut/viitsinyt varmistaa yhtään mitään). Jos ja kun sitten vielä joku tavara puuttuu, kun ei enää ehdi leikkiä Sherlock Jakkia kukonlaulun aikaan, niin sekös sitten hävettää.

Jokainen aamu on pilalla.

Aina saa kuunnella huutoa ja vinkumista oli syy mikä hyvänsä. Hyvällä tuulella tarhaan lähtee äiti  & lapsi 1% tapauksista. Tutkittu on. Saanko Nobel-palkinnon?

Jokainen aamu on pilalla.

Aina joutuu heräämään tuntia ennen kuin oikeasti tarvitsisi. Yleensä vielä sitäkin aikaisemmin, koska joku aikainen madonnappaaja repii hiuksista klo 5:30, vaikka tarhaa varten pitäisi herätä vasta 6:45. Saatanan saatana.

Tähän kai ei tarvita lisäkommentteja. Tai jos jollain on, niin antaa palaa sinne kommenttiruutuun. Kiitos.


ps. JOO JOO kyllä minä olen suuresti kiitollinen ja onnellinen tästä hienosta päiväkotisysteemistämme, mutta ei se noista aamuista yhtään sen aurinkoisempia tee. Ja synkkyydestä huolimatta en jää kotiäidiksi, jotain rajaa. Kunhan päätäni auon koska saan ja pystyn - hahhaa.

Prinsessa ja kummallinen kruunuvalikoima

Niinhän siinä sitten on käynyt, että kaikista halventavista puheistani ja paskamaisesta piruilustani huolimatta Pakkaus on keksinyt, että hän haluaa olla prinsessa. Jumalauta. Ja joo joo, saa nauraa ja osoittaa ja sanoa, että "mitäs minä sanoin".

Vannon ja vakuutan, että en sanallakaan ole tuota kirottua hömppäsanaa maininnut. Mutta koska maailma on mikä on, on viaton lapsukaiseni tietysti saanut ulkomaailmasta ihonsa alle kuninkaallista prinsessahapatusta siinä määrin, että hän tepastelee pitkin kämppäämme nyt joka ilta kruunu (= kluunu) päässään.

Paras vaihtoehto on tietysti kummitädin (sen kirotun ruojan) ostama muovinen leikkikruunu hohtavine muovijalokivineen.

Ongelmana kuitenkin on, että aika usein leikkikruunua ei löydy, koska kierrätämme ympäristövalveutuneina kansalaisina rojujamme niin tehokkaasti ympäri asuntoa, että mikä tahansa esine voi löytyä mistä tahansa (viimeksi Pakkauksen hiuslenksut ripustettuna viherkasviin (="joulukuusi!")).

Mutta ei hätää! Vajaa 3-vuotiaan mielikuvitus ei petä tiukassakaan tilanteessa. Tässä valikoima viime päivien kruunuja.

1. Pakkaus ilmestyy eteeni puinen Aarikan helmikoru otsallaan.
Pakkaus: "Katso äiti! Kluunu! Se on Pakkaukselle SOPIVA! Pakkaus on plinsessa!"
Minä: "Joo! Mut se näyttää enemmän kyl seppeleeltä."
Pakkaus (mulkkaa minua kuin halpaa makkaraa): "Se on sopiva. Kluunu."
Minä: "Selevä."


2. Pakkaus ilmestyy eteeni ohuen ohut isänsä arkistointointia tms. varten käyttämä ruman ruskea kuminauha päässään.
Pakkaus: "Katso äiti! Kluunu! Se on sopiva! Pakkaus on plinsessa."
Minä: "Ei herranjestas. Tuo käy kuule kipeää. Otetaan pois. Se voi räpsähtää naamaan. Tai kiertyä tukkaan."
Otan kuminauhan päästä pois. Seuraa ulvontaa, huutoa ja vapaapainimaista lattialleheittäytymistä.
Minä (kyllästyneenä, koska haluan seurata esmes Voice of Finlandia): "No ota sitten. Tuossa on."
Ojennan "kruunun" takaisin ja saan palkaksi ihanan rauhan. Päätän kuitenkin vielä vähän kasvattaa lasta kuten kypsä äiti-ihminen ainakin. "Turha sitte huutaa, jos se räpsähtää naamaan", sanon jämerästi.

3. Pakkaus ilmestyy eteeni päässään lävikkö.
Pakkaus: "Katso äiti. Pakkauksella on kluunu!"
Minä: "Jaa joo. Minusta tuo näyttää kyllä enemmän kypärältä."
Pakkaus (nauraen päin naamaa): "Äiti on höpsö! Ei ole kypälä. On kluunu."
Lannistumatta tyttäreni kiipeää tämän jälkeen vielä vessanpytyn kannen päälle, asettelee lävikköä paremmin päähänsä ja peilailee kuin olisi Ascotin laukkakilpailuihin lähdössä.

4. Pakkaus melskaa olkkarissa isänsä kanssa. Saavun paikalle juuri sopivasti ja tyttäreni ilmestyy eteeni onnellinen hymy naamallaan. Hän pitelee päänsä päällä tyhjää Sandels-kaljatölkkiä.

Pakkaus:"Katso äiti! Kluunu! Pakkaukselle SOPIVA!"
Minä: "Joo TOSI kätevä, mutta pane se pois. Ei se oo kruunu. Eihän se pysy päässäkään."
Pakkaus: "On kluunu! Plinsessan kluunu."
Minä: "Se on kaljapurkki. Anna tänne."
Loppua tuskin tarvitsee edes kuvailla. Prinsessa mylvii kaljapurkkinsa perään, minä piilotan häveliäästi purkin tyhjien purkkien pussiin (josta se epäilemättä pian taas esiin kaivetaan) ja ukkoni pötköttää sohvalla ja ihmettelee koko tekopyhää äititeatteria.

Mikä tässä kaikessa on positiivista, on se, että olen huomannut, että prinsessaleikkeihin ei mitään ihme varustelua tarvita. Neuvona siis teille kaikille muillekin prinsessojen äideille: ei sinne Prismaan tai Sittariin tarvitse glitteriä, kruunua ja vaaleanpunaista harsoa ipanalle lähteä kaivamaan. Penska kun on tyytyväinen jo kaljapurkkiin, lävikköön tai kuminauhaankin.

Kyllä minä tuommoisen kotiprinsessan kestän.


keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Kirjallisia ambitioita

Olen taas kuumehourepäissäni, jolloin saan aina maailman parhaat ideat ja kehtaan ne vielä ilmoillekin ilmoittaa. No okei, ei tämä aivan uusi idea ole, mutta pyydänpähän neuvoa minua näkevämmiltä.

Olen nimittäin jo jonkin aikaa ajatellut, että teetän Pakkaukselle kirjasen näistä minun horinoistani. Minä kun kuitenkin olen sitä mieltä, että kaikesta mitä sitten täällä olen kirjoittanutkin, näkyy se suuri R-sanalla alkava tunne, vaikkakin aina välistä aika räkäisesti esitettynä.

Koska olen itse aika sokea teksteilleni, eivätkä tilastotkaan anna oikeaa kuvaa, pyytäisin teitä, lukijoitani mainitsemaan joitain tekstejä, jotka ovat olleet poikkeuksellisen mukavia/koskettavia/hauskoja/osuvia. Ja saa tietysti haukkuakin, sellaiset tekstit pistän ihan piruuttani mukaan satavarmasti. Toki minulla on itselläni mielessä montakin juttua, jotka haluan jakaa tyttäreni kanssa (myös niitä hirveitä, tietääpähän sitten mitä odottaa, jos joskus äidiksi aikoo), mutta kaikkea ei itse näe samalla tavalla.

Eikä kaiken tarvitse olla äitiysaiheista. Haluaisin vain, että Pakkaus saisi jonkun muiston itsestään ja minusta ja yhteisestä ajastamme tältäkin ajalta; kun olen niin helvetin huono valokuvaaja, muistojen tallettaja ja paska pullantuoksukainenkin.

Ja kun noita tekstejä on tässäkin blogissa jo jotain kolmesataa tai jotain, niin en nyt ihan kaikkea viitsisi painokoneen kautta käyttää.

Älkää pelästykö, lupaan antaa sen hänelle vasta sitten, kun hän hallitsee vittu-sanan käytön samaan jaloon tapaan kuin äitinsäkin (Öhöm).

Joten miten on? Muotinurkat ainakin menevät jakoon - tsori.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Lentävät lähtijät ja vaaleanpunainen passi

Teimme sitten pienen pääsiäisreissun Puolaan. Kaiken kaikkiaan reissu oli mitä mainioin, mitä nyt lähtiessä joku hullun lehmän tautia ja synnynnäistä deliriumia poteva ämmäriepu sekoili koko rahan edestä.

Olin juuri toipunut lentsustani, joten ansiokkaana ja ainutkertaisena työntekijänä päätin käydä konttorilla ihan vain pari juttua hoitamassa ja näyttämässä, kuinka helvetin tärkeä ja tunnollinen ihminen olenkaan.

Venyin ja vanuin töissä sitten siinä määrin, että jouduin kuin jouduinkin mukaan "pikapalaveriin" kuuntelemaan jaarituksia muinaisista roomalaisista. Päässä alkoi käydä kirotunmoinen kolke. Sisäinen kello se siellä paukutti sekunteja päässäni, koska muistin, että omat vaatteet olivat vielä pakkaamatta ja Pakkauksenkin jo valitut vaatteet vielä sängyllä odottamassa. Mitään lahjoja isäntäväelle ei tietenkään ollut ostettu, koska olin kaksi viikkoa maannut sängynpohjalla ja totta helvetissä oli tärkeämpää viimeisenä sairaslomapäivänä käydä patsastelemassa työpaikalla kuin sokkarilla.

Saavuin siis kotiin jo valmiiksi myöhässä ja minulle tyypillisessä lähtöstressissä, johon liittyy raivoa, kärsimättömyyttä, helvetinmoista heilumista ja kaahailua kaapilta toiselle. Sain matkalaukun valmiiksi aikamoisessa ennätysvauhdissa ja seisoin jo saappaat jalassa ovensuussa, kun tajusin jotain erittäin tärkeää.

Pakkauksen passi ei ollut messissä eikä minulla harmainta hajua läpyskän olinpaikasta.

Rääkäisin kauhunhuutoni ukolle, joka oli juuri jo kärräämässä kapsäkkiämme kohti autoa. Alkoi perkeleellinen porhallus ympäri kämppää. Vetelimme vetolaatikkoja auki, kiskoimme kaapeista valokuvia, kirjoja, kintaita ja kuitteja ja sohimme papereita sillä lailla sähäkästi, että ne sinkoilivat ilmassa kuin olisivat lottopallokoneeseen joutuneet. Kaivoin laukut, tongin kaapit, nuuskin jopa lääkekaapin ja siivouskomeron. Ei mitään. Passi oli kadonnut kuin pieru Saharaan.

Onneksi älysin tässä vaiheessa vilkaista kelloa. Rääkäisin uudestaan (hieman entistä kovempaa) ja aloin kaivaa esiin kännykkää, koska tajusin, että Pakkaus tarvitsisi väliaikaisen passin. Soitin lentokentän infopisteeseen. Sain monta hyvää ja rauhoittavaa vastausta.

Kyllä, passi olisi mahdollista saada.
Kyllä, paikka oli poliisin piste lentoasemalla.
Kyllä, piste oli vielä auki. (Hurraa vittu hurraa!)
Ai mihinkö asti? Odottakaas hetki, kun tarkistan. Kello seitsemään.

Se siitä rauhasta.

"SEITSEMÄÄN!", minä parkaisin, nakkasin luurin laukkuun ja lähdin kuin ammus Pakkaus kainalossani kohti autoamme. Ukkoni, jota tällaiset katastrofit eivät koskaan juuri kosketa muutoin kuin siten, että hän ärähtelee minulle kesken raivohulluuskohtaukseni idiotismeja tyyliin "Ota ny iisisti", "Koeta ny rauhoittua" ja "Älä ny taas sekoile", seurasi perässäni kuin olisi ollut lomalle lähdössä. Siis hyvissä ajoin.

Kurvasimme lentokentän poliisiasemalle n. klo 18:35. Edellä sohlasi joku bisnesmatkalainen, jonka passi oli jossain hevonvitussa viisumoitavana. Aikamme kuluksi teimme asiat kaikille vielä vähän hankalammiksi ja ramppasimme pariin otteeseen vessassa, joka oli mukavasti lukitun oven ja poliisisedän ovikellon takana.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Pakkaus oli päivän viimeinen asiakas, hänestä saatiin upea passikuva, jossa hän näyttää tuimalta itäsaksalaiselta junioripainonnostajalta ja minä tärisin onnesta, kun olin älynnyt tarkistaa, että paikalle tarvittiin molemmat huoltajat. Olisihan voinut käydä niinkin, että mieheni olisi vain nakannut meidät asemalle.

No, vielä onnellisempi olin, kun sain klo 18:58 käteeni tämän. Tässä tapauksessa värillä ei kuulkaa ollut  väliä, kunhan se oli vaaleanpunainen. Ja koska alan aina täsmällisenä ihmisenä valmistautua matkaan hyvissä ajoin, ehdimme vielä lentokoneeseenkin (!).

Iloista myöhästynyttä pääsiäistä!

Leso leso

Siis mehan ollaan ny ulkomailla eika ehdita kommentoida yhtaan mitaan. Paitsi etta tullaan huomenna takas. Nii.

Hauskaa on ollut. Paitsi ettei koko aikaa. Kerron sitten kohta.