tiistai 24. syyskuuta 2013

Päänsisäinen räjähdys

Olenkin tässä jo pitkään ihmetellyt, miten hyvin kestänkään tuon uhmaikäisen juonitteluja verrattuna vauvan kanssa kököttämiseen kotona. No nyt ei tarvitse enää ihmetellä. Väsytti tuo pikku-Predator minut loputa tässäkin elämänvaiheessa.

Tokihan minä henkisesti horjun joka viikko. Karjun, vaadin tai heittäydyn lapselliseksi, mutta en ole vielä kertaakaan saanut sellaista pään pimentävää raivoräjähdystä kuin tänään.

Kohtaukselleni ei ollut mitään järkevää syytä tai selitystä. Pakkaus singutti sietokykyäni tavalliseen tapaan venkoilemalla pukeutumisen kanssa ("Enosaaenosaaenosaaenosaa!!!!"), vaatimalla erityispaikkaa portaissa ("Määäääää meen ensin!!!!") ja kieltäytymällä kovaäänisesti kusitauosta, mikä tietysti johti siihen, että sitten lorahti housuihin - mikä johti uuteen raivokohtaukseen.

Tämä on kaikki tuikitavallista. Niin tavallista, etten viitsi näitä joka päivä tänne edes jankuttaa. Ennen niin herkät hermoni ja korvani ovat nykyisin niin paatuneet, että saatan hyvin jättää rabieskohtauksen kourissa tempoilevan rääpäleen ärjymään lattialle ja alkaa lukea kirjaa kaikessa rauhassa. Onpahan siinä välissä sitten sitä omaa aikaa - sillä Pakkaus jos kuka osaa huutamisen jalon taidon. Hän ei lopeta, ennen kuin mieleen juolahtaa, että sitä voisi tehdä jotain mukavampaakin kuin maata lattialla naama räkäisenä ja tekoitkusta punaisena (ko. prosessi kestää hyyyyyvin kauan).

En siis todellakaan osaa selittää, miksi juuri tänään. Mutta tänään se tuli. Ilmeisen viimeinen pisara.
Ja mitä banaaleimman kohtauksen seurauksena.

Suurin osa Pakkauksen nykyisesta paskakäyttäytymisestä liittyy pukeutumiseen - taitoon, jonka hän puolentoista vuoden menestyksekkään harjoituksen jälkeen on muka unohtanut. Niin myös tämä kohtalokas kerta. Tarkoituksemme oli lähteä ulkoilemaan ja kehotin Pakkausta vetämään jalkoihinsa upouudet sukkikset, koska ulkona alkaa jo syksy mönkiä luihin ja ytimiin.

Kun asetin sukkahousut lattialle valmiiksi, istahti ipana yllättäen helponoloisesti lattialle. Sitten hän jopa kiskaisi yläosan jalkojensa peitoksi. Aika hyvä hämäys, sillä ehdin jo myhäilemään tyytyväisyyttäni. Sitten alkoikin se saatanan vatkaaminen, vinkuminen, mölinä ja älinä siitä, kuinka rinssessa ei "osaa pukea sukkiksiaaaaaa!!" ja totta helvetissä perään noin kaksikymmentä kertää "ÄITI AUTAAAAAA!".

Normaalisti en ole tässä vaiheessa moksiskaan. Vasta puolen tunnin jälkeen saatan kivahtaa rumasti, että "Turpa kiinni!", jos ei muu tunnu auttavan (Huom! Jeesustelijoille tiedoksi: Kyllä, tiedän, että se on TOSI rumasti sanottu, se on kamalan epäkypsää eikä anna lainkaan hyvää esimerkkiä - ja mikä pahinta, se ei auta minua eikä lasta).

Nyt kuitenkin tapahtui jokin oikosulku. Jättimäinen raivoaalto rysähti aivoihini alta parin minuutin vonkumisen kuin pyörremyrsky Katrina New Orleansiin ja tuhosi kaiken äidillisen sietokyvyn ja asiallisen komentamiskyvyn (sis. "turpa kiinni"). Silmät leimuten työnsin naamani kiinni polvenkorkuisen elvistelijän naamaan ja karjaisin minulle tuntemattomalla demoniäänellä: "NYT SAAAAAAAATANA NE SUKKIKSET JALKAAN TAI ET PÄÄSE ULOS ENÄÄ IKINÄ!!!!"

Sitten ryntäsin vessaan. Löin oven kiinni ja takanani kuuluva kakofonia hellitti vähäsen - ihan vain sen takia, että Pakkauksen ja minun välissäni oli se ovi. Tungin sormet korviin, mikä auttoi taas hieman. Ja lopuksi puristin silmät vielä kiinni. Päässäni surrasi uskomaton määrä pahaa energiaa, miljoonia vittusaatanoita ja suhteellisen suuri määrä säikähdystä, mikä johtui siitä, että minun ihan tosissani oli tehnyt mieli läimäistä lastani tai kiskaista ainakin niskavilloista niin että olisi tuntunut.

Taisi pikkuämmäkin aavistaa, että jotain arkisessa taistelussamme oli toisin, sillä tavanomainen raamatullinen raivari jäi pelkäksi ukkoskuuroksi ja kun viimein avasin vessanoven, oli kersa kiskomassa sukkahousuja jalkaansa ilman mitään ongelmia. Päästiin sitten uloskin.

Ja huomenna  menen apteekkiin ostamaan korvatulpat. Tai ehkä sittenkin K-Rautaan hankkimaan semmoiset teollisuuskäyttöön tarkoitetut suojaimet.

torstai 19. syyskuuta 2013

Prinsessoiden salattu elämä

Olen tainnut mainitakin pari (sataa) kaunaista kertaa, kuinka Pakkaus on keksinyt prinsessat ja niitä ovat nykyään mielikuvitusleikit täynnä.

Nyt voin juhlallisesti todeta, että tämän päivän jälkeen en enää vastusta ipanan prinsessaleikkejä edes hengessäni. Pikkuämmän prinsessat kun eivät tunnu olevan kovin glamourista sakkia.
Tästä todistuksena esitän tämän päivän prinsessalaulujen suomennukset, jotka tulivat suoraan penskan omasta suusta.

Vielä tunti sitten Pakkaus pyöri olkkarin lattialla tohkeissaan ja huuteli kovaan ääneen, että "Nyt alkaa musiikkihetki!" Kun kysyin, mitä ohjelmassa oli luvassa, sain kuulla, että saisin kuulla prinsessalauluja.

Ja niitähän tuli. Prinsessakielellä (joku voisi kutsua kieltä myös siansaksaksi). Pakkaus asettui juhlallisen pönöttävään asentoon, kertoi, minkä prinsessan laulusta oli kysymys ja hoilotti sitten kovaa ja korkealta kuin Karita Mattila konsanaan jotensakin näin: "Abikaskas nääsnääs hibakukanikamaa, nissinosi samma koo jne jne jne...."

Kun kysyin, mistä laulu kertoi, sain aina suoran suomennoksen - yhtä kovaa ja korkealta kailotettuna.

1. Tuhkimon laulu:
Kun kääääveeeelen, kääääveleeen, kävelenkävelenkävelen, mää syön kävelemällä nnn...öööö...RUOKAA!!!!

(Äidin kommentti: En ymmärrä, miten kävelemällä syödään ruokaa, mutta minähän en olekaan prinsessa.)

2. Lumikin laulu:

En voi pyyyysähtyäääää, kun prinssi tuli! En haluu tanssia! Sit se halus kuitenki tanssiaaaaaa!!! Kun se putos ja mää olin tyhmä!

(Äidin kommentti: Oikein hyvä aloitus, ei niitten ukkojen perässä tarvitse juosta. Epäselväksi jäi, oliko prinssin putoaminen Lumikin vika. Oliko Lumikki väkivaltainen? Jos kyllä, johtuiko se siitä, että hän joutui tanssimaan vastoin tahtoaan? Lumikki-parka.)

3. Prinsessa Ruususen laulu:

Ei saa, ei saa laittaa, ei saa laittaa ruokaa... sinne vessanpönttöööööööön, vessanpöööönttööööön! Se on vain tyyyyyyyhmääääää!!

(Äidin kommentti: Olen aina pitänyt Prinsessa Ruususta tyhmänä blondina, mutta helvetti soikoon, tässähän ollaan aivan käytännön elämän ytimessä! Ei uskoisi, että semmoinen vaaleanpunainen harakka osaisi ohjeistaa jätehuollon perusasioita. Osui ja upposi - varsinkin kun lapioin eilen hernekeiton jämät vessanpyttyyn.)

Kyllä minä tämmöisen hovin kanssa pystyn elämään. Ruusunen voisi vain ottaa ihan oikean ihmisen muodon ja tulla putsaamaan tuota vessaa eikä vain välittää valistuneita viestejään tyttäreni äänijänteiden avulla.




keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Ostosten aiheuttamia ongelmia

Kävinpä taas virkistäytymässä Helsingissä. Tosin siellä piti piru vieköön tehdä töitäkin, mutta ehdinpä tapaamaan paria ystävää, kittaamaan kahvia, syömään Cafe Esplanadin salaattia (joka jotenkin oli kyllä huonontunut - en tiedä miksi) ja jouduin (= pääsin) yöpymäänkin.

Kun tulin kotiin, kannoin kotiin helvetin ison ja kalliin pahvilootan, joka sisälsi tuliaisia. MINULLE.

Kyseessä on kaksi rättiä, totta kai. Toinen sentään on käytännöllinen ja kaunis työpaita, jonka pistän kahden kerran jälkeen paskaksi läträämällä rinnuksille jotain mustikkasoossia tai öljykastiketta. Mutta toinen on minihame. Siis ihka oikea roiskeläppä! Siis semmoinen, että kun istuu, niin pitää vääntää itsensä ihme asentoon, ettei alkkarit vilku alta.

Nyt, kun olen shoppailuhuumastani hieman toennut, olen miettinyt kahta asiaa.

1) Voiko neljäkymmentävuotias naisihminen ihan pokkana heilua perse puolipaljaana pitkin maailmaa? Edes vaikka olisi sukelluspuku alla ja vaikka hame olisi kuinka ihku?

Vastaus: Ei voi, ainakaan töissä. Ellei sitten ole kyse pikkujouluista tai jostain muusta vähän epäilyttävästä tilaisuudesta. Hyvä puoli tässä on tietenkin se, etten voi läträtä hamosta paskaiseksi, kun ei sitä missään voi käyttääkään.

2) Miksi minulle ei tullut mieleen tuoda tuliaisia Pakkaukselle, ukosta puhumattakaan?

Vastaus: En tiedä. Nyt on vähän olmi omatunto eikä asiaa auta edes se tosiasia, että lamppaan siellä pääkaupungissa melkolailla yhäkseen. Olisi kai sitä edes jonkun tarra-arkin jostain voinut mukaan riuhtaista. Mutta eipä tullut edes mieleen. Kun minua oikeasti mitkään tarra-arkit ja rinssessakirjat kiinnosta. Minua kiinnostavat rätit, kengät ja kirjat. Siis aikuisten kirjat.

Ehkä muistan sitten ensi kerralla. Tai sitten ei tule tämmöiset huolenaiheet edes mieleen.


torstai 12. syyskuuta 2013

Mielikuvituskaakaota ja murhetta

Törmäsin tänä iltana omaan rajoittuneeseen mielikuvitukseeni.

Ensin kaikki näytti harvinaisen lupaavalta. Pakkaus kantoi minulle töistä tultuani tavalliseen tapaan mielikuvituskahvia ja -kaakota muovimukeista. Tämmöisen kuvitteluun ja kupitteluun minäkin sentään pystyn. Join sumppia täysin tyytyväisenä ja kippistelin kuppeja yhä uudelleen innokkaan keittäjän kanssa.

Vartin aurinkoisen äiti-tytär-hetken jälkeen alkoi armoton arki: täysin perustelematon berserkkiraivo, ilman ennakkovaroitusta, totta kai.

Ensin kersa intti minua riisumaan sukkansa. Kun kieltäydyin ja väitin tyypin osanneen riisua sukkansa itse jo kaksi vuotta, alkoi helvetinmoinen huuto ja kapina:"EN OSAA RIISUA! EN SAA SUKKIA! AUTA ÄITI AUTA ÄITI AUTA ÄITI! SUKKA EI LÄHDE! YYY-BYY-YYY-HYYY! ÄITI KOMENTAA! ÄITI EI KOMENNA! SUKKA EI LÄHDE!"

Minä pidin pintani, mutta vain vaivoin. Pidin muovikaakaokuppia kuin suojakilpeä rinnallani ja yritin taas kerran meditoida itseni jonnekin, mihin ei raivopäinen ulina ulotu.

Pienen hetken päästä, kun sukkakriisistä oli päästy (sukat olivat edelleen jalassa ja äiti järkkymättömänä sohvalla), siirtyivät leikit ulottuvuuteen, joita eivät äidin jähmeät aivot järjestäneet mihinkään järkevään muottiin. Sukkaturhauman sijaan alkoi ipana yhtäkkiä karjua: "ANNA SE MITTANEN LAHJA!"

Minulta meinasi mennä kuviteltu kaakao väärään kurkkuun, kun komento tuli sarjatulena kolmatta kertaa.
"Mikä se on se mittanen lahja?", onnistuin sopertelemaan.
"NO SE MITTANEN LAHJA", ärjyi Pakkaus ja huitoi nyrkillä ilmaan.
Onneksi turvakuppini oli sentään edelleen rinnallani. Ulinan välissä minua käskettiin nimittäin aina välistä kittaamaan mielikuvituskaakaota. Ja meikätyttöhän joi. Olin peloissani ja yritin voittaa aikaa - eli keksiä, mikä maailmassa voisi olla se "mittanen lahja".

Selitystä ei kuitenkaan tippunut. Kun kysyin viidettä kertaa, että "Mikä se mittanen lahja on?", ärjyttiin minulle edelleen naama punaisena, että "No se MITTANEN LAHJA!!"

Kun päädyin hetken päästä tuijottamaan pikkuämmää apaattisen kyllästyneenä naamaan, alkoi ilmeisesti selitykseksi tarkoitettu jankutus:"Se on sisällä! Näin! SE on SISÄLLÄ!"
Minä - töistäni väsynyt ihmisraato - tuijotin mitään tajuamatta edessäni raivoavaa kupeitteni hedelmää.
"Mitä!?", tivasin lopulta itsekin vihaisena, kun se huitominen ja ulvonta alkoi häiritä kaikenkokeita korviani.
"AVAA SE MITTANEN LAHJA! SE ON SISÄLLÄ!"

Siinä vaiheessa huomasin, että Pakkaus pui minulle suljettua nyrkkiä, joka oli ilmassa kämmenpuoli alaspäin. Tällä vihjeellä pääsin alkuun. Osasin matkia ipanan elkeitä ja se näytti tyydyttävän daamia hetken. Mutta kun hän jälleen yltyi vaatimaan "avaamaan sen mittasen lahjan", minä dorka menin avaamaan nyrkin. Se oli virhe. Sain palkakseni perkeeleenmoista märinää ja itkunvääntöä.

Te viisaammat, osaatteko te tulkita moisia merkkejä vai onko jokin avaruusolento ryöminyt jälkeläiseni sisään? Minä en nimittäin keksi parhaalla tahdollakaan, mikä on "mittanen lahja". Ja tyyppi murjottaa minulle edelleen. Auttakaa!

torstai 5. syyskuuta 2013

Muoti-ikoni lanseeraa: uusi varvasmuotibuumi

Kuten jokainen sivistynyt ihminen tietää, olen paitsi Pakkauksen myös uusimpien muotivirtausten äiti (näen itseni vähän niin kuin Lahden Madonnana). Nyt esittelen teille muotivillityksen, joka tulee olemaan ensi kesänä (ja miksei läpi talvenkin) kuuminta hottia. 

Unohtakaa väljähtyneet tatuoinnit, lävistykset ja venytetyt korvalehdet. On aika antaa oman kehon tuottaa taidetta - luonnollisesti! Tässä tulee GrungeFootHit

Minullehan tämä tyyli on tietysti tuttu jo tältä vuodelta, koska vain yksi miljoonasta voi olla ikoni. Mutta tässä kuva siitä, miltä sen pitää näyttää.



Ja näin kopioit tyylin:

1. Käy pedikyyrissä toukokuussa.

2. Purista jalat säännöllisesti korkkareihin (ehdottomasti ilman sukkia). Näin varpaat paisuvat hikipäissään sopivaan kokoon ja saavat oikean punaisen sävyn.

3. Raavi ja revi korkkareissa puristuneita varpaita sen jälkeen, kun olet ottanut korkkarit pois ja jalat ovat kuivahtaneet. Näin saat nakit näyttämään sopivan sierettyneiltä. (Jos sinulla on kynsisieni, olet onnekas. Unohda Lamicil vaimitäsenytolikaan ja anna itiöitten muhia.)

3. Älä MISSÄÄN TAPAUKSESSA (vaikka kuinka mieli tekisi) maalaa varpaankynsiä uudelleen, vaan anna värin poistua luonnollisesti, jolloin saat aikaan sopivan rustiikin tunnelman. Älä myöskään rasvaa, raspaa tai hoida kinttujasi millään muullakaan tavalla.

4. Älä käy pedikyyrissä enää ikinä. Paitsi jos se tulee muotiin (ehkä viiden vuoden kuluttua).

Muodikasta matkaa!

maanantai 2. syyskuuta 2013

Oma satu paras satu

Ostin tuossa juuri kaupasta parit lorukirjat tuolle humpuukimestarille ja tietenkin aivan turhaan.
Parin selauksen jälkeen nakattiin lässylorut nurkkaan ja esille otettiin hiuksianostattavan jännittävä kirja nimeltä "Osakeyhtiölaki".

Varoitus herkemmille lukijoille: "Osakeyhtiölaki"- toisin kuin odottaisi - sisältää sellaista saippuaoopperaa, että voipi alkaa kammottaa kovempaakin kaveria.
Minä tiedän, koska minulle "Osakeyhtiölaki" on pakkoluettu. En tiedä, palaanko enää koskaan ennalleni.

Ensin en osannut odottaa tai pelätä mitään erikoista. Pakkaus hinasi eepoksen sohvan selkänojalle, asettui oikeaan satutätiasentoon ja avasi kirjan - alusta tietenkin. Minä en ensin jaksanut tyypin jatinoihin paljon kiinnittää huomiota. Mutta tarinatuokion edetessä höristin minäkin väsyneitä ja kiljuvan penskan aiheuttamasta kuuloalentumasta kärsiviä korviani:

"Ja niin kävi, että Jussi heräsi ja meni sinne ulos. Ulkona satoi ihan kamalasti ja niin se Jussi kastui. Lits-läts! Lits-läts! Ja siitä kaikesta tuli IHAN JAUHOA ja JOKA PAIKKA OLI IHAN SOTKUSSA."

Karseata. Siis että joku jätkä lähtee ihan viattomaan vesisateeseen ja yhtäkkiä kaikki katoaa ja tilalla on pelkkää jauhoa. Iskikö sinne joku ydinpommi vai mitä? Hä?

Seuraava tarina ei ollut sen parempi.

"Ja sitten kerran Jussi oli kotona ja se (se se se seeee) söi vaikka leipää ja kinkkua. Ja se Jussin kissa oli siinä vieressä. Mutta se kissa KATOSI. Ja Jussi menikin katsomaan ja se kissa putosi! Sieltä alakerrasta se putosi alakertaan! Ja se oli kolmas kerros! Ja Jussi huusi että UUDESTAAN UUDESTAAN!"

Pelottavaa kahdesta syystä: 1) Minusta ajatus alakerrasta alakertaan putoamisesta on huomattavasti pelottavampaa kuin yläkerrasta alakertaan rysähtäminen. Kyseenalaistaahan moinen poukkoilu kaikki fysiikan lait ja luo varsin painajaismaisen tunnelman. 2) Jussi on ilmiselvä sadisti ja psykopaatti.

Jutut eivät tähän loppuneet. "Osakeyhtiölaki" sisälsi myös kertomuksia Maritoosa-keijusta ja Prinssi Epätoivoisesta, joiden hahmoihin saati kohtaloihin en nyt syvämmälti sukella. Jo pelkät nimet varmaan kertovat kaiken olennaisen.

En ole aivan varma, pidänkö suunnasta, mihin mukelon mielikuvitus on kehittymässä, mutta eipä tarvitse enää miettiä, mitä satuja meillä luetaan. Kersa kun näköjään lukee ihan itse, kunhan on vain tarpeeksi jännittävä kirja.

Kun "Osakeyhtiölaki" alkaa kyllästyttää, kaivan esiin vaikka englannin sanakirjan ja jo aikaisemmin ihastuttaneen "Kuinka kunta toimii"-teoksen. Pelottavaa, mutta helppoa!