lauantai 20. syyskuuta 2014

Valheellista hiljaiseloa

Kuten varmaan olette huomanneet, olen viime aikoina ollut aika hiljaa. Se johtuu siitä, että minulla ei tunnu enää olevan millään aikaa oksennella näitä aivoituksiani (taikka Pakkauksen aivoituksia) eetteriin. Vaihdoin kesällä työpaikkaa ja se merkitsi yhteenlasketun työmatkan pitenemistä ajoajassa yhteensä yli 2 tuntiin entisen 20 minuutin sijasta. 

Niinpä kun tulen kotiin, olen aika valmista kauraa. 

Sehän ei tietenkään tarkoita sitä, ettei täällä sattuisi ja tapahtuisi. Viime aikoina Pakkaus on kunnostautunut erityisesti myrkynkeittäjänä. Kun pikkuämmän pitäisi olla nukkumassa, tapahtuu villejä. Me hyväuskoiset urpot istumme uutisten tai Netflixin ääressä, emmekä kuule mitään, mutta kun jossain vaiheessa valumme alakertaan, huomaamme, että Hugo Bossit, Aqualanit, Biothermit ja Sebastianit on kaikki tursuteltu mukiin tai kuppiin. Aikaansaannoksesta törröttää sitten yleensä hammasharja, jolla myrkkyä on hämmennetty sillä lailla urakalla, että koko paska on pitkin pöytiä. Välistä herään myös aamusta siihen, että penska haisee aivan sampoolle ja kun katson tarkemmin, on koko takaraivo täynnä Muumisampoolla aikaansaatua hiusmöhnää.

Mutta koska olen jo kokenut näissä kasvatusasioissa, en jaksa meuhkata asioista sen enempää - varsinkin kun on aivan tarpeeksi tekemistä herätä klo 6:30 (Saatana!).

Joten ilmoitan täten virallisesti, että tämä blogi elelee nyt ainakin toistaiseksi hiljaiseloa. Facebookiin saatan jotain viisauden hedelmiä jakaa, jos mieleen tulee. Ehkä sitten, kun/jos lähdemme koko porukalla muuttomatkalle landelle, palaan jälleen asiaan. 

Siihen asti tsemppiä ja hauskaa syksyä!

perjantai 8. elokuuta 2014

Jännittävä työpäivä - ja ne vähemmän jännittävät

Olen nyt kohta kuukauden ravannut täällä kaukomailla (70 km Lahdesta) töissä ja tekisi kyllä perkele mieli kysyä "Miksi oi miksi"? Työkaverit eivät vieläkään ole kunnolla valuneet työpaikalle tai jos ovat, he painivat kesän aikana tulleiden postien kanssa niin, että minä saan edelleen jököttää työhuoneessani yksin.

Niinpä olen kehittänyt työpäivästrategian, jolla täyttää tyhjät päivät.

Ensin selailen Hesarin, Iltiksen ja Ylen sivuja. Kun ne on selattu, siirryn ottamaan selvää erilaisista tärkeistä asioista, jotka minua milloinkin askarruttavat. Tällaisia asioita ovat mm. horoskoopit, sarjamurhaajien psykologiset profiilit, oma psykologinen profiili (= en tod.näk. ole sarjamurhaaja), erilaiset muurahaislajit (Vitun maamuurahaiset, kuolkaa!), Tuksun yhdyskuntapalvelu ja se, miksi Tauski on julkkis. Olen myös laskenut, kuinka paljon saisin eläkettä, jos jäisin työttömäksi nyt, 5 vuoden päästä tai 10 vuoden päästä (= kannattaa pysyä töissä), muuttanut verokorttia, tarkistanut tilitietoja ainakin kerran päivässä ja tsekannut, että kilpirauhaslääkettä on varmasti vielä saamatta.

Voitte siis kuvitella, että kun tätä on jatkunut kokonaisen kuukauden, sain megalomaaniset sävärit eilisen äksönistä, joka katkaisi puuduttavat Wikipedia- ja muut opinnot kertalaakista.

Istuin jälleen kerran perse hiessä penkissäni, kun huomasin jalkakäytävällä epävarmasti raahustavan ukkoraiskan rollaattoreineen. Seurasin tyypin koikkelehtimista suurella mielenkiinnolla, koska olin eksynyt hankkimaan tietoa erilaisista pistiäislajeista ja se papparainen nyt kuitenkin oli viihdyttävämpää seurattavaa kuin joku ampiaisten biologia. Juuri kun ukkeli oli pääsemässä minulta näkymättömiin, hän kaatui. Näytti siltä, että äijä astui toisen jalkansa päälle ja kellahti siitä sitten rollaattoreineen nurin. 

Ensin pelästyin, mutta kun huomasin isännän ylösnousemusyritykset, aloin epäillä, että epävarma askellus ei ollutkaan pelkästään sairautta, vaan  saattoi johtua liian runsaasta hellepäivän nesteytyksestä. Hetken aikaa katsoin, kun pappa parka yritti kammeta itseään ylös. Ensin yhdellä kädellä, sitten kahdella kädella ja lopulta päätään ja yläruumistaan voimallisesti heilauttaen. Yritykset olivat erittäin tuloksettomia ja täytyy tunnustaa, että tirskahdin pari kertaa erittäin sopimattomasti sitä souvia seuratessani. Samaan aikaan totesin kuitenkin, että ukkeli ei kyllä ilman apua ylös pääsisi, joten päätin löydä kaksi kärpästä yhdellä iskulla eli ruveta sisar hento valkoiseksi ja ilmastoida samalla persparkaani. Kaverikseni hälytin työkaverin, joka yhtä lailla pitkästyi päätteen edessä. 

Sankarillisesti siis koikkelehdimme puskien lävitse paapan viereen, joka ilmiselvästi oli jo luovuttanut ja levytti kaatuneen rollaattorinsa kanssa pyörätien viereisellä nurmikolla silmät kiinni kuin olisi varta vasten siihen arskaa tullut ottamaan. Kysyimme, tarvitsisiko lepäilijä apua. Vastaukseksi saimme Kuningas Alkoholin voimakkaan aromin ja silmien siristelyä.

Tulkitsimme siristelyn myöntävänksi vastaukseksi ja aloimme kiilata ukkoa ylös, toinen toisesta kainalosta. Viinan lemu oli entistä kovempi. Kun sitten saimme pystytettyä Viinamäen miehen tolpilleen, nojasin koko painollani ainakin puoli minuuttia hänen selkäänsä vasten, koska miesparalle ei ollut ilmeisesti aivan selvää, missä asennossa hän oli ja mitä seuraavaksi olisi tehtävä. Samalla kun puskin paappaa pystyyn, jankutin yhä kovenevalla äänellä ohjeita ottaa rollaattorin sarvista kiinni ja astua kojeen keskelle.

Hyyyyyyviin hitaasti viesti meni perille ja saimme kuin saimmekin seikkailijan takaisin kulkupelin kahvoihin. Lopulta sitten tungimme etukoriin vielä ostokset eli sihvelin ja harjan. Koska tyyppi ei vaikuttanut aivan rantojen mieheltä, tuumin kaverille, että oli tainnut ukko saada emännältä kehotuksen käydä hakemassa siivousvermeitä ja matkalla oli iskenyt ISO JANO. 

Koko episodista jäi hyvä mieli (= me auttajat) ja aikaakin kului, kun ensin oli itse toimintaa, minkä jälkeen pystyi vielä työkaverin kanssa ihmettelemään ja päivittelemään asiaa pitkän kaavan mukaan.

Nyt on ollut taas kamalan tylsää. Muutama puolivillainen sähköposti ei auta mitään, eikä mieleeni ole tullut mitään todella jännää Internet-tutkimuksiakaan varten. Tekisi melkein mieli ripotella pyörätien varsi täyteen kalja- ja viinapulloja. Jos vaikka noita avun tarpeessa olijoita alkaisi parveilla ikkunan alla enemmänkin.
.

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Peiton alla piilee yllätys...

Laitoin jo feisbuukkiin esille viimeisimmän taidepläjäyksen, jonka pikkuämmä lätki liimalla ja Glorialla seinään vajaassa vartissa heti kun pääni käänsin. Se oli kuitenkin vielä aivan ennalta-arvattavaa ja yllätyksetöntä, kun vertaa siihen ylläripylläriin, jonka sattumalta eilen ukkoni kanssa kohtasimme.

Kävi ilmi, että Pakkaus on ilmeisesti nimittänyt itsensä joka paikan taidehöyläksi ja parannellut salavihkaa sellaisiakin paikkoja, joiden kimppuun ei ainakaan itselle aivan heti tulisi mieleen käydä (tod.näk. olemme löytäneet vasta jäävuoren huipun). 

Taideprojekti paljastui, kun eilen Pakkauksen nukkumaan mennessä ukko alkoi oikoa ryttyisiä lakanoita. Ukon hämmästykseksi lakananalus eli patjan pinta vilisi elämää. Luteista ei luojan kiitos ollut kyse, mutta muuta väkeä patjassa poukkoili niin että päät yhteen kolisi: kokonainen kylä äitejä ja tyttäriä sis. Pakkaus ja hänen pikkusiskonsa.

Äimistelimme sitä makkarin menoa siinä vähän aikaa ääneen ja mussutimme tyttärellemme, ettei patja ole mikään piirustuspaikka. Teimme tämän kuitenkin aika innottomasti, kun tykkäsimme kumpainenkin, että piirustus sinällään on hieno vaikkakin väärässä paikassa. Ja mitäs me olemme jupisemaan paskaa viattomasta piirustelusta, kun oma kodinhoitokin on aina päin persettä.

Lisäksi täytyy antaa kaikki kunnia ipanan oveluudelle. Kaikki on tapahtunut äärimmäisen hienotunteisesti ja hiljaa siten, että kynä on salakuljetettu makkariin ja sitten ruvettu piirustushommiin kun äiskä/iskä on illalla makuuhuoneen oven kiinni painanut. 



Kun kysyin myöhemmin  aivan eri yhteydessä Pakkaukselta, mikä hänestä isona tulee, vastasi tytsä (äidin ensin palautettua matamin prinsessatoiveajatteluista maan pinnalle), että  "Musta tulee taideteosmuseon täti!".

Olin lentää yllätyksestä perseelleni. En edes tiennyt, että tyttäreni muisti semmoisia paikkoja olevankaan kuin taidemuseo siitäkin huolimatta, että kävimme siellä Ateneumissa kuukausi sitten. Vähän kyllä epäilen, miten tuo kailottava ja joka paikkaan tuherteleva homssantuu taidemuseossa menestyy, mutta jos se nyt on se unelmaduuni, niin pitäähän sitä pyrkimystä tukea. Eli patja (ja muut huonekalut) vaan esille ja museota rakentamaan!

torstai 24. heinäkuuta 2014

Kokemusten kesä

Olen tässä helle- ja aktiivivaurioitunut siinä määrin, että blogin kirjoittamiseen ei näköjään ole hetkeen ollut voimia. Ensin oli se hemmetin hyppääminen joka-paikassa-koko-ajan pohjoisen lomalla ja sitten tulivat helteet, jotka ovat riemastuttaneet Pakkauksen ja jopa minutkin ulkoilmailemaan aamusta iltaan.

Vanhana tekijänä allekirjoittanut on tietysti muistanut rasvata penskan joka aamu, mutta vanha tekijä itse on nauttinut arskaa ihan raakana ja jälki on sen mukaista: naama on punainen kuin puliukolla. Mutta mitäs pienistä, kukaan mitään näe, kun (uudella) työpaikalla on suurin piirtein yksi ihminen minun lisäkseni paikalla ja kotiväkeähän ei lasketa.

Meidän kesä on mennyt varsin vilkkaissa merkeissä. Suurimman osan aikaa ollaan emännän kanssa ihan kaverit ja homma rullaa kohtuu coolisti, mutta välistä menevät diplomatiasuhteet solmuun. Tällä hetkellä tärkein suhteita rasittava tekijä on Pakkauksen vannoutunut vakaumus siitä, että vanhemmat on luotu tottelemaan häntä (mummon passauskuurin syy, sanon minä!). Kun vanhemmat yllättäen ovatkin aivan eri mieltä aiheesta, alkaa helvetinmoinen mussutus, että "ÄITI SÄÄ ET TOTTELE MUA, SÄÄ OOT TYPERYS!"

Mitäpä tuohon voi sanoa? Minun mielestäni ei juuri muuta kuin että "Miehän en sinua tottele" tai "Älä viitti lässyttää" tai "Nyt se naama kiinni!". Joka tapauksessa suurimman osan aikaa on yhteisymmärrys onneksi leimannut kesänviettoamme. Ja mikäs siinä on leimatessa, kun kerran lomalla oltiin eikä pinnaa paljon puristanut.

Kun tässä kaikenlaista pirun tärkeää on sitten tullut hommailtua, ajattelin laittaa teillekin tiedoksi muutamia tärkeitä ja inspiroivia etappeja kesäloman varrelta. Nyt päätin olla myös niinkin rohkea, että lataan tänne kuvia Pakkauksesta pari kappaletta. Jos sitten jonkun urpon huomaan kuvia luvatta levitelleen, niin lupaan tehdä hänen elämänsä helvetiksi, lähettää päälle kirouksen, usuttaa kimppuun supot ja karhuryhmät ja sitä rataa.

No joka tapauksessa. Tadaa! Olen askarteleva käsityöläisäiti! Jostain (varmaan siitä perkeleen Pikku Kakkosesta) ipana keksi, että hän haluaa seppeleen. Pakkohan sellainen sitten oli väsätä. Huomatkaa emännän innostunut ilme, kun sai hökötyksen päähänsä (luuli taas olevansa prinsessa, mutta prinsessat tuskin mölisevät kita ammollaan ja tukka silmiillä kun joku kuvaa ja kukittaa).
Seppelsaavutus

Toinen tärkeä saavutus oli kalastusharrastuksen aloittaminen. Menimme Kemijoen kesäpaikan rantaan onkimaan. Pakkaus piti kyllä orjallisesti kiinni onkivavasta kanssani ja kaivoi into piukkana matoja rasiasta ja yritti päästä aggressiivisesti niitä myös koukuttamaan, mutta keskittyminen kohon seuraamiseen vaatii vielä harjoitusta.

Jos ei olisi äiskä ollut messissä, niin olisi varmaan karannut koko vapa kuikkaan, kun pikkuämmä tuijotteli taivaita ja visioi olevansa joku-mikä-lie-tuhkimo, joka menee veneilemään prinssin kanssa ja "kato äiti tuolla on lintu/vene/kivi/kukka/mummo". Kun saimme saaliiksemme komean särjen, oli riemastuttavaa katsoa vierestä, kun self-made Cinderella kohkasi tuulipuvussa, että "MUMMO ME SAATIIN PUNASILMÄNEN KALA! SILLÄ ON IHAN PUNAINEN SILMÄ! PUNAINEN SILMÄ!" Todistuskappale ohessa:
Punasilmäinen kala alias herra särki sekä toiset kuolleet kaverit salakka ja ahven.
Kun sitten palasimme Pohjolasta kotiin, olikin aika juhlia 4-vuotissyntymäpäiviä.

Pakkaus pysyi tuskin nahoissaan, kun jo puolilta päivin tulivat ensimmäiset lapsivieraat. Vanhuksia tilaisuudessa syrjittiin sumeilematta ja annettiin kalkkisten vaan kitata keskenään kahvia, kunhan kiitokset lahjoista oli käyty huikkaamassa. Kävijöiden virta jatkui kello viiteen ja turha kai mainitakaan, että siinä mitään Saarioisten makaronilootaa syöty saati sitten jotain itse tehtyä terveellistä. Kunnon ruoan sijasta ipanat ahmivat muffinsseja, keksejä, karkkia, sipsejä, kakkua ja taas muffinsseja. En viitsi edes aloittaa siitä melusta ja mölystä, joka paikalla vallitsi - jokainen, jolla on jonkinlaista kosketusta lapsiin tietää, millaista seurattavaa on sokerihumalaisten sekoileminen. 

Jossain vaiheessa tuli sentään sitten stoppi - siinä kello puoli seitsemän aikaan illalla. 
"Äiti, mä en jaksa tätä enää", ilmoitti päivänsankari. Katsoin, mitä kersa pöydälleeteeni jätti ja kyllä! Raja oli tullut vastaan. 1/4 Karnevaalikeksiä oli lopulta liikaa.

Viimeinen niitti: Karnevaalikeksi jäi kesken...

Kävimmepä sitten juhlien jälkeen kesävieraiden kanssa vielä Helsingissäkin hillumassa, missä suurin menestys oli Sea Life (= "KATO ÄITI HAI! HAI HAI HAI!!!" ja  "KATO ÄITI MUSTEKALA!!" ja "Älä viitti huutaa koko ajan" ja "Ole vähän hiljempaa") ja Lintsin Teekuppipyöritys. Korkeasaaren ehdottomat valtit olivat lauttamatka ja leikkikenttä. Unkarin eläinpuiston jälkeen eivät paljon enää apinat napanneet. Ja Ateneumista tietysti piti päästä heti pois, kun parit muumivitriinit oli lähmitty jäätelöisillä käpälillä paskaisiksi (ehkä nopea poistuminen oli vain hyväksi, ettei jouduttu siivoushommiin).

Loppu lomasta on mennyt kotona ja pihalla. Ukko kasvattaa tomaatteja, Pakkaus tykittää vesipyssyllä tomaatteja ja minua tai jankuttaa niin kauan, että pääsee miljoonatta kertaa Launeen perhepuistoon ja minä luen. Nyt on kesken vanhan kunnon Christie. Taidanpa ottaa sen huomenna mukaan tänne töihinkin, kun ei jaksa enää noita älyttömiä nettisivujakaan surffata. 

Tällaista tänne. Ja niin, Pakkaus on vielä lomilla isänsä kanssa, joten hyviä vinkkivitosia otetaan vastaan. Jos vaikka voisin pukata nuo rasittavat rentoilijat lomalle keskenään ja saisin palautella itseäni työhönpalaamiskriisista ihan issekseni kotona.


tiistai 17. kesäkuuta 2014

Kuinka Volkswagen särkee äidin sydämen

Olen nyt toista päivää perehtymässä uuteen työpaikkaani ja se tarkoittaa retkeä Etelä-Suomeen täksi viikoksi. Koska ukkoni on ulkomaanreissulla ja haluan viettää juhannuksen Meri-Lapissa, jäi Pakkaus mummolaan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ipana on pitempään hoidossa ilman molempia vanhempiaan ja vielä jossain muualla kuin kotonaan.

"Kyllähän tuo nyt pärjää", mietin huolettomasti mielessäni, kun läksin. Ja kyllähän pikkuämmä pärjääkin.

Hän hyppyyttää mummoa ja pappaa mennen, tullen ja palaten. Päivisin kierretään kaupungin leikkikentillä, mielellään vähintään kolmella tai viidellä, että on varmasti kivaa ja kavereita.  Nappivaatteita ei (edelleen nappikammoisen) mukulan tarvitse pitää, ettei vaan "toiselle tule paha mieli". Ihan sama, vaikka kaikki muut vaatteet olisivat läpipaskaisia. Mieluummin sitä pikku piikalle sitten lähdetään vaikka uutta rytkyä ostamaan. Ja kuten jo aiemmin kitisin, nelivuotiaan toivomusten mukaisen ruokailun jälkeen tulee automaattijälkkäri, joka ei ole mitään terveellistä hedelmää tai jogurttia ikikuunapäivänä nähnytkään vaan on poikkeuksetta tikkari, suklaapala tai vanukas.
(Odotan oikeasti kauhulla sitä sinnittelyn, hiostuksen ja huudon hyökyaaltoa, joka iskeä tärähtää meidän pikku perheeseemme, kun riemuloma on ohitse. )

Kun sitten soitan mummolan onnelaan, ei neiti viitsi vaivautua edes puhelimeen. Ei vaikka mummo kuinka luuria tarjoaa.

Tajuan kyllä, koska minulle vihoitellaan. Ja jo tämä nokan nosteleminen pisti kohtuullisen kovapintaisen sydämeni tutajamaan.

Mutta vihoittelukin on helpompi kestää kuin avoin ikävä.

Pakkaushan on tietysti ja totta maar sitä lajia, että hän ei puhelimessa eikä kuulemani mukaan muutenkaan äidin perään itke ja vollota. Mutta joka aamu pikkuämmä kysyy, että "Joko tänään äiti tulee?" Kun vastaus on "Ei vielä tänään", sujuu kaikki aivan normaalisti: itkemättä ja sinnittelemättä.

Vain yksi paljonpuhuva ehto ipanalla on. Papan Fordilla ei ajeta enää mihinkään.

Siitä päivästä lähtien kun minä hyppäsin etelän junaan, on ainoa kulkupeli, johon Pakkaus on suostunut astumaan "äidin VolksAgen". Nyyh.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Muotinurkkaus: metsäkeijun juhlien edustusasu

Olen ollut tiukassa haastattelussa nyt saunan jälkeen. Pakkaus on höperehtinyt kasaan metsäkeijun bileet. Metsäkeiju vain katosi kuin pieru Saharaan ja tilalle tuli tiukka uutistäti, joka minua nenänvarttaan pitkin mulkoillen esitti kummallisia kysymyksiä, joista suurin osa ei koskenut juhlia lainkaan.

Juhlalookiini uutistäti kyllä kiinnitti paljonkin huomiota. Hän kyseli "viittani" tarkoitusta ja väitti kaulakoruni olevan helminauha, vaikka se ei kyllä perkele vie ole totta. Pari kertaa journalisti tivasi merenneitojen perään, mutta kun selitin, etten ollut nähnyt yhtään eväkästä paikalla, palattiin asuuni ja ruokamieltymyksiini ("Millaisesta ba-naa-nis-ta te pidätte?")

Vasta kun haastattelu loppui, hoksasin, että ei sinällään ole ihme, että reportteri jaksoi jankuttaa ulkoasuasioista. Olinhan jälleen harvinaisen mielikuvituksekkaan tyylikäs:


Minua on vaivannut kesälentsu tai kusitulehdus, joten pukeuduin saunan jälkeen lämpimästi mutta takuuvarman tyylini säilyttäen.  Kuten näette sekä materiaalit että värit keskustelevat villisti keskenään kuin Serranon perhe.

Tällä kertaa teemanani on ekologinen eleganssi. Sukat ovat itsekudotut (not me, herregud) ja vaikka epähuomiossa olenkin kiskonut kinttuihini eriparisukat, kukaan tuskin voi kiistää sitä, miten ylväästi ne tuovat jalkateräni esiin erityisesti silmiinpistävän muodikkaan keltaisen raidan ansiosta.

Paita ja housut ovat entisiä yöasun osia, jotka nyt olen yhdistänyt uudelleen. Molemmat edustavat Nanson retroa jostain 80- ja 90-lukujen taitteesta. Juhla-asuni kruunaa miljoona kertaa pesty halpa huopa, joka tuo olemukseeni kerralla enemmän särmää ja ekologisuutta kuin jos olisin kaapannut kainalooni 100 kahvipakettiekokassia. Ja btw, kai sitä nyt keijubileissä viitta pitää olla.

Että siitä vaan Lady Gaga tai mikä-vaan-miley! Vastaavassa tyylipommissa kun seuraavan kerran koikkelehdit lentsikalle tai keikkalimusiiniin, niin meikätytön rispekti kasvaa potenssiin 100. Jo ne on ne paljaat tissit ja perseet nähty.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Rinnakkaisuniversumi nimeltä Mummola

Näin kesälomalla on näköjään mahdotonta äitinä hallita kolmea asiaa. Ainakin, jos lomalla ollaan mummolassa. Ehkä asioita on useampiakin, mutta parempi olla miettimättä lomatila-aivoilla liikaa, ettei iske depis tai paniikki.

Ensimmäinen asia on ruokavalio. En ole sitten Pakkauksen ensimmäisen vuoden ollut erityisen hysteerinen emännän ruokavalion suhteen, mutta siitä olen pitänyt kiinni, että herkkuja syödään vain viikonloppuna ja eineksiä viikolla joka päivä.  Mummolassa kaikki on kuitenkin toisin. Mummola on kuin aivan erityinen rinnakkaisuniversuminsa. Joka päivä tarjolla on kirjava valikoima makeaa: jäätelöä, suklaata, tikkaria ja suklaavanukasta (viimeksi mainittua mummo ei edes miksikään herkuksi miellä vaan terveellisesti välipalaksi). Ruoka sen sijaan on omin pikku kätösin (tosin ei minun) laitettua: on lihapullia, lohikeittoa, makaronilaatikkoa, kaalilaatikkoa ja niin edelleen. Jos erehdyn mainitsemaan, että "Kyllä ne Saarioisten äiditkin osaavat", saan palkakseni helvetin julmaa mulkoilua ja päätä vihlovaa jupinaa ja jankutusta lisäaineista ja siitä, kuinka "helppoa se ny kuitenki sinunki olis yhet potut keittää ja kastikkeet laittaa". Vittu totta joo, jos ne potut ja soossi pitäisikin vain yhden kerran laittaa.

Näihin erikoisolosuhteisiin liittyy varmaankin toinen hallitsematon asia. Penskan turpavärkki on koko ajan ja hela tiden jonkun scheissen peitossa. Kotiseudullani on tapana sanoa sottanaamasta, että " suu on ko sontalunkka". Sitä saa Pakkaukselle nyt hokea aina ja kaikkialla, mutta koska tila on jo pysyvä, herättää mokoma moite korkeintaan pienen huvittuneen pyrskähdyksen tai pitkästyneen huokauksen, kun roudaan ipanan putsattavaksi kahdettatoista kertaa päivässä. Minusta oikeasti tuntuu, että komennan Pakkausta jatkuvalla syötöllä naamanpesuun, mutta heti kun tarkistuskierros on tehty, löytyy mukula jostain nurkasta lärvi aivan yhtä sottaisena kuin ennen pesuhommia. Ehkä kannattaisi vain luovuttaa ja seurata tieteellisellä mielenkiinnolla millaisiin mittoihin paskakerros päivän mittaan voi kasvaa. Mikä minua sinänsä ihmetyttää on se, että mummoa ei paskaturpa näytä paljon painavan. Pääasia että ruokaa ja ruoan kaltaisia tuotteita uppoaa ja että pöytäliina ja lattiat ovat siistit.

Kolmas hallitsematon asia ovat ruhjeet/mustelmat/naarmut. Niiden määrä on mummolalomalla kasvanut ekspotentiaalisesti, koska Pakkaus rakastaa ulkoilua ja tällä hetkellä ulkovahteja on tarjolla useita. Siinä kun koko päivän  lenkkeilee, keinuu, ronkkii papan työkaluja ja tonkii nurmikkoa ja pihapuita, voi pipi jos toinenkin tulla riesaksi. Tietysti tämäkin riesa voi juontaa juurensa ruokavalioon, koska sokerihumala ei koskaan ole poissa kuvioista. Viimeisin draama sattui, kun neitimme "MÄ OSAAN ITSE ÄITI" hyppäsi autosta ja läiskäisi auton oven sormilleen (kauhealla kiireellä tietysti, etten minä V AAN pääsisi auttamaan). Onneksi apu on lähellä: kun länttää joka mustelman ja naarmun päälle Hello Kitty tai Salama McQueen -laastarin, ei hätää eikä huutoa enää ole olemassakaan - vain jännittäviä koristeita, joita voi serkkupojille Facetimessä sitten ylpeänä esitellä.

Jännityksellä odotan, miltä Pakkaus sen muutaman päivän jälkeen näyttää, jotka joudun töiden takia viettämään Etelä-Suomessa. Voi olla, etten pikkuämmää edes sonta-, laardi- ja laastarikerroksen alta tunnista. Mutta joo, onhan tässä taas talvi aikaa totutella ankarampiin oloihin...

Ps. Tämäkin kuolematon klassikko kirjoitettiin tabletilla saatana! Niin paljon minä teitä (tai itseäni) rakastan.


keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Äksönloma isolla Ä:llä

Olemme Pakkauksen kanssa aloittaneet jo kesälomailun pohjoisessa. Koska peräkylän porukka on siirtynyt iPad- aikaan (sim-kortilliseen), en voi avautua rentoutushoidostamme yhtä runollisesti kuin jos käytettävissä olisi näppis. Mutta ehkä seuraavastakin saa jonkinlaista kuvaa...:

1. Matkalla pohjoiseen pysähdyin taukopaikalle Jyväskylän tienoilla, kun oli niin järkyttävä kusihätä, että meinasi kupla otsassa räjäyttää aivot. Pingoin siitä puskaan samaan aikaan kun Pakkaus kannusti auton viereltä, että "Tuleeko iso pisaa äiti?!" Kun olin saanut penskan ja itseni vöihin, käynnistin auton. Siinä samassa huomasin, että vänkärinpuolella makaava pullapussi oli levinnyt pitkin penkkiä. Oli alettava siivoushommiin. Samalla painautin huolettomasti jalkaani kaasua vasten. Seuraava mitä huomasin (vähemmän huolettomasti) oli pusikko ja jyrkkä ja suht töyssyinen alamäki penkan pohjalle. Kun jämähdimme kiinni, kysyi Pakkaus:"Äiti! Miks me TÄNNE ajettiin?!"

Helvetin hyvä kysymys. Ja mikä oli vastaus? Koska äiti preferoi siivousta autolla ajamisen sijaan. Saatana. Seurasi hinauskeikka, mutta puolentoista tunnin päästä pääsimme taas matkaan.

2. Päivän levon jälkeen lähdimme laittamaan kesäpaikkaa kuntoon. Äitini muistutti, että siivoaisimme "kaikessa rauhassa". No eihän se minulta onnistu. Hakkasin miljoonia mattoja ja vilttejä  kädet rakoilla, imuroin mökkiä (mikä oli ihan vitun turhaa, koska joku valopää lantusti aina perässä paskomaan puhtaat nurkat ruohoa ja mutaa täyteen) ja luuttusin lattioita ja pesin vessaa. Neljän tunnin jälkeen äitini ilmoitti, että "pitää vielä luututa tuo laattia ko isä laitto vesiletkun saunaan.." (paskaisilla puukengillä totta kai). Vaikka olin järkyttävässä bersekkiraivotilassa, kilahdin vasta kun emäntä kinusi minua roudaamaan olohuoneen pöytää oikealle paikalle kolmatta kertaa hetinytvälittömästi.

Heitin täyspuisen pöydän yksin keskelle permantoa ja ilmoitin vähemmän kauniisti, että sai helvetti soikoon se tomutorpan jynssääminen riittää. Heti seuraavaksi kiskaisin pari kaljaa ja huomasin olevani taas paljon mukavampi ihminen. Niin mukava, että voisin vaikka leikkiä Pakkauksen kanssa.

3. Leikimme Pakkauksen kanssa. Minä olin väsynyt merenneitokuningatar (????) ja Merenneito selvitti, miten kauheasti hän on siivonnut. Sitten ipanan mielenkiinto harhautui sääskiin, jotka olivat intohimoisen himokkaita hieltä haisevan ihoni perään. Samalla kun murhasin muutaman itikan, valaisin Pakkausta siitä, että verenimijät ovat aina naispuolisia. Pakkaus nyökytteli ymmärtäväisesti ja lupasi: "Äiti sit mää tapan vaan niitä tyttöjä!" Tämän valan jälkeen alkoi mukula piestä minua murhanhimossaan kuin Ted Bundy.

Lopulta sain houkuteltua pikkuämmän muihin hommiin. Sammakkoämpärin jalossa kilpailutaidossa julistauduimme maailmanmestariksi (Pakkaus) ja Euroopan mestariksi (minä).

Luojan kiitos kohta pääsee saunaan. Jos aktiiviloma jatkuu samaa rataa (nyt vasta 2 päivää plakkarissa), teen anomuksen, että voisin kieltäytyä kaiken maailman vuosilomista seuraavan viiden vuoden ajan.

Ps. Olipa lyhyt päivitys. Näköjään sitä jaksaa kun on sydämellä avauduttavaa...

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Geeniperimä hyötykäytössä

Olen tainnut jo mainitakin, että Pakkaus on perinyt äitinsä äänejänteet. Se tarkoittaa sitä, että ihminen ei osaa puhua hiljaa. Tavallinen turinakin kuulostaa siltä kuin paasaisi tuhatpäiselle yleisölle ja jos huutaa täytyy, niin siitä mekkalasta hyppää heikkohermoisempi kattoon.

No tänään olivat sitten Pakkaus ja isänsä nukuttautumassa alakerrassa. Itse tsiigailin eurovaalituloksia ja yritin päästä yli auringonpistoksesta, jonka olin ihan itse pöljyyttäni ansainnut. Yhtäkkiä kuulin alakerrasta mekkalaa.

"ÄITIII! ÄITIII! ÄITII!"

Pakkaushan se siellä. Minä siihen tietysti:

"NO
MITÄ!?"
- -
"ISI SANOO ET TUO SEN SILMÄLASIT!"

Selvä. Aloitimme keskustelun.

"MUT EMMIE TIÄ MISSÄ NE ON!"
"ISI SANOO, ET NE ON LAUKUSSA! SIVUTASKUSSA!"
"EMMIE MITÄÄN LÖYDÄ!
"SIELLÄ NE ON! SSSSSIIIIVVVVUTASSSSSKUSSSA!!!"
"- - AIJAA JOO, NYT LÖYTY…."

Lähdin siitä sitten alas lampustamaan, ukon rillit kainalossa. Kun tulin alakertaan, korahteli ukkoni kuin hysteerinen heppa.
"Mitä sie naurat?", minä siitä kysymään.
"No kun mä yritin huutaa sulle monta kertaa…"
"Yritit vai. Emmie mitään kuullu."
"Niin. Mä huomasin. Siks mä pistin ton sukus perimän tekemään työn."

Mihinköhän ammattiin sitä voisi tämmöisellä äänellä luontevasti sijoittua? Vanginvartijaksi? Pastoriksi? Oopperalaulajaksi?

torstai 22. toukokuuta 2014

Salaperäiset sukupuoliasiat

Olen nyt räpistellyt pian päättyvän työsuhteen viimeisten velvoitteiden ja työnhaun ristiaallokossa ja sitten käynyt vielä "pienellä" perhekiertomatkalla Koillis-Unkarissa.

Loma oli tietysti mahtava, mutta kajahtanut kun olen, en osannut rauhoittua sielläkään vaan tungin oman ja perheeni turvat kaiken maailman nähtävyyskohteisiin. Paras tuliainen oli ehdottomasti Hortobagyin pusta-arolta ostettu lehmän sarvi. Siihen kun puhaltaa, niin turahtaa koko naapurustolta paskat housuun ja uskoo koko kuppikunta, että olen roudannut takapihalle kokonaisen sonniseurueen perennoihin paskomaan.

Kuukausia kestäneen aivomyrskyn ja ylivireyselämän kestäisi kuitenkin vielä mennen tullen ja palaten, ellei Pakkaus olisi päättänyt alkaa tiedostavaksi nuoreksi ja esittämään aina vain vaikeampia kysymyksiä. Kysymysten ykköseksi on nousemassa lisääntyminen ja sukupuolierot.

Siinä on sitten kiva jostain työhaastattelusta tai paskapalaverista tullessa aloittaa ilta-analysointi teemoista "Äiti, mistä vauva tulee?", "Äiti oonko mää ollu vauva?", "Äiti miks mää en oo enää vauva?"

Kun yritän selvittää nelivuotiaan sielunmaailmaan eläytyen, että vauva tulee äiskän mahasta, seuraa tiukkaa tuijotusta ja kysymys: "Mut mistä se sinne on tullu?"

Tähän asti olen jankuttanut niin kuin oma äitini aikanaan, että "Lensit sieltä pilven päältä äitin massuun", mutta mokoma humpuuki ei tunnu aivan enää tyydyttävän innokasta biologia, vaikka herättääkin aina suurta hilpeyttä. Täytynee alkaa tarinoida siittiöiden uimakilpailuista ja palkintona kohdussa pönöttävän munasolun tyynestä odotuksesta.

Ja sitten ne sukupuolierot. Melkein joka päivä minulta vaaditaan kesken maidonkaadon, iltasadun tai aamuriitelyn aivan mahdottomia:
"Äiti miks mulla on pimppa?"
"No kun sie oot tyttö."
"Jaa. Onks pojillaki pimppa?"
"Ei."

Kun en jaksa alkaa selittää asiaa tarkemmin, kysäisen Pakkaukselta:
"Mikähän niillä olis?"
Ja tokihan tylleröllä on vastaus valmiina.
"POIKIEN PIMPPA, HAHAHAHAAA!"
(Sitä en kyllä ymmärrä, miksi pitää kysyä, jos asia on selvä kuin pläkki.)

Ja samaa rataa jatkuu loputtomiin:"Äiti miks on poikia ja tyttöjä?", "Miks mää oon tyttö?", "Ooksää äiti tyttö?", "Äiti miks sulla on tissit?", "Äiti onks mulla tissit?", "Äitiiiii! Isillä ei oo tissejä!"

Koska Pakkauksen mielestä on myös tärkeää varmistua, että Pakkaus on ja pysyy tyttönä, täytyy säännöllisin väliajoin tehdä pimppatarkastus, johon liittyy helmojen nostelua tai housujen laskemista ja jopa pimpan estotonta kaivelua missä vaan. Selitä siinä sitten keskellä Siwaa, että "Käsi pois housuista", kun saat niskaasi taas sen saman saatanan kysymysten sarjatulen.

Nyt vetoan taas teihin viisaampiin ja kokeneempiin. Pitääkö tuolle jästipäälle jo antaa kirja "Näin tehdään lapsia", jonka ystäväni 20 vuotta sitten vitsinä minulle ostivat. Minä kun olen luullut, että se on enemmänkin suunnattu 6-7-vuotiaille eikä hädin tuskin 4-vuotiaalle utelikolle. Vai alanko vain tosiaan höpöttää biologisia erityistermejä, jotka liittyvät munasolun hedelmöittämiseen? Se olisi kyllä sillä tavalla mielenkiintoinen vaihtoehto, että Pakkaus laatisi siitä satavarmasti oman jännittävän tarinansa ja jakaisi sitten viisauttaan koko tarhan taaperokunnalle. Mutta kysymyksiä se tuskin tyrehdyttäisi.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Muonakriisi, pöydällämakailua ja matikkaa

Saatana! Juuri kun olin tuudittautunut siihen uskoon, että edes ruokailupuoli on meidän mukulalla hallussa ja helppoa, niin paskan marjat. Ennen meni valkosipulit ja oliivit, tandoorikanat ja fetajuustot, mutta eipä mene enää.

Olemme matkailemassa Unkarissa, kuten jo taisin selvittääkin. Tällä hetkellä majailemme Lillafüred-nimisessä maanpäällisessä paratiisissa paikassa, jossa on puolihoito. Ruokaa on joka ilta jotain kymmentä erilaista sorttia - myös lajeja, joita luulisi "lapsiystävällisiksi" - ja siihen vielä alkukeitot ja jälkkäripöydät päälle.

Kaikesta tästä ylitarjonnasta huolimatta on aivan helvetin vaikeaa tyydyttää penskan vaatimuksia. Normaalein aikavälein alkaa mankuminen, että "Mul on näääälkäää", mutta sitten kun sitä ruokaa olisi nokan alla, niin luuletteko, että sitä aletaan lappaa ääntä kohti? Ja vitut.

Alkaa kaiken maailman nyrpistely ja irvistely, vaikka pöydässä olisi pelkästään paistettua kanaa. Ranskalaisia kyllä voisi vetää niin, että napa rutisee ja siihen päälle jäätelöä sellaiset sata litraa. Mutta kun tulee puhe normaalista, terveellisestä ruoasta, joka ei ole Saarioisten äitien valmistamaa makaronilaatikkoa, niin auta armias.

Epätoivoissani olen alentunut syöttämään kohta neljävuotiasta täysin kykenevää käppyrää ihan omin pikku kätöisin kuin kolme vuotta sitten konsanaan. Lisäksi olen ottanut aseekseni kiristyksen, jonka välikappaleena toimii tyypin tämänhetkinen kiinnostus numeroita kohtaan. "Syöt tätä lihakastiketta ja pottua 5/7/10 haarukallista ja sitten saat kakkua/jäätelöä/limpsaa tms."

Toimii, mutta hidasta se silti on. Jokaista suun aukeamista täytyy maanitella taikasanoin, kuin mitäkin Seesam-aukene -kohdetta ja aina välistä se suuhun saatu setti pullautetaan suusta joka tapauksessa lautaselle. Tämä raivostuttaa minua aivan erityisesti, koska en todellakaan haluaisi perkele joutua turhaan makaamaan täällä maanpäällisessä paratiisissa hotellin pöydällä ja löpisemään paskaa, jotta syömään kykenevä jästipää ottaisi sisuksiinsa jotain muutakin kuin Fantaa ja kakkua.

Kaiken huippu on sitten se, kun mini-Elvis kääntyy tuolissaan selin ja jököttää siinä, vaikka minulla olisi herkkuhaarukallinen valmiina toimintaan. Hyvä etten ole nakannut läskisoosseja pitkin piltin paitaa.

Onneksi täältä saa olutta ja viiniä. Pikku tumussa mokomaa mullistelua on huomattavasti helpompi kestää. Tosin tämä saattaisi pitkään jatkuessaan johtaa vakavaan alkoholiongelmaan.

Huomenna taidan antaa olla ja jättää ruokailut yläkerran herran huomaan. Niinhän se pitäisi oikeaoppisesti muutenkin varmaan tehdä. Antaa jumalauta olla syömättä, jos ei kiinnosta. Ja herkut vaan kylmästi hiiteen, jos ei muukaan maistu. Kyllä siinä jossain kohti saattaa lampaanaivokin alkaa maistua (makustelimme niitä ukon kanssa Hortobagyissä).

ps. Katsotaan vaikka, että viimeksimainittua vakaumusta kestää abouttirallaa puoli päivää, kunnes kuvittelen ipanan nääntyvän nälkään ja aloitan uudestaan haarukan kanssa pöydällä makaamisen.  Että voi äiti-ihminen olla pösilö.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Matkoja ja muurahaisia

Johan tässä on aikaa vierähtänyt! Ja ei, en ole potenyt krapulaa koko tätä aikaa, vaikka melkein kolme päivää kestikin toipua Teikun kanssa riehumisesta.

Syynä hiljaisuuteen ovat olleet matkailu pohjoiseen ja Tampereelle, työkiireet, uuden työn saanti (jihuu!) ja Netflix-riippuvuus. Suurin syy lienee viimeksi mainittu. Koska minun on ollut ihan helvetin pakko toljottaa iltaisin Uutta Sherlockia, Jälkiä jättämättä -sarjaa ja aina välistä jotain muutakin, niin eihän siinä ihmisellä enää aikaa kirjoittaa liikene. Ihan vinkki vitosena voin heittää, että läppäriltä on kyllä jänskä kytätä jotain tuttua sarjaa kuten Frendejä myös aamuisin tai Pikku Kakkosen aikoihin, kun telkussa raikaa Pakkauksen ohjelma kuten Muumit tai Teletapit (kyllä, aina vaan ne tollot Tapit, pitäisiköhän huolestua?).

Nyt olemme taas lähdössä reissuun, tällä kertaa Unkariin ja kuten tavallista, matkavalmistelut ovat sujuneet tavattoman onnekkaasti. Passeja on etsitty hysteerisin ottein (viime kerrallahan Pakkaukselle piti hankkia väliaikainen passi) ja boarding passit on printattu, hukattu, printattu, hukattu ja nyt luojan kiitos taas löydetty (nidon ne saatanan paperit kiinni käsilaukkuuni).


Kuin viime hetken huipentumana, ovat myös muurahaiset kuoriutuneet pikku munistaan ja alkaneet reivata sankoin joukoin alakerran kylppärissä. Olen lykännyt joka nurkkaan syöttejä samalla kun Pakkaus on yrittänyt karkoittaa inhokkeja karjumalla ja mylvimällä niin, etten ihmettelisi vaikka siinä heikommalta murkulta henki lähtisikin. Kyllä minä ainakin saattaisin saada aivoverenvuodon ja sydänkohtauksen, jos joku minua miljoona kertaa suurempi otus tuuppaisi itsensä lähietäisyydelle ja alkaisi ulvoa että "HYYYYIIIII INHOTTAVA MUURAHAINEN, MEE POIS JA KUOLE! YÄK, TE OOTTE RUMIA JA INHOTTAVIA! SYÖKÄÄ SITÄ MYRKKYÄ JA KUOLKAA!"

Pitäisiköhän nauhoittaa tuota pelotinhuutoa ja laittaa repeatilla soimaan? Saattaisi naapuri kiittää.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Fiksuja aikuisia eli äiskät radalla

On lohdullista huomata, että on asioita, jotka eivät koskaan muutu. Jopa niinkin pysyviä asioita, joita ei edes äidiksi tuleminen mullista tai muuta. Sellaisin kuuluu näköjään bailaaminen erään ystäväni, kolmilapsisen perheenäidin kanssa. Se oli absurdia 15 vuotta sitten ja eilen tuli todistettua, että meno ei ole muuttunut miksikään, vaikka tutkintoja on suoritettu, lapsia synnytetty ja ikää karttunut.

Kaikki alkoi jälleen kerran hyvin viattomasti. 

Totesimme ystäväni kanssa - kutsukaamme häntä vaikka Teikuksi, ettemme olleet olleet kumpikaan baarissa herra ties kuinka moneen aikaan, ja että kun kevättäkin pukkasi, niin olisi syytä yhdistää voimamme ja lähteä radalle (NOT). Kolmen viikon suunnittelujakson jälkeen pääsimme eilen panemaan tuumamme toimeen.

Ilta alkoi napakasti aina yhtä tärkeällä laittautumisella. Minä kiskoin ylle lyhyttä mekkoa ja kaverini läpinäkyvää paitaa. Poskipuna viuhui, ripsaria piti korjata pois poskilta ja huulipunaa lisäillä, koska alkuillan ratoksi olimme varanneet pari pulloa viiniä, ettei vain nestevajaus missään tapauksessa iskisi. Mitä pienemmäksi viinimäärä kuihtui, sitä kovemmaksi yltyi kälätyksemme. Puhuimme kaikki kuulumiset toistemme suihin, lätisimme loputtomiin siitä, kuinka "Tänä iltana ei kyllä kosketa teräviin!" ja perustelimme edellämainittua vakaumusta monella eri järkisyyllä.

Kun oli aika, hurautimme taksilla baariin, marssimme baaritiskille ja heläytimme yhteistuumin, että "Shiideriä ja kakshi tequilaa kiitosh!" Siitähän se ilta kivasti sitten avautui. 

Lehahdimme tanssilattialle ja alkoi helvetinmoinen jumppaaminen. Ketkutimme pyrstöä, hetkutimme badia ja heilutimme räpylöitä kohti taivasta kuin auton edestä paniikissa pakoon lehahtanut sorsapari. Sitten keksimme, että "Hei tuollahan on deejii!" 

Eipä muuta kuin miesparkaa ahdistelemaan. Teikku kärsii erittäin pahasta Cheek-riippuvuudesta ja hän roikkui ja ruinasi levynpyörittäjää soittamaan käytännössä koko Cheekin tuotannon. Suppeaa solistivalikoimaansa hän perusteli hyvin äänekkäästi mm. sillä, että "Kaikki muutkin tykkää Cheekistä" ja "Kato vaan, kaikki tulee tanssiin, kun soitat Cheekiä". Minä olin vähän monipuolisempi. Kun ystäväni ei roikkunut tiskijukan turva-aidasta, päivystin siellä minä toiveinani "Snoop Dogg", "Donkeyboy", "Eminem" ym. soittolistakanavien vakioveijarit. Saimme tahtomme lävitse takuuvarmasti vain, jotta äijäraiska pääsisi meistä eroon edes hetkeksi. 

Tanssimista muistuttavien liikkeiden ja deejiihin kohdistuneen ihmisjahdin lisäksi kävimme tietysti välissä tankkaamassa, kun jano yllätti. Tilaus oli aina se sama: "Shiideriä ja kakshi tequilaa kiitosh!" 

Sitten keksimme, kuinka kiva olisi jakaa oma onnemme siippojemme kera. Alkoi känninen viina-asetelmien kuvaaminen. Oma kännykkäni oli onneksi uinahtanut, mutta Teikku onnistui lähettämään miehelleen upean teoksen sidukoista, yhdestä (!) lasista vettä ja tequiloista sitruunaviipaleineen. Mukaan hän luuli pistävänsä viestin "Älä säikähdä!" Tarina ei kerro sitä, miksi kuvan oheen piti tuommoinen teksti suunnitella. Varsinkin kun jokainen tietää, että jos Teikku ja minä juomme kahdestaan tequilaa, on erittäin painava syy huolestua.

Kun huojuimme baarista yöpizzalle, Teikulta oli mennyt jo muisti. Omani alkoi hämärtyä kämpille päästyämme. Muistan outoa liikuskelua vessoissa, jääkaapilla ja makkarissa, mutta tarkemmin en osaa kertoa, mitä varsinaisesti touhusimme.

Aamulla heräsimme siskonpedissä erittäin krapulaisina. Minä olin sängyssä alasti. Tämä oli tietysti päivänselvää. Kovassa humalatilassa vaatteilla on tapana ahdistaa mieltäni ja kävelen unissani johonkin outoon paikkaan, riipaisen itseni ilkosen alasti ja palaan nukkumaan. 

Lähdinpä siis etsimään alushousujani, joiden odotin löytyvän olohuoneen sohvalta tai keittiön pöydältä. Samaan aikaan ystäväni pyöri pitkin kämppää ja voihki "Missä se on!? Voi ei! Voi ei! Missä se on?!" 

Minun ei tarvinnut edes kysyä tietääkseni, että emännällä oli a) kännykkä, b) takki, c) laukku, d) lompakko, e) avaimet hukassa. Tällä kertaa vastaus oli vaihtoehto c, sis. vaihtoehdot a ja d. Samalla kun ystäväni epätoivo kasvoi, kasvoi myös oma kummastukseni. En löytänyt alkkareitani mistään. En kerta kaikkiaan mistään. Kurkistin jopa kaappeihin ja jääkaappiin, kun olin nuohonnut lattiat, pöydät, tuolit ja lelulaatikot viiteen kertaan. 

Kun minä siis kaivoin sängynalustoja ja sohvanvälejä, soitti Teikku taksiin ja selvitti kiihtyneenä viime yön laukun hukkaamistaan, vaikkei siitä mitään muistanutkaan. 

Selvisi, että laukku oli löytynyt taksista. Koska kaverillani oli kännykkä kädessä ja hän tunsi itsensä helpottuneeksi, päätti hän tonkaista kuvapankkia ja tekstiviestejään ja ihailla illan lähetyksiä. Sieltä sitten löytyikin aviomiehelle lähetetty komea kuva siidereistä ja tequiloista, jossa oli liitteenä teksti "Lä Däikähä!" 

Mietimme hetken hilpeinä, oliko isäntä osannut tulkita viestin oikein, mutta sitten oli aika alkaa etsiä jälleen alkkareita. Niitä ei löytynyt (ulkovarastoa ja pihaa emme nuohonneet). Niinpä ystäväni kaivoi minulle varavetimet, ettei aivan paljain persein tarvinnut heilua. 

Tässä vaiheessa kello oli jo kaksi, ja ukkoni ja Pakkaus kolkuttelivat oven takana. Joimme fiksuina ja filmaattisina kahvia, mitä nyt kikattelimme illan kuvioille (niille, jotka muistimme). 

Kun tulin kotiin perhejengini kanssa, kilahti puhelimeeni vielä kuvaviesti. Ystäväni oli löytänyt tiskipöydältä kaljatölkin, jota joku  oli yrittänyt avata ilmeisen vihamielisesti puukolla. Kantta oli kaivettu auki kuin joku olisi henkensä hädässä ja nälkään kuolemaisillaan veivannut auki jotain säilykepurkkia. Lisäksi purkkiparkaa oli puukotettu julmasti kylkeen. Ilmeisesti avaus- ja juomissuunnitelmasta oli kuitenkin luovuttu, sillä kumpikaan meistä ei sentään ollut verissä päin. Olisi sitä purkkia tyhjentäessä voinut aueta valtimo jos toinenkin. 

On se sentään hyvä, että johonkin voi aina luottaa. Yksi niistä asioista on se, että Teikku ja minä olemme bailuparina varsinainen Team Ahma. Varmaan vielä vanhainkodissakin. Ensi vuonna sitten uudelleen. Kun on taas uskoa siihen, että "Tällä kertaa ei kyllä kosketa teräviin!"


Ps. 13.4.2014: ALKKARIT LÖYTYNEET! En vieläkään oikein ole varma, missä Teikun perheen pyykkikone on, mutta unissakävellessä se oli löytynyt vaivatta. Olin käynyt tunkemassa pikkarit pesuun ja kirmannut takaisin nukkumaan. Löytyivät tänään, kun Teikku oli pessyt valkopyykkiä ja joukosta oli paljastuneet mustat Sloggit. En ole tiennytkään olevani näin organisoitunut.:D

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Lohikäärme ja sen ruokavalio

Kun tänään kampesin yläkertaan, huomasin taas, että ei sitä noihin leikki-ikäisen leikkeihin paljon leluja tarvitsisi. Tässä viimeisin esimerkki:


Joku, joka ei ihan ole inessä skenessä (= minä) voisi kuvitella, että tässä on kumolleen keikattu nojatuoli. Koska olen kuitenkin oppinut, että tämmöiset kummalliset asetelmat yleensä tarkoittavat enemmän kuin mitä odottaisi, älysin kysyä, ennen kuin aloin nostelemaan tuolia jaloilleen ja motkottamaan mokomasta vaarallisesta huonekalujen kanssa pelleilystä.

Kun kysyin, mikä tämä ilmestys oli olevinaan, hihkui Pakkaus riemusta repeämäisillään: "TÄÄ ON LOHIKÄÄRME!" Sitten ukko rupesi resuamaan samaan syssyyn: "Joo! Ja tää lohikäärme syö vaan pensseleitä!" "NIIN! Pelkkiä pensseleitä!!", vahvisti ipana.

Totta tosiaan. Jos näin edestä katsoo, niin näyttäähän tuo tuoli aika isolta kidalta. Ja kyllä, kuvatuksella näyttää olevan varsin rajoittunut ja outo ruokavalio, kun on ihan kunnon pensselivalikoima kurkunpohjalla.

Minä en kyllä enää lelukauppoihin vaivaudu. Paljon helpompaa vain katsoa vierestä, kuinka tuolit, kattilat, henkarit, huovat, tyynyt jne. jne. muuttavat muotoaan - ja säästää pitkä penni. 


torstai 3. huhtikuuta 2014

Nappikammoa ja "ruokaa" romahdukseen

Tänään romahdin jälleen, onhan sentään viikko edellisestä tapauksesta kulunut.

Päivän ensimmäisen vartin perusteella ei olisi uskonut, miten kammottavasti aamu epäonnistuisi. Nukuimme Pakkauksen kanssa liian pitkään kuten tavallista ja kun viimein pääsimme ylös, olimme molemmat harvinaisen hienolla tuulella. Juttelimme kuin ihmiset ikään ja jopa halailimme aivan kuin kello kävisi jo kahta iltapäivällä.

Tämmöiselle epänormaalille hoopoilulle tuli sentään loppu sitten, kun siirryimme pukeutumiseen.
Pikkuämmä on ruvennut sietämättömän valikoivaksi vaatteidensa suhteen ja koska minä olen sitä mieltä, että 3,5 vuotias saa pääasiassa pistää päälleen sitä, mitä äiti määrää, on konflikti vääjäämätön.

Yksi peruspilari Pakkauksen tyylitajussa on se, että napit ovat syvältä, perkeleestä, rumia ja pelottavia. Tämän vuoksi mitään nappeja ei katsota hyvällä, ei edes pientä niskanappia. Minä sen sijaan sinnikkäästi pistän aika ajoin nappivaatteita ipanan päälle huudosta huolimatta. Nappivaatteet kun ovat usein Pakkauksen ja minun yhdessä valitsemia eikä minusta ole mitään mieltä jättää vaatteita pukematta jonkun kolmevuotiaan oikkujen takia.

Tänä aamuna vetaisin leidin päälle nappipaidan, jossa on kokonaiset kolme nappia koristeena. Aurinkoisen alun jälkeen alkoi semmoinen rähinä ja pauke, että sitä olisi piinkova syyrialainen kapinallinenkin säikähtänyt. Pikkuämmä huusi, karjui ja ulisi naama punaisena  ja koska tyyppi on kehittänyt todella vaikuttavat äänijänteet,  en kerta kaikkiaan kestänyt sitä huutoa. Niinpä tein minulle epätyypillisen tempauksen ja peräännyin. Kiskaisin nappipaidan penskalta pois vihaisena kuin ampiainen. Tämäkös pisti vituttamaan. Olin hävinnyt polvenkorkuiselle palosireenille.

Siinä kun kivasti oli päästy alkuun, eivät enää sitten housutkaan kelvanneet. Tässä asiassa en enää joustanut, joten talutin nirppanokan sukkahousuissa tarhaan ulinoineen päivineen.

Töissä olin koko päivän väsynyt, väsynyt ja väsynyt, sillä mahani oli sekaisin ja olin tietysti yöllä herännyt taas muutamankin kerran ties minkä takia. Myöskään nämä paskamaiset huutokonsertit aamulla eivät mitenkään piristä ihmismieltä, vaikka tiedänkin itse olevani ainakin puoliksi syypää.

Kotiin tullessa kehotin siis miestäni käymään herkkukaupassa samalla, samalla kun hakisi rinsessan hoidosta.

Isäntäpä olikin sitten kirmannut Lidlin kautta ja sieltäkös oli löytynyt vaikka ja mitä. Olenkin tänään lohduttautunut seuraavasti:

1/2 dl tummaa siirappia suoraan pullon suusta (ensilääkkeeksi ennen kuin ukko saapui kaupasta)
1/2 Tiramisutorttu (todella maukas!)
1 suklaamuffinssi (kivan lähmäinen suklaakeskusta)
1 maapähkinäsuklaapatukka (parempi kuin Snickers!)
5-10 Marianne-karkkia

Suolapalaksi tein uunissa lämpimiä juustovoileipiä. Nam nam.

Ja voin suositella! Toimii hienosti arjen ahdistukseen, vaikkei ehkä kylläkään paranna fyysistä olemusta tai oloa. Pötsissä tekee nimittäin hiukka herkkää eikä kaloreitakaan kandee kauheasti laskeskella. Mutta ajoittaiseen vitutukseen ja väsymykseen tämä setti toimi oikein hyvin.

ps. Jos siirappi on loppu, voit narskutella myös ihan tavan palasokeria menemään; vaikutus on ihan sama
pps. Toinen pari kadonneista hanskoista löytyi. Kylpyammeesta. Mitä minä sanoin.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Kadonneet käsineet tai "Älä kokeile tätä kotona!"

Varoitan heti alkuun, että nyt seuraa toimintakuvaus, jota ei missään tapauksessa pidä kokeilla kotona! Tai ei ainakaan, jollei ole vihkiytynyt jonkin Ariel- tai Omo-salaseuran toimintaan ja ole jokin perverssi puhdas pyykki -fetisisti.

Sain viikonloppuna kummallisen kohtalokkaan koko illan kestäneen mielenhäiriön ja aloin pyykätä. Pakkaus ja ukkoni olivat siirtyneet minusta kuudenkymmenen kilometrin päähän mummolaan, jolloin joku minulle vihamielinen demoni istutti päähäni tarpeen päästä eroon kylppärissä vellovasta pyykkivuoresta (miksi oi miksi?).  Tai ehkä kevätaurinko porautui aivoihini liian voimallisesti. Tai ehkä yritin todistella itselleni jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan. Aivan sama, mutta lopputulos ei mairitellut ketään, vähiten minua.

Pyykinpesu on toiminto, joka noin yleisesti ottaen kuuluu ennemminkin miehelleni kuin minulle. Pyykinpesu on minun luonnolleni liian hidasta, analyyttistä ajattelua (= jaksa saatana todellakaan katsoa, onko pesusetissä menossa hienoin valkoinen silkki paskaisen mustan puuvillan kanssa samaan syssyyn) ja organisointikykyä vaativaa (se viikkaus, aaarrrrghh!).

Ei - minun siivousalaani kuuluu vessojen ja lattioiden tehokas ja vihamielis-raivopäinen pesu sekä yliyököttävä, sitäkin raivopäisempi imurointi. Kaikesta paskaisuudesta ja paskamaisuudesta huolimatta raadan yleensä paljon mieluummin mainittujen toimintojen parissa kuin pyykkäämisessä. Se vaatteiden määrä uuvuttaa minut jo siinä vaiheessa, kun lataan niitä koneeseen, puhumattakaan puhtaiden rättien vuorista, jotka kasaantuvat, kasaantuvat ja kasaantuvat.

Mikä pirullisinta, katoaa pyykkäyksen yhteydessä joka kerta - JOKA kerta - jotain olennaisen tärkeää. Niin tälläkin kertaa.

Menin siis ja päätin vähän pyykkäillä (perkele!). Ladoin koneeseen Pakkauksen likaisia vaatteita ulkovaatteista lähtien ja heitin perään myös kaikki käsineet. Goretex-käsineitä emännällä on kahdet parit ja muistan vallan hyvin, kuinka heittelin huolettomasti molemmat parit samaan koneelliseen. "Saapa siitä tytsä sitten puhtaat käsineet päiväkotiin", muistan itsetyytyväisesti hymisseeni ja näin jo sieluni silmin tarhantätien arvostavat ja yllättyneet ilmeet, kun huomaisivat, että meidänkin kersan tumppuja näytetään pesuvedelle edes kerran vuodessa.

No, pyykkikasoja tuli ja meni, yksi joutui parisänkyyn, toinen kylppärin tasolle, kolmas saunan lauteille. Kodin hengetär -huumassani en osannut panna merkille jotain vallan merkillistä. Eli sitä, että ne kirotut käsineet olivat kadonneet kuin pieru Saharaan.

 Sunnuntai-iltana sitten hoksasin, etten löytänyt kumpaakaan hanskaparia, mutta en heti huolestunut. Projekti kun oli edelleen hiukka kesken ja puhtaita pyykkikasoja lojui edelleen siellä sun täällä - siitäkin huolimatta, että olin ainakin viisi jo selvittänyt ja pakannut kaappeihin. Ajattelin, että "Kyllä ne sieltä löytyvät, menköön tarhan käsineillä yhden päivän".

Yhdestä päivästä kasvoi kuitenkin kaksi ja sitten kolme. Keskiviikko-aamuna, viidennen vaatekaappeihin, sänkyjen alle, vihanneskoreihin ja jääkaappiin tehtyjen turhien täsmäiskujen jälkeen olivat mielessäni hellimät tarhantätien hyväksyvät hymyt vaihtuneet jo paheksuvaksi mulkoiluksi ja naamani harmaaksi.

Kun lopulta eilen illalla myönsin tappioni, ei ollut muuta kuin kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen olisi ollut se, että olisin tyytynyt alisuoriutujavanhemman osaan isolla A:lla ja käyttänyt pokkana päiväkodin lainavehkeitä kesäkuuhun saakka, jolloin Pakkauksen hanskat äkkiä olisivat löytyneet tyynyn alta tai kattilakomerosta. Toinen vaihtoehto oli pelata rahalla.

Valitsin kakkosvaihtoehdon. Kun aamulla heräsimme, emme lähteneetkään perinteisen pahantuulisina päiväkotiin vaan - TADAA - Prismaan (olimme muuten molemmat paljon paremmalla tuulella)! Siellä keräsin kokoon kunnon setin uusia käsineitä. Ostin kahdet Goretexit totta kai, mutta myös kumihanskat ja parit keväthanskat.

Nyt on tytsällä taas varustetaso kohdillaan. Rintaa röyhistäen marssin lapsoseni kanssa vasta kello kymmeneksi hoitopaikkaan ja lapoin päiväkodin lokeroihin hanskaa ja käsinettä aivan kuin olisin löytänyt Graalin maljan. Kehtasinpa vielä kovaan ääneen esitellä upeaa käsinevalikoimaa, jotta hoitajat taatusti pitävät minua pilkkopimeänä tapauksena.

Siitä vaan sitten uutta tavaraa kadottamaan. Ja katsotaanko muuten: ei vittu kulu viikkoa, kun ne helvetin "hävinneet" hanskat pomppaavat esiin jostain saunan lauteilta ja nauraa räkättävät paskaisesti päin naamaani.

Ottakaa te lukijat sentään opiksenne. Kuten jo alussa sanoin: jos ette ole synnynnäisiä paikkojen puunaajia ja pyykkimuoreja, niin älkää yrittäkö liikoja. Tulee vain paha mieli, menee maine hoitopaikassa ja vielä aivan turhat 40 Euroa hukkaan.

torstai 27. maaliskuuta 2014

Mie romahdin

Tänä iltana olen ollut täydellisen kyvytön asialliseen vanhemuuuteen.

Mainittakoon lähtökohtana, että tein pohjiksi töitä noin yhdeksän ja puoli tuntia. Kello puoli seiskaan mennessä olin aivan mitta täynnä  töitä, tiettyjen johtajien päsmäröintiä (vitun urpot kehtasivat vielä soittaa), eikä minua kiinnostanut minkään valtakunnan neuvottelu. Itse asiassa olin linnoittautunut työhuoneeseeni kuin Hitler bunkkeriinsa jo aamusta, enkä vastannut paskamaisiin meileihin tai meileihin ylipäänsä koko päivänä.

Noin yleisestikin ottaen olen ollut helvetin pahalla tuulella, kun ottaa huomioon, että tänään on sentään torstai.

Kun tulin kotiin, ilmoitin saman tien miehelleni, että äiti ei tänään ota osaa mihinkään perhetoimintaan. Samaan syssyyn totesin, etten tänä yönä aio tulla potkituksi ja hakatuksi joka tunti yöaikaan, kuten normaalimeno meillä on. Aion siis viettää exclusive-yön sohvalla.

Tiedotustilaisuuden jälkeen vedin hameen ja sukkikset jalasta, linnoittauduin sohvannurkkaan ja aloitin täydellisen keskittyneen viininmaistelun. Nyt takana on 3/4 pulloa ja fiilis huomattavasti lunkimpi.

Saa moralisoida jos haluaa, mutta minuapa ei paljon kiinnosta. Nimim. Viikonloppuna taas liukumäkeen tai jotain.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Jääkaappitarrat ja niissä piilevä nerous

Olen aina ihmetellyt, vaikken mikään kodinhoitaja olekaan, miksi lapsiperheiden päät sallivat jälkikasvunsa tunkea jääkaapin täyteen mitä karmeimpia tarroja. 

Tarrat eivät todellakaan kaunista jääkaappia oli se kuinka vanha tai uusi tahansa. Lisäksi ne on yleensä länttäilty pitkin poikin aivan kuin joku mahatautinen tarrakone olisi parkkeerannut jääkaapille ja oksentanut koko paskan pitkin ovia. Kaiken kukkuraksi tarroja on pirun vaikea riipiä irti, kun vaikkapa tulee asunnonmyynti tai vain totaalinen kyllästyminen eteen.

Eipä tarvitse ihmetellä enää. Luulen, että minut on nyt vihitty tarrojen liimailun salaisuuksiin. 

Tarroja kannattaa antaa penskalle ihan vaan siksi, että kun Pakkauksella on yksi tarrapaketti, tyyppi on hiljaa ainakin puoli tuntia. Sen verran kestää vähintään, että pienimmätkin tarrat on saatu nyherrettyä irti arkista ja tungettua kokonaisena tai rikki raavittuna jääkaapin oveen. Ja kun arkkeja on vaikkapa kolme, saattaa kulua tuntikin!




Tänä siunattuna aikana kukaan ei pakota minua oman elämäni meryl streepiksi ja näyttelemään sen seitsemää roolia per ilta. Ei tarvitse olla hevosta, prinsessaäitiä, hevosta pelkäävää rapua (???), merenneitoa, pelastaa penskaa kuvitteellisesta merestä, miekkailla kaukosäätimillä merellä tavattuja merirosvoja vastaan (vaikka kilttejä oommekin), matkustaa vaunuilla linnaan, pukea koruja, aurinkolaseja tai huiveja päällensä tai kannustaa "kerttu niskasta" voittoon hiihtomittelössä (helvetin Lahti!).

Kyllä sitä puiden, joulupukkien, sylikkäin kaatuilevien muumien, prinsessojen ja puutarhaelementtien sekasorron tästä hyvästä kestää. Ja btw, kuka sitä jääkaapin ovea nyt niin tarkkaan tuijottaa? Minä ainakin haen sieltä lähinnä kinkkuviipaletta ja oivariinia.

Eikähän tänne mitään vieraita voi muutenkaan kutsua, kun joka paikka on muutenkin yhtä hyvässä järjestyksessä kuin jääkaapin ovi. Eli eipä muuta kuin uutta arkkia kehiin.

lauantai 15. maaliskuuta 2014

Kuinka henki ja ruumis lannistuu

No niin! Toisin kuin jo hetken epäilin, en pukkaakaan koiranputkea vaan alan ilmeisesti olla viimein ja vihdoin siinä kunnossa, että pystyn katsomaan läppärin näyttöä ja jopa kirjoittamaan jotain.

Minulla katsokaas ei ollutkaan influenssaa eikä mitään muutakaan normivittumaista vaivaa vaan eksoottisen ekstremevittumainen munuaistulehdus. Ilmeisesti sinällään normivittumainen ja tuttu virtsatietulehdus oli päättänyt tällä kertaa naamioitua yhtä perusteellisesti kuin näkymätön mies niin, etten ollut huomannut alapäässäni mitään poikkeavaa. Enkä huomannut sairastuessanikaan. Podin vain helvetillistä päänsärkyä ja tajunnan räjäyttävää kuumetta.

Kun viimein raahauduin lääkäriin jo valmiiksi ärsyyntyneenä siitä, että pitäisi a) liikuttaa evänsä kotoa terveysasemalle, b) jonottaa, c) kuunnella sitä iänikuista "viinimarjamehua & lepoa" -liturgiaa, jouduin yllättymään perusteellisesti.

En ole koskaan kokenut yhtä perusteellista lääkätieteellistä interventiota. Viisikymppinen tohtorisetä meinasi pudota penkiltään, kun katsoi tietojani. Selvästikin ukkoraiskalla oli kielenpäällä jo sana "mustaherukkamehu", jonka joutuikin vaihtamaan lennosta "tulehdusarvo"-sanaan samalla kun käsi alkoi haparoida stetoskooppia ilmeisen tottumattomasti. Syvän epäuskon värittämällä äänellä lääkäri totesi, että arvot olivat melkein kaksisataa. Kun kysyin, missä niiden normaalisti pitäisi olla, sain kuulla että alle kymmenen. Vielä tällöinkään en ymmärtänyt mitä oli tulossa. Vasta kun lääkäri kehotti tilaamaan taksin sairaalaan ja äkkiä sittenkin, tajusin, että en ehkä heti pääsisikään takaisin kotipeiton alle itsesääliä potemaan.

Siitäpä sitten reissuun. Päivystys talutti minut suorinta tietä makuuasentoon ja sitten alkoi show isolla S:llä. Verta sain luovuttaa litratolkulla, päätä kuvattiin varjoaineilla ja ilman ja mikä riemukkainta, pääsin selkäydinnestenäytteenottoon, jossa minua piinasi kaksi nuorta lääkäriä, jotka eivät saaneet piikkiä kunnolla nikamien väliin, vaikka yrittivät kolme kertaa (leimahteli silleen kivasti jaloissa ja selässä, kun selkäytimeen runnottiin vierasta esinettä väärin päin tai jotain). Lopulta tuli anestesialääkäri, mutta koska selkäranka vuoti jo verta, sain kunnian antaa uuden näytteen vielä seuraavana päivänä.

Kotiin ei kuulemma ollut mitään asiaa, joten makasin sairaalassa kolmisen päivää. Ja taas testattiin, mitattiin ja otettiin verta. Kun viimein sain luvan lähteä kotiin, lykättiin mukaani semmoinen setti antibioottia, että olin yli viikon yhtä virkeä kuin koomapotilas. Taivaallinen ihme on, että jaksoin ylipäätään vessaan vääntäytyä ja vältyin vaipoilta.

Tänään sitten yliarvioin kuntoni räikeästi ja lähdin ensimmäistä kertaa ulkoilemaan. Yksin olisin vielä saattanut selvitäkin, mutta minäpä päätin reippaana tyttönä ottaa tyttäreni mukaan. Arvatkaa, menikö hermot. No totta helvetissä meni. Molemmilta.

Pakkaus ei tuntenut mitään armoa toipilasstatustani kohtaan vaan antoi palaa täysillä kuten tavallista.
Jo pukiessa kaikki meni päin helvettiä: "ÄITIIII! TAKKI ENSIN JA PIPO VASTA SITTEN! ÄÄÄ! TARHASSA AINA LAITETAAN TAKKI ENSIN!" Sähähdin rakentavasti otsa kylmää hikeä puskien, että "Ne ei tarhassa tiedä mitään" ja tungin kauluripipon ipanan päähän kuin olisi jo.

Kun pääsimme ulos, ilmeni useita ongelmia. Vaikka tiedän penskan kävelevän Lahden kaupungin päästä päähän ilman mitään ongelmia (näin olen tarhantädeiltä kuullut), alkoi jo kolmen saden metrin päästä jo se tavallinen äidin tahallinen kiusaaminen: "ÄITIIIII!! MÄÄ EN JAKSA KÄVELLÄÄ! MÄÄ HALUUN SYLIIN!" Kun olin tehnyt mölyapinalle säihkyvän selväksi, että minulla ei todellakaan ollut kuntoa roudata 20-kiloista taakkaa, pääsimme Teboilin kahvilalle saakka. Erehdyin viemään Pakkauksen vessaan, jossa löytyi uusi ongelma: "ÄITIIII! MULLA EI OO PIKKAREITAAAA! ÄÄÄÄ! PYLLY TUNTUU IKÄVÄLTÄ!" Tyyppi oli ilmeisesti sukkiksia vaihtaessaan kiskaissut myös alkkarit veks.

Tätä urputuksen aihetta ja monia muita sain sietää loppumatkan. Ei ollut pikkareita, ääää, sukkikset oli huonosti, äää, hanskat oli huonosti, äää, mää en jaksa kävellä kun pylly on huonosti, ääää, äiti mää haluun pitää kädestä, ääää, äiti mää en haluu pitää kädestä, ääää, mää haluun juosta, äää, mää en jaksa juosta, äää, ota syliin, äää ja sitä rataa. Pää hiessä ja syke sadassaviidessäkymmenessä puskin eteenpäin ja yritin esittää kuuromykkää, jotta henkeni ei olisi romahtanut yhtä traagisesti kuin ruumiini aiemmin.

Nyt olemme viimein päässeet takaisin kotiin. Minä olen maastoutunut kotisohvalle ja välttänyt hiuksenhienosti valkotakkiset herrat eikä Pakkauksenkaan peffa enää tunnu ikävältä. Huomenna parantelen taas itseäni totutumpaan tapaan ja esitän sohvalta käsin Tuhkimon ilkeää äitipuolta. Ettei tarvitse ajautua ilkeäksi oikeaksi äidiksi.

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Tauti ja totuus

Ihanan sikalentsun lisäksi tarvitsee äiti viikonlopun kunniaksi tietysti vielä kannustavaa palautetta.

Kun minä makasin sairaspedillä, kuulin kuinka ukkoni tarjosi Pakkaukselle välipalaksi Paula-vanukasta. Tyypillistä ja paheksuttavaa miesten mutkat suoriksi-ajattelua tuhisin itsekseni, mutta pää oli liian kipeä huutamiseen (Teen tuota tietenkin itsekin, mutta minähän olenkin nainen ja äiti.).

Vähän ajan kuluttua kuului (yllättäen):
"Isi, mää haluun toisen!"
"Et sä ny toista saa. Ei herkkuja voi koko aikaa syödä. Silloin ei kasva isoksi."
"MUT MÄÄ HALUUN!"
"Jos syö vaan herkkua niin ei kasva kuin leveäksi."
"Mut mää haluun olla leveä!"
"Ei. Nyt syödään jotain muuta."
"ÄÄÄÄÄÄ!"

Seurasi pieni tauko. Sitten:

"Iskä!?"
"No mitä?"
"Onkse äiskä syöny pelkkää herkkua? Kun se on niin leveä….?"

Yläkerrasta kuului kummaa ääntä kuin joku koni olisi tukehtumaisillaan.
Sitten mieheni: "KUULIKSÄ?!"

NO EN OLLENKAAN. Kiitti vitusti.

Ja tiedoksi vaan, että MÄÄ EN OO ENÄÄ KENENKÄÄN KAVERI!!!!! Haudatkaa johonkin tuntemattomien ja unohdettujen hautuumaalle.

Emäporsaan influenssa

Nyt ei sitten kannata luottaa tämän tekstin sisältöön millään tavalla, koska olen täydellisen syyntakeettomassa tilassa. Minuun on iskenyt sikainfluenssa á la emäporsas ja makaan neljättä päivää eristettynä ja karanteerattuna alakerran makkarissa.

Tämä on takuusti joku hyvien äitien haltijattarien kosto siitä, että aina välistä tässä rutiinirumbassa minä tosiaan toivon, että saisin häipyä alakertaan vaikka vain pariksi tunniksi töitten jälkeen. Älkää te tehkö tätä virhettä. Tai jos teette, niin pyydätte mielessänne anteeksi polvillanne ja kyynel silmässä.

Tässä taudissa kyllä saa maata. Ja oikein täpöllä. Mutta iloa siitä ei ole minkäänmoista.

Kuume on tiukuttanut ensimmäisinä kahtena päivänä iltaisin 39,5:ssa ja aamuisinkin yli 38 asteessa. Päätä, silmiä ja niskaa särkee niin, etten uskalla liikahtaa. Ja kun en uskalla liikahtaa, johtaa se siihen, että jo muutenkin särkeviä lihaksia alkaa särkeä lisää. Ja kun lopulta häviän taistelun ja liikahdan, pää räjähtää Dresdenin pommitusta muistuttavaan painajaismaiseen kaaokseen, lihakset huutavat hoosiannaa ja kurkkuun pyrkii oksu. En nuku, en syö, en lue, en katso teeveetä. Mutta juotua on tullut varmasti jo koko Vesijärven tilavuutta vastaava nestemäärä.

Sitten täytyy tietysti yrittää varmistaa, etteivät muut saa tautia, joten Pakkaus pitää pitää käsivarren päässä, mikä aiheuttaa sydäntäsärkevää nyyhkytystä ja uhmakasta "Sä et oo enää mun kaveri!"-karjuntaa.

Ihan helvetin hienoa.

Jos nyt kirjoitin jotain aivan täyttä uuppa-duuppaa, niin yritän lohduttaa, että soitin toissapäivänä ukolleni naapurihuoneeseen, kun en muistanut, että hän on kotona. Jatkoin puhelua aivan pokkana siihen asti kunnes mieheni huomautti olevansa aivan vieressä ja vaikka ääni tulee seinästä läpi aivan selvästi. Lisäksi olen metsästänyt kuumeisesti kännykkääni useaan otteeseen vaikka se on ollut a) kädessä b) olen juuri laskenut sen kädestäni c) se on ollut vieressäni patjalla (Kännykkää täytyy metsästää, jotta näen mikä vuorokaudenaika on, mitään muuta silläkään ei juuri jaksa tehdä).

Parempia vointeja teille kaikille sinne jonnekin.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kumpi voittaa - äiti vai isi?

Nyt kun eletään urheilun kulta-aikaa, käydään meilläkin kiivasta taistelua siitä, kuka on ykkönen - äiti vai iskä.

Itse kuvittelin jo olevani kultakannassa kiinni, kun kuuntelin ukon ja Pakkauksen kiivasta kahinaa pari päivää sitten. Olin kovin polleata pimua, kun kuulin, kuinka ukollani meni hermo penskan jatkuvaan mölinään ja huonostikäyttäytymiseen ja mitä siitä seurasi.

Pakkaus kirkui raivoissaan, että "MÄÄ TYKKÄÄN VAAN ÄITISTÄ! SÄÄ OOT ISKÄ IHAN TYHMÄ! MÄÄ EN TYKKÄÄ SUSTA, EN TYKKÄÄ! MÄÄ HALUUN ÄITIN!!"

Ai että tuntui makealta nousta jokapäiväisen alemmuudentunteen suosta äitien kirkkaaseen kärkijoukkoon. "Jotenkihan minä olen tämän hyvän ansainnut", päästin itseni ajattelemaan ja haaveilin, kuinka helvetin hyvä äiti minä sitten kuitenkin olen. Epäilinpä jopa, että mieheni oli varmasti tehnyt jotain väärin ansaitakseen mokoman epäluottamuslauseen.

Selväähän se sitten oli, ettei sieltä korkeuksista ollut muuta tietä kuin alas - ja kovaa kyytiä sittenkin. Jo seuraavana päivänä sain jääkylmää vettä niskaan. Kesken päivällisvalmisteluiden ajauduin diplomaattiseen kriisiin tyttäreni kanssa ja tulos oli kovin samanoloinen kuin edellispäivän ottelu isän ja tyttären välillä. Suosikki vain oli vaihtunut.

Koska Pakkaus ei saanut kaivaa laatikosta veistä, päätyi pikkuämmä raivoamaan, että "ÄITI SÄÄ OOT IHAN TYHMÄ! MÄ EN TYKKÄÄ SUSTA, MÄÄ MEEN ALAKERTAAN ISIN LUO!!!!"

Kun olin kuunnellut sitä perkeleen parkumista viisi minuuttia, meni minulta pälli - toisin kuin miehelläni. Niinpä karjuin urku auki alle nelivuotiaalle totuuksia tyyliin "EN MIEKÄÄN JAKSA SINUA!" ja "MEE VAAN!"

Että silleen. Kuten urheilukisoissa epäonnistuneella urheilijalla usein, on minullakin selitys, jos joku vaan haluaisi haastatella: "Tein parasta mahdollista omaa suoritusta ja tällä kertaa se ei riittänyt. Ei voi mitään. Tsori."


lauantai 15. helmikuuta 2014

Vahva nainen

Olympialaisten tiimellyksessä Pakkauskin on intoutunut kuvaamaan feminiinistä voimaa!

Ensin iskä meni kertomaan, että tulossa on tänä iltana "lentureita". Pakkaus on meidän suussamme kulkenut nimellä "lenturi" koko nuoren elämänsä, koska vakioviihteeseen on näihin päiviin saakka kuulunut se, että ukkoni nostaa kersan metrin pituisten käsivarsiensa varaan ja pitää "lenturia" näin ilmassa. Se oli helppoa vielä, kun penska oli 2 kk vanha. Nyt, kun ipana on lähes neljävuotias ja isänsä lailla pelkkää käsivartta ja säärtä, on ilmassa kannatteleminen ja koikkelehtiminen jo lähes mahdotonta.

Joka tapauksessa Pakkaus tunnistaa tietysti termin "lenturi". Kun mieheni tänään mäkihyppykisan aikana innostui vaahtoamaan oikeista "lentureista", jotka hyppäävät tornista, oli tyttäremme haltioissaan. Hän seurasi mykistyneenä mäkihyppääjiä ja täysin tiedostamattomasti nosti kätensä ylös ja oli ponnistavinaan.

Mieheni itki jo suurin piirtein verta sen vuoksi, että oli mahdollisesti istuttanut lahtelaisen urheiluhulluuden ja vieläpä mäkihyppyhulluuden kupeittensa siemeneen.

Kului sitten siinä muutama minuutti ja alkoi taidetuokio. Tuloksena oli seuraavaa:

Pakkauksen prinsessalla on take away -linna, joka epäilyttävästi muistuttaa kirkkoa.

Ja mikäkö tämä on? Se on prinsessa, joka vetää perässään liikkuvaa linnaa. Tietenkin, jos ette pöljät heti tajunneet.

Suvussani on painonnostajia, joten ehkä geeniperimä kuitenkin voittaa olympiahuuruiset tunnelmat. Ei sillä, että olisin välttämättä yhtään sen onnellisempi. Muistissani on vielä kammottavat mielikuvat DDR:n tai Bulgarian "tytöistä" painoja nostelemassa.

Yritän siis vakuuttaa itseni siitä, että Pakkaus tulee hylkäämään urheilun 15-vuotiaana (kuten äitinsä) ja siirtyy taiteeseen (toisin kuin minä). Parempi taivaanrannan maalaajakin kuin doupattu Irma-Jorma.

torstai 13. helmikuuta 2014

Rajapyykkejä

Tämä on ollut merkittävä päivä kahdella eri tavalla.

Ensimmäinen tapaus, jossa havaitsin jotain olevan perustavanlaatuisesti toisin kuin ennen, tapahtui aamulla. Pakkaus heräsi johonkin kirotun aikaiseen kellonlyömään kuten esmes  kello kuusi kolmekymmentä (perkele) ja pudisteli myös minut hereille. Kun suostuin raottamaan silmäluomiani sen verran, että silmämuna pilkisti välistä, valitti mukula minulle, että "Äiti, mun massu on kipee!"

Aivoni skannasivat kuin automaatti tyttäreni olemusta. Kovin vaikutti mahasairas virkeältä, kuumetta ei ollut ja jaksoi mokoma valittaa vielä siitäkin, etten heti noussut hampaidenpesusessioihin (saatana). En siis huolestunut.

Toisin olisi ollut kaksi vuotta sitten. Tuonaikaisen äidin ollessa puikoissa olisimme varmaan porhaltaneet piipaa-autolla jo hyvää kyytiä kohti keskussairaalaa.

Toinen samanlainen rajapyykkitapaus sattui illalla.

Pakkaus piirteli lattialla itsekseen ja kertoili kummallisia tarinoitaan, joissa lehmät suuttuvat prinsessoille ja ketut uivat meressä. Hetken päästä ipana heittäytyi luovista hommistaan luokseni. Huomasin, että kersalla oli nokka punaisena. Hinkkasin siis vasenta nokkareikää (aiheutti muuten suurta hilpeyttä, jos joku hupivinkkejä kaipaa) ja nuolaisin. Osin maistoin värikynää, mutta osin ehkä verta.

Kun aikani olin asiaa tutkinut, totesin, että vertahan siltä nenästä oli vuotanut. VIIMEISTÄÄN tässä tapauksessa olisin kaksi vuotta sitten kutsunut ambulanssin poikineen ja karjunut lääkäreille niin, että olisivat korvat soineet. Vaan en enää tällä kertaa.

Kuin itse tyyneys totesin miehelleni, että "Se ilmankostutin pitää pistää tytsän huoneeseen" ja vein ipanan nukkumaan kuin ei mitään.

No okei. En minä aivan levollisilla mielin ole, mutta jos tyyppi syö, juo ja nukkuu kuin enkeli (muusta käytöksestä ei voi moista kyllä sanoa), niin en jaksa uskoa, että Pakkausta hengenvaara uhkaa.

Ei voi olla totta. Mikä minussa on vialla? Olenko minä kehittynyt äitinä? Ja onko tämä suunta parempi vai huonompi? Kertokaa!

lauantai 8. helmikuuta 2014

Yöpoukkoilua ja paskan lentoa

Johan tätä riemua taas riittikin. Varmasti suurimmaksi osaksi sen takia, että äitini oli kyläilemässä. Nyt on taas tärähdetty arkeen, niin että häntäluu murtui.

Olen luullut tekeväni työkseni tavallista päätetyötä, mutta olen ilmeisesti selkärangallinen käärmenainen ja kiemurellut itseni sellaisille mutkille, että enää eivät auta edes lääkkeet. Fysioterapiaa pitää odottaa keskiviikkoon, ja relaksanteista ja kipulääkkeistä huolimatta jo nyt on a) selkä, niska ja pää paskana (jumissa koko kalusto), b) suoli paskana; se tosin ei ole "jumissa", pikemminkin vaarallisen aktiivinen (=en uskalla lähteä edes kauppaan).

Tämän vuoksi olen nukkunut jo koko viikon toooooodella huonosti. Viime yö sitten vain kruunasi kaiken. Simahdin rankan viikon jälkeen lääkepöllyssä (=relaksantit) jo seiskalta ja heräsin yhdeltätoista siihen, että megalomaaninen varpusparvi teki tuloaan valon nopeudella. Syöksyin vessaan. Siellä sain sitten istuakin seuraavan tunnin. Tuli ihan synnytyshommat mieleen, vaikka tällä kertaa ei juuri tarvinnut ponnistella. Kivaa? NOT.

Kun olin sitten saanut persreikäni vereslihalle, yritin nukahtaa uudelleen. Onnistuinkin jossain vaiheessa, kunnes seuraava pesue herätti neljän maissa tekemään uutta vessarynnäkköä. Vatsaani särki, silmiäni särki ja selkääni särki. Palasin koitoksen jälkeen takaisin sänkyyn. Ja tässä erityisen siunatussa vaiheessa päätti Pakkaus herätä.

Kaikki kunnia penskalle siitä, että hän ei sanonut yhtään mitään ainakaan tuntiin, vaikka tiesin hengityksestä ja elkeistä, että tyyppi on hereillä. Lopulta, kun itse suhahdin, että "Koita nukkua", alkoi supatus. "Äiti, tiäks et ne prinsessat meni lehmän päälle ja sitten niihin paistoi aurinko", tarinoi satutäti joskus viiden aikaan. Samanlaista löpinää tuli taukoamatta tuutista ja mietin jo, pitäisikö nuo mielikuvituksen hedelmät äänittää, sillä sen verran absurdia oli meno prinsessalandiassa.

Kun kello läheni puoli kuutta, sain neronleimauksen. Olin jo juoksuttanut tytön pissalle ja juomaan vettä (Osaa jo oikein hyvin kummatkin ilman äitiä, kiitos laiskuuteni, hurraa!), kun tajusin, etten ollut konkreettisesti nähnyt, miten iltatoimet oli hoidettu. Epäilyksen siemen kasvoi päässäni. Aloin uumoilla, että ukkoni oli päättänyt päästä helpolla ja antanut tyngän vetää iltapalaksi navan täyteen pelkkiä naksuja ja sipsejä.

Epäilykseni vahvistui tiedoksi, kun kysyin: "Onksulla nälkä?" Hetken hiljaisuus ja sitten varma vastaus: "ON. Kova nälkä."

Eipä siitä sitten muuta kuin yöpalalle. Tytsä väänsi jälkiuunileipää ja jogurttia naamaan kuin viimeistä päivää samalla kun minä väänsin vessassa paskaa.

Tässä raossa ukkoni poukkasi menoa ihmettelemään, jolloin mukula tirautti pienet dramaattiset itkut. "Iskä, mul on kova nälkä!", ulisi drama queen ja minä mulkaisin miestäni niin  pahalla silmällä kuin kivuliaitten vessaorgioiden jälkeen pystyin. Herra ymmärsi vetäytyä takavasemmalle ja vähän äkkiä.

Kuten arvelinkin, juustonaksupussi oli tyhjää täynnä ja koska olen salapoliisina Poirotin tasoa, ei tarvittu paljoa tajuamaan, että Pakkaus oli vetänyt koko setin naamaansa. Mieheni kun ei katsokaas tykkää juustonaksuista.

Kun pääsimme takaisin sänkyyn, nukahti lapsukainen heti. Vaan en minä. Pyörin ja kierin, kävin yöaamutupakalla, pyörin lisää ja tunsin kuinka kättä särki. Ja mahaa.

Eipä siinä sitten mitään. Kello tuli puoli kahdeksan ja Pakkaus nousi kuin vieteriukko sängystä, vaikka olin elätellyt toiveita siitä, että yöajan toiminta olisi pidentänyt unentarvetta.

Tässä sitä sitten on haahuiltu koko ihana vapaapäivä: silmiä särkee, selkää särkee ja persreikää särkee - edelleen. Nyt olen päättänyt, että tämän yön relaksantiksi täytyy riittää luonnontuote: olut. Hyvää yötä.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Pupupollari pelastaa

Olen tietenkin tiedostanut jo kauan aikaa (n. 3,5 vuotta sitten), että olen lapsenkaitsija ja -vahti jumalan armosta. Muunlaista vartijatyötä ei minulle vielä ole onneksi langennut. Ennen kuin tänään.

Tähän uuteen rooliin minut johdatti tietenkin suuri suuni, jota en koskaan osaa pitää kiinni oikeassa paikassa. Niinpä menin ja ihmettelin ääneen, mikä pikkuämmällä oli hätänä, kun tämä reuhtoi pitkin kämppää ja karjui "APUA APUA APUA!"

Pakkaus pysähtyi kuin seinään ja näin naamataulusta selkeästi sen hetken, kun tytsällä välähti. Tajusin tietenkin heti joutuneeni vaikeuksiin ja että olisi kannattanut pitää taas kerran se turpa rullalla.

"Mää leikin Oktonauttia ja mulla on kova hätä", ilmoitti Pakkaus, nappasi lelulootastaan jotain ovela ilme naamallaan ja liimautui sitten kylkeeni kuin täi tervaan. Ennen kuin ehdin tajuta, mitä oli tapahtunut, oli ipana länttäissyt päähäni tämän:




Seurasi roolituksen kuvausta: 
"Mää oon Oktonautti ja mua ajetaan takaa! Sää oot Pupupoliisi ja pelastat mut." 
"Okei", vastasin varovaisesti, sillä olin aika helvetin vakuuttunut siitä, ettei siinä ollut kaikki. 

Eikä tietenkään ollutkaan.

"Ja nyt paat ne päälle!", komensi ipana. 

Kärsimättömästi huokaillen ja kädet pitkästyneesti lanteilla Pakkaus sitten seurasi, kun kaivoin korvat päästäni, näpsäytin valokatkaisimen päälle ja palautin hökötyksen päähäni.

"No niin", minä totesin toiveikkaalla äänellä, kun päässäni oli pinkit kimaltelevat pupukorvat, jotka välkkyivät kuin diskopallo Phuketin menomestassa.

"No niin!", vahvisti Pakkauskin. 

Töllötin pimatsua ja odotin, että "Apua!"-huudot alkaisivat taas ja voisin ilmoittaa pelastavani Oktonautin. Mutta eihän meidän mussu sellaista mielikuvituksettomuutta suvainnut. 

"Äiti! Sää oot PUPUPOLIISI!", valisti Pakkaus minua jälleen ihan kuin minun sen perusteella pitäisi ymmärtää tehdä jotain itsestäänselvän ilmiselvää.
"Mitä?", minun oli pakko kysyä, tyhmä kun olen.
"Äiti! Sää oot PUPUPOLIISI! Sun pitää sanoa PIIPAA!"
"Aijaa", minä nyökyttelin vaisusti. 
Ja sitten mentiin.

Pakkaus juoksi ympäri olkkaria ja ulisi kovaa ja korkealta "APUA-APUA-APUA".

Ja minä, keski-ikää lähestyvä nainen (Huom. 40 ei ole vielä keski-ikää) jumitin sohvalla räikeästi välkkyvät pupupollarinkorvat päässä ja huusin yhtä kovaa "PII-PAA-PII-PAA-PII-PAA". 

Onneksi eivät kollegat työelämästä olleet näkemässä. Olisi saattanut urauskottavuus kärsiä.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Naisellisia elkeitä

Tänään piti jäätyä suolapatsaaksi kuin Lootin vaimo, ettei olisi päässyt paskainen räkänauru.

Pakkaus murjotti tuossa sohvalla äsken oikein suuren maailman tyyliin, koska mummon löytämä Juniori-kanava oli vaihtunut aikuisten ihmisten kanavaksi. 

Tyyppi hakkasi naama rutussa sohvaa ja esitti parhaan performanssinsa taidekokonaisuudesta, joka sekoittaa tehokkaasti teeskenneltyä surua, vihaa ja itkua. Väliin huudettiin "Mä oon SURULLINEN" ja sitten esitys jatkui ulisemalla. Tekokyynel vuosi, naama punoitti, kulmat olivat rutussa. 

Asiaa ei auttanut minkään tason äidillinen vastaisku. Ei tyynnyttävä lohdutus saati uhmakas komentelu.

Lopulta päädyin silittelemään Pakkauksen tukkaa suhteellisen poissaolevana (olen kehittynyt ulinan kuuntelun mestariksi) ja lätisemään jotain siihen tyyliin, että "Kuule kun kaikilla pitää olla aikaa katsoa omia juttujaan, ja sie olet saanut kattoa jo ihan tarpeeks sitä Junioria".

Seurasi syvällinen naisellinen keskustelu, jonka lopullista suuntaa en olisi osannut arvata, vaikka olisin saanut viiden pisteen vihjeen ja lahjakortin Tiina Jylhän kauneusklinikalle Viroon.

Pakkaus: "ÄITI. Älä silitä mun tukkaa!"
Äiskä: "No miksi?"
Pakkaus: "No kun se on sähköinen!"
Äiskä: "Eihän toi oo sähköinen. Ihan vähän vaan. Laitetaan huomenna taas hoitoainetta."
Pakkaus:"Älä koske siihen mun tukkaan!!!"
Äiskä: "Okei okei. Mut ainahan sie tykkäät silittämisestä!"
Pakkaus: "UUU-ÖÖÖ-BYYY. En tykkää, kun mä en oo käyny parturissa!!!!"
Äiskä: "MITÄ?"
Pakkaus: "Mun tukka on ihan HIRVEE!"
Äiskä: MITÄ?"
Pakkaus: "KUN MUN TUKKA ON IHAN HIRVEE!!!! ÄÄÄÄ-BYYY-ÖÖÖÖ-YYYY!!!"

Voisin lyödä vaikka tonnista vetoa, että en ole itse osannut laukoa tuollaisia kommentteja kampauksestani kolmivuotiaana. 

Saatanan barbiet ja prinsessat. Ne muovinuken perkeleet hiipivät tasan varmasti meidän makkariin joka yö ja supattavat uniseen korvaan inhottavia ulkonäkökeskeisiä sössötyksiä. Saattaa olla, että lähiaikoina joutuvat prinsessat hirteen elleivät jopa roviolle. 

perjantai 24. tammikuuta 2014

Manipulaation ja geeniperimän onnellisia tuloksia

Toistohan on kuulemma yksi tehokkaimmista keinoista oppia. Luulin jo, että tämäkin on paljasta paskapuhetta ja urbaania legendaa, mutta nyt näkyy valoa tunnelin päässä. Eilen nimittäin sattui sumaan kaksi suurta menestystarinaa.

Ensin kuulin sivusta, kuinka Pakkaus kävi isänsä kanssa keskustelua teemasta lempiväri.

Kuten olen tänne traumatisoituneena ja tuohtuneena tilittänyt, on Pakkaus imenyt epäterveitä vaikutteita tarhasta, sukupuolirajoittuneilta ihmisiltä ympäriltään (sis. saakelin mummot, tädit, kummit yms.) ja herra ties mistä sisäänrakennetusta systeemistään ja palvonut viimeiset kaksi vuotta aktiivisesti sian...anteeksi vaaleanpunaista.

Mutta eilenpä oli eri ääni kellossa. Terve manipulatiivinen asenteeni tyyliin "Juu, kyl SIE saat tykätä vaaleanpunaisesta, mutta ÄITI ei tykkää! Äitistä vaaleanpunainen on yöks!"on selvästikin alkanut tuottaa hedelmää.

Tyytyväisenä silmät näennäisesti kirjassa nimittäin kuuntelin iskän ja ipanan keskustelua.

Pakkaus (piirtämässä): "Mä en tykkää vaaleenpunaisesta!"
Isi: "Ai miksi et? Sehän on sun lempiväri!"
Pakkaus: "EIKÄ OO! Äitikään ei tykkää vaaleenpunaisesta!"
(Sisäinen minäni: HAHAA-HOHOO-HAHAA!!!)
Isi: "Mut kyllä SÄ saat tykätä mistä väristä haluut!"
Pakkaus:"Joo mut mä en tykkää vaaleenpunaisesta. Mä tykkään valkoisesta."
(Sisäinen minäni: HAHAA-HOHOO-HAHAA!!!)

Valkoinen lempivärinä oli kyllä yllättävä veto. Mutta ei haittaa mitään - minun puolesta Pakkaus saa tykätä vaikka paskanruskeasta. Parempi sekin kuin läpälälly, ylitarjottu ja sukupuolinormitettu vaaleanpunainen.

Seuraava onnellinen perhehetki koettiin sitten illalla ennen nukkumaanmenoa.

Seisoin helvetinmoisen kaaoksen reunamilla kuten tavallista ja valmistaudun kiikuttamaan miljoonia romppeita minikokoisesta legosta jättimäiseen pehmopingviiniin Pakkauksen romunurkkaan, koska muuten olohuoneen lattialla ei kerta kaikkiaan voi kävellä (muuten mitään saatana tietenkään siivoaisi).

Nythän asia on niin, että en TODELLAKAAN enää ala yksin raivaamaan penskan sotkuja, kun pikkuämmästä on sukeutunut jo täysin pätevä piikaihminen. Tähän mennessä tytsä on jopa osoittanut pelottavaa intoa kaikenlaista siivousta, järjestämistä ja organisointia kohtaan.

Näköjään tästäkin vinoumasta on päästy ja laiskaperse siivousvihageeni on viimein alkanut vaikuttaa. Kuten olla pitääkin. Niinpä inhottua toimintaa edelsi varsinainen äiti-tytär-jupakka ja -suukopu.

Äiti: "No nii, tuu siivoaan äitin kans."
Pakkaus: "Emmä jaksa."
Äiti: "Joo en miekään, mutta sie ite täälä oot leikkiny ja sotkenu."
Pakkaus: "Älä komenna mua."
Äiti: "Miehän saan komentaa! Mie oon sinun äiti! Ja äidit saa komentaa."
Pakkaus: "ÄÄÄÄÄÄ!!"
Minä: "Ala siivoaan!"
Pakkaus (sovittelevasti):"Mää katon tässä vieressä, kun sä siivoot jooko?"
(Sisäinen minäni silmämunat muljahdellen: MITÄ VITTUA???!!!!!111)

Kun toivuin hetkellisestä ällistyksestä moisen röyhkeyden edessä, jatkui keskustelu:

Äiti: "EI KÄY. Kun sotkee, niin myös siivoaa."
Pakkaus: "ÄÄÄÄÄ!! Sää oot ihan typerä, ääää, byyy, öööö!!!"
Äiti: "Ite oot. Ja lopeta tuo ulina. Ja hommiin siitä."
Pakkaus: "Ääää! Öööö! Byyy!"

Mölinästä, ulinasta ja tekoitkusta huolimatta tyyppi alkoi poimia romuja nurkkaan. Siinä sitten keräilimme lattian jonkinasteiseen kävelykuntoon nokka norsunvitulla molemmat ja urakan lopussa minä olin niin maan perkeleen tyytyväinen.

Näin sen olla pitää. Siivousta vihataan meidän perheessämme. Piste.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Julkinen salaisuus julki tai Miten kepsutti parantaa elämää?

Tässä on aihe, joka on saanut minut nyt katkeroitumaan syvästi.

Arvuuttelin ihmisiä FB-puolella siitä, mikä on 3-vuotiaan lempiruokaa ja päädyin toteamaan, että jokaiselle (kokeneelle) äidille on päivänselvää, että ketsuppi (tai meillä "kepsutti") pelastaa aterian kuin aterian. Tietenkin tiesin asian jo itsekin, mutta kolme vuotta siihen meni. Kolme vuotta!

Miksi minulle ei jumalauta tätä tietoa jaettu heti kättelyssä neuvolassa, häh? Tai jos asia on jotenkin ravitsemuksellisesti muka arka aihe, miksei tätä lukenut synnäreille tulleissa onnittelukorteissa, vaikka silleen salavihkaa "Onnea ihanasta nyytistä! Ps. Muista puolen vuoden päästä ketsuppi!"?
Kyllähän tämmöinen julkinen salaisuus täytyy jakaa!

Tissittelyn jälkeistä aikaa olisi huomattavasti ja monella tapaa helpottanut se, jos penska olisi imuroinut jokikisen ruokalajin kaalikääryleestä lipeäkalaan ja pyytänyt vielä lisää.

Tämän ihanuuden sijasta olen saanut luututa lattioita, pöytiä, ikkunoita (saatana!) ja jynssätä itse ipanaa sen jälkeen, kun paskanmakuiseksi luokiteltu kasvissose on ruutattu ulos naamasta helikopteriefektillä pitkin keittiötä.

Eikä siinä vielä kaikki. Olen esiintynyt energisemmin kuin Elastinen ja tehnyt temppuja kuin aikamme Houdini, jotta saisin mättöä mukulan naamaan. Olen laulanut, huijannut ja jumpannut. Lusikka on joutunut vuoroin junan, vuoroin piipaa-auton ja vuoroin lentokoneen rooliin. Onpa se esittänyt eri eläimiäkin, joilla on kiire talliin/navettaan/lättiin.

Ja mitä minä tästä kostuin? Pari nyrpistellen mussutettua lusikkaa ja miljoonia menetettyjä tunteja.
Älkääkä vain helvetti soikoon ruvetko selittämään, että "kyllä se sit syö kun on nälkä". Minä en kuulu niihin zeniläisiin äiteihin, joka tuohon uskovat (tai kykenevät uskomaan).

Minä sanon teille: Nyt kun olemme kepsutin löytäneet, me emme siitä luovu!
Emme vaikka pataljoona pekka puskia tulisi tänne huutamaan ja haukkumaan. Onhan kyseessä sentään tuote, jota voi ruutata minkä ruoan päälle tahansa (myös lihakeittoon) ja joka saa innon pilkahtelemaan Pakkauksen silmissä heti, kun kepsuttiannosta edes ehdottaa.

Kiintymysvanhempien ja imetystukijoiden yhdistyksen rinnalle minä kyllä perustan kohta Äidit Ketsupin Puolesta ry:n.

Eikä muuta kuin Heinzin tai Felixin isoin leka pöytään ja nauttimaan!



sunnuntai 19. tammikuuta 2014

"Kuka hullu minut sinne kutsui?" eli Vuoden Mutsi 2 -julkkarit

Nyt kuuluu kummia! 

En tiedä mistä lottoarvonnasta Otava oli repäissyt sähköpostiosoitteeni, mutta minulle siunaantui kutsu Project Maman ja Salamatkustajan Vuoden Mutsi 2 –kirjan julkaisutilaisuuteen. Pääsin jopa paikallekin, koska minulla oli täydellisenä onnenkantamoisena samana päivänä ja juuri ennen tilaisuutta työpalaveri Helsingissä. 

Aihe kun oli mikä oli ja kellokin vasta kaksi (päivällä), tarjolla ei ikävä kyllä ollut samppanjaa, ja jaloissa pyöri paskahousuvaihetta eläviä penskoja. Tätä shokkia sentään lievensi kahvi ja erittäin hyvä piirakka. Molempia mussutin asiaankuuluvalla hartaudella, sillä eihän sitä joka päivä ilmaiseksi mitään saa.

Mikä tietysti parasta, sain myös Vuoden Mutsi 2-kirjan ilmaiseksi. Kävin ahdistelemassa Otavan edustajaa aiheesta  ja kun minulle armollisesti ilmoitettiin, että ”lehdistökappale on ilmainen ” (tähän päivään mennessä en tiennytkään, että kuulun lehdistöön), kuulutin kovaan ääneen, että ”Hyvä hyvä, nyt tulee positiivinen blogipäivitys!”. Emäntärukka katsoi minua hieman pelokkaasti hymyillen, joten arvelen, että ainakaan hän ei kutsuni takana piillyt.


Sain tietysti myös nimmarit kirjaan, kuten asiaan kuuluu ja kun ilmoitin, mikä olen naisiani, vilkaisivat bloggaajat toisiaan sillä tavalla varovaisesti, että arvelen, etteivät hekään olleet syypää läsnäolooni. Tai sitten he vain hämääntyivät business lookistani, joka tietysti on kaukana seksikkäästä kotihabituksestani. Harmittelin siinä sitten hieman, etten ollut valinnut asukseni nailoneita ja nansoa, mutta minkäs minä sille tein, että tulin suoraan töistä.

Kirjaa en vielä ole ehtinyt paljon lukemaan, mutta nopean selailun jälkeen luulen päätyväni siihen tulokseen, että kyseessä on kohtuullisen viihdyttävää ajankulua. Intuitiivisesti ajatellen lempparitekstikseni noussee yllättäen "Perkeleen perkele", joka käsittelee jälkikasvun vanhemmilta saamia kiroiluvaikutteita. Kirjassa pohditaan, milloin on sopivaa sanoa "perkeleen perkele". Hyvä hyvä - mutta mielestäni lista ei ole tyhjentävä. 

Ko. lausuma kun on minun mielestäni täysin sallittu aina, jos ihminen joutuu tilanteeseen, jossa hänen päreensä palavat totaalisen täydellisesti. Tämä tietysti saattaa liittyä myös jälkikasvun käytökseen, mutta minkäs teet. Kyseessä on kuitenkin perisuomalainen ja tunnetilaa täydellisesti kuvaava käsite. 

En vielä valitettavasti ole löytänyt teoksesta sellaisia arvokkaita termejä kuin ”vituttaa”, ”kusipää” tai ”saatanan idiootti”, mutta ehkä sitä ei voi laskea miinuspuoleksi, kun niitä en Pakkauksenkaan toivoisi ainakaan kovin taajaan viljelevän. 

Hyvä tytöt siis -  ja onnea matkaan sekä lasten että kirjojen suhteen!


tiistai 14. tammikuuta 2014

Kyllä äiti osaa eli Pingviiniprinssin uudet kuteet

Olenhan minä toki tiennyt, että olen kasvattanut tyttärestäni suvaitsevaa ja viisasta ihmistä kun itsekin olen sellainen Einstein, mutta Pakkaus se silti osaa aina yllättää.

Tänä iltana havahduin siihen, että olkkarin lattialta kuului tuskallista ähinää ja puhinaa ja lopulta kuten temperamenttiimme kuuluu, kiukustunutta jupinaa ja älinää, joka lopulta yltyi vaativaksi ulinaksi.

"ÄÄIITIII ÄI-TI ÄI-TI!", ärhenteli ipana ja minä jouduin könyämään Nesböni takaa pystyasentoon.

Kohtasin kummallisimmista kummallisimman näyn. Keskelle lattiaa Pakkaus oli roudannut joululahjaksi saamansa halkaisijaltaan ainakin puolimetrisen Jättipingviininsä, joka oli puolittain Pakkauksen oman Tuhkimo-puvun peitossa. 

"Mitä sie oikein yrität?", kysyin kovasti ymmälläni.
"No kun tää prinssi on menossa juhliin ja se mekko ei MEE!!!"
"No mut tarviiko Jättipingviini mitään mekkoa juhliin?", minä onneton idiootti ehdin ihmetellä.
"NO TARVII! Siellä on muut prinssit ja sillä pitää kans olla puku!"

No tuumasta toimeen. "Äiti auttaa", minä lupasin. 

Alkoi pirunmoinen vääntäminen, ähkiminen ja taiteilu, sillä Jättipingviinin muodot eivät ole aivan sitä, mitä Tuhkimo-pukua pitävältä hahmolta vaaditaan.

Lopulta lysähdimme lopen uupuneina molemmat lattialle. Mekkoa ei kerta kaikkiaan saanut ahdettua muodokkaan herran päälle ja kersa alkoi vääntää itkua. 

Silloin keksin sen. Huomasin portaiden kaiteella roikkuvan pyyhkeen ja tempaisin sen esiin.

"Hei!", kiljaisin innostuneempana kuin oikeasti olin ja heilutin pyyhettä kuin parempaakin voitonmerkkiä, koska kersa aivan selvästi tarvitsi rohkaisua.

Pakkaus tiirasi pyyhettä epäluuloisesti, joten jouduin pitämään vakuuttavan esitelmän prinssien oikeista asuista eli samettiviitoista ja niiden kauniisti liehuvista liepeistä. Lisäksi argumentoin keltaisen värin puolesta, koska se sopii Jättipingviinin nenän kanssa kauniisti yhteen.

Kului pieni tuumaustauko, minkä jälkeen sain osakseni armollista nyökyttelyä. Niinpä lätkäisin pyyhkeen herra Pingviiniin päälle.

Alkoi uusi ulinakierros. "Ei noin! Ei noin! Se pitää olla niinku mekkooooooo!!!"
Kun aikani kyselin, sain turhautuneita (hyvin epäselviä) selostuksia ja minua mulkattiin aivan selvästi "Äiskä on ihan out"-silmällä. Vasta kun kiedoin pyyhkeen Jättiksen ympärille ja vedin tyypin römpelömahan ruttuun saadakseni siihen solmun, oli asu hyväksyttävissä tanssiaisiin. 

Tässä siis Jättipingviini lähdössä bailaamaan. Ja huomatkaa: ne olivat kuulemma prinssien juhlat, joissa "ne tanssii vierekkäin" ja "Jättipingviini on siinä Tuhkimon prinssin ja Lumikin prinssin välissä". 

Jättipingviini juhla-asussaan. Korsetti hankintaan seuraavia bileitä varten.

Se ainakin täytyy sanoa, että ainakaan Pakkaukselle ei vielä ole kehittynyt mitään ällöttäviä stereotyyppisiä mielikuvia siloposkisista kauniista prinssipojista, kun plösöhkön oloinen oranssinokkainen karvaturrikin kelpaa hoviin.

Mieluusti olisin myös kurkannut Pakkauksen pään sisään ja nähnyt ne muut kuninkaalliset herrat prinsessamekoissaan heilumassa. Toivottavasti oli pojilla ainakin kunnon pörinät.