keskiviikko 15. elokuuta 2012

Äidillisistä tunteista tuskastukseen

Taas sai ihminen hävetä itseään, vaikka noin objektiivisesti katsoen syytä kai ei pitäisi olla.

Tein tänään sellaisen 13 tunnin työpäivän. Istuin tikkana työpöydän ääressä kahdeksan aikaan ja puolilta päivin piti lähteä iltakokoukseen. Kokous oli täyttä asiaa eli saimme nopeasti lounasta, jonka jälkeen asian ja oman arvonsa tuntevat eri osastojen valiot esittelivät hengentuotoksiaan ja minä haukottelin muks salaa nyrkkiin, laukkuun, puhelimeen ja kainaloon. Kunnes tuli minun vuoroni ja kollegani haukottelivat vuorostaan, tuijottivat kattoon ja ajattelivat a) pornoa, b) uusia verhoja, c) minua hirttoköydessä.

Kun pakollinen illallinen oli nautittu ja minä kurpaissut pari lasia viiniä, lähdimme kohti kotia. Sisääntullessani (n. klo 21) kuulin makuuhuoneesta heleän lapsenäänen höpöttämässä. Hellyys tulvahti sydämeeni ja melkein juoksin makkarin ovelle. Siellä ne kyykkivät. Pilttini potalla Hello Kitty -vihkonsa kanssa ja ukkoni puolitajuttomana sängynlaidalla.

"Miksi Pakkaus on vielä hereillä?! Tuleeko kakka?", minä kysyin hellästi mutta sopivan syyttävästi (miestäni ajatellen).
"Se halus potalle. Mut ei siltä mitään tuu", raportoi mieheni apeasti. Vetäisimme tytölle vaipat jalkaan ja koska olin edelleen petollisten äidintunteiden vallassa, jotka eivät väsymystä tunne, kaappasin penskan käsivarsilleni aikomuksenani nukuttaa ipana suitsait sukkelaan ja näyttää samalla, kuinka etevä sitä voi uraäiti ollakaan.

Meni vain vartti ja äidillinen hellyyteni oli vaihtunut kärttyisään tuskastukseen. Kersa pyöri sängyssä silmät auki, nousi ylös, pyrki ulos, haki kirjaa, kiehnäsi isin luo, palasi äidin kainaloon, kuuli ambulanssin, poukkasi pystyyn ja alkoi laulaa tajunnanräjäyttävää PIIPAA-AUTO-sooloaan. Sitten lapsi kiskoi kättäni silittämään päätä ja raapi toisen käden sormiani, lussutti peukaloaan ja pyöri. Ja pyöri. Ja pyöri. Aloin lukea Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, joka toimii yleensä kuin tauti. Ei auttanut herra Bennet perheineen.

Viimein, kun luovutin ja totesin itsesäälissä möyrien, että tälle illalle ei sitten omaa aikaa irronnut, oli kuin ihme olisi tapahtunut. Ilmeisesti minä rentouduin tai sitten vain ajoitus sattui olemaan satumaisen sopiva. Ipana alkoi tuhista ja nukkui ihan oikeasti (= silmät kiinni). Totta kai tämän jälkeen tuli häpeän tunne: minä luusuan poissa kotoa koko päivän, enkä edes lastani jaksaisi nukuttaa. 

Mutta onneksi olen jo tottunut näihin häpeän ja riittämättömyyden tunteisiin.
Nyt minulla on sitä omaa aikaa. Ja tunnustan: kaadoin lasiini juuri ison annoksen kirkasta viinaa - ja kirjoitan blogia. Ah autuutta.

4 kommenttia:

  1. Ei tartte yhtään hävetä,koska se nukuttaminen on helvetillistä eikun tuskastuttavaa hommaa.
    Etenkin jos itse on väsynyt ja haluaisi sitä omaa aikaa. Nyt mummona yritän aina pysyä rauhallisena, mutta sitten meinaa iskeä stressi, kun kuitenkin kysellään, että moneltako nukahtivat. Lapsilla on vaan niin hirveästi asiaa vielä illallakin.
    Terveisin yksi eläkeläismummo

    VastaaPoista
  2. Voi kiitos eläkeläismummo! Luotan siihen, että tämäkin on vain vaihe. Tuskin enää kymmenen vuoden päästä tarvitsee keksiä kaikki maailman kikkakolmoset, että saa jälkikasvun nukkumaan. Sinne vain on niiiiiin pitkä matka.

    VastaaPoista
  3. Häpeän ja riittämättömyyden tunteet - niin tuttua :) Ja kuinka nopeasti minun mieleni kääntyy hellästä äidistä kitiseväksi akaksi, jolloin ei kukaan varmasti halua olla lähellä :P

    VastaaPoista
  4. Joo, tämä on kyllä kumma homma. Yhdessä hetkessä sitä on täynnä hellyyttä ja sitten tunti kunnon kitinää, niin jo kitisee ämmäkin.:-)

    VastaaPoista