lauantai 4. toukokuuta 2013

Kauheat kevätpörriäiset

Elämme järkyttäviä aikoja. Keskustan kivikaupungissa kasvanut kakarani on joutunut vastakkain kevään kammottavien ensi merkkien kanssa.

Kirmasimme tänään kauniin sään innoittamina luonnon helmaan (lue: rivarin pihalle).
Hiekkalaatikolle ehdittyämme ongelmaksi muodostui kuitenkin hiekkalaatikon puureunan yli kiipeäminen. Pakkaus kun huomasi, että pitkin puukehikkoa vilisti viaton pikku komppania kusiaisia.

Luonnosta erkaantunut ipanani alkoi pukata itkua ja osoitella vihaisena sinne tänne porhaltavia pikkuisia muurahaisia. Minä yritin rauhoitella ja pysyä vakavana.

"Äiti eiiiii! Pakkaus ei tykkää!"
"Hei, ne on vaan muurahaisia."
"Pakkaus EI TYKKÄÄ!"
"Ei ne mitään tee. Hihi-hi (nielaus). Nehän on ihan pieniäki. Mennään nyt hiekkalaatikolle."
"EI! Ei laatikolle!"
"Okei. Hi. Hi. Hi-hi (uusi nielaus). No tuu tälle reunalle. Kato nyt. Ei oo muurahaisia."

Nyrpeän näköinen urbaani elli hiipi toiselle puolelle laatikkoa ja venytti kaulaansa kirahvimaisiin mittoihin. Minä kurtistelin kulmiani ja nieleskelin rajusti, etten olisi alkanut epähienosti höröttää näytelmää seuratessani. Kun edusta ja selusta oli turvattu, kömpi rinssessa laatikkoonsa ja alkoi lappaa hiekkaa sankoon. Minä revin laatikosta siellä jo väijyviä voikukan perkeleitä.

Olin juuri saanut sopimattoman hilpeyteni taas suitsittua, kun autuas rauha äkkiä taas rikkoutui.

Lapsi alkoi kirkua ja hyperventiloida kuin se Psykon suihkuemäntä ja minä pyöritin hätääntyneenä päätä kuin spottivaloon joutunut pöllöparka. Yritin paikantaa auringonpaisteiselta nurmelta ja laatikolta jotain vesikauhuista Cujoa tai muuta jättimäistä ällöpyllyä. Mitään ei näkynyt, mutta ipana oli jo kivennyt syliini, ottanut takistani teräksen tiukan otteen ja liimannut pienen vartalonsa kyykyssä ponnistelevaan ruhooni. Tässä äiti-tytär -asetelmassa yritin kömpiä kohti kauhujen keskuspistettä, lapiota ja sankoa.

"Yyy-hyyy-yyyy! Äitiäitiäitiäitiäitiäiti!!!! YYYYYYYYY! Eieieieiei!"
"Herranjesta! Mitä sielä on? Mitä sielä on? Mikä pelottaa!? Pakkaus, mikä pelottaa?!"

Kun yritin irrottaa lasta itsestäni sen verran, että olisin päässyt käyttämään silmiäni ja raajojani, taisteli Pakkaus vastaan kuin korpisoturi. Mutta jutun juoni alkoi siinä tiimellyksessä selvitä.

"SE ON MATO!", kiljui kersa korvaani aivan kuin se vittumainen vapputorvi ei olisi jo tehnyt tarpeeksi tuhoa.

Ja totta mooses. Penska oli kuoputtanut hiekkakakkua tehdessään esille pikkusormen paksuisen perhosentoukan (minä, biologi), joka vääntelehti epämukavan näköisesti hylätyn lapion laidalla.

Oli pakko luovuttaa. Kaikesta aidosta äidillisestä myötätunnostani huolimatta aloin nauraa rätkättää. Ääneen.

Siinä oli sitten ulkona parveilevilla uusilla naapureilla ihmettelemistä, kun lapsiparka itkeä parkui sylissäni ja minä vain nauraa hohotin kuin olisin kuullut ne Niilin hanhet ensi kertaa.
Arvatkaa, mentiinkö sinne laatikolle enää uudestaan.

Ilmeisesti keskikaupungin laatikot ovat jotain hienosti ylläpidettyä erikoishiekkaa, jonne eivät madot ja muurahaiset eksy. Tai sitten Pakkaus ei vielä viime vuonna osannut pelätä näitä kevään kauheuksia.

Mitähän sitten, kun mehiläisarmeija hyökkää pihan kukkiin?


ps. Olisikohan tässä hyvä syy keikata koko kukkapenkki hengiltä jo heti kättelyssä? Ei tarvitsisi edes yrittää käyttää kastelukannua.

8 kommenttia:

  1. kohtasin myös vappuna ne ekat ärsyttävät kevätpörriäiset - ja vaikka terassilla oltiinkin, niin kyse ei ollu mistään känniörvelöistä, vaan hiuksiin tukkivista amppareista. eli kesä on todellakin tuloillansa.

    VastaaPoista
  2. Hahahaha ei herranjumala! Sai nauraa koko postauksen läpi, mahtavaa tekstiä :D

    VastaaPoista
  3. Hehee, täältä on hyvä höröttää, kun oma laps tuntuu toipuneen vihdoin hyönteiskammostaan (koputetaan puuta - nythän on vasta toukokuu ja pörriäisiä havaittu tänä vuonna tasan yksi!)

    Ei ole helppoa kaupunkilaisipanalla, kun luonto iskee takaisin :D

    VastaaPoista
  4. Heta: et olis kertonu. Mulla meni viime vuonna aika monta kahvittelua ja viinilasia pilalle ampiaisten takia. En inhoa juuri mitään elukoita tulen palavasti, mutta ampparit kyllä poistaisin planeetalta. Inna V: Kiitos - nauratti minuakin, lapsirievun kustannuksella. Mutta ehkä sen vaan on opittava kestämään noita luonnon luomia.:-) Puolitie: Jo kyllä on kauas ajauduttu. Viime vuonna Pakkaus ei välittänyt juuri mistään elukasta mitään, vaikka oltiin helvetin hyttysisessä Lapissa. Mutta nyt taitaa ymmärrys riittää jo liian pitkälle.:-)

    VastaaPoista
  5. Mä olen huomannut tuon ihan saman. Viime kesänä mikään ötökkä muurahaisista kastematoihin tai ampiaisista kirvoihin ei ollut ongelma vajaa 3 vee tenavalle, mutta tänä keväänä jo ensimmäinen oven pielessä kevätauringosta nauttinut kärpänen nosti ilmoille juuri vastaavan huutokonsertin kuin teilläkin. Ja lisää oli luvassa kun pienen pienen pieni hämähäkki (jonka hädin tuskin edes näin ilman lukulasejani) oli erehtynyt menemään tenavan hiekkaämpäriin. Toivottavasti tänä kesänä ei ole kunnon hyttyskesä...

    VastaaPoista
  6. Onneksi teitä on muitakin. Olen niin onnellinen. Nimim. tänään taas matofoobikkoa rauhoittanut...:-)

    VastaaPoista
  7. (Meidän lapset sitä ja tätä, mutta silti!)
    Meillä on päinvastainen tilanne eliöiden kanssa. Pikkulikat rakastavat KAIKKEA elollista yli kaiken. Siili on tuotu olkkariin sangossa, tuhatjalkaisille ja etanoille on tehty farmi, heinäsirkat kerätty leikkimökkiin (ehkä 40kpl) ja kyykäärmekin piti yrittää ottaa syliin koska se on "iso mato". Meillä ei tarvita karaisua, meillä tarvittais järkeä. :D Tehdäänkö vaihtokaupat?

    -Eräs Jii

    VastaaPoista
  8. HAHAHA! Ei jumalauta, toivottavasti Pakkaus ei käännä kelkkaansa tuohon suuntaan. Onnea ja menestystä vaan jatkoon.:-)

    VastaaPoista