sunnuntai 18. elokuuta 2013

Moraalinen rappio eli äiti luovuttaa

Eilen mureni taas pala äidillistä selkärankaa (jos sitä koskaan on ollut olemassakaan). Mikäs siinä, kohta ollaan yhtä taipuisia kuin kastemato.

Olin saanut viettää viikonloppua Helsingissä ihan itsekseni tyttöporukassa ja tarkoitus oli viipyä aina sunnuntaihin saakka. Koska äidillisten aivojeni vahvimpiin ominaisuuksiin ei kuulu pitkäkestoinen muisti, tein sellaisen megalomaanisen munauksen, että tulin koti-ikävissäni kotiin jo lauantaina, vaikka olin suunnitellut punkkaavani stadissa sunnuntaihin.

Heti kun kotioven avasin, minulle julistettiin se sama räjähtävä raivon manifesti, jonka vuoksi livohkaan lähtö perjantaina ei ollut tuntunut yhtään paskemmalta vedolta.

Ensi halauksesta kesti ehkä viisi minuuttia, kun maailma oli taas kolmevuotiaan kapinallisen mielessä muuttunut sysimustaksi. Taas oli paskaa ruokaa, paskaa ohjelmaa, paskat vanhemmat, paskat vaatteet, paskat leikit ja kun olin ehtinyt olla kotona ehkä puoli tuntia, oli ehditty jo sinne lattianrajaan ihka aitoihin itkupotkuraivareihin (Huom! Ennen äitiyttä kuvittelin, että itkupotkuraivarit on lähinnä abstrakti käsite. Ei muuten ole).

En heti luovuttanut, vaikka mieli teki kiskoa korkkarit jalkaan ja kurvata taksilla Alkon kautta takaisin pääkaupungin humuun. Ei. Yritin toimia kuin fiksu vanhempi. Olin välillä kuin mitään ei olisi ollutkaan, luin kirjaa ja tyhjensin tiskikonetta. Mutta koska uhkaan pikku hiljaa kuuroutua tämän jatkuvan älämölön seurauksena, oli pakko yrittää välistä kommentoida.

Juteltiin harmituksesta. Juteltiin vihastuksesta. Ja pyydettiin taas anteeksi. Ja sitten rundi alusta.

Kun kello tuli kahdeksan, itkin jo melkein ilonkyyneliä, kun kellon viisarit viimein näyttivät nukkumaanpanonumeroita.

Mutta sitä ennen piti hoitaa ne kuuluisat rutiinit: hampaidenpesu ja iltasatu.

Totta vitussa penska kieltäytyi astumasta kylppärin kynnyksen ylitse, kuten jo joka päivä toista viikkoa, ja heittäytyi ensin portaiden juurelle huutamaan. Koska kuitenkin sain siinä silmänräpäyksessä kiskottua tyngältä leggarit ja sukat pois (= yksi maailman suurimmista vääryyksistä), pakeni ipana vihaisena makuuhuoneeseen.

Siellä se sitten ulisi, pimeässä makuuhuoneessa että "EIIII SUKKAA POIS! EEIIII HAMPAITA EIIII HAMPAITA EIIII PESTÄ HAMPAITA!!! VAIN ILTASATU ILTASATU ILTASATU. ÄITI TUU VIELEEEEEEEEEN!!!"

Minä olin kolmen tunnin kuuntelukokemuksen jälkeen jo hyvinhyvinhyvinhyvin väsynyt.

Päätin lähteä uhkailulinjalle. Koska olen jostain lukenut, että vanhempana ei saa uhata asioilla, mitä ei voi toteuttaa, laukaisin: "Äiti ei tuu viereen eikä lue iltasatua ennen kuin hampaat on pesty!"
Pakkauksen vastaus oli helposti arvattavissa: "EIIIIII!!! Äiti tule vieleen! Iltasatu! EI HAMPAITA."

Ja juuri silloin, siinä paikassa, koin taivaallisen valaistuksen! Se ohjasi minut moraaliseen rappioon, mutta pelasti iltani. Tajusin nimittäin, että voisin toteuttaa uhkaukseni! Ettei minun todellakaan ollut pakko raahata potkivaa ja kiljuvaa palosireenia pakkohoitoon. Että voisin kerrankin vain antaa olla. Haistattaa iltasadulle, hampaidenpesulle ja - anteeksi vaan - Pakkaukselle pitkät paskat.

Eli toteuttaa uhkaukseni.

Niinpä käännyin kylmän viileästi kannoillani, löin makkarin oven kiinni ja kävelin portaat ylös olohuoneeseen.

Meni ilmeisesti Pakkauksellakin pasmat sekaisin ja jauhot suuhun, sillä makkarista kuului enää pari "iiiltasatuuuuu"-vingahdusta. Sen jälkeen korvissa kaikui kauniina soiva hiljaisuus ja minä. Yksin. Hiljaisuudessa. Eikä tarvinnut edes otella hampaidenpesussa tai jankata loputtomiin satukirjan kukkien väreistä tai eläinten ominaisuuksista.

Mahtavaa. Moraalitonta ja vastuutonta, kyllä. Mutta siltikin, m-a-h-t-a-v-a-a.




12 kommenttia:

  1. Näinhän kaikissa kasvatusoppaissa neuvotaan tekemään, eli ei tässä mitään moraalitonta ja vastuutonta ole:D tuskin sinne nyt peikkoarmeija linnottautuu ja joka hampaaseen reikää pukkaa vaikka pari iltaa jäiski pesemättä:)

    VastaaPoista
  2. Toi on niin tuttua! Siis se, että koti-ikävä iskee ja pakko päästä kotiin hyvissä ajoin. Ja kun kotiin pääset, voikin kysyä, että miks helvetissä mä tulin jo nyt kotiin? ;)
    Kiukuttelua ja hampaiden kiristelyä koko ilta, kun senkin ajan olisi voinut istua kavereiden kanssa rauhassa jossain. Kyllä ne lapset ja mies olisi vielä yhden päivän kestänyt. Mutta halusin vaan sanoa; Been there, done that! :D
    Noora

    VastaaPoista
  3. Hahaa! Muistan, kun ensimmäisen kerran tajusin saman. Että ihan oikeasti, minun ei ole pakko seistä ovensuussa kuuntelemassa kuinka kaikki on pyllystä ja katsella raivareita.

    Laitoin (paiskasin) oven kiinni ja marssin alakertaan. Ja sama hiljaisuus kuin teillä, ai että. Minulle kyllä iski vähän halju olo kun tuli mieleen kaikki Anni Polvan ja oman mummin elämänohjeet että älä anna auringon laskea vihasi ylle. Mutta koskeeko se pikkulapsia? No, kävin sitten pusuttamassa nukkuvaa esikoista ja laitoin peittoa paremmin ja mietin, että sulaakohan xylitol-pastilli sen suussa vai tukehtuuko siihen? :D

    VastaaPoista
  4. Pia: Oho, olenko ihan mututuntumalla onnistunut kasvatusoppaita noudattamaan. Uskomatonta. Mutta kai se on loogista, että jos ei pää kestä, niin jätä lapsi rauhaan.:-)
    Noora: Mulla on aina tämä sama ongelma. Ens kerralla lähden jonnekin ulkomaille, josta ei tulla niin helpolla pois....
    Sikuriina: Mie olen kuullut tuon saman filosofian, mutta emmie kyllä nukkuvaa raivotarta rupea herättelemään hyvän yön toivotusten takia...jotain rajaa.!

    VastaaPoista
  5. Mulla on kolmannen kanssa ollut se linja, että tappelen vain siitä, mistä on ihan pakko. Eli luovutan heti, kun tajuan tahtojen taistelun alkaneen. Ei se silti kaikkea saa periksi. Jos se esim. yrittää vedättää että haluaa ensin yhtä jugurttia ja sitten toista, niin kerran saa vaihtaa mielipidettä, mutta sen jälkeen on enää yksi jugurtti tarjolla, jota ei kuitenkaan ole PAKKO syödä. Ja tästä huolimatta meillä huudetaan ja karjutaan ihan riittämiin.

    VastaaPoista
  6. Oukei, kuulostaa hyvältä. Mie olen nimittäin esmes jogurtin kanssa jumahtanut siihen, että olen antanut vain kerran valita vaihtoehtojen väliltä, jotka ovat varsin tuttuja (esmes mandariini-vanilja vs. banaani). Ilmankos on saatana melkein katto irronnu kapinahuudon johdosta...

    VastaaPoista
  7. Meillä noi kaikki on vasta edessä päin. Innolla odotellaan, sillä herra on varsin omatahtosta sorttia, jolla on vahva mielipide asioista.

    VastaaPoista
  8. Onneksi olkoon. Eli pahaksi olkoon. Tai jotain. On se hyvä et on tahtoa. Kun olis vaan muita kohtaan!

    VastaaPoista
  9. Meillä vietettiin eilen 3-vuotispäiviä. Oli todella vaikeaa olla olematta marttyyri, mutta onnekseni en sortunut siihen. Kynttilät lensi heti aamupalalla ympäri korvien "Missä mun lahjat ja vieraat? Missä se pussi jossa on heppa ja elefantti? en pue, en lähde ulos, et rakenna sitä majaa sinne sängyn alle, et laita ilmapalloja koristeeksi - en haluaaaa!!!!"
    Jumalauta, mää saatana sua varten tässä härään ja stressaan, missä se kiitos, missä!?
    Kaiken hyvän kukkuraksi ei hyvästellyt yhtäkään vierasta, ei kiittänyt yhdestäkään lahjasta, eikä pyytänyt anteeksi keneltäkään, jota töni, löi jne.
    Saako nyt vähän miettiä, että onko äitinä täysin epäonnistunut?

    VastaaPoista
  10. Ai jumalauta että mie säälin sinua! Säälin ihan todella. Mutta voin myös kuvitella. Onneksi meidän synttärit on menneet. Tällä viikolla olis ollu tasan varmasti tasan sama meininki.

    VastaaPoista