maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuoden Minä-päivä

Minulla oli eilen ihana päivä. Näitä sattuu kohdalle nykyisin vain ja ainoastaan täällä kotipohjolassa.

Heräsin kymmeneltä aamulla siihen, että Pakkaus leikki uudella junaradallaan mummonsa ja pappansa kanssa. Aamupalat oli syöty/pakkosyötetty á la mummo ja pissat pissattu. Päällä oli uudenkarhea raitapaita (tiedoksi junteille että vain raitapaita on nykyisin pop).

En riisunut yöpaitaa (äidin vanha) vaan vedin sen päälle kylpytakin (isän uusi). Päätin pysytellä koko päivän sisätiloissa, koska ulkona oli - 27,5 astetta pakkasta.

Hengasimme Pakkauksen kanssa siis sisällä. Luimme kirjoja, kokosimme palapelejä ja söimme valmiista pöydästä ja täysinäisestä jääkaapista. Äitini ilmaisi äärimmäisen pettymyksensä, koska söimme liian vähän. En jaksa surra asiaa liikaa, koska hänelle olisi liian vähän, vaikka sinivalas rysähtäisi pöytään ja haukkaisi huiviinsa koko kotitaloni. Emäntä ärjyisi valaan vatsasta varmaan vain, että "Et oo ees maistanu tuota vanhaa liiteriä!"

Mikä tärkeintä, sain kuitenkin viettää laatuaikaa ihan itseni kanssa ilman, että omatunto kolkutti kertaakaan. Mummolassa Pakkaus viilettää sujuvasti vanhempieni ja minun välisessä bermudankolmiossa, joten minulla oli aivan huomaamatta aikaa käydä kauppakeskuksessa ale-ostoksilla ja paskalla ilman seuraa niin usein kuin tarvis (edelleen huomattavan usein ja tuskaisin tuntein). Lisäksi sain lukea ja - herranjumala - kuunnella musiikkia (enkä pelkkää Pikku Kakkosen tunnaria).

Tällainen hyvä mieli ja omatunnottomuus on hyyyyyvin harvinaista: ryyppyillat aiheuttavat aina henkistä krapulaa jo ennen ensihörppyä ja shoppailupäivät syyllisyydentunteita. Jos jostain syystä jään ukon kanssa kahdestaan, väijyy niskassa peikko, joka yrittää pakottaa "panostamaan parisuhteeseen", vaikka väsyttäisi niin perkeleesti. Nyt oli helpotuksekseni ukkokin häipynyt maisemista jo toissapäivänä töitä tekemään. Niin väsähtäneeltä kuin avioliitto aina välistä tuntuukin, olen itse vielä väsähtäneempi eikä vittu voisi vähempää kiinnostaa keksiä väkisin jotain "yhteistä kivaa tekemistä" siinä raossa, kun kerrankin on tilaisuus pötköttää punkassa ihan itsekseen ja omine ajatuksineen.

Kaikki nämä edellä mainitut tosiasiat johtivat vuoden Minä-päivään.

Luin ahmimalla Taina Latvalan aivan mahtavan Välimatkan välissä surkeasti vollottaen (kun meikätyttö itkee lukiessa, on kyseessä aina viiden tähden eepos). Tämän jälkeen siirryin turvonnein luomin, tukka pystyssä ja äidin vain vähän jogurttiin tahriutunut yöpaita edelleen päällä (vaihdoin sen takaisin heti kun tulin kauppakeskuksesta) sänkyyn kuuntelemaan Tom Pettyä ja Jessie Warea.

Siinä se oli. Vuoden Minä-päivä. Ei samppanjaa, ei kampaajaa, ei uusia vaatteita (jos alesta ostettuja pitkiä kalsareita ei lasketa) eikä hurjia seksisembaloita trooppisessa bungalowissa. Vain minä, kirja ja musiikkia. Ja paljon ruokaa. Aah.

Toivottavasti teitäkin onnestaa. Edes ensi vuonna. Onnea matkaan vuodelle 2013.

4 kommenttia:

  1. Hyvää vuotta 2013 toivottaa vesisateisesta Lahdesta lukijasi, jolla jo takanapäin nuo ruuhkavuodet. Minulle ja miehelleni ovat lapsenlapset aina erittäin tärkeitä vieraita. Täytyy kyllä myöntää, että heidän lähdettyään kotiinsa tuntuu televisionkin katsominen jo ihmeelliseltä, kun voi istua vaikka kaksikin tuntia paikallaan. Mutta on täällä surkea sää. Jossakin vaiheessa elämääni asuin monta vuotta Pohjois-Suomessa ja silloin talvi tuli ja pysyi kylmänä ja vielä kylmempänä kunnes lumet suli vasta reilusta vapun jälkeen.
    Birgitta

    VastaaPoista
  2. Kiitokset toivotuksista ja Birgitta, jos aikasi tulee pitkäksi lastenlasten vierailujen välissä niin voin lykätä Pakkauksen paukuttamaan sinulta voimat pihalle.:-) Täälä pohjolassa on tosi talvi ja oon päässy lumitöihinki (tana).

    VastaaPoista