lauantai 24. maaliskuuta 2012

Saisinko häipyä, kiitos?

Tämä lauantai ei ole ollut lainkaan sellainen kuin töissäkäyvän ihmisen viikonlopun olla pitäisi. Ei rentoutusta, ei lepoa, ei rauhaa - siitä on yhden naisen orkesterimme pitänyt huolen. Ja koska ukko on poissa pelistä kihtisine kinttuineen (siis ihan oikeasti, ikääntyminen on iskenyt), minä olen saanut niskaani sata litraa arjen ihanuutta ilman minkään sortin sivustatukea tai sateensuojaa.

Heti aamusta ipana esitteli jollekin näkymättömälle X-Factor -yleisölle Indiana Jones -shownsa. Kun minä ehätin keittiöstä katsomaan, mikä helvetillinen mekkala makuuhuoneessa oli meneillään, tapasin tenavan roikkumasta ikkunalaudalla sälekaihdinten säätönarussa. Toinen jalka ponnisti seinää vasten, kun toinen polki rytmikkäästi iskän ikkunalaudalla lepäävää läppäriä. Ilmeisesti pikkuämmä olisi halunnut kiivetä narua pitkin kattoon kuin Tarzan liaanissa.

Seuraavaksi vuorossa oli klassinen pottailuepisodi aina yhtä epäonnistuneen ja sotkuisen ruokailun jälkeen. Horjumattoman optimistisena (kuten aina) riisuin tytön sukkikset ja vaipan, tälläsin tenavan potalle ja aloin odottaa. Tyttö istui, minä odotin. Tyttö yritti nousta, minä harhautin. Ja odotin.

Kun viimein sekä minä että kersa kyllästyimme, päästin naperon nahkanojatuolille ilmastoimaan itseään samalla kun lähdin vaippaa hakemaan. Totta helvetissä se kusi tuli juuri siinä ja sillä hetkellä. Ureaa lorisi tuolin selkänojan ja istuinosan välistä mattoon, penska piehtaroi into piukkana itse operoimassaan altaassa ja minä myörin matolla pyrstö pystyssä kuin pottumaalla. Jo siinä vaiheessa alkoi kevyesti kyrpiä eikä kello ollut kuin kaksitoista.

Ja lisää oli luvassa. Ehdin hädin tuskin kiskaista kersalle vaipat ketaroihin, kun nassikka nelisti jälleen näkymättömiin. Koska olin juuri kuluttanut kallista vapaa-aikaani kusilätäkössä, annoin epelin karata käpälämäkeen. Hetkeksi lannistettu minäni ajatteli: "Mitäs tuosta, enhän minä sille kuitenkaan mitään voi". Pudotin perseeni petiin. Ei kuitenkaan kulunut kuin muutama minuutti, kun minua ja äidillistä hoivaviettiäni vietiin taas. Kuulin nimittäin keittiöstä marakassin helinää - ja koska sellaista vempainta ei meidän huushollissamme (tietääkseni) ole, vääntäydyin vastahakoisesti tarkistamaan tilannetta.

Tapasin jälkeläiseni erittäin asiallisen näköisenä keittiön pöydästä. Totta kai, koska hän oli asiallisella asialla: hampaiden hoidossa. Tyttö oli saanut hyppysiinsä rasiallisen kattimatikaisia  ja mikä pahinta, hän oli tietysti myös onnistunut avaamaan purkin. Vaaleanpunaisia xylitol-pastilleja pyöri permannolla ja pöydällä ja pieni turpa rouskutti vaivalloisesti suhteettoman suurelta kuulostavaa annosta. Pudistelin naperon näpeistä kymmenkunta nappia, joten epäilen, että ainakin saman verran ehti kadota kurkusta alas. Tässä vaiheessa myönsin itselleni, että kevyt kyrvitys oli muuttunut jo valtoimeksi vitutukseksi ja vastaansanomattomaksi väsymykseksi.

Vekara ei tietenkään minun mielentilastani välittänyt. Ennen kuin päästiin petiaikaan, oli ipana vielä kaivanut esiin punaisten bikinieni alaosan, jota hän sovitteli päähänsä lakiksi ja kaulaansa huiviksi - ja välistä äiskänkin päähän (tämä kyllä pisti naurattamaan  - sen jälkeen kun olin tarkistanut, että pöksyt olivat oikeasti puhtaat), dyykannut paperiroskiksesta viikolla vastaanottamani postipaketin ja murskannut sen sisältämät styroksikikkareet muussiksi eteisen matolle ja - tadaa - tyhjentänyt takin taskuni. Avaimet löytyivät, mutta matkakorttini kohtalo on edelleen tuntematon.

Nyt kun täystuho on viimein tutimassa, tulin minä tähän rakkaan macbookini ääreen. Pamahti päivän viimeinen nyrkki naamaan. Jossain jumalan välissä natiainen on livahtanut läppärilleni ja asentanut sen uusiksi. Niinpä joudun nyt kirjoittamaan ja googlaamaan jättiselaimella, josta on näytössä näkyvissä vain neljäsosa. Ja kyllä - olen yrittänyt palauttaa asetukset ennalleen - siinä onnistumatta.

Niinpä tämän tarinan jälkeen aion nyt virallisesti luovuttaa. Ei minusta ole kaksivuotiaan äidiksi. Rangaistuksena siitä jään odottelemaan kattimatikaisen tarjoamaa ripuliriemua. Ja sitä, että pääsen maanantaina taas töihin.

ps. Yritän sitten huomenna olla taas positiivisempi. Tänään ei enää irtoa.

11 kommenttia:

  1. Eikö Pakkaus kysynyt sinulta: "Otaks sää matikaise?" ;-D

    Kuulostaa villiltä menolta. Luulenpa säästyneeni paljolta kun Maud on vähän rauhallisempi tapaus?! Ja minä en usko matikaisten vatsaa pehmittävään vaikutukseen - niitä on meilläkin joskus sattunut menemään kymmenen kerralla, ei se vatsa paremmin toimi. :(

    Toivotaan että maanantai koittaa pian! Nyt ainakin yksi tunti häviää puff ilmaan tänä yönä. :)

    VastaaPoista
  2. No ei kysynyt. Innolla mussutti vaan itse kaiken. No hyvä jos teilläkin on käynyt noin, niin ei tartte pelätä ehkä niin paljon sitä ripulia...Ja kiitos kun muistutit kellonsiirrosta. Ei tartte taas ihmetellä kellojen kanssa.:-)

    VastaaPoista
  3. Läppärisäädöt on ihan parhaita. Muistan vieläkin, miltä tuntui yrittää googlettaa poikittain olevalta näytöltä, että millä näppisyhdistelmällä näytön saa takaisin oikein päin. En edes tiennyt että läppäristä saa käännettyä näytön kuvan poikittain, ennenkuin napero teki sen.

    VastaaPoista
  4. Tuo kuulostaa melkein minun eiliseltä päivältäni. Tosin minä sain aamun vapaaksi ja olisin saanut nukkuakin pitkään, jos siis vielä osaisin. Mutta sitten mieheni häippäsi puolen päivän aikaan, jonka jälkeen helvetti alkoi. Ei päiväunia (juu, eihän kaksi vuotias niitä enään tarvitsekaa,)jonka seurauksena päivä sitten menikin oikein mukavasti känkkäränkän kanssa seurustellessa. Kaiken kruunasi neidin tekemä paskalasti vaippaan nukkumaanmenon jälkeen, joka mukavasti rupesi polttelemaan puolentoista tunnin unien jälkeen. Eli punainen kirvelevä takalisto siivittää myös sitten tätä päivää :( Olen silti positiivisellä fiiliksellä tämän päivän suhteen, ainakin vielä toistaiseksi :)

    VastaaPoista
  5. Kokeile painaa ctrl ja 0 samaan aikaan, luulisi palautuvan ennalleen :D

    VastaaPoista
  6. Muistan kokeneeni noita saman tyyppisia hetkia, kun pojat olivat 1- ja 2-vuotiaat (heilla todella on vuosi ikaeroa). Milloin oli aidin kynsilakat pitkin vessan lattioita, ehkaisypillerit syotyna (tasta soitin myrkytyskeskukseen ja tati nauroi ettei vaaraa, mutta voi olla etta ripuli vaivaa...). Eraskin kerta vanhempi ipanoista veti kaapin (painopiste hiukan vaara kaapissa) paalleen ja kiireella ensiapuun, onneksi ei mitaan vakavampaa sattunut. Vielakin nuo perkeleet aiheuttavat harmaita hiuksia vaikka asutaankin taalla suljetussa yhteiskunnassa.

    VastaaPoista
  7. Mä istun ja odotan kolmen viikon päästä loppuvaa äippislomaa ja töihinpaluuta. Mutta enhän mä tälläkään kertaa muistanut noita vitun viikonloppuja! Fak!

    VastaaPoista
  8. Anonyymi 1: voi taivas! en ole tuommoisesta mahdollisuudesta kuullutkaan. Mitähän tarkoitusta palvelee? :-) Meillä on varmaan seuraavan kerran näyttö ylösalaisin. Äippä 02/10: Joo yöpaskat on kyllä ihan viihdettä parhaimmillaan. onnittelut! Anonyymi 2: painoin ctrl 0 ja ruutu suureni ennestään! Mutta kiitos ideasta. Mulla toimi ctrl 7. Tms. Kuwaitin kaunotar: otan osaa! Onneksi en käytä kynsilakkaa, mutta kauhukuvissani käy juuri noin: elikkä että penska nielee jotain lääkkeitä vaikka ne on meillä yli 150 sentin korkeudessa...Banskuansku: Onnea matkaan! Kyllä ne viikonloput jaksaa (noin niin kuin yleensä), kun on muuta järkevää tekemistä kuin kodinhoidon pakoilua ohjelmassa. Ja tänään oli jo onneksi taas paremmat fiilikset...:-)

    VastaaPoista
  9. Painamalla ctrl ja +, teksti suurenee ja ctrl ja -, pienenee. Ja palautuu normaaliksi kun painaa ctrl ja 0. Itse oon huomannut käteväksi, kun silmälasit on jossain muualla kuin päässä tai pitää katsoa jotain kuvaa tarkemmin. Ja penentäminenkin on ihan hyödyllistä, jos sivu on niin leveä, ettei mahdu kokonaan selaimeen :) Ilmeisesti ongelmasi ratkesivat tällä :)

    VastaaPoista
  10. Mahtava blogi :) pitääpä liittyä välittömästi lukijakuntaan :)

    VastaaPoista