Äiti avautuu

Olimmepa tänään taas kerran tilanteessa, jossa jouduimme sekä minä että Pakkaus-plinsessa (= nykyisin pysyvä olomuoto) heräämään ihan helvetin aikaisin. Plinsessa on alkanut osoittaa sitkeän aamu-unisuuden merkkejä, joten yhteinen geneettinen perimämme haittaa aamujamme usein ja toistuvasti.

Tänään se johti sellaiseen ärtyisän pohdiskelevaan, maailmoja syleilevään ja pitkään - paino sanalla pitkä - monologiin, että on aivan pakko esitellä filosofista ja aikuista näkökulmaani vanhemmuuteen.

Kaikki alkoi klassisesti tietysti taas vaatetuserimielisyyksistä. Pakkaus vonkui kesämekkonsa perään, mutta koska ilonpilaaja nimeltä Ilmatieteenlaitos ennusti sadetta, en suostunut pukemaan hellevetimiä vintiön niskaan. Sen sijaan tarjosin sukkia, housuja ja takkia. Vituralleenhan homma tietenkin meni. Ja siitä lähtien sitten kaikki muukin. Pakkauksen mielestä vaatteet olivat perseestä, aamupala oli perseestä ja autossa soiva hel-ve-tin hyvä soittolistaschaiba oli perseestä.

Autossa käänsin ensin mielenosoituksellisesti kuten kunnon aikuinen ainakin nupit kaakkoon ja vähät välitin takapenkillä kitisevästä ipanasta ("en HALUA mushiikkia, en ha-lu-a!"). Lopulta ei kärsivällisyys kuitenkaan enää kestänyt, kun Musen uusinkin lyttääntyi yhden lapsen orkesterin alle.

Aloitin valistuksen - äänellä, jossa kuvastui kärsimys, äidillinen antaumus ja alentuva ylemmyydentunne. Kun kerran olin aloittanut, oli mahdotonta lopettaa. Asiaa oli päässyt kerääntymään aivan lastiksi asti.

"Kuule. Se on sillä lailla, että äiti SAA kuunnella musiikkia. Me katsotaan joka päivä Pikku Kakkosta. Luuleksie, että mie haluan kattoa aina Pikku Kakkosta häh? Ei. Emmie halua kattoa mitään Raa-Raata tai Anniina Ballerinaa, mutta me katotaan niitä, kun sie haluat. Nyt mie haluan kuunnella musaa. Äidillä on OIKEUS myös tehdä omia juttuja!

Ja se on kuule sillä lailla kans, että tuo tyhjänpäiväinen vinkuminen nuista vaatteista on aivan turhaa. Eihän me ilman takkia voida lähteä jos sataa. Ei silloin pistetä päälle mitään hellevetimiä. Se nyt vain on niin, että äiti TIETÄÄ tämmöset asiat. Aattele nyt jos mie antaisin sinun talvella laittaa kesämekon päälle! Sie olet vielä pieni, et sie ymmärrä, mitä vaatteita voi laittaa ja mitä ei. Sie paleltuisit se hellemekko päällä talvella. Niin. NIIN.

Ja se ei kans ole mistään kotoisin, että sie sanot, että sie haluat jugurttia etkä sitten syö sitä. Jos sie sanot, että sulla on nälkä ja sitten maistat kaks lusikkaa niin se ei kyllä oo mikään nälkä. Se on huijausta. Aivan tyhmää. Ja menee ruokaaki hukkaan. Ja leivästäkään et syöny ko kaksi palaa!

Ja sen verran iso tyttö sie kans kyllä oot, että kyllä sie tiedät, että aamulla tulee pissa. Sitä on turha kieltää. Tietenki se tulee. Tuleehan äitiltäki. Mitä huutamista siinäki sitten on? Oisko sitten kiva, jos ei mentäis pissalle ja sitten sie losottaisit tuon istuimes märäksi, oisko? Häh?"

Pakkaus viittasi kintaalla sydämistyneelle saarnalle ja osoitteli marttyyrimonologia kuunnellessaan kohti lokkeja, autoja ja suojateillä kirmaavia pappoja. Joka havainnon kohdalla hän kiljui kovaäänisesti minua katsastamaan kunkin havainnon. Siitähän minä fiksuna ihmisenä sain lisää vettä myllyyn.

"Joo ja ei - emmie nähny, että sielä oli lintu. Se on kuule niin, että äiti ajaa autoa. Autoa! Ei äiti voi joka kerta kattoa jotain paskaa lokkia, kun pitää pysyä tielläki. Enkä mie voi ajaa noin vain ihmisten päälle, kai sie tajuat. Me ajettais kolari, jos mie joka kerta kattoisin sinne, minne sie osoitat."

Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Japajapajapajapajapajapa.

Kun vein tytön tarhaan, olin jo tyyntynyt hieman ja toivoin, että edes jotain olisi uponnut jälkeläiseni alitajuntaan. Niin olikin. Iltapäivällä kotiin palatessamme Pakkaus kurkki vieressäni kukkapenkkeihin ja  osoitti niitä miljoonia lehtokotiloita, jotka pihallamme pesivät ja ilmoitti jämäkän mielipiteensä:

"Paskoja kotiloita! Paskoja! Ne on PASKOJA!"

Ei ehkä ihan sitä, mitä monologillani hain, mutta jäi näköjään ainakin yksi sana 10 kilometrin matkalla mieleen. Jei!