tiistai 26. helmikuuta 2013

Lahti - tositurismin hiomaton timantti

Koska blogini on äitiys- JA lifestyleblogi, päätin laajentaa repertuaariani myös perheellisten matkailuvinkkien puolelle.

Ensimmäiseksi kerron kohteesta, jonne ei oteta lapsia mukaan. Sinne lähdetään rentoutumaan romanttisesti puoliskon kanssa taikka remuamaan raivokkaasti akkojen/ukkojen kesken. Se on paikka, josta en koskaan tunnu pääsevän pois, vaikka en ikinä sinne uskonut edes joutuvani.

Kyseessä on tietysti suomalaisen turismin hiomaton timantti, jonne jokainen itseään kunnioittava tosituristi tulee. Mutta muistakaa: ei lasten kanssa, ei ei. 

Kyseessä on tietysti rakas kotikaupunkini Lahti. Kun lähdet suunnittelemaan matkaa Lahteen (ja totta kai sinä sen teet), sinun täytyy ymmärtää, että Lahdessa kyse ei ole rakennuksista ja museoista. Tämä kaupunki on mielentila. Sitä, mitä se sisällään pitää, ei ennalta voi arvata; sen voi vain kokea. Muutaman suuntaa-antavan vinkin osaan tässä nyt kuitenkin antaa, koska olen täällä jo viisi vuotta tupeksinut.

Aivan ensimmäiseksi tulee huomioida Lahden kaupungin oma erityinen erikoisluonne, jota en ainakaan täällä Suomessa ole muualla tavannut. Täällä on nimittäin pakko - toistan PAKKO - urheilla.

Tiesin tietysti tänne muuttaessani, että Lahti on urheilukaupunki, mutta en sentään uskonut, että minunkin läskiperseeni ruoskittaisiin armotta liikkeelle, vaikka kuinka yrittäisin piilottaa sitä sohvanpehmusteisiin.

Kaikki tapahtuu hyvin hienovaraisesti. Kukaan ei tule kotoa/hotellista juoksulenkille raahaamaan ja ratsaamaan, onko kaapissa kahvakuula ja punttivehkeet. Ei tarvitse. Tässä saatanan kaupungissa ei nimittäin voi kävellä edes kahdensadan metrin matkaa kauppaan ilman, että vastassa on vitunmoinen vastamäki. Armoa ei anneta edes keskustassa tupeksivalle turistille. Koko kaupunki polveilee täynnään jumalattoman jyrkkiä mäkiä meni minne hyvänsä.

Urheilupakko pätee siten kaikkiin: nuoriin ja vanhoihin, äiteihin ja tyttäriin - ja jopa invalidiraukkoihin. Tämä on ensimmäinen syy jättää ne kersat, kärryt ja kaukalot suosiolla kotiin. Jos et ole kehittänyt kuntoasi lahtelaisiin standardeihin (= kamelin kestävyys + gepardin räjähtävä voima), joudut varustautumaan penskojen kärräämiseen vuorikiipeilijän vermeillä, koska joka mutkassa kärryt uhkaavat karata käsistä ja kersa kieriä kenturalle.

Aloitatte siis puolison tai akka-/ukkoporukan kanssa nähtävyyksistä. Ensin hilpaisette esmes ihailemaan Eliel Saarisen suunnittelemaa kaupungintaloa. Siinä polttelevat jo pohkeet kivasti, kun kiipeää katsomaan rakennusta joka erehdyttävästi muistuttaa Helsingin rautatieasemaa. Kun olette töllistelleet kaupungintaloa tarpeeksi (kunnianhimoisemmat voivat kiivetä vielä pienen kivan ekstramäen Radiomäen maisemiin ja museoon), onkin vuoro pyrähtää toista arkkitehtuurin helmeä ihailemaan.

Siitä sitten vaan Alvar Aallon mäen päälle (!) suunnittelemaan Ristinkirkkoon. Hanuri huutaa ja pohkeita polttaa kun punnerrat perkeleen jyrkkää alamäkeä ensin alas ja kapuat sitten taas kivan pikku kukkulan päälle. Onneksi kyseessä on Herran huone: se on päivisin auki ja siellä on viileä vetää henkeä ja kuivatella hikeä.

Tämän jälkeen on peruskulttuurisetti keskustasta hallinnassa ja aika shoppailla. Kun pikkukauppoja lähdet etsimään, pääset taasen puskemaan ylämäkeen pitkin Rautatienkatua olipa hakusessa sitten ämmien rytkyt tahi lastenkengät. Jos painat Vuorikadun risteykseen asti, pystyt bongaamaan myös ne kuuluisat hyppyrimäet.

Tässä vaiheessa et taatusti enää ihmettele, että ne järjestävät täällä jos jonkinmoisia Salpausselän sessioita ja Finlandia-hiihtoja. Miksipä ei? Kun kunto on koko kaupungilla pakosta rautaa, niin johan sitä on kiva kirmata pitkin metsiä ja ottaa miehestä mittaa.

Koska urheilu luontaisesti vie niin vakiasukkaalta kuin vierailijaltakin aluksi kaiken huomion, vie vähän aikaa huomata, että on täällä sentään kyldyyriäkin tarjolla. Satamassa sijaitsee Sibeliustalo, jossa pidetään konsertteja. Kun emme vielä asuneet Lahdessa, erehdyimme kerran pari siellä vierailemaan, mutta nyt olemme keskittyneet ihailemaan konserttitaloa ulkoa päin kuten todellinen kanta-asukas tekee. Sibeliustalon sijaan olemme suunnanneet ennemminkin sinne satamaan. Tämä on toinen hyvä syy tuupata ne tenavat mummolaan tai muualle mukavaan yökylään.

Satamassa on kesäisin kivoja kaljalaivoja ja paaaaljon punaniskaista porukkaa, jolta on unohtunut arskarasva kotiin, mutta jota se ei yhtään haittaa (= promille >1). Varmiten mukaan tunnelmaan pääsee ja aidoimman kulttuurielämyksen saa, kun kauniina kesäpäivänä lähtee ensin parin tunnin Vesijärven risteilylle sieltä satamasta n. klo 10-12.

Siinä paatissa voit nauttia nestemäisistä luonnonilmiöistä sekä visuaalisesti että oraalisesti. Suosittelen hyödyntämään molempia mahdollisuuksia. Selvinpäin kyydissä voi käydä niin, että jäävät maisemat huomaamatta, kun paikallinen Pena yrittää ympäripäissään yli laidan ja eksoottisempi Ivan esittelee keinuvassa kapyysissä Venäjän maan iskelmiä keinuvin lantein.

Laivalta on sitten kiva jatkaa ankkuroituihin anniskeluravintoloihin ja suhata siitä sitten (kun niska on saanut oikean palaneenpunaisen sävyn) keskustan kuppiloihin. Ja niitä on monta! Talvisaikaan aloitat tietysti jo suoraan citystä, mutta lupaan, että menoa se ei haittaa.

Ensinnäkin, unohtakaa Teerenpeli, se on vain sivistynyttä leikkiville nirppanokille. Parasta Lahtea tarjoavat boheemihko Hiidenkivi (erinomaista kaalilaatikkoa!) legendaarinen Tirra sekä pettävän rajun vaikutelman antava Pitkä Pub. Huom! Älä säikähdä Pitkän edessä parveilevaa pelottavannäköistä alkuasukaskuntaa. Se on harvemmin vaarallista niskatukasta, farkkutakista ja vankilatatskasta huolimatta - siis jos sille ei ala ehdoin tahdoin vittuilemaan.

Kun sitten lopulta olet päissään kuin käki ja juossut kaupungin miljoonia mäkiä ylös ja alas - ja kuluttanut siinä sivussa vähintään 2000 kilokaloria - , on aika löytää asiallista syötävää.

Kunnollisia ravintoloita Lahdessa on kokoon nähden hyvin vähän - 3-5 laskutavasta riippuen. Roskaruokaa sen sijaan riittää pilvin pimein! Tähänkin annan aito-lahtelaisena salaisen vihjeen: älkää syökö keskustassa.

Jos on aivan pakko, menkää Pulcinellaan pizzalle (sikapieni lafka, mutta paremmat pizzat kuin Mamma Mariassa, jonne kaikki aina änkevät) tai käyttäkää extreme-nähtävyyskortti: vain parin pikkumäen päässä (helppo nakki jo tässä vaiheessa) sijaitsee Ararat. Siinä kebabia lappaessa voi ihmetellä ympäristöä, jossa Cannonballin porukka järjesti surullisenkuuluisat pizzeriamurhat.

Todelliset herkkuhelmet löytyvät kuitenkin siis keskustan ulkopuolelta. Uskaliaimmat suuntaavaat pahamaineiseen Liipolaan ravintola Tähteen, josta löytyy myös jatkoremupaikkaa vaativaankin makuun. Kesympää kulttuuria hakevat tyytyvät Saksalan pizzeriaan, joka on lahtelaisen mittapuun mukaan melkein keskustassa pienen kevyen kävelymatkan päässä (20 minuuttia ja vain kolme vitunmoista vastamäkeä).

Jos olet sitten tiistai-iltana siinä kunnossa, että sinun on pakko huutaa, karjua ja ulista kielellä, jota muut suomalaiset eivät ymmärrä ja suunnittelet ostavasi Pelicansin kausikortin ja salihousut, olet onnistunut kaivautumaan todelliseen lahtelaiseen mielenmaisemaan - ja alkanut puhua ja ajatella lahtea.

Tähän jos kykenet heti ensimmäisellä kerralla niin onneksi olkoon ja tervetuloa asumaan. Muistat vain sitten, että jos sinulla on sitä perhettä, niin ei ole sopivaa puhua lahtea perheen kesken. Se kieli kuuluu vain vanhemman vapaailtoihin (lue: kulttuuririentoihin). Ja hankit sitten varmuuden vuoksi kuitenkin alkumetreille ne vuorikiipeilyvehkeet ja parit kypärät kakaroille.

ps. Kukaan ei ole pyytänyt mainostamaan. Minä teen sen ihan ihan itte ja omaksi huvikseni.


lauantai 23. helmikuuta 2013

Pakkaus puutarhuroi ja äiti kostaa

Päätti pikkuämmä sitten pistää huusholliamme vähän vielä huolettomampaan kuosiin, kun johan täällä järjestys on päässytkin kukkimaan ihan iljettävässä määrin. Tein ihmeteon nimeltä Imurointi viime viikonloppuna. Kotiamme tuntemattomalle sitä voi tosin olla vaikea uskoa, kun kämppä näyttää siltä kuin täällä olisi räjähtänyt jokin lelu-, kirja-, astia- ja ruokakaupan tuotteista kokoon räävitty rypälepommi.

Kaikki alkoi klassiseen malliin taas siitä, että käänsin selkäni muutamaksi salakavalaksi sekunniksi. Enempää ei kestänyt kersalta tajuta, että "Tärkeintä elämässä on puutarhanhoito eikä sekään ole kovin tärkeää" (tosin epäilen että loppuun asti tuota filosofiaa ipana ei ehtinyt edetä).

Kun minä siis olin heittämässä paria jogurttipurkkia roskiin (!!),  oli penska iskenyt silmänsä pystyynkuolleeseen Jukkapalmuumme. Rankaraukka on seissyt muutosta asti tv-tason päällä, kun ei ole äiskällä vihertänyt peukalo edes sen verran, että olisi kiikuttanut kasvikalmon roskiin.

Kuulin kyllä jotain epämääräistä höpötystä tyyliin "Annetaan sille vettä!"
Koska vettä ipana ei onneksi ollut mistään voinut kauhoa (olinhan itse hanojen hallintakeskuksessa), en pahemmin huolestunut. Ajattelin vain, että siellä juotetaan taas jollekin pehmokatille tai nallenpallerolle päätä täyteen.

Hetken päästä ähkin takaisin olkkarin puolelle ja tapasin hovipuutarhuriksi muuntautuneen tyttäreni täydessä toimintatohinassa. Tyyppi oli kauhonut jo kauan sitten umpikuivaksi kulahtanutta multaa kourakaupalla minnepä muualle kuin (kangas)sohvamme selkänojalle ja istuimille. Totta helvetissä sitä roskaa, paskaa ja rähmää oli myös lattiat ja natiaisella naama ja nakit täynnä.

Aloin tietenkin ujeltaa aivan vitun kovaa kuin jumiin jämähtäneet kirkkourut. Pakkaus puolestaan ei ollut moksiskaan, imeskeli vain tyynesti mehukasta multaa sormistaan kuin mestarikokki ainakin. Törmäsin siitä sitten mukelon kanssa kylppäriin pesuhommiin, minkä jälkeen sain riehua perse pystyssä ja perinteisessä berserkkiraivossa rikkaimurin ja rätin kanssa tovin jos toisenkin.

Tänään ei sitten jumalauta ole luvassa mitään ksylofonitansseja eikä mitään muitakaan mukavia äiti-lapsi-harrasteita. Pukatkoon Pakkaus junajonoa puuradalla vaikka punkkaamisaikaan asti.
Minä kyllä sukellan marttyyrinkruunu kulmillani johonkin hömppäpaskaromskuun.

Eli annan penskan keksiä jotain uutta kivaa ihan issekseen. Heureka, näinhän se noidankehä syntyy!


ps. Arvatkaas sainko sen saatanan palmunpaskan ulos asti? No en tietenkään. Mutta minä vaihteeksi KASTELIN sen (ja raavin kuolleen tukan päästä pois). Toivossa on hyvä elää.

perjantai 22. helmikuuta 2013

Perjantaitanssit

No niin. Nyt on ainakin todistettu, että Pakkaus on nopea oppimaan.

Tyyppi veti tänään taas sen Lauantaitanssi-ksylofoninsa esiin ja alkoi paukutushommiin marakassinsa kanssa.

Kun äidillä ei heti liha liikkunut, kuului alta aikayksikön komento:
"Äiti tanssii!"
No mitäpä siinä muuta voi tehdä kuin alkaa hetkuttaa persläskiä vanhaan malliin.

Tällä kertaa tanssinumeroni ei kuitenkaan tehnyt toivottua vaikutusta. Tynkä töllötti minua tuimasti silmiin varmaan parikymmentä sekuntia kuin olisi miettinyt päänsä puhki, mikä on vialla. Ja selvisihän se lopulta.
Kuului uusi komento:
"Äiti ottaa vaatteet POIS!!!"

Sori, mutta taannoisen kaltaista performanssia ei tältä emännältä joka ilta irtoa (oli sitä paitsi saakelin kylmäkin, kun olin juuri ulkoa tullut). Ja kasvaisihan tuo pilttikin ihan kummalliseen maailmaan, jos alkaisi kuvitella, että alaston naistanssija on jokin universaali musiikin mukana tuleva ilmiö.


torstai 21. helmikuuta 2013

Haastehässäkkä - ja ensimmäinen yritys sen purkamiseksi


Olen huono ihminen. Sen huomasin, kun kurkin, kuinka monta haastetta minulla on pershiessäni haudottavana. Onneksi tieto huonoudestani ei ole uusi, joten se lohduttanee itseni lisäksi myös lukijoitani.

Ambra  haastoi minua jo 19.12. Tätä viivystystä voi selittää sillä, että silloin oli joulun aika ja sitten sillä, että "oli niin karsea kiire töissä joulun jälkeen, et ei vaan muistanu". Joo joo.

No mutta, lähdetään liikkeelle: Ambralla oli asiaa ja minä yritän vastata.

1. Miksi lapsille valehdellaan, että joulupukki on olemassa, vaikka totuus tulee ennemmin tai myöhemmin ilmi ja kaikille olisi vain paljon helpompaa ilman kaikkea salailua?

Lapsille valehdellaan, koska se kehittää heidän mielikuvitustaan. Myöhemmin raskaan arjen keskellä se on tarpeen.




2. Onko laiskuus paha vai hyvä asia? Mitä laiskuus on?

Laiskuus on hyvästä, koska se aiheuttaa huonoa omaatuntoa. Huono omatunto pistää taas pökköä pesään ja saa riehumaan raivopäänä esim. töissä muutaman tunnin. Minun teoriani mukaan tässä on kyse Marxin klassisesta teesi-antiteesi-ilmiöstä sovellettuna psykologiaan. 

Kysymykseen "Mitä laiskuus on?", vastaan, että oikeanlainen laiskuus on suurta viisautta. Ainakin töissä pitää tietää, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Laiska ei tee turhaa työtä ja säästää siten hermojaan ja ikävuosia.

3. Tuleeko tv:stä liikaa realitya?

Joo tulee. Viitsi enää edes katsoa koko toosaa.

4. Panostaisitko mieluummin lastensuojeluun vai vanhustenhuoltoon ja miksi? Ja ei, ei saa valita molempia. Tiedän, paha kysymys.

Lastensuojeluun. En ala perustella, koska se johtaisi joka tapauksessa pahalle suomaalle. Kyse on tunteesta ja järjestä, suuressa sekamelskassa pääni sisällä. Sanotaan nyt vain, että valitsen tulevaisuuden tukemisen, jos on pakko.

5. Kerro joku kaunis joulumuisto.

Muistan, kuinka joskus juuri ennen joulua menin setäni vaimon kanssa ulos ja hän uskovaisena ihmisenä kertoi enkeleistä taivaassa. Minä (n. 7v.) katselin -25 asteen pakkasessa maaseudun säkkipimeässä yössä tähtikirkasta taivasta ja voin vaikka vannoa, että kuulin enkelikuoron hymisevän rasvatyynessä pimeässä.

6. Jos saisit 10 000 € ja se pitäisi kuluttaa yhden päivän aikana vain itseesi, niin mihis se raha palaisi?

Hahhaa, tämä on helppoa. Menisin kalliiseen hotelliin jossain päin Eurooppaa (tod.näk. Budapestiin, Veronaan tai Lontooseen), joisin samppanjaa ja ostaisin lopuilla rahoilla kenkiä (niisk,  kyllä minullakin on naisellinen puoleni).

7. Kumpi on pahempi, holtiton ja vastuuton mieli vai syntymävakava luonne, joka ei koskaan taivu iloitteluun?

Kyllä holtiton ja vastuuton on pahempi, vaikka myönnän kuuluneeni enemmän holtittomien ja vastuuttomien jengiin ennen perhe-elämää. Syntymävakava tuskin jaksaa surra menettämäänsä iloa, kun ei osaa muuta olla kuin vakava. Vaikea sitä ilottomuuden määrää on kuvitella, mutta kaikki kunnia niille nyrpistelijöille.

8. Mihin uskot?

Siihen, että maailmassa on paljon muuta kuin tieteelliset tosiasiat. Vaikka ajattelen (mielestäni) usein järjellä, en voi käsittää, miksi ihmiset nykyisin leimaavat mm. astrologian ja kummitukset niin helposti huuhaaksi, mutta uskovat heittämällä esmes sen, että niin korkeita ääniä on olemassa, että ihminen ei niitä voi kuulla. Emmehän me niitä korkeita ääniäkään kuule, mutta ne on onnistuttu tieteellisin keinoin todistamaan. Minusta on kummallista, että nykyisin ei ole sopivaa uskoa asioihin, joita ei joillain ihmisen itse keksimillä rajallisilla mittareilla ole oikeiksi todistettu. Varsinkin kun ne mittarit muuttuvat koko ajan ja uusi tieto kumoaa koko ajan vanhaa (esimerkkinä toimikoon se kananmunan vaarallisuus, jota huudeltiin vuosikymmeniä, ennen kuin  sitten se yks kaks yllättäen olikin höpöhöpöä). 

9. Mitä et tekisi rahasta? Vaikka saisit niin paljon rahaa että voisit pelastaa kaikki Afrikan orpolapset ja elää itse leveästi loppuelämäsi.

En myisi omaa lastani. Itseni kyllä voisin myydä.

10. Lasketko vieläkin, mitä joku asia maksaa markoissa? (minä lasken:-D)

En. En edes enää osaa.

Ja tässä randomisti kymmenen faktaa minusta:
1. Olen asunut kohta 5 (!!!) vuotta Lahdessa.

2. Tykkään niin paljon hyvästä ruoasta, että olen tuhlannut euron jos toisenkin useampaan Michelin-ravintolaan, vaikka aina ei olisi ehkä ollut edes varaa.
3. Inhoan sushia. Ne jotka sitä syövät ja sitä muka rakastavat, valehtelevat.
4. Kävin tänään ensimmäistä kertaa lätkämatsissa.
5. Inhoan vaateostoksia, mutta kenkäostoksilla voisin olla vaikka vuoden. Se näkyy vaatekaapistakin.
6. Osaan vieläkin soittaa nokkahuilulla hämä-hämähäkin. Tuli jouluna todistettua.
7. Olen urheilijasukua. Isäni on Suomen mestari, mutta en kerro missä.
8. Kirjoitin teininä kouluvihkoihin jatkokertomuksen nimeltä "Saari". Se kertoi vampyyriin rakastuvasta tavallisesta tytöstä. Hitto vieköön. Nyt kun katsoo Twilight-saagan menestystä, on tullut mieleen, että olisi pitänyt yrittää julkaista se hömppäpömppä.
9. Olen hyvin suurpiirteinen (lue: huolimaton); tod.näk. siksi en voi sietää laskentaa, numeroita enkä muutakaan pilkunviilaamista.
10. Vaikka olen kotona homssantuu vailla mitään mieltä, töihin laittaudun aina huolella. Huoliteltu olemus on kuin panssari päivän koitoksiin.

Tämän kuten muutkin haasteet saa poimia blogistani ja jakaa eteenpäin. Minulla ei kerta kaikkiaan ole voimia keksiä mitään fiksuja kysymyksiä, mutta minusta nuo Ambran kysymykset olivat kyllä kiinnostavia (minun olisivat kategoriaa "viini vai olut" tai "suklaa vai vanilja" - ja ketä nyt semmoisiin kiinnostaa vastata).

ps. Vakuutus rakkaat muut haastajat: muistan kyllä teidät, mutta vastauksia vain vähän myöhemmin!

K.Ärjyperä (ihana nimi!): muistit minua 21.1.2013. Ei paha. Tästä ei ole kuin kuukausi!

Kukkavarvas: paiskasit muistaten 7.2. Tämähän on jo melkein tänään.

Ja sitten Ofelia ja Memmu 17.2. Te saatte vanhoina kantiksina eksklusiivikäsittelyä ja yritän vastata niin pian kuin mahdollista. Hahahahahahhaaa!



maanantai 18. helmikuuta 2013

Keskustelupalstakilpailut

En ole ainakaan enää vuoteen käynyt minkäänlaisilla vauva/taaperokeskustelupalstoilla, koska minua rupesi juimimaan otsalohkoissa ihan helvetisti se saatananmoinen kilpavarustelu, joka noilla palstoilla aina kukkii. Mitään järkevää keskustelua on turha yrittää virittää mistään muusta kuin jostain Martina-realitysta tai Lanzaroten ilmastosta, kun joka jumalan välissä pitää meuhkata oman kakaransa erinomaisuudesta (liittyipä sitten keskusteluketjun aiheeseen tai ei).

Yksi kaunis päivä näppäilin sitten Googleen aivan viattomasti hakulauseen "Minkä ikäiselle sukset". Tämä johtui siitä, että Pakkaus oli ruvennut jankuttamaan suksista jo kahta viikkoa aikaisemmin, ja joka päivä minulle kauniisti ehdotettiin tai minua vähemmän kauniisti vaadittiin ostamaan sukset (sekä "kypälä").

Arvatkaa mikä tulos pukkasi ensimmäisenä tyrkylle? Aivan, keskusteluketjupa hyvinkin! Ja perässä kymmenen samanlaista. Ensimmäinen asiaan liittyvä artikkeli tuli ensimmäisen sivun viimeisenä linkkinä. No, minäpä näppäsin piruuttani ensimmäisen ehdotetun linkin auki ja - TADAA - aivan pakko jakaa se teille!

On taas niin laadukasta ja näille palstoille luonteenomaista settiä, että alta pois. Viis itse asiasta, kunhan jokainen ehtii kertomaan, kuinka komiasti oma kaksivuotias jo painelee Peltosilla pitkin metsiä. Kun olette näitä ihmelapsia ihmetelleet muutaman vastauksen verran, lukekaa ihmeessä vielä vastaajan 22 kommentti. Olin kuolla nauruun.

Minkä ikäiselle sukset ja luistimet?

Joku voi tietysti kysyä, miksi ihmeessä mennä keskustelufoorumille tämmöisiä lukemaan saati sitten jotain kyselemään. No siksi tietenkin, että hakulausekkeet näköjään nostavat ne ensinnä esille ja vähän vihreämpänä vanhempana sitä helposti saattaa (väärin) luulla, että näiltä palstoilta voi saada jotain apua/tukea.

Muistan minäkin ajan, kun ei paljon naurattanut. Nyhväsin pienen esikkoni kanssa kotona ja stressasin milloin kääntymisistä, milloin konttaamisista, milloin seisomaan nousemisesta. Ennen kuin tajusin, mikä noiden foorumeiden perimmäinen tarkoitus on ( = vertaistukea my ass), luin silmät tapilla tenavista, jotka konttasivat suurin piirtein kolmikuisina ja pinkoivat aitoja kuuden kuukauden kypsässä iässä. Perään vahingoniloisesti kirjattu "mutta se on kuulemma tosi yksilöllistä" ei rauhoittanut tipan vertaa, kun pelkäsin, että oma lapsi oli jotenkin kehityksestä jäljessä.

Taitaa olla meillä nykyisin liian paljon vapaa-aikaa ja asiat turhan hyvin, kun ehdimme ja viitsimme vauvaraukan "taitoja" jo syntymästä asti kyttäämään. On vähän vaikea kuvitella, että mielessä pyörisi oman mussun päännkohotustaidot pirtin perällä, jos pitäisi päivät pitkät  painaa peltotöissä ja lypsää kantturoita aamusta iltaan.

Sellainen kyllä tuli mieleen, että olisikohan nykytieteen keinoin mahdollista kanavoida tämä keskustelupalstoilla ja salaisissa ajatuksissa (myös omissani) hillittömänä vellova äidillinen kilpailuvietti liike-elämän palvelukseen?  Jos olisi, niin silloin jos milloin kyllä tärähtäisi Suomen talous liikkeelle kuin rasvattu salama. Ja isit voisivat sitten vuorostaan jäädä kotiin kirjoittelemaan keskusteluketjuja. Aalto-yliopisto, sinut on haastettu!






sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Pelottava perintö

Kyllähän minä tätä jo epäilin, mutta nyt se on varmistunut: alttius siivousmaniaan kulkee geeneissä. Kuten niin moni muukin periytyvä vaiva, on äitiäni kiusaava ja mummoani vakavasti vaivannut puhtaanapitopakkoneuroosi muhinut dna:ssani salaa ja siirtynyt aktiivisena versiona suoraan jälkeläiseeni.

Sydänverelläni minä vannon ja vakuutan, että olen tehnyt parhaani pitääkseni mopit ja rätit piilossa. Mikään ei vain auta. Vain mulkaisu mikrokuituliinaan ja tyttäreni suorastaan leimahtaa innosta.

Mistä minä sitten tämän tiedän, jos kerran piilottelen pölyrättejä ja pesuaineita parhaani mukaan? No minäpä kerron.

Olimme eilen Pakkauksen kanssa vessassa. Tyttö oli juuri töräyttänyt tajunnanräjäyttävät tortut pyttyyn ja huutanut hovipyyhkijänsä paikalle. Koska vessapaperi oli loppu, vetaisin vahingossa auki väärän vetolaatikon.

Ipana kurottautui kohti nenä väristen ja silmät leimuten kuin uhria väijyvä vampyyri.

"Mitä siellä on?!", kimitti kersa ääni kiihtymyksestä väristen.
"Siellä on siivousvälineitä, joita me h-y-v-i-n harvoin käytämme", minä kommentoin hätäisesti ja työnnälsin erhelaatikon varpaillani kipakasti kiinni.
"Siivousväli-Eitä! Joo!", rupesi vintiö vinkumaan siinä pytyllä housut kintuissa.

Sitten seurasi osoitus siitä, että joku paholaisen kätyri (äitini?) tai itse geenit opettavat piltille salaa sellaisten sanojen merkityksiä, joita minä en totta vieköön ole opettanut:
"Siivousväli-Eitä! Äiti äiti! Siivotaan lattia! Harjataan lattia! Siivousväli...."
"Me ei nyt harjata MITÄÄN", minä kiekaisin hätääntyneenä ja kampesin penskan pytyltä lattialle.
"Nyt pyllistät. Äiti pyyhkii."

Tämmöinen hämäysyritys tietenkään mitään auttanut. Heti kun pikkuämmä oli kiskonut housut jalkaansa, sain esimerkin siitä, kuinka ikävän ansiokkaasti tuon ikäinen ihminen osaa jo yhdistellä asioita mielessään. Tyttö alkoi kaula pitkällä kurkotella kohti vessan nurkkaan homehtunutta wc-ankkapulloa.
"Äiti äiti! Täällä on ankkapullo! Ankkapullo. Pesuaine!", höpötti siivousdemonin sisäänsä saanut lapsirukka.
"Joo joo. On pesuaine. Mut ei me nyt pestä sillä mitään", minä suhautuin ja lisäsin vielä perään hyvin painavasti: "Hyi. Se on myrkkyä."
Yritin kiskoa kersaa huussista ulos, mutta tämäpä pisti hanttiin.
"Isi on ostanut ankkapullon! Harjataan lattia!", intti ipana.
"ÄITI sen on ostanu", pistin minä väliin loukkaantuneesti (aivan kuin sillä mitään väliä olisi).

Tästä se lähtee. Vain kaksikymmentä vuotta rakasta rauhanaikaa. Kohta asun taas huushollissa, jossa joku hullu häärää lattiarätin ja ämpärin kanssa päivät pääksytysten. Ja se on sitten todellakin lattiarätti. Jos jotain olen näiden hourupäiden harhoista oppinut, niin sen, että heidän mukaansa mopilla ei mitään todella puhdasta saa aikaan. Rätti sen olla pitää, jotta saa pimeimmän nurkankin nylkytettyä peilinkirkkaaksi.

Älkääkä jumalauta nyt yrittäkö lohduttaa sillä, että saan pian pienen siivouskoneen kotiini, ja että minä se vaan saan sitten piereskellä seesteisesti sohvalla. Pakkauksella on juuri semmoinen luonteenlaatu, että se yhdistettynä siivoussairauteen tarkoittaa samanlaista sotilaskuria kuin mummolassani aikanaan. Siellä saatana siivosi jokikinen, joka päänsä pirtin katon alle erehtyi pistämään.


ps. Arvatkaa mitä mukelo huusi, kun meni seuraavan kerran vessaan? "Äiti, täällä se ON! PESUAINE!"
Voi vittu.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Perjantain saalis: 12 sentin korot ja muuta

Johan minä olen tästä jauhanut, mutta ei voi mitään. Kyllä minusta ei koskaan voi tulla talkintuoksuista vauvafanittajaa.

Tässä taas perjantain kokooma ihania asioita:

On niin helvetin ihanaa, kun voi puhua lapsen kanssa aivan kuin se olisi oikea ihminen. Ja niinhän se jo kypsässä 2,5 vuoden iässä onkin. Jos toimin kuin idiootti, saan myös palautetta: "Äiti on höpsö!"

On ihanaa, kun mukula osaa pyytää sipsejä ja alkaa huutaa torvi suorana, jos ei niitä heti saa. Ei tarvitse ihmetellä, että mitä helvettiä se huutaa.

On ihanaa, kun penskalle osoittaa sitä sipsipussia ja sanoa"Hae itte", ja se todella osaa mennä ja hakea. Ei tarvitse itse joka asiaa tehdä.

Se osaa myös vaatia suklaata, jos isi sitä syö ja hän ei. Tämä nyt on merkki oikeasta korkeammasta älykkyydestä. Kuka vittu lappaa naamaan lihaperunasoselaatikkoa, jos joku mättää vieressä naamaan herkkusuklaata?

Se osaa valita vihreän (!) hammasharjan vaaleanpunaisen sijasta. Jonkin on TÄYTYNYT toimia kasvatusstrategiassani!!!!!. Olen superäiti!

Se osaa huutaa vessasta "Pyyhkimään!" Ei perseenpesua, ei vieressäkyttäämistä ja -huolehtimista. Toimintaa vasta kun sitä vaaditaan.

Se osaa viihdyttää itse itseään palapelien ja Teletappien kanssa ja satunnaisten saatavilla olevien Fairy-purkkien, meikkien ja tussien kanssa. Seinät ja lattia eivät kyllä aina kiitä, mutta mitä sitten. Tartte saakeli koko ajan olla jonkin helistimen kanssa räpeltämässä.

Ja mikä tärkeintä, se osaa kävellä 12 sentin koroilla. Tiedän ettette usko, joten tässä todiste:

Kuva ei ole koroille eduksi, mutta mitattu on: nämä ovat todellakin 12 senttiä korkeat.



Muija veteli Vic Matiéilla kuin vanha konkari ja minulle sentään ihmetteli tänään naispuolinen työkaverikin, että "Miten sä  vooiiiiit noilla koroilla kävellä?"

Tehkää te muut vaan niitä vauvoja. Meikä kasvattaa tästä yhdestä ihmistä ja iloitsee joka päivä.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Muotinurkka: kevätsesongin kuuma puuma

Jokainenhan tätä blogia lukenut tietää, että minä jos kuka olen sexy lady jumalan armosta. Ainakin, jos hän on muotinurkkaani joskus päätynyt ihailemaan. 

Muotitrendejä seuraaville kuvautin siis itseni kevätsesongin asussa, joka (kuten aina) on tarkoitettu vain rohkeampaa lookia elämäänsä kaipaaville alfanaaraille. Asussani yhdistin aika uuden (!) trikoopaidan ja vain vähän vanhemmat sukkahousut. Kuten voitte kuvitella, pystyi ukkoni kiihkoltaan hädin tuskin kuvaamaan.

Kukaan tuskin voi väittää, ettenkö olisi seksikäs. Paitani on ohut ja avokaulainen ja paljastaa siten rintaliivittömät, terhakat tissini. Koska yläosa on tavallista pitempi, toimii se myös kätevästi mekkona siltä varalta, että naapurin jamppa on häveliäämpää sorttia ja haluaisi sokeria tulla lainaamaan.
Paita: joku mikälie Lindex, sukkahousut: Norlyn, kengät: ei ole.

Koska olen oppinut uutta muotibloggaamisen jalosta taidosta, otin tällä kertaa kuvaukseen mukaan uuden ulottuvuuden. 

Olen huomannut, että mainosten ja muotiblogien suositusasento naiselle on usein pihtikinttuasento kera laukun. Kun olin muotibloggaajana pelkkä keltanokka, pidin asentoa outona. 

Nyt olen kypsynyt ihmisenä ja supermallina, enkä ihmettele enää lainkaan. Päinvastoin! Suosittelen, että vietätte aikaanne niin paljon kuin mahdollista tässä asennossa aina ja kaikkialla, jos haluatte, että tissit ovat tanassa ja koivet näyttävät hoikemmilta. Viis selkäviasta ja polvivammoista ja siitä että koko kaupungin harakatkin saattavat nauraa rätkättää! Nythän on kyse ulkonäöstä!

Paita: joku mikälie Lindex, sukkahousut: Norlyn, laukku: hammastahnalla tuunattu Longchamp, kengät Vic Matié.

Minä tarvitsin lookiin vain 12 sentin korot, Pakkauksen huoltolaukkuna toimivan 12 vuotta vanhan Longchampin muovilaukun ja avot. 

Koska asento on todella tuskallinen, olen iloinen, että olen niin kuuma pakkaus, että voin elää ilman ekstra-asentoakin. Enhän minä pärjäisi hetkeäkään ilman henkivartijaa, jos tässä asennossa seisoskelisin päivät pitkät.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Taikalaukku ja fysiikan lait

Tänään etsii pääkopassa aivosolu toista, mutta turhaan.

Älyllisen kapasiteettini ja työpaikan ällö-exceleiden aiheuttaman aivovaurion voi päätellä juuri käydyn oheisen keskustelun tasosta. Tai oikeammin ehkä siitä, että ylipäänsä rupesin jankkaamaan tällaisesta asiasta (aiheena tietty Teletapit ja Tiivi-taavin laukun tilavuus). Älkää siis edes lukeko, jos päässä liikkuu jotain muutakin kuin valveunta.

- Katso äiti! Tiivi-taavilla on laukku.
- Joo, aika hieno. Punainen ja kaikki.
- Katso äiti! Hipsun hattu! Tiivi-taavi laittaa laukkuun.
- Joo. Mutta Tiivi-taavilla on vissiin taikalaukku, kun sinne mahtuu noin iso hattu (5 kertaa isompi laukkua).
- Häh. Eiiiiii. Ei ole taikalaukku.
- No onhan sen pakko olla, kun tuo laukku on noin pieni!
- Ei ole taikalaukku!
- No mutta kato nyt. Nyt sinne menee tuo kauhean iso palloki (10 kertaa isompi kuin laukku). Eihän nuin pieneen laukkuun mitään palloa mee. Ja sielä on se hattuki. Äitiläki on isompi laukku, eikä sinne mitään palloa mahdu. Pakko olla taikalaukku.
- Höh. Äiti on HÖPSÖ. Ei ole taikalaukku.
- No onks se sitten muka tavallinen laukku? Kato ny. Nyt sinne menee potkulauta! Kellään mihkään käsiveskaan mitään potkulautaa mee!
- Tiivi-taavin laukkuun menee potkulauta!
- Joo, niin menee. Mutta sitähän mie sanon, että sen on pakko olla taikalaukku, kun...
- Ei ole taikalaukku!!!! Katso äiti, Pain potkulauta menee laukkuun!
- Hmph. Tuossa Teletappimaassa on kyllä ihan omat fysiikan lakinsa. Ei täällä kyllä mitään potkulautoja mahdu edes matkalaukkuun. Pakko olla taikalaukku. Tai ihan outo mesta tuo Tappimaa.
- Ei ole taikalaukku. Katso äiti! Laukussa on tappileipä.
- Joo, ja vielä ehjänä. Kaiken sen tavaran alla. Ihme meininkiä. Kyllä tuo on taikalaukku.
- EI OLE TAIKALAUKKU.
- Okei okei. Mutta erit fysiikan lait siellä ainaski on.

Viimeiseen kohtaan ei tullut vastausta. Luulen, että tätäkin näkemystäni kyllä vastustetaan, jahka Pakkaus oppii, mitä "fysiikan laeilla" tarkoitetaan.

Ipana vaihtoi onneksi aiheeseen, jonka tunnen kuin omat taskuni ja joka ei paljon pääkopalta vaadi:
- Pielu tuli! Äiti äiti, pielu haisee. Hyiii.
- No sen mie kyllä huomaan. Hyi hitto, hirveä leija. Tuleeks kakka?
- Joo.
- No sit mennään vessaan. Hopihopi.


Ai helvetti, kello on vasta seitsemän. Pitäisiköhän pistää ukko vahtivuoroon ja painua punkkaan. Tästä alhosta ei kyllä enää aivokäyrä lähde nousuun. Ainakaan tänään.

Lauantaitanssit

1970-luvulla syntyneet tai sitä vanhemmat muistavat varmaan vielä Heikki Hietamiehen isännöimät legendaariset Lauantaitanssit. Viime lauantaina minä ja Pakkaus uudistimme brändiä ja loimme - tadaa! - ihan omat, 2000-luvun lauantaitanssit. Veikkaan, että jos Hessu olisi sen näytelmän  nähnyt, olisi hän saattanut nielaista mikrofoninsa. Ja jos joku olisi ne tanssit telkussa esittänyt, olisi UKK nakannut minulta myllykirjeellä tajun kankaalle.

Olin juuri roudannut itseni ja Pakkauksen saunasta ja tempaissut saunakaljan korkin auki. Kello näytti jotain puoli seiskaa eli oli aika, jolloin on yleensä keksittävä jotain yhteistä tekemistä. En ollut kovin innokas keksimään yhtään mitään, sillä olin juuri yrittänyt saada kolme varttia itseäni lämpimäksi palelluttuani ulkona perusteellisesti (= perhanan pulkkaretket).

Häpeämättömästi leikittelin siis ajatuksella antaa lapsen tuijotella loppuillan Teletappeja. Ajatus kuitenkin kariutui hyvin nopeasti, sillä Pakkaus ehti kaivaa esiin ksylofoninsa. Ja hyvä niin!
Meistä nimittäin kuoriutui sellainen musiikillis-tanssillinen Team Ahma, että alta pois.

Yritin kyllä alkuun vaivihkaa työntäytyä sohvan syliin, mutta bändikaverini oli armoton.
Hän hakkasi ksylofonia puisella marakassilla ja karjui huumaavan metelin ylitse:
"Äiti TANSSII!!!"

Parin epäonnistuneen makuuasentoon yrittämisen jälkeen ymmärsin oman parhaani ja lähdin leikkiin mukaan. Aloin hetkuttaa badia niin, että meinasivat persläskit karata kattoon.
Olin ilmeisesti sen verran eksoottinen ilmestys mieheni liian suuressa kylpytakissa ja päähäni kiedotussa pyyheturbaanissa, että ipanakin repesi röhönauruun. Samalla hän kuitenkin kannusti ponnistelujani parhaansa mukaan:
"HYVÄ ÄITI! HAHAHA! ÄITI HYVÄ! HIHIHI. TANSSII TANSSII!", hekotti Pakkaus.

Jatkoimme ohjelmaa jonkin aikaa ja minä humppasin kuin hourupää aina, kun muhiikki soi. Jos se ei soinut, piti minun seisahtua kuin suolapatsas ja aiheuttaa uusia naurukohtauksia maan rajassa ponnistelevalle pelimannille.

Lopulta meno yltyi erityisen avantgardistiseksi. Saunan jälkivaikutus alkoi tuntua ja raskaat kylpykamppeet tuntuivat painavan kuin keskiaikaisen ritarin haarniska. Sillä varustelulla ja jorauksella olisi tullut satavarmasti hiki päähän itse Orleansin neitsyen ja John Travoltan ristisiitoksellekin saati sitten minunlaiselleni laiskaperseelle. Kun en sitten kerta kaikkiaan enää kestänyt, tempaisin kylpytakin ja pyyhkeen sohvalle ja jatkoin perseenvatkausta sellaisena kuin Luoja on minut luonut.

Tynkä oli tukehtua nauruunsa ja musisoi entistä meluisammin.

Onneksi olivat sentään säleverhot kiinni. Sillä niin luonnollista kuin alastomuus kuin ehkä onkin, en haluaisi uusien naapureiden yllättävän minua  paljain persein tanssimassa ksylofonin tahtiin. Ainakaan näin vajaan puolen vuoden jälkeen.



lauantai 9. helmikuuta 2013

Ravitsemusvinkki: Palauttava ja pimpattu mämmipommi

Kävin tänään ulkoilemassa (!!)  ja kun kirmasin posket punoittaen kotiin, oli siippani pimppaamassa perinteistä pääsiäisruokaa uuteen uskoon.

Tämä jos mikä on todiste parisuhteemme toimivuudesta: vain todellinen sielunkumppani osaa alkaa tuunata mämmistä ja kermasta kunnon mättösettiä silloin, kun toinen lähtee mielipuolisuuden puuskassa punnertamaan höttölumen keskelle poistaakseen (vain vähän) ähkyistä oloaan ja kuluttaakseen muka muutaman kalorin (miksi oi miksi?).

Kun nyt sitten kuitenkin olin kuluttanut ainakin sata kaloria (= sankarteko) talvisessa ulkoilmassa, ja voin jo hiukan huonosti (lue: syke oli ainakin 100), oli nestehukan ja kulutuksen aiheuttama heikotus tasan pakko poistaa pikapikaa. Muutenhan olisin saattanut pöyrtyä pötkähtää lattialle kuin menneen maailman madamet eikä semmoinen mielestäni antaisi minusta kovin tervettä äiti-kuvaa lapselleni.

Tämän kun sitten mätti välittömästi lenkin jälkeen naamaansa, ei ollut pelkoa pyörrytyksestä. Ellei nyt sokerihumalan aiheuttamaa pientä ylimääräistä steppaamista lasketa.

Jaloista jaloin palautustuote: Elosen mämmi, proteiinipitoinen kermakökkäre sekä runsaasti voimauttavaa hiilihydraattia sokerin muodossa.

Jos siis jollekulle jäi epäselväksi, on kuvassa Elosen ihanaa Herkkumämmiä (hyyyyvin makeata) ehkä noin 1,5 dl ja ainakin 2 dl tykkysokeroitua kermavaahtoa.

Kyllä nyt taas jaksaa!

Neuvon teitäkin unohtamaan kaikenmaailman "palauttavat" vissyt sun muut scheisset. Miten joku vissyvesi tai mehu mitään voi palauttaa, kun ei sillä ole mitään mitä antaa poistuneen tilalle - ainakaan oikeiden ravintoaineiden puolesta (magnesiumia tai sinkkiä ei vittu todellakaan lasketa) ?

Tässä annoksessa sentään on nälkää pitävää proteiinia (kermaa), hyvää rasvaa (on epistä väittää kermavaahdon rasvaa huonoksi rasvaksi, kun se maistuu niin helvetin hyvältä)  ja erinomaisen hyviä kuituja (mämmin ruisjauho).

Ok, voi olla, että tämä palauttava välipala palauttaa myös läskit ennen kuin ne ehtivät liuetakaan, mutta tärkeämpäähän on ylläpitää yleistä hyvinvointia eikä tuijottaa yksittäisiin epäkohtiin. Ainakin minusta. Enjoy!

perjantai 8. helmikuuta 2013

Paska reissu mutta tulipa tehtyä


Olipa taas harvinaisen virkistävä perjantaikeikka tarhasta kotio. Pakkaus oli jo haettaessa pahalla päällä kuin perkele, ja koko homma kusi heti kättelyssä, kun tälläsin tyttöä takapenkille.

”Eiiiiii. Eiiiii. Eiiiii tuoliin! Pakkaus haluaa kauppaan!”, möykkäsi tynkä takapenkiltä ennen kuin ehdin perseeni kuskin paikalle tällätä.

”Ei nyt mennä kauppaan”, minä kommentoin ääni (vielä) täynnä äidillistä myötätuntoa ja kärsivällisyyttä. 
”Kaapit on täynnä ruokaa. Nyt mennään hakeen isi ja sit mennään kotiin.”
”Eiii. Eiii. Eiii! Ei kotiin!”, kiljui takapenkin tyranni.

Koska en kommentoinut kummemmin, päätti ipana, että väsytystaktiikka se on paras taktiikka (Ei sinänsä huonosti hoksattu alle kolmevuotiaalta; minulla kun on aina univelkaa jo omasta takaa. Väsytykseen ei siis paljon vaadita).

Alkoi vaatimusten vuolas virta.
”Ääää! Ei muhiikkia! Ei muhiikkia!”

Minä pistin radiota pienemmälle, vaikka olin totta vieköön kaiuttimista kiljuvan Maroon 5:n tarpeessa. Tällä strategialla ei pitkälle pötkitty. Piltti korvasi puuttuvat desibelit ihan itse ja alkoi ulista aivan toisesta asiasta.

”Äää! Eieieiei! Hanskat HUONOSTI! Äiti ottaa hanskat pois! Hanskat pois! Hanskat pois! Pois! Pois! Pois!”

Sitä möykkää ei olisi kuunnellut Erkkikään. Kiskoin siis liikennevaloissa penskalta kintaat kuikkaan.

Huomionarvoista tässä yhteydessä on, että tarhan tädit olivat onnistuneet pujottamaan rukkaset tytön käsiin niin, että tuntui kuin olisi repinyt sitä kuuluisaa täitä tervasta. En tiedä, millä konstilla tämänkaltainen kintaanistutus onnistuu, koska jumppasin hanskat helvettiin ilman, että kurkkasin olkani ylitse kertaakaan, mutta täytyypä kysäistä ammattilaisilta (yhteishyvän nimissä voin samalla vinkata heille, miten lapselta riisutaan vaatteet  siten, että istut itse metrin edempänä  ja vielä selin riisuttavaan).

Arvatkaa vain, auttoiko hanskanpoisto. No ei tietenkään. Uusi märinän aihe oli jo valmiiksi mietittynä.
”Ääääää! Hattu huonosti! Hattu huonosti! Äiti ottaa POIS!”

Tässä vaiheessa huomautin mielestäni täysin perustellusti ja järkevästi tyttärelleni, että me olimme autossa, äiti ajoi autoa, eikä ollut mitenkään mahdollista kurottaa lakkia pois päästä (ensi viikolla tämäkin varmasti onnistuu).

Ei auttanut. Jos sitä ei lasketa, että teema vaihtui.
”Eiiiiii! Ei kotiin! Pakkaus haluaa kauppaan! Kauppaan! Mennään kauppaan!”

Vuolaita kyyneliä valui himoshoppaajan silmistä (myönnän, että käännyin katsomaan, oli sentäs sen verran kova kakofonia) ja räkä sen kuin roiskui. Räkänokka aiheuttikin sitten seuraavan purkauksen heti perään.

”Äääää! Pakkauksella on LÄKÄ! LÄKÄ! Äiti ottaa pois!”

Jälleen yritin palauttaa penskaa maan pinnalle huomauttamalla, että olimme autossa, äiti ajoi autoa, ja että rään pyyhkiminen siinä tilanteessa oli mahdotonta (ensi viikolla onnistuu varmaan sekin). Tuikkasin tenavalle keskikonsolista löytämäni ABC:n paperinenäliinan. Ipana nakkasi paperitollon tylysti kohti takaraivoani. Ja meteli sen kuin yltyi.

”Ääää! Yyyyyy! Äää! Ei mennä kotiin! Mennään kauppaan! Mennään tarhaan! Missä on isi? Äiti EI aja autoa. Isi ajaa autoa! Pakkaus katsoo teletappia! Lakki pois! Läkä pois! Jalka huonosti! Äää-äää-äää!”

Myöntää täytyy. Tein sen taas. Alle varttitunnin matkalla paloi pinna, taulu, hihat, päreet ja kaikki muukin ja karjaisin kersalle niin kovaa kuin ääntä lähti:

”NYT JUMALAUTA HILJAA SIELLÄ! ÄITI EI JAKSA KUUNNELLA TUOTA PASKAA!”

Takapenkki hiljeni hetkeksi. Sitten kuului vaimeammin, mutta yhä asenteella:
”Äiti  - (nikotus) - Paskaa!”

Jesh. Äiti on paskaa. Tästä se lähtee. Viikonloppu. Ottakaahan rennosti. Tai jos ette ota, niin älkää ääntänne käheäksi huutako.



keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Lovessa lääkärisetään

Oijoi, taidamme olla sekä Pakkaus että minä ihastuneita.

Itse en vielä aamupäivällä osannut ajatella, mikä penskaa vaivasi, kun hän jankkasi tulevasta lääkärikäynnistä  into piukkana kuin amerikkalainen tv-pastori rahan parantavasta vaikutuksesta. Heti, kun joskus ysin aikaan sanoin, että olin saanut ajan lääkäriin, alkoi iloinen (!) odotus.

"Pakkaus menee lääkäliin!", huuteli Pakkaus naama hymyssä kuin Hangon keksillä.
Minä nyökyttelin hieman hämmentyneenä ja totesin:
"Joo niin menee, mutta siihen on vielä monta tuntia."

Sama lupina jatkui koko päivän. Kesken töllön tuijotuksen, leivänpurennan tai junaradan järjestelyn muistui lääkärisetä mieleen ja ilme oli aina kuin lottopotin pokanneella.

Kahteen mennessä olin vahvistanut kymmeniä kertoja, että "joo-o, lääkäriin mennään", "joo-o, sieltä saa makutikkuja" (so. "makutukkeja"), "joo-o, lääkärillä on iso huone" ja "JOO JOO, mennään mennään, mutta ensin syödään!". Kun oli aika lähteä, olisin voinut tirauttaa pienet onnenkyyneleet pelkästään siksi, että sain vihdoin vetää pompan niskaan ja painaa kaasupoljinta kohti "lääkäliä".

Kun lääkärisetä sitten avasi oven ja päästi meidät sisään, aloin aavistaa mistä oli kysymys. Olin kyllä tavannut tohtorisherran aiemminkin, mutta melkein vuosi taaksepäin olin ilmeisesti ollut niin hädissäni ja väsynyt jatkuvasti korvasairaan lapsen vuoksi, etten enää ollut hahmottanut ympäristöäni niin kuin normaali naisihminen. Ja koska mieheni oli käyttänyt tyttöä putkituksen jälkeisillä kontrollikäynneillä, olivat Salpausselän sähäkimmät suklaatisilmät ja hurmaavin hymy menneet minulta sivu suun.

No eivätpä menneet enää. Aloin sekunnin sadasosassa säteillä kuin Fukushiman voimalaitos ja aivokäyräni näytti taatusti nollaviivaa, vaikka suuni lappoi lentsufaktaa niin kuin pitikin ja oikein oli.

Pakkaus oli yhtä myyty. Kun lääkärisetä kysäisi kersalta mukavan matalalla äänellään, että "Kiipeätkös tuohon tuoliin vai istutko mieluummin äidin sylissä?", ponkaisi penska polviltani ja hyppäsi suurin piirtein suorilta jaloilta tutkimustuoliin. Sieltä tyttö sitten tuijotteli tyyppiä kuin hypnotisoitu kalkkuna ja aukoi suutaan, käänteli päätään ja istui täsmälleen niin kuin setä sanoi. Ei tyhjänpäiväistä vonkumista, ei yhtä ainutta ei-sanaa, ei kyyneleen kyynelettä.

Minä istuin takavasemmalla ja ihailin kaksilahkeisten kermaa kauempaa. Toivoin, että lääkärisetä olisi tökännyt stetoskoopin tissiini ja ronkkinut minun eikä tyttäreni korvia.

Ehkä näin on kuitenkin hyvä. Olisihan se kovasti kummallista, jos kunniallinen rouvasihminen kapsahtaisi lääkärisedän kaulaan kesken keuhkokuuntelun. Mutta nyt en enää yhtään ihmettele, miksi penska on käynnin jälkeen käynyt pariinkin otteeseen tivaamassa, että "MISSÄ ON LÄÄKÄLISETÄ?"

Siellähän se on, lääkäritalossa. Voi voi. Tuntuu tuo nokka kumman tukkoiselta. Joskohan tässä pitäisi varata aika itsellekin?


maanantai 4. helmikuuta 2013

Äiti on sankari -palkintogaala

Nyt kun kaikkialla jaetaan kaiken maailman Oscar- ja Jussi-patsaita, pitää mielestäni myös jokaisen äidin itseänsä lämmöllä muisteleman ja vaikka vain abstrakteilla palkintopokaaleilla palkitseman. Onhan se sentään kovempi homma saada kasvatettua yhteiskuntakelpoinen ihminen kuin ilmehtiä kameran edessa. Tai kuvata sitä ilmehtivää kaveria.

Tietysti ajatuksen takana on myös oma huono omatunto. Olen ollut viime aikoina vähän laiska, saamaton ja tehnyt liikaa töitä. Erityisen tekemätön äitiyssaralla olin viime viikonloppuna, koska vaikutin Helsingissä ja keskityin palapelien ja piipaa-autojen sijasta filosofointiin parhaitten ystävieni kanssa. (Filosofointiin kuului luonnollisesti hyvä ruoka ja viini ja niihin liittyen on pakko sanoa yksi asia. Luomoon kannattaa mennä. Oikeasti. Enkä minä saa edes keittiön tervehdystä saati sitten ilmaista illallista tästä mainoksesta.)

Mutta mennäänpä takaisin päivän sanaan. Jottei huono omatunto iskisi kirvestänsä kalloon liian kovaa, kirjoitin tämän päivän positiivariharjoituksen töistä käsin (töiden laiminlyöntihän ei huonoa omaatuntoa samassa määrin aiheuta) ja muistelin lukuisia taannoin tekemiäni hyviä tekoja. Ja niitähän riittää - oikein kuvien kera!

Vain kuukausi (!) sitten teimme Pakkauksen kanssa lumilyhdyn. Olin asentamassa pihallemme öljykynttilää katossa roikkuvaan lyhtyyn (HUOM! Hirveästi "Kodin hengetär sisustaa" -pokaaleita!), kun ipana alkoi möyriä hangessa. Tämä johti väistämättä vihaiseen vonkumiseen, kun lumi upotti liikaa, eikä keskeltä hankea ollutkaan niin helppoa palata kuin sinne oli ollut mönkiä.

Kahlasin siis hankeen ja hain lumihädässä parkuvan penskan takaisin kinttupolulle. Jotta saisin vollotuksen loppumaan, houkuttelin tytsyn lumilyhtyä rakentamaan. Pakkauksen lahjat lumirakentamisessa tosin toivat ennemmin mieleen kaikentuhoavan Shiva-jumalan kuin taitavan timpurisnaisen. Hän mätki palloja sellaisella voimalla rakennelmaan, että kaltaisellani überkärsivälliselläkin äidillä oli tekemistä, kun tekele piti joka kymmenes sekunti rakentaa uudelleen alusta alkaen.

Ansaittu: Kärsivällisyys- ja Me leikimme ulkona -pokaalit.

Todistusaineisto nro 1

Sitten vain viikon vanhaan merkkitapaukseen. Olen kehittynyt Lego-asiantuntijaksi isolla L:llä! Rakensin Pakkaukselle hänen vaatimustensa mukaisesti seuraavat artikkelit: Auton 1 (omassa mielessäni limusiini), Auton 2 so. poliisi-piipaa-auton sekä Auton 3 so. ambulanssi-piipaan.

Ansaittu: Äiti leikkii - ja Enpä olisi itsestäni uskonut -pokaalit.

Todistusaineisto nro 2

Ja lopulta viimeksi eilen aikaansaatua: Koska Pakkaus on keksinyt palapelit, hankin hänelle pelin, jossa on hieman enemmän haastetta kuin 15-palaisissa Muumi-palapeleissä. Tähän on ensisijaisena syynä toki laiskuus: mitä isompi palapeli, sitä harvemmin Pakkaus hajottaa pelin ja sitä harvemmin minä joudun keräilemään lattialle ropisevia paloja sohvan alta.

Laiskuusmiinukset kuitenkin sallitaan, sillä meillä palapelin tekoon pitää aina osallistua (vaikka sitten vain sohvalta kommentoimalla), ja on yhtä tuskaa keksiä kommentoitavaa niistä samoista saakelin Muumi-paloista, jotka kersa hakkaa ulkomuistista oikeille paikoilleen parissakymmenessä sekunnissa. Siispä ostin 54-palaisen palapelin, jossa on oikeasti jo jotain tekemistäkin.

Eilenkin kommentoin sohvalta kuin asiantuntija ainakin: "Missä on punaisia kattopaloja!? Kattopaloja! Eiiiii, sehän on aurinko. Kattopaloja! Häh? Aijaa, joo siihen se tosiaan meni. Sori. Äiti on vähän tyhmä."

Ansaittu: Upea ja kiiltävä "Äiti tukee lapsen harrastusta"-pokaali.

Todistusaineisto nro 3
Ihanaa! En olisi ikinä uskonut tätä! Kiitän tytärtäni Pakkausta tästä uskomattomasta saavutuksesta. Olen varma, että jokainen äiti olisi pokaalinsa ansainnut. Mutta että minä. Ihanaa. Kiitos! KIITOS!