Omituinen onnela

Me Pakkauksen ja Ukon kanssa muodostamme kolmikon, jota me aikuiset vielä nelisen vuotta sitten emme uskoneet mahdolliseksi. 

Tämä johtui siitä, että kärsimme pitkään lapsettomuudesta. Yritimme 7 pitkää vuotta ja koimme 2 keskenmenoa. 

Aloimme (minä varmaan pääasiassa) vihata lapsiperheitä, niiden inhottavan meluavia kakaroita ja sitä supersöpöä scheissea, joka pyöri pikkulapsikulttuurin ympärillä. Minä naisena vihasin erityisesti sitä, kuinka jokainen kynnelle kykevä tuntui poksahtavan paksuksi tuosta noin vaan - halusi tai ei. 

Lopulta luovutimme ja aloimme tehdä kaikkea muuta paitsi yrittää lasta.

Yksi kaunis päivä jokin kuitenkin riivasi minut apteekkiin, kun oli niin olmi olo ja menkat myöhässä kohta kuukauden. Ykskaks yllättäen kusitikku näyttikin kahta viivaa. Se oli ensimmäinen kusitikku monien joukossa. Kun plakkarissa oli jotain kymmenkunta, oli pakko uskoa, että mahassa kasvoi uusi ihminen. 

Alkoi onnen, paniikin, epäuskon ja maitoaddiktion aika. Näin painajaisia, join maitoa, yökkäilin entisille lempiruoilleni, join maitoa, rähisin ukolleni, join maitoa, nukuin, join maitoa ja heräsin taas painajaisiin.

Äidiksi tulin erittäin viheliäisen synnytyskokemuksen tuloksena 38-vuotiaana. Arvatkaa oliko kivaa? 

No ei helvetti soikoon ollut. Vauvahan oli tietenkin sinällään aivan ihana, mutta onnenhuuruisissa vauvaunelmissani olin täysin ohittanut ne tosiasiat, että nyytti myös kusisi ja paskoisi jatkuvasti, huutaisi vatsavaivojaan, tissittelisi joka toinen tunti ja tekisi hampaita - sanalla sanoen veisi kaikki voimat, unet ja itsetunnon. Jonkin aikaa arvelin olevani ehkä paskin äiti maailmassa. Näiden tuntemusten tiimellyksessä aloitin myös ensimmäinen blogini nimeltä Paska äiti. 

Nyt aikaa on kulunut sen verran että Pakkaus on kohta 3-vuotias ja voin rinta rottingilla ja kaikkia kanssaihmisiä kuvottaakseni todeta, että kaikki kohellus on ollut kaiken vaivan arvoista (= tämä on just sitä ällöttävää supersöpöä pikkulapsischeissea). 

Hermot menevät säännöllisin väliajoin, kun niitä ei ole syntyessäkään paljoa suotu, mutta tyttö on sen sortin ohjelmatoimisto, että tylsäähän tällaisella nelikymppisellä kodinhoitofoobikolla olisi, jos ei pikkuämmä häärisi mukana. 

Joten jos tänne asti jaksoit lukea sinnitellä niin toivotan tervetulleeksi lukemaan jatkossakin, kuten Pakkaus sen ytimekkäästi ilmaisee: "Tule leikkimään! Leikkimään! Leikkimään!!!! LEIKKIMÄÄN!!! TULE. TULE. TULE. TULE JO!!!" 

Tuliko siis selväksi? Olet tervetullut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti