keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kumpi voittaa - äiti vai isi?

Nyt kun eletään urheilun kulta-aikaa, käydään meilläkin kiivasta taistelua siitä, kuka on ykkönen - äiti vai iskä.

Itse kuvittelin jo olevani kultakannassa kiinni, kun kuuntelin ukon ja Pakkauksen kiivasta kahinaa pari päivää sitten. Olin kovin polleata pimua, kun kuulin, kuinka ukollani meni hermo penskan jatkuvaan mölinään ja huonostikäyttäytymiseen ja mitä siitä seurasi.

Pakkaus kirkui raivoissaan, että "MÄÄ TYKKÄÄN VAAN ÄITISTÄ! SÄÄ OOT ISKÄ IHAN TYHMÄ! MÄÄ EN TYKKÄÄ SUSTA, EN TYKKÄÄ! MÄÄ HALUUN ÄITIN!!"

Ai että tuntui makealta nousta jokapäiväisen alemmuudentunteen suosta äitien kirkkaaseen kärkijoukkoon. "Jotenkihan minä olen tämän hyvän ansainnut", päästin itseni ajattelemaan ja haaveilin, kuinka helvetin hyvä äiti minä sitten kuitenkin olen. Epäilinpä jopa, että mieheni oli varmasti tehnyt jotain väärin ansaitakseen mokoman epäluottamuslauseen.

Selväähän se sitten oli, ettei sieltä korkeuksista ollut muuta tietä kuin alas - ja kovaa kyytiä sittenkin. Jo seuraavana päivänä sain jääkylmää vettä niskaan. Kesken päivällisvalmisteluiden ajauduin diplomaattiseen kriisiin tyttäreni kanssa ja tulos oli kovin samanoloinen kuin edellispäivän ottelu isän ja tyttären välillä. Suosikki vain oli vaihtunut.

Koska Pakkaus ei saanut kaivaa laatikosta veistä, päätyi pikkuämmä raivoamaan, että "ÄITI SÄÄ OOT IHAN TYHMÄ! MÄ EN TYKKÄÄ SUSTA, MÄÄ MEEN ALAKERTAAN ISIN LUO!!!!"

Kun olin kuunnellut sitä perkeleen parkumista viisi minuuttia, meni minulta pälli - toisin kuin miehelläni. Niinpä karjuin urku auki alle nelivuotiaalle totuuksia tyyliin "EN MIEKÄÄN JAKSA SINUA!" ja "MEE VAAN!"

Että silleen. Kuten urheilukisoissa epäonnistuneella urheilijalla usein, on minullakin selitys, jos joku vaan haluaisi haastatella: "Tein parasta mahdollista omaa suoritusta ja tällä kertaa se ei riittänyt. Ei voi mitään. Tsori."


lauantai 15. helmikuuta 2014

Vahva nainen

Olympialaisten tiimellyksessä Pakkauskin on intoutunut kuvaamaan feminiinistä voimaa!

Ensin iskä meni kertomaan, että tulossa on tänä iltana "lentureita". Pakkaus on meidän suussamme kulkenut nimellä "lenturi" koko nuoren elämänsä, koska vakioviihteeseen on näihin päiviin saakka kuulunut se, että ukkoni nostaa kersan metrin pituisten käsivarsiensa varaan ja pitää "lenturia" näin ilmassa. Se oli helppoa vielä, kun penska oli 2 kk vanha. Nyt, kun ipana on lähes neljävuotias ja isänsä lailla pelkkää käsivartta ja säärtä, on ilmassa kannatteleminen ja koikkelehtiminen jo lähes mahdotonta.

Joka tapauksessa Pakkaus tunnistaa tietysti termin "lenturi". Kun mieheni tänään mäkihyppykisan aikana innostui vaahtoamaan oikeista "lentureista", jotka hyppäävät tornista, oli tyttäremme haltioissaan. Hän seurasi mykistyneenä mäkihyppääjiä ja täysin tiedostamattomasti nosti kätensä ylös ja oli ponnistavinaan.

Mieheni itki jo suurin piirtein verta sen vuoksi, että oli mahdollisesti istuttanut lahtelaisen urheiluhulluuden ja vieläpä mäkihyppyhulluuden kupeittensa siemeneen.

Kului sitten siinä muutama minuutti ja alkoi taidetuokio. Tuloksena oli seuraavaa:

Pakkauksen prinsessalla on take away -linna, joka epäilyttävästi muistuttaa kirkkoa.

Ja mikäkö tämä on? Se on prinsessa, joka vetää perässään liikkuvaa linnaa. Tietenkin, jos ette pöljät heti tajunneet.

Suvussani on painonnostajia, joten ehkä geeniperimä kuitenkin voittaa olympiahuuruiset tunnelmat. Ei sillä, että olisin välttämättä yhtään sen onnellisempi. Muistissani on vielä kammottavat mielikuvat DDR:n tai Bulgarian "tytöistä" painoja nostelemassa.

Yritän siis vakuuttaa itseni siitä, että Pakkaus tulee hylkäämään urheilun 15-vuotiaana (kuten äitinsä) ja siirtyy taiteeseen (toisin kuin minä). Parempi taivaanrannan maalaajakin kuin doupattu Irma-Jorma.

torstai 13. helmikuuta 2014

Rajapyykkejä

Tämä on ollut merkittävä päivä kahdella eri tavalla.

Ensimmäinen tapaus, jossa havaitsin jotain olevan perustavanlaatuisesti toisin kuin ennen, tapahtui aamulla. Pakkaus heräsi johonkin kirotun aikaiseen kellonlyömään kuten esmes  kello kuusi kolmekymmentä (perkele) ja pudisteli myös minut hereille. Kun suostuin raottamaan silmäluomiani sen verran, että silmämuna pilkisti välistä, valitti mukula minulle, että "Äiti, mun massu on kipee!"

Aivoni skannasivat kuin automaatti tyttäreni olemusta. Kovin vaikutti mahasairas virkeältä, kuumetta ei ollut ja jaksoi mokoma valittaa vielä siitäkin, etten heti noussut hampaidenpesusessioihin (saatana). En siis huolestunut.

Toisin olisi ollut kaksi vuotta sitten. Tuonaikaisen äidin ollessa puikoissa olisimme varmaan porhaltaneet piipaa-autolla jo hyvää kyytiä kohti keskussairaalaa.

Toinen samanlainen rajapyykkitapaus sattui illalla.

Pakkaus piirteli lattialla itsekseen ja kertoili kummallisia tarinoitaan, joissa lehmät suuttuvat prinsessoille ja ketut uivat meressä. Hetken päästä ipana heittäytyi luovista hommistaan luokseni. Huomasin, että kersalla oli nokka punaisena. Hinkkasin siis vasenta nokkareikää (aiheutti muuten suurta hilpeyttä, jos joku hupivinkkejä kaipaa) ja nuolaisin. Osin maistoin värikynää, mutta osin ehkä verta.

Kun aikani olin asiaa tutkinut, totesin, että vertahan siltä nenästä oli vuotanut. VIIMEISTÄÄN tässä tapauksessa olisin kaksi vuotta sitten kutsunut ambulanssin poikineen ja karjunut lääkäreille niin, että olisivat korvat soineet. Vaan en enää tällä kertaa.

Kuin itse tyyneys totesin miehelleni, että "Se ilmankostutin pitää pistää tytsän huoneeseen" ja vein ipanan nukkumaan kuin ei mitään.

No okei. En minä aivan levollisilla mielin ole, mutta jos tyyppi syö, juo ja nukkuu kuin enkeli (muusta käytöksestä ei voi moista kyllä sanoa), niin en jaksa uskoa, että Pakkausta hengenvaara uhkaa.

Ei voi olla totta. Mikä minussa on vialla? Olenko minä kehittynyt äitinä? Ja onko tämä suunta parempi vai huonompi? Kertokaa!

lauantai 8. helmikuuta 2014

Yöpoukkoilua ja paskan lentoa

Johan tätä riemua taas riittikin. Varmasti suurimmaksi osaksi sen takia, että äitini oli kyläilemässä. Nyt on taas tärähdetty arkeen, niin että häntäluu murtui.

Olen luullut tekeväni työkseni tavallista päätetyötä, mutta olen ilmeisesti selkärangallinen käärmenainen ja kiemurellut itseni sellaisille mutkille, että enää eivät auta edes lääkkeet. Fysioterapiaa pitää odottaa keskiviikkoon, ja relaksanteista ja kipulääkkeistä huolimatta jo nyt on a) selkä, niska ja pää paskana (jumissa koko kalusto), b) suoli paskana; se tosin ei ole "jumissa", pikemminkin vaarallisen aktiivinen (=en uskalla lähteä edes kauppaan).

Tämän vuoksi olen nukkunut jo koko viikon toooooodella huonosti. Viime yö sitten vain kruunasi kaiken. Simahdin rankan viikon jälkeen lääkepöllyssä (=relaksantit) jo seiskalta ja heräsin yhdeltätoista siihen, että megalomaaninen varpusparvi teki tuloaan valon nopeudella. Syöksyin vessaan. Siellä sain sitten istuakin seuraavan tunnin. Tuli ihan synnytyshommat mieleen, vaikka tällä kertaa ei juuri tarvinnut ponnistella. Kivaa? NOT.

Kun olin sitten saanut persreikäni vereslihalle, yritin nukahtaa uudelleen. Onnistuinkin jossain vaiheessa, kunnes seuraava pesue herätti neljän maissa tekemään uutta vessarynnäkköä. Vatsaani särki, silmiäni särki ja selkääni särki. Palasin koitoksen jälkeen takaisin sänkyyn. Ja tässä erityisen siunatussa vaiheessa päätti Pakkaus herätä.

Kaikki kunnia penskalle siitä, että hän ei sanonut yhtään mitään ainakaan tuntiin, vaikka tiesin hengityksestä ja elkeistä, että tyyppi on hereillä. Lopulta, kun itse suhahdin, että "Koita nukkua", alkoi supatus. "Äiti, tiäks et ne prinsessat meni lehmän päälle ja sitten niihin paistoi aurinko", tarinoi satutäti joskus viiden aikaan. Samanlaista löpinää tuli taukoamatta tuutista ja mietin jo, pitäisikö nuo mielikuvituksen hedelmät äänittää, sillä sen verran absurdia oli meno prinsessalandiassa.

Kun kello läheni puoli kuutta, sain neronleimauksen. Olin jo juoksuttanut tytön pissalle ja juomaan vettä (Osaa jo oikein hyvin kummatkin ilman äitiä, kiitos laiskuuteni, hurraa!), kun tajusin, etten ollut konkreettisesti nähnyt, miten iltatoimet oli hoidettu. Epäilyksen siemen kasvoi päässäni. Aloin uumoilla, että ukkoni oli päättänyt päästä helpolla ja antanut tyngän vetää iltapalaksi navan täyteen pelkkiä naksuja ja sipsejä.

Epäilykseni vahvistui tiedoksi, kun kysyin: "Onksulla nälkä?" Hetken hiljaisuus ja sitten varma vastaus: "ON. Kova nälkä."

Eipä siitä sitten muuta kuin yöpalalle. Tytsä väänsi jälkiuunileipää ja jogurttia naamaan kuin viimeistä päivää samalla kun minä väänsin vessassa paskaa.

Tässä raossa ukkoni poukkasi menoa ihmettelemään, jolloin mukula tirautti pienet dramaattiset itkut. "Iskä, mul on kova nälkä!", ulisi drama queen ja minä mulkaisin miestäni niin  pahalla silmällä kuin kivuliaitten vessaorgioiden jälkeen pystyin. Herra ymmärsi vetäytyä takavasemmalle ja vähän äkkiä.

Kuten arvelinkin, juustonaksupussi oli tyhjää täynnä ja koska olen salapoliisina Poirotin tasoa, ei tarvittu paljoa tajuamaan, että Pakkaus oli vetänyt koko setin naamaansa. Mieheni kun ei katsokaas tykkää juustonaksuista.

Kun pääsimme takaisin sänkyyn, nukahti lapsukainen heti. Vaan en minä. Pyörin ja kierin, kävin yöaamutupakalla, pyörin lisää ja tunsin kuinka kättä särki. Ja mahaa.

Eipä siinä sitten mitään. Kello tuli puoli kahdeksan ja Pakkaus nousi kuin vieteriukko sängystä, vaikka olin elätellyt toiveita siitä, että yöajan toiminta olisi pidentänyt unentarvetta.

Tässä sitä sitten on haahuiltu koko ihana vapaapäivä: silmiä särkee, selkää särkee ja persreikää särkee - edelleen. Nyt olen päättänyt, että tämän yön relaksantiksi täytyy riittää luonnontuote: olut. Hyvää yötä.

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Pupupollari pelastaa

Olen tietenkin tiedostanut jo kauan aikaa (n. 3,5 vuotta sitten), että olen lapsenkaitsija ja -vahti jumalan armosta. Muunlaista vartijatyötä ei minulle vielä ole onneksi langennut. Ennen kuin tänään.

Tähän uuteen rooliin minut johdatti tietenkin suuri suuni, jota en koskaan osaa pitää kiinni oikeassa paikassa. Niinpä menin ja ihmettelin ääneen, mikä pikkuämmällä oli hätänä, kun tämä reuhtoi pitkin kämppää ja karjui "APUA APUA APUA!"

Pakkaus pysähtyi kuin seinään ja näin naamataulusta selkeästi sen hetken, kun tytsällä välähti. Tajusin tietenkin heti joutuneeni vaikeuksiin ja että olisi kannattanut pitää taas kerran se turpa rullalla.

"Mää leikin Oktonauttia ja mulla on kova hätä", ilmoitti Pakkaus, nappasi lelulootastaan jotain ovela ilme naamallaan ja liimautui sitten kylkeeni kuin täi tervaan. Ennen kuin ehdin tajuta, mitä oli tapahtunut, oli ipana länttäissyt päähäni tämän:




Seurasi roolituksen kuvausta: 
"Mää oon Oktonautti ja mua ajetaan takaa! Sää oot Pupupoliisi ja pelastat mut." 
"Okei", vastasin varovaisesti, sillä olin aika helvetin vakuuttunut siitä, ettei siinä ollut kaikki. 

Eikä tietenkään ollutkaan.

"Ja nyt paat ne päälle!", komensi ipana. 

Kärsimättömästi huokaillen ja kädet pitkästyneesti lanteilla Pakkaus sitten seurasi, kun kaivoin korvat päästäni, näpsäytin valokatkaisimen päälle ja palautin hökötyksen päähäni.

"No niin", minä totesin toiveikkaalla äänellä, kun päässäni oli pinkit kimaltelevat pupukorvat, jotka välkkyivät kuin diskopallo Phuketin menomestassa.

"No niin!", vahvisti Pakkauskin. 

Töllötin pimatsua ja odotin, että "Apua!"-huudot alkaisivat taas ja voisin ilmoittaa pelastavani Oktonautin. Mutta eihän meidän mussu sellaista mielikuvituksettomuutta suvainnut. 

"Äiti! Sää oot PUPUPOLIISI!", valisti Pakkaus minua jälleen ihan kuin minun sen perusteella pitäisi ymmärtää tehdä jotain itsestäänselvän ilmiselvää.
"Mitä?", minun oli pakko kysyä, tyhmä kun olen.
"Äiti! Sää oot PUPUPOLIISI! Sun pitää sanoa PIIPAA!"
"Aijaa", minä nyökyttelin vaisusti. 
Ja sitten mentiin.

Pakkaus juoksi ympäri olkkaria ja ulisi kovaa ja korkealta "APUA-APUA-APUA".

Ja minä, keski-ikää lähestyvä nainen (Huom. 40 ei ole vielä keski-ikää) jumitin sohvalla räikeästi välkkyvät pupupollarinkorvat päässä ja huusin yhtä kovaa "PII-PAA-PII-PAA-PII-PAA". 

Onneksi eivät kollegat työelämästä olleet näkemässä. Olisi saattanut urauskottavuus kärsiä.