Pupupollari pelastaa

Olen tietenkin tiedostanut jo kauan aikaa (n. 3,5 vuotta sitten), että olen lapsenkaitsija ja -vahti jumalan armosta. Muunlaista vartijatyötä ei minulle vielä ole onneksi langennut. Ennen kuin tänään.

Tähän uuteen rooliin minut johdatti tietenkin suuri suuni, jota en koskaan osaa pitää kiinni oikeassa paikassa. Niinpä menin ja ihmettelin ääneen, mikä pikkuämmällä oli hätänä, kun tämä reuhtoi pitkin kämppää ja karjui "APUA APUA APUA!"

Pakkaus pysähtyi kuin seinään ja näin naamataulusta selkeästi sen hetken, kun tytsällä välähti. Tajusin tietenkin heti joutuneeni vaikeuksiin ja että olisi kannattanut pitää taas kerran se turpa rullalla.

"Mää leikin Oktonauttia ja mulla on kova hätä", ilmoitti Pakkaus, nappasi lelulootastaan jotain ovela ilme naamallaan ja liimautui sitten kylkeeni kuin täi tervaan. Ennen kuin ehdin tajuta, mitä oli tapahtunut, oli ipana länttäissyt päähäni tämän:

Seurasi roolituksen kuvausta: 

"Mää oon Oktonautti ja mua ajetaan takaa! Sää oot Pupupoliisi ja pelastat mut." 

"Okei", vastasin varovaisesti, sillä olin aika helvetin vakuuttunut siitä, ettei siinä ollut kaikki. 

Eikä tietenkään ollutkaan.

"Ja nyt paat ne päälle!", komensi ipana. 

Kärsimättömästi huokaillen ja kädet pitkästyneesti lanteilla Pakkaus sitten seurasi, kun kaivoin korvat päästäni, näpsäytin valokatkaisimen päälle ja palautin hökötyksen päähäni.

"No niin", minä totesin toiveikkaalla äänellä, kun päässäni oli pinkit kimaltelevat pupukorvat, jotka välkkyivät kuin diskopallo Phuketin menomestassa.

"No niin!", vahvisti Pakkauskin. 

Töllötin pimatsua ja odotin, että "Apua!"-huudot alkaisivat taas ja voisin ilmoittaa pelastavani Oktonautin. Mutta eihän meidän mussu sellaista mielikuvituksettomuutta suvainnut. 

"Äiti! Sää oot PUPUPOLIISI!", valisti Pakkaus minua jälleen ihan kuin minun sen perusteella pitäisi ymmärtää tehdä jotain itsestäänselvän ilmiselvää.

"Mitä?", minun oli pakko kysyä, tyhmä kun olen.

"Äiti! Sää oot PUPUPOLIISI! Sun pitää sanoa PIIPAA!"

"Aijaa", minä nyökyttelin vaisusti. 

Ja sitten mentiin.

Pakkaus juoksi ympäri olkkaria ja ulisi kovaa ja korkealta "APUA-APUA-APUA".

Ja minä, keski-ikää lähestyvä nainen (Huom. 40 ei ole vielä keski-ikää) jumitin sohvalla räikeästi välkkyvät pupupollarinkorvat päässä ja huusin yhtä kovaa "PII-PAA-PII-PAA-PII-PAA". 

Onneksi eivät kollegat työelämästä olleet näkemässä. Olisi saattanut urauskottavuus kärsiä.