Päivän keskustelusaldo on ollut tänään melkoisen kirjavaa. En tiedä johtuvatko oudot mielleyhtymät Pakkauksen lentsuisista kuumehoureista (taas lasaretissa!) vaiko vain luovasta hulluudesta. Veikkaan vähän molempia.
Päivä alkoi joskus kello kuuden pintaan, kun olin lääkitsemisen, juottamisen ja muun oheisvalvonnan ohessa nukkunut ruhtinaalliset 4 tuntia:
Pakkaus: "Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti."
En ollut kuulevinani. Teeskentelin nukkuvaa ja makasin omasta mielestäni yhtä hiljaa ja vakuuttavasti kuin Kaunareitten koomapotilas.
Penska viittasi kintaalla esitykselleni ja jankkasi vain entistä sitkeämmin:
"Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. ÄITI!"
Minä: "Ymmmmh. Nukutaan vielä. Pakkaus on kipeä."
Pakkaus: "Äiti. Äiti. Äiti. Äitiäitiäitiäitiiiiii!"
Minä: "No MITÄ?"
Pakkaus (kiskoen vasenta silmäluomeani auki ja osoittaen tukkaani): "Äitillä on pitkä pää. Otetaan se pois."
Minä: "Aijaa. Ok. Otetaan vaan."
Vaikka päälläni ei usein mitään virkaa olekaan, olen kovin onnellinen siitä, että se ja tukkani ovat vielä toistaiseksi tallella. Tästä johtuen pystyin osallistumaan myös lounaskeskusteluun.
Pakkaus: "Äiti. Äiti. Äitii!"
Minä (suu täynnä Saarioisten maksalaatikkoa): "No mitä?"
Pakkaus: "Minulla on haalukka."
Minä: "Kyllä, sulla on haarukka. Pakkaus on iso tyttö. Osaat itte syödä."
Pakkaus: "Ei ole tyttö. Pakkaus on POIKA!"
Minä: "Aijaa. Ok. Mut me käytiin kyllä äsken veskissä. Kyllä sie oot tyttö. Äiti näki. Ei oo pippeliä."
Pakkaus (ohittaen argumenttini kylmän viileästi): "Ei ole tyttö. Pakkaus on poika."
Pieni tauko ja sitten loppukaneetti: "Ja isi on äiti."
Tähän minulla ei enää ollut mitään lisättävää. Mutta mietin kyllä, olenko huomaamattani kasvattanut tyttärestäni niin sukupuolineutraalin, ettei hän enää erota, kuka on poika ja kuka tyttö. Pitäisiköhän alkaa pikku hiljaa täyttää tätä kämppää sillä sietämättömällä sianpunaisella ja joillain perkeleen päräyttävillä paljeteilla? Ja ehkä muutamilla prinsessa-Barbieilla?
Seuraavaksi olikin sitten oppitunnin vuoro. Puolentoista tunnin epäonnistuneen päiväuniponnistelun jälkeen annoin lopulta periksi ja tälläsin tenavan tuijottamaan Teletappeja. Kun olin levännyt sohvalla niin autuaasti kuin tilanteen huomioon ottaen on mahdollista (taustalla pauhaavat "Uudestaan!" ja "Iso hali!" eivät varsinaisesti rohkaise Nukku-Mattia luo), räppäsin tietsikan lopulta kiinni, koska alkoi uhkaavasti näyttää siltä, että ipana liukenee pian bittiavaruuteen.
Totta helvetissä kersa alkoi rääkyä aivan raivopäänä.
"Pakkaus katsoo Teletappia! Pakkaus katsoo Teletappia!", kaikui kymmenisen minuuttia itkun ja hampaiden kiristyksen saattelemana samalla kuin esittämilleni palapeleille ja junaradoille haistatettiin pitkät paskat.
Lopulta kapina kesyyntyi ja tilalle tuli kaipaus.
Pakkaus: "Missä on teletappi? Äiti, äiti, äiti, äiti, äiti? Missä on Teletappi?"
Minä: "Teletapit ovat nukkumassa. Ne nukkuu siellä Tappimaassa."
Pakkaus: "Häh. Eeeeiii. Äiti on HÖPSÖ. Ei ole nukkumassa!", ilmoitti ipana minulle viisaamman ihmisen ylemmyyttä uhkuen.
Minä: "Jaa. No missä ne Tapit sitten on?"
Pakkaus (läppäriini viittoillen): "Tuolla! Tuolla ovat. Teitokoneessa!"
Niinpä niin. Äidillä on pitkä pää, äiti on isi, Pakkaus on poika ja kaiken lisäksi äiti on tyhmä kuin saapas. Kolmea ensimmäistä en vielä tänään tiennyt, mutta viimeiseksi mainittua olin kyllä jo ounastellut.
Jatketaan tästä. Huomenna olen varmasti taas entistä viisaampi.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Hikeä ja kyyneliä tai kuinka Pakkaus pukeutuu
Pakkaus on alkanut osoittaa pelottavaa määrätietoisuutta pukeutumisensa suhteen, eikä se kyllä helpota näitä äiskän hommia ollenkaan.
Perjantaiaamuna ensimmäinen koetinkivi tuli vastaan vain hetki heräämisestä - vuorokaudenaikaan, jona en koskaan ole minkään valtakunnan taistelukunnossa. Kyseessä oli paidan valinta.
Arvoin silmät harittaen puolipimeässä ylläripyllärit 1 ja 2 vetolaatikon helvetillisestä sekamelskasta. Pakkaus sai valita näistä kahdesta. Ikävä kyllä kummassakaan paidassa ei ollut raitoja. Ja penskahan haluaa aina paidan, jossa on raitoja.
"LAITA LAITAPAITA!", karjui tynkä raivostuneena.
Menivät siinä sitten suksemme ristiin heti kättelyssä. Minä kun en todellakaan ala kello seiskalta kaivaa pikku pissikselle enempää lumpui ja rätei. Tungin nirppanokalle päälle puseron, jota pidin oikein kauniina ja jankutin turhautuneena noin tuhat kertaa:
"Nyt ei oo raitapaitaa. Kato nyt miten nättejä kukkia!"
"EI! EI KUKKIA! LAITA LAITAPAITA!", mylvi ipana takaisin, myös noin tuhat kertaa.
Tässä vaiheessa päätti ukkonikin ottaa osaa keskusteluun (lahna ei ollut vielä kaivautunut sängystä ylös).
"Mitä helvettiä siellä tapahtuu!?", mieheni möykkäsi.
"No kun tuo yks ei saa raitapaitaa!", minä kivahdan takaisin samalla kun etsin epätoivon vimmalla tissiliivejäni.
"LAITA LAITAPAITA!", ulisi Pakkaus.
"Paa se ovi kii!", huusi siippani.
En ollut kuulevinani. Pää tukahdutettua gorillan kokoista apinanraivoa täynnä lykkäsin Laitapaitailijalle sukkikset ja ehdotin hampaita kirskutellen niiden pukemista päälle. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Pakkaus innostui.
"JOO! JOO! Pakkaus pukee sukkikket!", intoili ipana ja tarttui vaatteeseen.
Minä livahdin kylppäriin ja aloin laittaa tukkaani. Seuraava kriisi iski melkein heti.
"VOI EI! Sukkikket huonostiiii! HUONOSTI! APUA! Äitiiiii sukkikket huonosti! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!"
Teeskentelin hetken kuivain korvassa kuuroa, mutta sitten oli pakko raahautua taas paikalle. Mukelo maata retkotti maassa sukkahousut puoliksi jaloissa ja huusi naama punaisena. Ongelmana oli tällä kertaa se, että sukkahousun sääriosa oli kiertynyt nilkan ympärille eivätkä ipanan kärsivällisyys tai taidot olleet riittäneet housujen selvittämiseen.
Vedin vintiölle sukkikset jalkaan ja pääsin takaisin pistämään päätäni kuntoon (siis tukkaani, aivojeni kuntoa ei pelasta mikään). Sitten lähdimme yläkertaan. Alkoi ulkopukeutuminen.
"Pakkaus pukee hupparin!", ilmoitti ipana.
"Antaa palaa", minä totesin ja lapoin jogurttia naamaan, vaikka aavistin jo pahaa.
Kului hetki. Pätkä tunki kätensä hupparin hihaan ja yritti tavoitella toista hihaa siinä onnistumatta. Tietäähän sen, mitä siitä seurasi.
"Pakkaus ei SAA!" Pakkaus ei SAA! YYYYY! Äitii!", alkoi uusi ulina.
Minä hotkin jogurtin mitta jo aivan täynnä sitä vitun vinkumista ja riensin auttamaan, vaikka päässä puristi. Kun yritin tarttua vetskariin, alkoi entistä kovempi kakofonia:
"Ei! Äiti EI auta!! EIIIII!!!"
Siinä kohti meni minun rajani sitten siltä erää. Antauduin kypsään ja fiksuun väittelyyn tyttäreni kanssa.
"No EI SITTEN", parahdin perkeleen vihaisena.
"Ei, ei, ei, ei MEE! ÄÄÄÄ-ääää! Äitiiii! Etoketju! Äääää!"
"Mitä sie sitten sanot, ettei äiti saa auttaa! Se pitää tietää mitä haluaa!" (totta kai, tämä on aivan ehdoton vaatimus 2,5 vuotiaalle)
"ÄÄÄÄÄ! Etoketjuuuuuu!"
"Ole jo hiljaa! Äiti ei jaksa kuunnella!"
"ÄÄÄÄÄÄ! Etoketjuu!"
"HILJAA!"
Vedin hupparin vetoketjun ylös ja riensin nokka norsunvitulla vetämään omia kenkiä jalkaani.
Olipa sitten ainakin ihanan kevyt ja rento fiilis töissä. Kun onhan se nyt aivan eri homma painia kahdeksan tuntia järjettömien vaatimusten ja palaverihelvetin hetteiköissä kuin toimia sama aika vaikkapa uhmaikäisen asustatistina. Kyllä töissä on helppoa.
Perjantaiaamuna ensimmäinen koetinkivi tuli vastaan vain hetki heräämisestä - vuorokaudenaikaan, jona en koskaan ole minkään valtakunnan taistelukunnossa. Kyseessä oli paidan valinta.
Arvoin silmät harittaen puolipimeässä ylläripyllärit 1 ja 2 vetolaatikon helvetillisestä sekamelskasta. Pakkaus sai valita näistä kahdesta. Ikävä kyllä kummassakaan paidassa ei ollut raitoja. Ja penskahan haluaa aina paidan, jossa on raitoja.
"LAITA LAITAPAITA!", karjui tynkä raivostuneena.
Menivät siinä sitten suksemme ristiin heti kättelyssä. Minä kun en todellakaan ala kello seiskalta kaivaa pikku pissikselle enempää lumpui ja rätei. Tungin nirppanokalle päälle puseron, jota pidin oikein kauniina ja jankutin turhautuneena noin tuhat kertaa:
"Nyt ei oo raitapaitaa. Kato nyt miten nättejä kukkia!"
"EI! EI KUKKIA! LAITA LAITAPAITA!", mylvi ipana takaisin, myös noin tuhat kertaa.
Tässä vaiheessa päätti ukkonikin ottaa osaa keskusteluun (lahna ei ollut vielä kaivautunut sängystä ylös).
"Mitä helvettiä siellä tapahtuu!?", mieheni möykkäsi.
"No kun tuo yks ei saa raitapaitaa!", minä kivahdan takaisin samalla kun etsin epätoivon vimmalla tissiliivejäni.
"LAITA LAITAPAITA!", ulisi Pakkaus.
"Paa se ovi kii!", huusi siippani.
En ollut kuulevinani. Pää tukahdutettua gorillan kokoista apinanraivoa täynnä lykkäsin Laitapaitailijalle sukkikset ja ehdotin hampaita kirskutellen niiden pukemista päälle. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Pakkaus innostui.
"JOO! JOO! Pakkaus pukee sukkikket!", intoili ipana ja tarttui vaatteeseen.
Minä livahdin kylppäriin ja aloin laittaa tukkaani. Seuraava kriisi iski melkein heti.
"VOI EI! Sukkikket huonostiiii! HUONOSTI! APUA! Äitiiiii sukkikket huonosti! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!"
Teeskentelin hetken kuivain korvassa kuuroa, mutta sitten oli pakko raahautua taas paikalle. Mukelo maata retkotti maassa sukkahousut puoliksi jaloissa ja huusi naama punaisena. Ongelmana oli tällä kertaa se, että sukkahousun sääriosa oli kiertynyt nilkan ympärille eivätkä ipanan kärsivällisyys tai taidot olleet riittäneet housujen selvittämiseen.
Vedin vintiölle sukkikset jalkaan ja pääsin takaisin pistämään päätäni kuntoon (siis tukkaani, aivojeni kuntoa ei pelasta mikään). Sitten lähdimme yläkertaan. Alkoi ulkopukeutuminen.
"Pakkaus pukee hupparin!", ilmoitti ipana.
"Antaa palaa", minä totesin ja lapoin jogurttia naamaan, vaikka aavistin jo pahaa.
Kului hetki. Pätkä tunki kätensä hupparin hihaan ja yritti tavoitella toista hihaa siinä onnistumatta. Tietäähän sen, mitä siitä seurasi.
"Pakkaus ei SAA!" Pakkaus ei SAA! YYYYY! Äitii!", alkoi uusi ulina.
Minä hotkin jogurtin mitta jo aivan täynnä sitä vitun vinkumista ja riensin auttamaan, vaikka päässä puristi. Kun yritin tarttua vetskariin, alkoi entistä kovempi kakofonia:
"Ei! Äiti EI auta!! EIIIII!!!"
Siinä kohti meni minun rajani sitten siltä erää. Antauduin kypsään ja fiksuun väittelyyn tyttäreni kanssa.
"No EI SITTEN", parahdin perkeleen vihaisena.
"Ei, ei, ei, ei MEE! ÄÄÄÄ-ääää! Äitiiii! Etoketju! Äääää!"
"Mitä sie sitten sanot, ettei äiti saa auttaa! Se pitää tietää mitä haluaa!" (totta kai, tämä on aivan ehdoton vaatimus 2,5 vuotiaalle)
"ÄÄÄÄÄ! Etoketjuuuuuu!"
"Ole jo hiljaa! Äiti ei jaksa kuunnella!"
"ÄÄÄÄÄÄ! Etoketjuu!"
"HILJAA!"
Vedin hupparin vetoketjun ylös ja riensin nokka norsunvitulla vetämään omia kenkiä jalkaani.
Olipa sitten ainakin ihanan kevyt ja rento fiilis töissä. Kun onhan se nyt aivan eri homma painia kahdeksan tuntia järjettömien vaatimusten ja palaverihelvetin hetteiköissä kuin toimia sama aika vaikkapa uhmaikäisen asustatistina. Kyllä töissä on helppoa.
Kontiainen = paras piika
Satuin tänään Pikkukakkosta katsoessamme lässytyspäälle. Katsoimme Babaria ja kumppaneita, kun tyttö tuli pyörimään syliini. Minä siinä sitten hellyyden aallokoissa erehdyin paskaa mussuttamaan.
"Kuka on äitin rakas piika?", minä sössötin.
Vastassani oli tiukka hiljaisuus ja mukamas välinpitämätön ilme, vaikka tenava itse oli halipulassa tullut kainaloon.
Niinpä sössötin uudestaan.
"Kuka on äitin rakas piika?"
Jälleen syvä hiljaisuus.
Sitten tuli vastaus:
"KONTIAINEN!"
Minä: "Mitä? Kontiainen? Mikä kontiainen? Kontiainenko on äitin rakas piika?"
Pakkaus vahtasi minua velmusti silmiin ja alkoi nauraa räkättää.
"KONTIAINEN on äitin rakas piika. HAHAHAHAAHAHAHAHA!"
On se kiva. Alta kolme vee pitää äiskää pilkkanaan kuin kovan luokan konsultti. Pitänee rahdata se eläinkonserttikirja helvettiin. Ei minua hotsita alkaa jonkun maamyyrän kanssa halailemaan.
perjantai 25. tammikuuta 2013
Myöhässä ja viinaa ja lääkkeitä
Mikä helvetti siinä on, ettei sitä enää äitinä voi normaaleja asioitaan hoitaa ilman jotain ihme kyyristelyä? Koko iltapäivän minua vaivasi nimittäin vanha tuttu Paskan äidin oireyhtymä ilman mitään järkisyytä.
Ensimmäinen niitti huonon omantunnon arkkuun tuli jo töistä lähtiessä. Huomasin, että kello tikitti. Se oli tikittänyt ja tikittänyt koko päivän, mutta en voinut oikein mitään. Jokainen, joka on jotain meidän firmassa, oli päättänyt haluta palaverin juuri minun kanssani. Juoksin tukka putkella koko päivän, puhuin suu vaahdossa ja vaihdoin ryhmää kuin kukasta kukkaan pomppiva mehiläinen. Kun kello näytti yli puoli viittä, oli pakko lähteä. Olisin halunnut lähteä aiemmin, mutta en halunnut raahata töitä kotiinkaan. Ja niinpä lapsukaiseni odotti tarhassa. Hävetti jo etukäteen. Perjantaina ja kello kohta viisi.
Totta vitussa Pakkaus oli viimeinen haettava. Automaattisesti tuli se tunne, että sinne se on hylätty, järjestelmän syövereihin - vaikka hain tytön aivan ajoissa ja sääntöjen mukaisesti.
Seuraavaksi lähdimme käymään apteekissa. Olin käynyt aamusta lääkärissä, koska niskani ja yläselkäni lihakset ovat ilmeisesti päättäneet toimia kuin yhdistymässä olevat mannerlaatat ja krampata tiensä kohti toisiaan hinnalla millä hyvänsä. Kärräsin siis penskan kanssani hakemaan kovaa kamaa; kipulääkettä ja relaksanttia, molemmissa kolmiot totta kai. Pakkaus oli ensi kertaa apteekissa ja yritti pölliä Ceralania sekä Mölleriä.
Minua eivät pienet kleptomaanikon oireet lannistaneet. Mutta se lannisti, että seuraavaksi tiemme oli vievä kohti "kaikkein parasta kauppaa". Eli Alkoa, totta kai.
En ole ikänäni vielä vienyt Pakkausta prosenttiputiikkiin (saavutus kai sekin), mutta en niskakrampeissani jaksanut teeskennellä paskan vertaa. Sehän olisi tarkoittanut, että olisin vailla mitään järkeä vienyt tytön kotiin ja lähtenyt viinakauppaan yksin ja eri reissulla joko samana tai eri päivänä.
Reissu oli joka tapauksessa tehtävä: mieheni pyöreitä juhlitaan viikonloppuna ja halusin yllättää hänet ostamalla hänelle jotain kunnollista kuohuvaa. Lähdin siis hakemaan mieheni synttäreiden sunnuntaibrunssin sähäköittäjäksi samppanjaa ja pullollista punaviiniä perjantai-illan ilostuttajaksi.
Kun ilman viiniähän ei tässä huushollissa juhlita (yhyy).
Pakkaus otti tietysti heti hyllystä pullon ja esitti sisilialaista punkkua. Minä hylkäsin valinnan liian halpana. Onneksi sain tartuttua pulloon ennen kuin se lensi säpäleinä lattiaan. Ja olisi maksanut jotain, oli halpaa tai ei.
Siinä Alkon kassallakos se omatunto parani, vaikka kassarouva oli oikea leidi eikä todellakaan mikään tuomitseva tantta.
Kun lopulta pääsin kotiin ja totesin miehelleni jotain tyyliin "Täällä taas malliäiti kurvaa kotiin" ja selitin mitä tarkoitin, jakoi hän minun kanssani viisauden hedelmän. Hän sanoi: "Aijaa. Myöhässä, kolmiolääkkeitä ja viinaa. No kirjoita sinne blogiis niin tulee parempi mieli."
Totta tosiaan. Niinpäs tulikin.
Ensimmäinen niitti huonon omantunnon arkkuun tuli jo töistä lähtiessä. Huomasin, että kello tikitti. Se oli tikittänyt ja tikittänyt koko päivän, mutta en voinut oikein mitään. Jokainen, joka on jotain meidän firmassa, oli päättänyt haluta palaverin juuri minun kanssani. Juoksin tukka putkella koko päivän, puhuin suu vaahdossa ja vaihdoin ryhmää kuin kukasta kukkaan pomppiva mehiläinen. Kun kello näytti yli puoli viittä, oli pakko lähteä. Olisin halunnut lähteä aiemmin, mutta en halunnut raahata töitä kotiinkaan. Ja niinpä lapsukaiseni odotti tarhassa. Hävetti jo etukäteen. Perjantaina ja kello kohta viisi.
Totta vitussa Pakkaus oli viimeinen haettava. Automaattisesti tuli se tunne, että sinne se on hylätty, järjestelmän syövereihin - vaikka hain tytön aivan ajoissa ja sääntöjen mukaisesti.
Seuraavaksi lähdimme käymään apteekissa. Olin käynyt aamusta lääkärissä, koska niskani ja yläselkäni lihakset ovat ilmeisesti päättäneet toimia kuin yhdistymässä olevat mannerlaatat ja krampata tiensä kohti toisiaan hinnalla millä hyvänsä. Kärräsin siis penskan kanssani hakemaan kovaa kamaa; kipulääkettä ja relaksanttia, molemmissa kolmiot totta kai. Pakkaus oli ensi kertaa apteekissa ja yritti pölliä Ceralania sekä Mölleriä.
Minua eivät pienet kleptomaanikon oireet lannistaneet. Mutta se lannisti, että seuraavaksi tiemme oli vievä kohti "kaikkein parasta kauppaa". Eli Alkoa, totta kai.
En ole ikänäni vielä vienyt Pakkausta prosenttiputiikkiin (saavutus kai sekin), mutta en niskakrampeissani jaksanut teeskennellä paskan vertaa. Sehän olisi tarkoittanut, että olisin vailla mitään järkeä vienyt tytön kotiin ja lähtenyt viinakauppaan yksin ja eri reissulla joko samana tai eri päivänä.
Reissu oli joka tapauksessa tehtävä: mieheni pyöreitä juhlitaan viikonloppuna ja halusin yllättää hänet ostamalla hänelle jotain kunnollista kuohuvaa. Lähdin siis hakemaan mieheni synttäreiden sunnuntaibrunssin sähäköittäjäksi samppanjaa ja pullollista punaviiniä perjantai-illan ilostuttajaksi.
Kun ilman viiniähän ei tässä huushollissa juhlita (yhyy).
Pakkaus otti tietysti heti hyllystä pullon ja esitti sisilialaista punkkua. Minä hylkäsin valinnan liian halpana. Onneksi sain tartuttua pulloon ennen kuin se lensi säpäleinä lattiaan. Ja olisi maksanut jotain, oli halpaa tai ei.
Siinä Alkon kassallakos se omatunto parani, vaikka kassarouva oli oikea leidi eikä todellakaan mikään tuomitseva tantta.
Kun lopulta pääsin kotiin ja totesin miehelleni jotain tyyliin "Täällä taas malliäiti kurvaa kotiin" ja selitin mitä tarkoitin, jakoi hän minun kanssani viisauden hedelmän. Hän sanoi: "Aijaa. Myöhässä, kolmiolääkkeitä ja viinaa. No kirjoita sinne blogiis niin tulee parempi mieli."
Totta tosiaan. Niinpäs tulikin.
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Oikean koon siivousurakka
Olen jälleen ylittänyt itseni eli siivonnut koko kämpän (vittu saatana).
Tapahtuneesta on nyt jo sen verran aikaa, että voin taas muistella viikon (Ahhhahaaa, vitsivitsi, meikä koskaan viikottain siivoa. Lue siis: kuukauden) kauhukokemusta ilman, että veren maku ja vitutus pyrkivät pintaan. Tällä kertaa aivan kaikki aika ei edes mennyt hirvittävässä hirviöraivossa (!), koska ukkoni oli toimittanut itsensä ja Pakkauksen pois jaloista.
Hyvä niin. Sillä niin epäinhimillistä toimintaa kuin siivous onkin, yksin minua ja vain minua on siunattu (=kirottu) jumalallisella tiedolla siitä, kuinka asuntomme on tarkoitus siivota. Jos siippani sekoilee mukana, hän ei minun mielestäni saa mitään aikaiseksi (ainakaan oikein), mistä seuraa aina helvetinmoista pään aukomista ja aviokriisi.
Mutta asiaan. Kun siinä puleerasin pöytiä ja metsästin miljoonia palapelin palasia oikeisiin rasioihin, minut valtasi outo ilo keskellä raivontäyteistä toimintaa. Tämä erikoinen ilmiö johtui siitä, että huomasin kahdessa kerroksessa olevien 100 neliön (uusi koti) olevan huomattavasti helpommat siivota kuin samassa tasossa olevien 120 neliön (vanha koti). Imurin johto ei loppunut kesken, silmä ulotti havaitsemaan kaikki pöytäpinnolla pallistelevat kipot ja kupit, ja tarvittavat kaapit olivat kätevästi käden ulottuvilla koko ajan. Ja jos eivät olleet, voin heittää alakertaan kuuluvat kamppeet rappusten yläpäästä portaiden juurelle odottamaan vuoroaan.
Tästä havainnosta mieleni lennähti ihmettelemään, miksi helvetissä ihmiset nykyisin haluavat haalia niitä neliöitä kuin ne olisivat joitain kultakimpaleita? Kun eiväthän ne ole.
Vai onko se jotenkin jättekivaa kaapia niitä kersojen legopalikoita ja metsästää junaradan osia jalkapallokentän kokoiselta areenalta? Puhumattakaan tietenkään siitä perkeleellisestä puhtaanapito-operaatiosta.
Lahdessakin asuntoa etsiessämme törmäsin siihen tosiasiaan, että uusilta asuntoalueilta on turha hakea alle 150 neliön omakotitalounelmaa (tämä oli asuntoa etsiessämme ukolle ilmoittamani ehdoton neliökatto). Kuitenkin näissä taloissa asuu useimmiten maksimissaan neljän hengen perheitä. Neljän!
Kysynkin siis, miksi sitä tilaa pitää olla niin tolkuttoman paljon? Onko se jotenkin upeaa, että kaksikymmentä vuotta vanhat joulukortitkin mahtuvat johonkin nurkkaan ja että Raili-tädin vitun rumat kahvikupit voi työntää jonnekin, mistä vain perunkirjoittaja ne puoli vuosisataa myöhemmin löytää? Nostattaako se mieltä, että saa maksaa itsensä niin kipeäksi, ettei ole enää varaa käydä missään muualla kuin pyöriä siinä perkeleen palatsissa? Vai onko kyse vain siitä, että on kiva näyttää, että "meillä on varaa ostaa/rakentaa näääääiiin iso talo, josta emme lasten lennettyä pesästä löydä enää toisiamme"?
Minä en ymmärrä. Mutta enpä minä ymmärrä paljon muutakaan. Minä kun saan kicksejä siitä, että saan heittää vuoden välein jätesäkillisen vanhoja vermeitä kirppikselle tai roskiin, ja että siivottavaa on mahdollisimman vähän (minusta tämä sata neliötäkin on liikaa). Ja että silloin tällöin on varaa matkustaa maasta ulos ja viettää very spessuja luksusviikonloppuja naisten/perheen kesken.
Ehkä niillä toisilla vain on enemmän rahaa - ja varaa palkata kodinhoitaja kotiinsa.
Tapahtuneesta on nyt jo sen verran aikaa, että voin taas muistella viikon (Ahhhahaaa, vitsivitsi, meikä koskaan viikottain siivoa. Lue siis: kuukauden) kauhukokemusta ilman, että veren maku ja vitutus pyrkivät pintaan. Tällä kertaa aivan kaikki aika ei edes mennyt hirvittävässä hirviöraivossa (!), koska ukkoni oli toimittanut itsensä ja Pakkauksen pois jaloista.
Hyvä niin. Sillä niin epäinhimillistä toimintaa kuin siivous onkin, yksin minua ja vain minua on siunattu (=kirottu) jumalallisella tiedolla siitä, kuinka asuntomme on tarkoitus siivota. Jos siippani sekoilee mukana, hän ei minun mielestäni saa mitään aikaiseksi (ainakaan oikein), mistä seuraa aina helvetinmoista pään aukomista ja aviokriisi.
Mutta asiaan. Kun siinä puleerasin pöytiä ja metsästin miljoonia palapelin palasia oikeisiin rasioihin, minut valtasi outo ilo keskellä raivontäyteistä toimintaa. Tämä erikoinen ilmiö johtui siitä, että huomasin kahdessa kerroksessa olevien 100 neliön (uusi koti) olevan huomattavasti helpommat siivota kuin samassa tasossa olevien 120 neliön (vanha koti). Imurin johto ei loppunut kesken, silmä ulotti havaitsemaan kaikki pöytäpinnolla pallistelevat kipot ja kupit, ja tarvittavat kaapit olivat kätevästi käden ulottuvilla koko ajan. Ja jos eivät olleet, voin heittää alakertaan kuuluvat kamppeet rappusten yläpäästä portaiden juurelle odottamaan vuoroaan.
Tästä havainnosta mieleni lennähti ihmettelemään, miksi helvetissä ihmiset nykyisin haluavat haalia niitä neliöitä kuin ne olisivat joitain kultakimpaleita? Kun eiväthän ne ole.
Vai onko se jotenkin jättekivaa kaapia niitä kersojen legopalikoita ja metsästää junaradan osia jalkapallokentän kokoiselta areenalta? Puhumattakaan tietenkään siitä perkeleellisestä puhtaanapito-operaatiosta.
Lahdessakin asuntoa etsiessämme törmäsin siihen tosiasiaan, että uusilta asuntoalueilta on turha hakea alle 150 neliön omakotitalounelmaa (tämä oli asuntoa etsiessämme ukolle ilmoittamani ehdoton neliökatto). Kuitenkin näissä taloissa asuu useimmiten maksimissaan neljän hengen perheitä. Neljän!
Kysynkin siis, miksi sitä tilaa pitää olla niin tolkuttoman paljon? Onko se jotenkin upeaa, että kaksikymmentä vuotta vanhat joulukortitkin mahtuvat johonkin nurkkaan ja että Raili-tädin vitun rumat kahvikupit voi työntää jonnekin, mistä vain perunkirjoittaja ne puoli vuosisataa myöhemmin löytää? Nostattaako se mieltä, että saa maksaa itsensä niin kipeäksi, ettei ole enää varaa käydä missään muualla kuin pyöriä siinä perkeleen palatsissa? Vai onko kyse vain siitä, että on kiva näyttää, että "meillä on varaa ostaa/rakentaa näääääiiin iso talo, josta emme lasten lennettyä pesästä löydä enää toisiamme"?
Minä en ymmärrä. Mutta enpä minä ymmärrä paljon muutakaan. Minä kun saan kicksejä siitä, että saan heittää vuoden välein jätesäkillisen vanhoja vermeitä kirppikselle tai roskiin, ja että siivottavaa on mahdollisimman vähän (minusta tämä sata neliötäkin on liikaa). Ja että silloin tällöin on varaa matkustaa maasta ulos ja viettää very spessuja luksusviikonloppuja naisten/perheen kesken.
Ehkä niillä toisilla vain on enemmän rahaa - ja varaa palkata kodinhoitaja kotiinsa.
keskiviikko 16. tammikuuta 2013
Kiintymättömyysvanhempi, päivää!
Törmäsin tuossa taannoin termiin kiintymysvanhemmuus. Epätrendikäs ja piittaamaton kun olen, ehti Pakkaus parivuotiaaksi ennen kuin edes tämmöisestä hienoudesta olin kuullutkaan. Nyt sitten puolen vuoden päästä vaivauduin ottamaan selvää Internetin epäviralliselta oraakkelilta, Wikipedialta, mitä tämä kauniilta kalskahtava käsite pitää sisällään.
Alkoipa siinä sitten vituttaa aivan tuelta. Näyttää siltä, että jonkun paskapään epäpyhä tarkoitus on ollut saada äiskälle tai iskälle alemmuuskompleksi ja huono omatunto ympäripyöreillä itsestäänselvyyksillä/mahdottomilla vaatimuksilla.
Erinomaista! Juuri huonoa omaatuntoahan sitä vanhempi lisää tarvitseekin.
Alkoipa siinä sitten vituttaa aivan tuelta. Näyttää siltä, että jonkun paskapään epäpyhä tarkoitus on ollut saada äiskälle tai iskälle alemmuuskompleksi ja huono omatunto ympäripyöreillä itsestäänselvyyksillä/mahdottomilla vaatimuksilla.
Erinomaista! Juuri huonoa omaatuntoahan sitä vanhempi lisää tarvitseekin.
Tässä Wikipedian luettelemat kahdeksan kiintymysvanhemmuuden periaatetta. Ja omat häikäilemättömän subjektiiviset paskakommentit perässä, jos joku nyt ei satu huomaamaan.
1. Raskauteen, synnytykseen ja vanhemmuuteen kannattaa valmistautua hyvin
3. Lapsen tarpeisiin on reagoitava herkästi
Ai ihanko tosi? Kuka täysjärkinen terve vanhempi ei vastaa lapsen tarpeisiin niin herkästi kuin mahdollista, kun se pätkä kommunikoi huutamalla torvi suorana?
Entä miten äidin/isän pitäisi reagoida, jos jaloissa pyörii kuusi mukulaa? Kenen tarpeisiin sitä pitäisi tällöin herkästi vastata? Esikoisen vai kuopuksen? Vai ikkunasta karkaamassa olevan numero nelosen?
Sen minä kyllä sanon, että karjaisen tosi herkästi "HILJAA", jos ipana möykkää tyhjää, kun minä katson uutisia (= Frendejä). Kelpaako se herkästi reagoimiseksi?
4. Lasta tulee koskettaa runsaasti ja hellästi
Aijaa. Luulin että se pitää jättää yksin parkumaan pimeään komeroon ja että pätkäisy perseelle aika ajoin riittää läheisyydeksi.
5. Lapsella on tarpeita myös yöllä
Kuulostaa puhtaalta vittuilulta. On aika vaikea olla huomaamatta niitä öisiä tarpeita, kun tissittää pitää kahden tunnin välein tai jos uni keskeytyy hampaiden tulon/flunssan/pinnasänkybileiden vuoksi. Ja vittu minähän en mitään leipää/mehua/pottua ala kello neljä kenellekään kantamaan. En edes sulopemppulille. Piste.
6. Lasta on hoivattava johdonmukaisesti rakkaudella
Mitä jos on joskus epäjohdonmukainen, koska on a) väsynyt, b) vittuuntunut, c) haluaa päästä helpolla, mikä auttaa rakastamaan enemmän juuri sillä hetkellä?
7. Kurinpidon tulisi tapahtua positiivisessa hengessä
Totta helvetissä. Ainakin minun henkeni on positiivinen, kun tyhjänpäiväinen vinkuminen tai urpoilu loppuu jäähyn jälkeen. Sitä ennen on kyllä penskalla itsellään henki aina aika negatiivinen. Tämä voi vaikuttaa jossain määrin myös äidin/isän henkeen.
8. Lapsen, omien ja perheen tarpeiden välillä tulisi pyrkiä toimivaan tasapainoon
K-a-u-n-i-s ajatus. K-a-u-n-i-s. Mutta ei onnistu ikikuunapäivänä. Kun ne lapsen tarpeet tulevat aina ensin. Anteeksi nyt maalaisuuteni, mutta onko näillä teoreetikoilla omia lapsia?
Kuten huomaatte näistä kommenteistani, en taida oikein ymmärtää koko kiintymysvanhemmuuden käsitettä. Näin suomalaisesta 70-luvulla syntyneestä naisihmisestä nuo mainitut asiat tuntuvat joko itsestäänselviltä tai naiiveilta. Olen lisäksi kuullut puistattavia huhuja siitä, kuinka kiintymysuskovaisten mielestä lapselle pitäisi juoksuttaa apetta mihin vuorokauden aikaan hyvänsä ja tissitellä alakouluikään asti. Älkää vahvistako näitä, älkää! Jättäkää minulle edes pieni pala viattomuutta ja uskoa ihmisen aivotoimintaan.
Ja jos se nyt ei tullut selväksi, niin jätän liittymättä lahkoon. Tunnustaudun mieluummin kiintymättömyysvanhemmaksi.
Kommentti 1:
Raskauteen valmistautuminen kuulostaa jännittävältä! Mutta miten se tapahtuu? Käydäänkö siinä yhdessä äidiksi aikovien kanssa ostamassa ihkuja mammakuteita ja vielä ihkumpia raskausalkkareita, ovulaatiotestejä ja kusitikkuja, mutta ei viiniä (hyhhyh)? Mitäs sitten, jos ei tulekaan raskaaksi ja on heittänyt kusitikulla vesilintua 7 vuoden jälkeen? Meni meinaan aika monta raskaustestiä ennen kuin meikätyttö enää siinä vaiheessa uskoi munasolun edes hedelmöittyneen.
Kommentti 2:
Ai että valmistautua synnytykseen? Voi vittu, haistakaa löysä ripulipaska! Tämän ohjeen kirjoittajan täytyy olla mies tai mielipuoli. Mikään ei voi valmistaa ketään siihen kipuun, vartalon vääntymiseen, venymiseen ja repeilyyn, väitän minä.
Raskauteen valmistautuminen kuulostaa jännittävältä! Mutta miten se tapahtuu? Käydäänkö siinä yhdessä äidiksi aikovien kanssa ostamassa ihkuja mammakuteita ja vielä ihkumpia raskausalkkareita, ovulaatiotestejä ja kusitikkuja, mutta ei viiniä (hyhhyh)? Mitäs sitten, jos ei tulekaan raskaaksi ja on heittänyt kusitikulla vesilintua 7 vuoden jälkeen? Meni meinaan aika monta raskaustestiä ennen kuin meikätyttö enää siinä vaiheessa uskoi munasolun edes hedelmöittyneen.
Kommentti 2:
Ai että valmistautua synnytykseen? Voi vittu, haistakaa löysä ripulipaska! Tämän ohjeen kirjoittajan täytyy olla mies tai mielipuoli. Mikään ei voi valmistaa ketään siihen kipuun, vartalon vääntymiseen, venymiseen ja repeilyyn, väitän minä.
Kommentti 3:
Ai valmistautua vanhemmuuteen? Eiköhän tämän hoida ainakin äidillä jo pelkästään alitajunta. Minä ainakin näin sellaisia painajaisia, että melkein lensi kuset housuihin joka yö. Jos en ollut unissani ladannut ruokakaupan kasseja vauvan päälle, niin ainakin olin ajelemassa päissäni autolla lapsi vänkärin puolella ilman mitään suojaa. Loppuun sitten ei voikaan valmistautua muuten kuin ostamalla vaippoja ja vaatteita.
2. Lapsen ruokkimisen on tapahduttava rakkauden ja kunnioituksen ilmapiirissä
Hahahahaaaa! Kyllähän sitä hellyyttä tihkuu joka ihohuokosesta niin kauan kun kaikki menee hyvin. Mutta on myös hetkiä, kun ei mene. Kuten esim. neljäs imetys yössä, kun itse olet niin univelkaantunut, että Kreikan pikkuongelmat tuntuvat lastenleikiltä. Ja odottakaapas, kun tissinpurentaharjoitukset alkavat! Hallitsevaksi tunteeksi nousee tasan varmasti raivo, kun hinkkeihin hyökkää rottweiler. Ai valmistautua vanhemmuuteen? Eiköhän tämän hoida ainakin äidillä jo pelkästään alitajunta. Minä ainakin näin sellaisia painajaisia, että melkein lensi kuset housuihin joka yö. Jos en ollut unissani ladannut ruokakaupan kasseja vauvan päälle, niin ainakin olin ajelemassa päissäni autolla lapsi vänkärin puolella ilman mitään suojaa. Loppuun sitten ei voikaan valmistautua muuten kuin ostamalla vaippoja ja vaatteita.
2. Lapsen ruokkimisen on tapahduttava rakkauden ja kunnioituksen ilmapiirissä
3. Lapsen tarpeisiin on reagoitava herkästi
Ai ihanko tosi? Kuka täysjärkinen terve vanhempi ei vastaa lapsen tarpeisiin niin herkästi kuin mahdollista, kun se pätkä kommunikoi huutamalla torvi suorana?
Entä miten äidin/isän pitäisi reagoida, jos jaloissa pyörii kuusi mukulaa? Kenen tarpeisiin sitä pitäisi tällöin herkästi vastata? Esikoisen vai kuopuksen? Vai ikkunasta karkaamassa olevan numero nelosen?
Sen minä kyllä sanon, että karjaisen tosi herkästi "HILJAA", jos ipana möykkää tyhjää, kun minä katson uutisia (= Frendejä). Kelpaako se herkästi reagoimiseksi?
4. Lasta tulee koskettaa runsaasti ja hellästi
Aijaa. Luulin että se pitää jättää yksin parkumaan pimeään komeroon ja että pätkäisy perseelle aika ajoin riittää läheisyydeksi.
5. Lapsella on tarpeita myös yöllä
Kuulostaa puhtaalta vittuilulta. On aika vaikea olla huomaamatta niitä öisiä tarpeita, kun tissittää pitää kahden tunnin välein tai jos uni keskeytyy hampaiden tulon/flunssan/pinnasänkybileiden vuoksi. Ja vittu minähän en mitään leipää/mehua/pottua ala kello neljä kenellekään kantamaan. En edes sulopemppulille. Piste.
6. Lasta on hoivattava johdonmukaisesti rakkaudella
Mitä jos on joskus epäjohdonmukainen, koska on a) väsynyt, b) vittuuntunut, c) haluaa päästä helpolla, mikä auttaa rakastamaan enemmän juuri sillä hetkellä?
7. Kurinpidon tulisi tapahtua positiivisessa hengessä
Totta helvetissä. Ainakin minun henkeni on positiivinen, kun tyhjänpäiväinen vinkuminen tai urpoilu loppuu jäähyn jälkeen. Sitä ennen on kyllä penskalla itsellään henki aina aika negatiivinen. Tämä voi vaikuttaa jossain määrin myös äidin/isän henkeen.
8. Lapsen, omien ja perheen tarpeiden välillä tulisi pyrkiä toimivaan tasapainoon
K-a-u-n-i-s ajatus. K-a-u-n-i-s. Mutta ei onnistu ikikuunapäivänä. Kun ne lapsen tarpeet tulevat aina ensin. Anteeksi nyt maalaisuuteni, mutta onko näillä teoreetikoilla omia lapsia?
Kuten huomaatte näistä kommenteistani, en taida oikein ymmärtää koko kiintymysvanhemmuuden käsitettä. Näin suomalaisesta 70-luvulla syntyneestä naisihmisestä nuo mainitut asiat tuntuvat joko itsestäänselviltä tai naiiveilta. Olen lisäksi kuullut puistattavia huhuja siitä, kuinka kiintymysuskovaisten mielestä lapselle pitäisi juoksuttaa apetta mihin vuorokauden aikaan hyvänsä ja tissitellä alakouluikään asti. Älkää vahvistako näitä, älkää! Jättäkää minulle edes pieni pala viattomuutta ja uskoa ihmisen aivotoimintaan.
Ja jos se nyt ei tullut selväksi, niin jätän liittymättä lahkoon. Tunnustaudun mieluummin kiintymättömyysvanhemmaksi.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Taantumusta ja tappifanitusta
Olen jo aikaisemminkin epäillyt, että jokin äitiyshormoni aiheuttaa aivoille salaperäistä rasitetta, jonka vuoksi uhrin (=minä) älykkyysosamäärä rysähtää alas yhtä nopsaan kuin ilmakehään ilmaantunut meteoriitti. Nyt olen taas kerran saanut regressioteorialleni vahvistusta.
Katsoimme juuri Pakkauksen kanssa jälleen pari jaksoa Teletappeja (Youtubesta totta kai, koska eihän minulla mitään moraalia ole eikä tässä tilassa mitään dvd:itä kakrulle muista ostaa).
Saatana soikoon, että oli hauskaa! Teletappimaassa esiintyivät jollain kummalla potkulautaa muistuttavalla laitoksella liikkuvat kaksiulotteiset karhunkuvatus ja julma jellona. Elukat mölisivät typeriä, pyörittelivät silmiään ja me kaksi kikatimme kovempaa kuin koko tappisakki.
Erityisen korkeatasoista huumoria edusti mielestäni se, kun se nuija nalle pukkasi esiin puun takaa, heilutteli tassujaan, pyöritteli silmiään ja paineli takaisin piiloon. Olin kuolla naurusta! Ja niin oli Pakkauskin.
Nyt pelkään vain pahoin, että jään pian ilman katselukaveria. Pakkaus kun on ruvennut kokoamaan yhä isompia palapelejä ja edustanee kohta korkeampaa älyllistä elämää kuin äitinsä konsanaan. Eihän tuo sitten enää enää varmaan jaksa innostua imeväisikäisten iloista.
Mitäs sitten tehdään? Meikätyttö kun on pian pahasti koukussa. Pitääkö tässä ruveta häpeämään ja surffaamaan Tappimaahan vain yön pimeydessä kuin joku perkeleen peräkammarin runkku-Raimo? Vai onko olemassa Anonyymien tapittajien yhdistys? Kun ei kai sitä nyt ihan ikäihminen itsekseenkään voi tappifanittaa. Apua!
Katsoimme juuri Pakkauksen kanssa jälleen pari jaksoa Teletappeja (Youtubesta totta kai, koska eihän minulla mitään moraalia ole eikä tässä tilassa mitään dvd:itä kakrulle muista ostaa).
Saatana soikoon, että oli hauskaa! Teletappimaassa esiintyivät jollain kummalla potkulautaa muistuttavalla laitoksella liikkuvat kaksiulotteiset karhunkuvatus ja julma jellona. Elukat mölisivät typeriä, pyörittelivät silmiään ja me kaksi kikatimme kovempaa kuin koko tappisakki.
Erityisen korkeatasoista huumoria edusti mielestäni se, kun se nuija nalle pukkasi esiin puun takaa, heilutteli tassujaan, pyöritteli silmiään ja paineli takaisin piiloon. Olin kuolla naurusta! Ja niin oli Pakkauskin.
Nyt pelkään vain pahoin, että jään pian ilman katselukaveria. Pakkaus kun on ruvennut kokoamaan yhä isompia palapelejä ja edustanee kohta korkeampaa älyllistä elämää kuin äitinsä konsanaan. Eihän tuo sitten enää enää varmaan jaksa innostua imeväisikäisten iloista.
Mitäs sitten tehdään? Meikätyttö kun on pian pahasti koukussa. Pitääkö tässä ruveta häpeämään ja surffaamaan Tappimaahan vain yön pimeydessä kuin joku perkeleen peräkammarin runkku-Raimo? Vai onko olemassa Anonyymien tapittajien yhdistys? Kun ei kai sitä nyt ihan ikäihminen itsekseenkään voi tappifanittaa. Apua!
perjantai 11. tammikuuta 2013
Aikainen lintu ja silleen...
Napero on löytänyt yhden naiseuden ydinasioista. Ja aika aikaisin, jos minulta kysytään.
En tiedä, johtuuko tämä siitä, että tänä iltana Pakkaus tarkasteli kirjahyllystä löytämäänsä lastenkirjaa nimeltä "Näin tehdään lapsia". Kirjaa ei ole ostettu tyttärelleni. Sen lahjoitti minulle aikoinaan ystäväni, joka ei ilmeisesti ymmärtänyt, että olin kyllä perillä biologian alkeista kypsässä 27 vuoden iässä. Kirjassa äidillä on paitsi kuukautiset, myös maha täynnä lasta ja pimpasta tulee piirrettyä päätä, vauvaa ja napanuoraa niin että pamahtaa.
Vain kolme varttia oli kirjanluennasta kulunut, kun mieheni huusi, että "Tää sun täytyy nähdä". Totta helvetissä pitikin.
Siellä se seisoi. Pkku-ämmä hulluna hekottaen keskellä kylppäriä. Penska oli jostain kaivanut esiin Alwaysini (käsittääkseni niiden pitäisi olla kylppärin ylähyllyllä, joten oletan ipanan tehneen taas apinaliikkeen jos toisenkin kohti kattoa). Emäntä oli saanut rättipaketin revittyä auki, rätin irti paketista ja oli parhaillaan tunkemassa settiä pikkareihinsa. Jos aiemmin mainittu kirja ei ipanaa innoittanut, voin vain kuvitella, että joku kerta puolukkapäivien aikaan olemme olleet yhtä aikaa vessassa. Tai sitten tieto siitä, miten Always tungetaan housuihin, kulkee geeneissä.
Eihän siinä muu auttanut kuin kasvattaa. Kertoa, että "Joo sitten kymmenen vuoden päästä tuo on ihan hyvä juttu. Mutta me on kuule just päästy vaipoista, joten eletään nyt hetki vielä ilman. Jooko?"
En tiedä, johtuuko tämä siitä, että tänä iltana Pakkaus tarkasteli kirjahyllystä löytämäänsä lastenkirjaa nimeltä "Näin tehdään lapsia". Kirjaa ei ole ostettu tyttärelleni. Sen lahjoitti minulle aikoinaan ystäväni, joka ei ilmeisesti ymmärtänyt, että olin kyllä perillä biologian alkeista kypsässä 27 vuoden iässä. Kirjassa äidillä on paitsi kuukautiset, myös maha täynnä lasta ja pimpasta tulee piirrettyä päätä, vauvaa ja napanuoraa niin että pamahtaa.
Vain kolme varttia oli kirjanluennasta kulunut, kun mieheni huusi, että "Tää sun täytyy nähdä". Totta helvetissä pitikin.
Siellä se seisoi. Pkku-ämmä hulluna hekottaen keskellä kylppäriä. Penska oli jostain kaivanut esiin Alwaysini (käsittääkseni niiden pitäisi olla kylppärin ylähyllyllä, joten oletan ipanan tehneen taas apinaliikkeen jos toisenkin kohti kattoa). Emäntä oli saanut rättipaketin revittyä auki, rätin irti paketista ja oli parhaillaan tunkemassa settiä pikkareihinsa. Jos aiemmin mainittu kirja ei ipanaa innoittanut, voin vain kuvitella, että joku kerta puolukkapäivien aikaan olemme olleet yhtä aikaa vessassa. Tai sitten tieto siitä, miten Always tungetaan housuihin, kulkee geeneissä.
Eihän siinä muu auttanut kuin kasvattaa. Kertoa, että "Joo sitten kymmenen vuoden päästä tuo on ihan hyvä juttu. Mutta me on kuule just päästy vaipoista, joten eletään nyt hetki vielä ilman. Jooko?"
torstai 10. tammikuuta 2013
Joka kodin VPK
Joulun aikaan sain lyötyä kersalle kalloon, että tulen kanssa ei leikitä (Öhöm ja huom, kuka saa kasvatuspisteen kuka!?). Lopulta, kun kynttilöiden söhrimis- ja sormeiluyritykset loppuivat, sain huomata, että viesti oli mennyt jakeluun tehokkaammin kuin ne Valittujen Palojen vittumaiset arvontakirjeet.
Koska tuli on vaarallista, poppaa ja pahaksi, perusti Pakkaus yhden naisen vapaapalokunnan. Nyt hän väijyy valppaana jokaista asuntoa uhkaavaa kynttilää.
Olimmepa sitten mummolassa, kylässä tai kotona, bongaa penska pienimmänkin tuikun ja pyrkii hollille. Sopivalle etäisyydelle päästyään hän sitten puhaltaa kuin itse Mauri-myrsky. Siinä hurrikaanissa menettävät elämänhalunsa niin pienet kuin suuretkin tunnelmanluojat. Steariini vain sinkoilee ja tulenliekki sammuu kuin se kuuluisa saunalyhty.
Kyllä, kasvatuspiste minulle. Mutta tunnelmasta tulee nyt vain vitonen. Kun enää viitsi edes kynttilöitä sytytellä.
Koska tuli on vaarallista, poppaa ja pahaksi, perusti Pakkaus yhden naisen vapaapalokunnan. Nyt hän väijyy valppaana jokaista asuntoa uhkaavaa kynttilää.
Olimmepa sitten mummolassa, kylässä tai kotona, bongaa penska pienimmänkin tuikun ja pyrkii hollille. Sopivalle etäisyydelle päästyään hän sitten puhaltaa kuin itse Mauri-myrsky. Siinä hurrikaanissa menettävät elämänhalunsa niin pienet kuin suuretkin tunnelmanluojat. Steariini vain sinkoilee ja tulenliekki sammuu kuin se kuuluisa saunalyhty.
Kyllä, kasvatuspiste minulle. Mutta tunnelmasta tulee nyt vain vitonen. Kun enää viitsi edes kynttilöitä sytytellä.
maanantai 7. tammikuuta 2013
Kurjan kuskin kuuleikit
Ajoin tänään melkein kolarin ja syy on mukulan. Pakkaus johti minua törkeästi harhaan ja unohdin sen tosiasian, että olin autossa tuomassa tytärtäni tarhasta enkä hihhuloimassa missään puunhalaushartauksessa.
Olimme ruuhka-aikaan liikkeellä ja tulossa vilkasliikenteisen monikaistaisen valoristeyksen lähettyville, kun kersa kiekaisi takapenkiltä turvatuolistaan: "Äiti missä on kuu?"
Vielä tässä vaiheessa ymmärsin olla kuuntelematta.
Tuijotin toisella silmälläni edessäni vetelehtivien ajokkien takavaloja ja väijyin toisella takapuskuriini liimaantunutta tolloa (mistä niitäkin perkeleen bemaristeja aina sikiää?).
Hetken päästä keskittymiskykyni kuitenkin herpaantui. Pakkaus hermostui vastaamattomuuteeni ja toimi kuten hän aina vastaavanlaisessa tilanteessa toimii. Hän korotti ääntään - ja kovaa. Yli YleX:n ja Raappanan reggaen, yli lämmittimen hurinan penska mylvi kuin ukkosenjumala ja sivalsi keskittymiskykyni silpuksi: "ÄITI! ÄITII!! HUHUU!? MISSÄ ON KUU? ÄITIIII!!!"
Vielä tässä vaiheessa ymmärsin olla kuuntelematta.
Tuijotin toisella silmälläni edessäni vetelehtivien ajokkien takavaloja ja väijyin toisella takapuskuriini liimaantunutta tolloa (mistä niitäkin perkeleen bemaristeja aina sikiää?).
Hetken päästä keskittymiskykyni kuitenkin herpaantui. Pakkaus hermostui vastaamattomuuteeni ja toimi kuten hän aina vastaavanlaisessa tilanteessa toimii. Hän korotti ääntään - ja kovaa. Yli YleX:n ja Raappanan reggaen, yli lämmittimen hurinan penska mylvi kuin ukkosenjumala ja sivalsi keskittymiskykyni silpuksi: "ÄITI! ÄITII!! HUHUU!? MISSÄ ON KUU? ÄITIIII!!!"
Käännyin tyttäreni puoleen takapenkille. Vintiö vahtasi minua surumielisesti silmiin, vilkuili ikkunoihin ja pyöritteli sitten päätään. "Missä on kuu?", hän kysyi ääni väpättäen.
Jokin omituinen äidillinen suoritusvimma, jolla ei näköjään ole mitään käsitystä liikenneturvallisuudesta, kurvasi järkeni edelle.
Aloin töllistellä tyttäreni kanssa taivaalle siinä toivossa, että keksisin sen kovasti kaivatun kuu-ukon. Haravoin katseellani taivaankantta tuulilasin lävitse. Ei mitään.
"Aika kumma", umpihullu ääni päässäni höpötti, "kun on noin kirkas taivaskin..."
Puskin persettäni penkissä alaspäin ja vahtasin puolimakaavassa asennossa vänkärin puoleisesta ikkunasta. Lopulta taivutin itseni taitavasti linkkuun siten, että näin myös vieressäni olevasta jäisestä ikkunasta taivasta sen verran, mitä sen lävitse ylipäänsä pystyi näkemään. Ei näkynyt kuuta, mutta vatsalihakseni joutuivat kramppiin. Onneksi.
Jokin omituinen äidillinen suoritusvimma, jolla ei näköjään ole mitään käsitystä liikenneturvallisuudesta, kurvasi järkeni edelle.
Aloin töllistellä tyttäreni kanssa taivaalle siinä toivossa, että keksisin sen kovasti kaivatun kuu-ukon. Haravoin katseellani taivaankantta tuulilasin lävitse. Ei mitään.
"Aika kumma", umpihullu ääni päässäni höpötti, "kun on noin kirkas taivaskin..."
Puskin persettäni penkissä alaspäin ja vahtasin puolimakaavassa asennossa vänkärin puoleisesta ikkunasta. Lopulta taivutin itseni taitavasti linkkuun siten, että näin myös vieressäni olevasta jäisestä ikkunasta taivasta sen verran, mitä sen lävitse ylipäänsä pystyi näkemään. Ei näkynyt kuuta, mutta vatsalihakseni joutuivat kramppiin. Onneksi.
Kun palasin kivun kautta tähän maailmaan, tokenin sekuntien sekopäisyydestäni ja suoristuin istuimessani. Edessäni välkkyi vaarallisen liikaa punaisia valoja, jotka olivat myös vaarallisen lähellä. Jarrutin viime hetkessä, auto heittelehti hieman (onneksi vauhtia oli vain 30 km/h) ja päädyimme hieman vinossa läähättämään edeltäjämme takapuskuriin samaan tapaan kuin se takanani tuleva taulapää.
Nyt siis tarinan opetus ja liikennekasvatuksellinen neuvo kaikkien lasten vanhemmille tai ainakin niille, joilla ei aina järki päätä pakota: älkää ikinä kuunnelko lapsianne autossa. Antakaa niiden huutaa, antakaa niiden huitoa, antakaa niiden itkeä vollottaa ja antakaa niiden vaikka paskoa housuihinsa siellä takapenkillä. Jos kuuntelemisesta kieltäytyminen tuntuu vaikealta, ostakaa korvatulpat. Tai teollisuuskuulosuojaimet, jos penska on oikein äänekästä sorttia (kuten omani).
Pysyy henkikulta tallessa ja mopo lapasessa.
Pysyy henkikulta tallessa ja mopo lapasessa.
sunnuntai 6. tammikuuta 2013
Lumottu yö
Ei hätää, olen kunnossa! En sittenkään ole täysi masokisti ja lässyttäjä!
Koska minulla oli eilen tylsää, päätin mennä ajoissa nukkumaan. Se oli oikea päätös. Yö oli lumottu, eikä reseptiin tarvittu minkään valtakunnan haltijattaria tai taikatemppuja. Tarvittiin vain tarpeeksi aikaa sekä patja, peitto, tyyny ja minä - yksin.
Suurella nautinnolla ja vailla minkäänlaisia omantunnon tahi masokismin oireita kuorsasin kuin nääntynyt nalle talviunillaan.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin kotona nukkumaan ilman, että joku potkii minut yöllä hereille tai kiskoo unen helmoista väkisin siivottoman aikaisin. Ja kyllä meillä ukkokin hoitaa välistä aamuvuoroja. Meikätyttö vain on sillä tavalla sensitiivistä sorttia, että herään aina samaan aikaan, kun aamumekastus alkaa, enkä saa enää unta vaikka patsastelenkin vuoteessa ihan vain periaatteesta niin pitkään kuin saan. Tyttöjen reissuilla Helsingissä taas on aina krapula, liian paljon ohjelmaa ja hotellin aamupala, jotka häiritsevät oikeaoppista koisaamista.
Nyt kaikki oli toisin. Ensin posotin kuuteen. Heräsin, kävin kaivamassa jääkaapilla, vedin naamaan jogurtin (koska muuta makeaa ei ollut) ja join vähän vettä, jotta pitkän matkan nukkujan nesteytys olisi kohdillaan. Palasin sänkyyn makuumaratonilleni. Heräilin vielä pari kertaa, kurkin kelloa ja käänsin aina vaan kylkeä.
Nyt olen nauttinut aamukahvit, nukkunut noin kaksitoista tuntia ja olo on oudon valaistunut. Taivas on kirkkaampi, ruikkari makoisampaa ja mahakin näyttää pienemmältä.
Kyllä nyt taas jaksaa painaa. Mutta kyllä mummo pääsee töihin toistekin ilman miniää.
Koska minulla oli eilen tylsää, päätin mennä ajoissa nukkumaan. Se oli oikea päätös. Yö oli lumottu, eikä reseptiin tarvittu minkään valtakunnan haltijattaria tai taikatemppuja. Tarvittiin vain tarpeeksi aikaa sekä patja, peitto, tyyny ja minä - yksin.
Suurella nautinnolla ja vailla minkäänlaisia omantunnon tahi masokismin oireita kuorsasin kuin nääntynyt nalle talviunillaan.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsin kotona nukkumaan ilman, että joku potkii minut yöllä hereille tai kiskoo unen helmoista väkisin siivottoman aikaisin. Ja kyllä meillä ukkokin hoitaa välistä aamuvuoroja. Meikätyttö vain on sillä tavalla sensitiivistä sorttia, että herään aina samaan aikaan, kun aamumekastus alkaa, enkä saa enää unta vaikka patsastelenkin vuoteessa ihan vain periaatteesta niin pitkään kuin saan. Tyttöjen reissuilla Helsingissä taas on aina krapula, liian paljon ohjelmaa ja hotellin aamupala, jotka häiritsevät oikeaoppista koisaamista.
Nyt kaikki oli toisin. Ensin posotin kuuteen. Heräsin, kävin kaivamassa jääkaapilla, vedin naamaan jogurtin (koska muuta makeaa ei ollut) ja join vähän vettä, jotta pitkän matkan nukkujan nesteytys olisi kohdillaan. Palasin sänkyyn makuumaratonilleni. Heräilin vielä pari kertaa, kurkin kelloa ja käänsin aina vaan kylkeä.
Nyt olen nauttinut aamukahvit, nukkunut noin kaksitoista tuntia ja olo on oudon valaistunut. Taivas on kirkkaampi, ruikkari makoisampaa ja mahakin näyttää pienemmältä.
Kyllä nyt taas jaksaa painaa. Mutta kyllä mummo pääsee töihin toistekin ilman miniää.
lauantai 5. tammikuuta 2013
Masokisti märehtii
Kyllä on äiti-ihminen surkea olento. Täällä se blogissaan jänkyttää, kuinka meinaa hermo mennä ja päreet palaa joka päivä, kuinka jatkuvat rutiinit kalvavat mieltä ja kuinka aamuherätykset vituttavat enemmän kuin Frendien mielivaltainen lopettaminen kesken kahdennenkymmenenen kiertokerran. Nyt, kun perheen pätkä on poissa, on talossa se muka kauan kaivattu hiljaisuus.
Ja minua vaivaa surkea ikävä.
Pakkaus lähti muutama tunti sitten isänsä kanssa käymään mummolassa ja ovat oikein yötä. Minä tietenkin hihkuin jo etukäteen into piukkana, että pääsen kerrankin katsomaan dvd:ltä oikein elokuvaa (My week with Marilyn) ilman iltapaloja, paskahätiä (paitsi omiani) tai pakkopalapelejä. Kuvittelin itseni rentoutumassa saunassa ja meilaamassa kavereille kaikessa rauhassa. Nyt kaikki on tehty ja kello näyttää 17:52:ta.
Enkä keksi enää mitään tekemistä.
Ei huvita lukea. Ei huvita meilata. Eikä vittu varsinkaan huvita siivota, vaikka olohuoneen pöydän alla on kehittymässä uutta elämää ja evoluutioita leivänmuruista, pölystä ja muusta paskasta.
Minulla on tylsää. TYLSÄÄ. Uskomatonta. Olen nimenomaan haaveillut illasta, jonka saisin viettää yksin kotona itseni kanssa. Olen unelmoinut, että saisin tehdä mitä haluaisin ilman pakkorutiineja, eläinkonserttikirjoja, junaratoja ja vitunmoista vahtivuoroa, joka ei lopu koskaan koskaan eikä koskaan.
Olen ilmeisesti solahtanut muottiin nimeltä Äiti, josta ei pääse eroon edes vapaalla (eikä varsinkaan selvinpäin). Olen kuin metodinäyttelijä, jolla on jäänyt rooli päälle - kuin Dustin Hoffman, joka vain heiluu kuin heinämies Tootsiena peruukki päässä ja jättilasit silmillä, vaikka voisi vähäksi aikaa riisua releet ja ottaa rennosti.
Minä en osaa enää levätä, vaikka tilaisuus on tullut. Olen kasvanut kiinni pahansisuiseen päällepäsmäriin, joka huutaa minulle vastaan, nimittelee minua alentuvasti "höpsöksi"(etenkin, jos yritän laittaa päälle muuta kuin raitapaitaa) ja joka ei koskaan - koskaan - kuuntele, mitä sanotaan.
Olen päätynyt päätelmään, että äitiys ilmeisesti tarkoittaa sitä, että ihmisestä tulee masokisti. On niin saatanan kivaa, kun joku hyppyyttää joka jumalan päivä ja yrittää vielä kusettaa koko ajan. Kuten esmes tilaamalla ensin ruisleipää ja sitten nokka norsunvitulla vaatimalla paahtoleipää, vaikka on nimenomaisesti jälkimmäisestä kaksi minuuttia aikaisemmin kovaan ääneen kieltäytynyt.
Voi ei. Johan tässä herkistyy. Tule Pakkaus jo takaisin! Äiskä tekee paahtoleipää. Tai ruikkaria. Tai paahtoleipää. Tai ruikkaria. Tai kiertyy vaikka makarooniksi. Kunhan tulet vaan takaisin.
Ja minua vaivaa surkea ikävä.
Pakkaus lähti muutama tunti sitten isänsä kanssa käymään mummolassa ja ovat oikein yötä. Minä tietenkin hihkuin jo etukäteen into piukkana, että pääsen kerrankin katsomaan dvd:ltä oikein elokuvaa (My week with Marilyn) ilman iltapaloja, paskahätiä (paitsi omiani) tai pakkopalapelejä. Kuvittelin itseni rentoutumassa saunassa ja meilaamassa kavereille kaikessa rauhassa. Nyt kaikki on tehty ja kello näyttää 17:52:ta.
Enkä keksi enää mitään tekemistä.
Ei huvita lukea. Ei huvita meilata. Eikä vittu varsinkaan huvita siivota, vaikka olohuoneen pöydän alla on kehittymässä uutta elämää ja evoluutioita leivänmuruista, pölystä ja muusta paskasta.
Minulla on tylsää. TYLSÄÄ. Uskomatonta. Olen nimenomaan haaveillut illasta, jonka saisin viettää yksin kotona itseni kanssa. Olen unelmoinut, että saisin tehdä mitä haluaisin ilman pakkorutiineja, eläinkonserttikirjoja, junaratoja ja vitunmoista vahtivuoroa, joka ei lopu koskaan koskaan eikä koskaan.
Olen ilmeisesti solahtanut muottiin nimeltä Äiti, josta ei pääse eroon edes vapaalla (eikä varsinkaan selvinpäin). Olen kuin metodinäyttelijä, jolla on jäänyt rooli päälle - kuin Dustin Hoffman, joka vain heiluu kuin heinämies Tootsiena peruukki päässä ja jättilasit silmillä, vaikka voisi vähäksi aikaa riisua releet ja ottaa rennosti.
Minä en osaa enää levätä, vaikka tilaisuus on tullut. Olen kasvanut kiinni pahansisuiseen päällepäsmäriin, joka huutaa minulle vastaan, nimittelee minua alentuvasti "höpsöksi"(etenkin, jos yritän laittaa päälle muuta kuin raitapaitaa) ja joka ei koskaan - koskaan - kuuntele, mitä sanotaan.
Olen päätynyt päätelmään, että äitiys ilmeisesti tarkoittaa sitä, että ihmisestä tulee masokisti. On niin saatanan kivaa, kun joku hyppyyttää joka jumalan päivä ja yrittää vielä kusettaa koko ajan. Kuten esmes tilaamalla ensin ruisleipää ja sitten nokka norsunvitulla vaatimalla paahtoleipää, vaikka on nimenomaisesti jälkimmäisestä kaksi minuuttia aikaisemmin kovaan ääneen kieltäytynyt.
Voi ei. Johan tässä herkistyy. Tule Pakkaus jo takaisin! Äiskä tekee paahtoleipää. Tai ruikkaria. Tai paahtoleipää. Tai ruikkaria. Tai kiertyy vaikka makarooniksi. Kunhan tulet vaan takaisin.
perjantai 4. tammikuuta 2013
Keppihevosen kohtalo
Palasimme eilen pohjoisesta kotiin. Pakkaus teutaroi takana olevasta pitkästä taipaleesta huolimatta kuin epoa vetänyt apina. Totta kai siitä sai kärsiä koko ympäristö. Pyörremyrskyn ytimeen osui tällä kertaa kuitenkin viattomista viattomin keppihevonen.
Piltti retuutti konirukkaa viimeisillä voimillaan pitkin maita ja mantuja, mölisi ih-hah-haata ja hepparaukka törmäili pitkin huonekaluja ja seiniä taju kankaalla. Hommailin siinä sitten kyökissä (!) kun hoksasin, että meno oli hiipunut.
Ipana istui telkun edessä kuin enkeli ja vaikeni kuin Pekka Perä. Tämä ei ole missään olosuhteissa normaalia. Siispä epäilykseni heräsivät heti ja aloin katsella huoneistoa sillä silmällä. Ei mennyt kauaakaan, kun havaitsin, että keppihepalla ja Pakkauksella oli menneet sukset ristiin. Vai mitä itse tästä päättelisitte?
Piltti retuutti konirukkaa viimeisillä voimillaan pitkin maita ja mantuja, mölisi ih-hah-haata ja hepparaukka törmäili pitkin huonekaluja ja seiniä taju kankaalla. Hommailin siinä sitten kyökissä (!) kun hoksasin, että meno oli hiipunut.
Ipana istui telkun edessä kuin enkeli ja vaikeni kuin Pekka Perä. Tämä ei ole missään olosuhteissa normaalia. Siispä epäilykseni heräsivät heti ja aloin katsella huoneistoa sillä silmällä. Ei mennyt kauaakaan, kun havaitsin, että keppihepalla ja Pakkauksella oli menneet sukset ristiin. Vai mitä itse tästä päättelisitte?
Vapise Vito Corleone! |
Muita tuhoja en ole vielä asunnossa havainnut, mutta olen satavarma, että viikon sisään löydän a) rikotun perintövaasin, b) tussilla sotketun design-esineen tai seinän, c) jotain muuta yhtä mahdotonta korjattavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)