Hikeä ja kyyneliä tai kuinka Pakkaus pukeutuu

Pakkaus on alkanut osoittaa pelottavaa määrätietoisuutta pukeutumisensa suhteen, eikä se kyllä helpota näitä äiskän hommia ollenkaan.

Perjantaiaamuna ensimmäinen koetinkivi tuli vastaan vain hetki heräämisestä - vuorokaudenaikaan, jona en koskaan ole minkään valtakunnan taistelukunnossa. Kyseessä oli paidan valinta.

Arvoin silmät harittaen puolipimeässä ylläripyllärit 1 ja 2 vetolaatikon helvetillisestä sekamelskasta. Pakkaus sai valita näistä kahdesta. Ikävä kyllä kummassakaan paidassa ei ollut raitoja. Ja penskahan haluaa aina paidan, jossa on raitoja.
"LAITA LAITAPAITA!", karjui tynkä raivostuneena.

Menivät siinä sitten suksemme ristiin heti kättelyssä. Minä kun en todellakaan ala kello seiskalta kaivaa pikku pissikselle enempää lumpui ja rätei. Tungin nirppanokalle päälle puseron, jota pidin oikein kauniina ja jankutin turhautuneena noin tuhat kertaa:
"Nyt ei oo raitapaitaa. Kato nyt miten nättejä kukkia!"
"EI! EI KUKKIA! LAITA LAITAPAITA!", mylvi ipana takaisin, myös noin tuhat kertaa.

Tässä vaiheessa päätti ukkonikin ottaa osaa keskusteluun (lahna ei ollut vielä kaivautunut sängystä ylös).
"Mitä helvettiä siellä tapahtuu!?", mieheni möykkäsi.
"No kun tuo yks ei saa raitapaitaa!", minä kivahdan takaisin samalla kun etsin epätoivon vimmalla tissiliivejäni.
"LAITA LAITAPAITA!", ulisi Pakkaus.
"Paa se ovi kii!", huusi siippani.

En ollut kuulevinani. Pää tukahdutettua gorillan kokoista apinanraivoa täynnä lykkäsin Laitapaitailijalle sukkikset ja ehdotin hampaita kirskutellen niiden pukemista päälle. Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten Pakkaus innostui.
"JOO! JOO! Pakkaus pukee sukkikket!", intoili ipana ja tarttui vaatteeseen.

Minä livahdin kylppäriin ja aloin laittaa tukkaani. Seuraava kriisi iski melkein heti.

"VOI EI! Sukkikket huonostiiii! HUONOSTI! APUA! Äitiiiii sukkikket huonosti! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!"

Teeskentelin hetken kuivain korvassa kuuroa, mutta sitten oli pakko raahautua taas paikalle. Mukelo maata retkotti maassa sukkahousut puoliksi jaloissa ja huusi naama punaisena. Ongelmana oli tällä kertaa se, että sukkahousun sääriosa oli kiertynyt nilkan ympärille eivätkä ipanan kärsivällisyys tai taidot olleet riittäneet housujen selvittämiseen.

Vedin vintiölle sukkikset jalkaan ja pääsin takaisin pistämään päätäni kuntoon (siis tukkaani, aivojeni kuntoa ei pelasta mikään).  Sitten lähdimme yläkertaan. Alkoi ulkopukeutuminen.

"Pakkaus pukee hupparin!", ilmoitti ipana.
"Antaa palaa", minä totesin ja lapoin jogurttia naamaan, vaikka aavistin jo pahaa.
Kului hetki. Pätkä tunki kätensä hupparin hihaan ja yritti tavoitella toista hihaa siinä onnistumatta. Tietäähän sen, mitä siitä seurasi.

"Pakkaus ei SAA!" Pakkaus ei SAA! YYYYY! Äitii!", alkoi uusi ulina.

Minä hotkin jogurtin mitta jo aivan täynnä sitä vitun vinkumista ja riensin auttamaan, vaikka päässä puristi. Kun yritin tarttua vetskariin, alkoi entistä kovempi kakofonia:
"Ei! Äiti EI auta!! EIIIII!!!"

Siinä kohti meni minun rajani sitten siltä erää. Antauduin kypsään ja fiksuun väittelyyn tyttäreni kanssa.

"No EI SITTEN", parahdin perkeleen vihaisena.
"Ei, ei, ei, ei MEE! ÄÄÄÄ-ääää! Äitiiii! Etoketju! Äääää!"
"Mitä sie sitten sanot, ettei äiti saa auttaa! Se pitää tietää mitä haluaa!" (totta kai, tämä on aivan ehdoton vaatimus 2,5 vuotiaalle)
"ÄÄÄÄÄ! Etoketjuuuuuu!"
"Ole jo hiljaa! Äiti ei jaksa kuunnella!"
"ÄÄÄÄÄÄ! Etoketjuu!"
"HILJAA!"

Vedin hupparin vetoketjun ylös ja riensin nokka norsunvitulla vetämään omia kenkiä jalkaani.

Olipa sitten ainakin ihanan kevyt ja rento fiilis töissä. Kun onhan se nyt aivan eri homma painia  kahdeksan tuntia järjettömien vaatimusten ja palaverihelvetin hetteiköissä kuin toimia sama aika vaikkapa uhmaikäisen asustatistina. Kyllä töissä on helppoa.