Kurjan kuskin kuuleikit

Ajoin tänään melkein kolarin ja syy on mukulan. Pakkaus johti minua törkeästi harhaan ja unohdin sen tosiasian, että olin autossa tuomassa tytärtäni tarhasta enkä hihhuloimassa missään puunhalaushartauksessa.

Olimme ruuhka-aikaan liikkeellä ja tulossa vilkasliikenteisen monikaistaisen valoristeyksen lähettyville, kun kersa kiekaisi takapenkiltä turvatuolistaan: "Äiti missä on kuu?"
Vielä tässä vaiheessa ymmärsin olla kuuntelematta.
Tuijotin toisella silmälläni edessäni vetelehtivien ajokkien takavaloja ja väijyin toisella takapuskuriini liimaantunutta tolloa (mistä niitäkin perkeleen bemaristeja aina sikiää?).

Hetken päästä keskittymiskykyni kuitenkin herpaantui. Pakkaus hermostui vastaamattomuuteeni ja toimi kuten hän aina vastaavanlaisessa tilanteessa toimii. Hän korotti ääntään - ja kovaa. Yli YleX:n ja Raappanan reggaen, yli lämmittimen hurinan penska mylvi kuin ukkosenjumala ja sivalsi keskittymiskykyni silpuksi: "ÄITI! ÄITII!! HUHUU!? MISSÄ ON KUU? ÄITIIII!!!"

Käännyin tyttäreni puoleen takapenkille. Vintiö vahtasi minua surumielisesti silmiin, vilkuili ikkunoihin ja pyöritteli sitten päätään. "Missä on kuu?", hän kysyi ääni väpättäen.

Jokin omituinen äidillinen suoritusvimma, jolla ei näköjään ole mitään käsitystä liikenneturvallisuudesta, kurvasi järkeni edelle.

Aloin töllistellä tyttäreni kanssa taivaalle siinä toivossa, että keksisin sen kovasti kaivatun kuu-ukon. Haravoin katseellani taivaankantta tuulilasin lävitse. Ei mitään.
"Aika kumma", umpihullu ääni päässäni höpötti, "kun on noin kirkas taivaskin..." 
Puskin persettäni penkissä alaspäin ja vahtasin puolimakaavassa asennossa vänkärin puoleisesta ikkunasta. Lopulta taivutin itseni taitavasti linkkuun siten, että näin myös vieressäni olevasta jäisestä ikkunasta taivasta sen verran, mitä sen lävitse ylipäänsä pystyi näkemään. Ei näkynyt kuuta, mutta vatsalihakseni joutuivat kramppiin. Onneksi.

Kun palasin kivun kautta tähän maailmaan, tokenin sekuntien sekopäisyydestäni ja suoristuin istuimessani. Edessäni välkkyi vaarallisen liikaa punaisia valoja, jotka olivat myös vaarallisen lähellä. Jarrutin viime hetkessä, auto heittelehti hieman (onneksi vauhtia oli vain 30 km/h) ja päädyimme hieman vinossa läähättämään edeltäjämme takapuskuriin samaan tapaan kuin se takanani tuleva taulapää. 

Nyt siis tarinan opetus ja liikennekasvatuksellinen neuvo kaikkien lasten vanhemmille tai ainakin niille, joilla ei aina järki päätä pakota: älkää ikinä kuunnelko lapsianne autossa. Antakaa niiden huutaa, antakaa niiden huitoa, antakaa niiden itkeä vollottaa ja antakaa niiden vaikka paskoa housuihinsa siellä takapenkillä. Jos kuuntelemisesta kieltäytyminen tuntuu vaikealta, ostakaa korvatulpat. Tai teollisuuskuulosuojaimet, jos penska on oikein äänekästä sorttia (kuten omani).

Pysyy henkikulta tallessa ja mopo lapasessa.