keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

Käytöstaiteilua

Eilinen oli jälleen niitä päiviä, jolloin piti (yrittää) kasvattaa. Koska Pakkaus on ollut lomalla tarhasta kuukauden, ovat kaikki sellaiset hyveet kuin vuoron odotteleminen ja kauniisti pyytäminen häipyneet häviksiin jonnekin kankkulan kaivoon. Eikä auta paskan vertaa, vaikka yrittäisi kuinka vaatia sitä asiallista käytöstä. Varsinkin kun se omakin asiallisuus on välistä (vain hiukka) hakusessa.

Toisaalta, kyllä kai sitä itselläkin saattaisi pää täyttyä pissasta, jos saisi kokonaisen kuukauden pönöttää kaikenkarvaisten sukulaisten, ystäväperheiden ja ennen kaikkea mummojen ihailtavana ja lellittävänä.

Ja näin meillä eilen:

Pakkaus: Anna mehua! Äitiäitiäitiäiti!!!! Anna mehua. HETI!
Äiti: Miten pyydetään sievästi?
Pakkaus: En halua pyytää sievästi! Minä haluan HUUTAA!
Äiti (järkähtämättömän tyynenä): Miten pyydetään nätisti?
Pakkaus: En halua.
Äiti: Et siis halua mehua? (= vittuilijaäiti, hahhaa!)
Ei vastausta. Typy työntää alahuulensa mielenosoituksellisesti eteenpäin, tapittaa tiukasti jonnekin kaukaisuuteen ja nostaa nokkansa kohti kattoa.

Äiti: Miten Pakkaus pyytää mehua nätisti?
Pakkaus: En ymmällä.
Äiti: No sit miekään en ymmärrä. Ei tuu mehua. 
Pakkaus: Haluan mehua!
Äiti (ei enää järkähtämättömän tyynenä): MITEN SITTEN PYYDETÄÄN NÄTISTI?!!
Pakkaus (kuin sumutorvi): SAAAAISINKO!!!!??
Äiti (ylpeänä): No niin, sillä lailla! Hyvä hyvä!

Kuluu hiukan aikaa. Alan jumpata eli reuhtoa lattialla hikisenä kuin limainen jättimursu. Älkää edes kysykö miksi. Mutta siivousvinkkinä todettakoon, että kaikki pikku muru ja paska tarttuu kätevästi hikiseen selkään kiinni (varsinkin jos jumppaa ilman yläosaa kuten minä). Jotain hyötyä urheilustakin voi siis olla!

Pakkaus (osoittaa jumppamattona käyttämääni olkkarin pikku mattoa): Äiti! Tule HETI pois siitä!!!
Äiti: En lääh lääh tule. Äiti lääh jumppaa nyt. Lääh.
Pakkaus: Kuulepas äiti! Minä haluan tanssia NYT! Tule äiti pois!
Äiti: Äiti lääh lääh ehti ensin tähän lääh matolle! Tanssi muuallaaäääh!
Pakkaus: Äiti mee pois! MEE POIS! Nyt heti pois. Minä tanssin siinä! Japajapajapajapa...
Äiti : OLE JO HILJAA! Äiti ei nyt juttele...läählääh. Äiti jumppaa!!!1 LÄÄH.

Kyllä. Äidillinen kärsivällisyyteni loppui. Mutta koettakaapa itse kuunnella kolmevuotiaan tyhjänpäiväistä sinnittelyä samalla, kun syke heiluu jossain helvetin 250:ssa. Kun Pakkaus havaitsi, etten aio nostaa persettäni matolta, hän työnsi alahuulensa jälleen mielenosoituksellisesti eteenpäin - ja lähti tilittämään surkeaa kohtaloaan isille. Perkeleen kielikello.

Kuluu jälleen hiukan aikaa. Huomaan, että Pakkaus kaivelee persustaan, mikä on luotettavaksi havaittu keino todentaa vessahätä.

Äiti: Onko pissahätä?!
Pakkaus: Ei!
Äiti (kyllästyneellä äänellä): Pakkaus, meeks nyt vessaan. Sulla on pissahätä.
Pakkaus (kiivastuu): En mee! EI OLE vessahätä.!

Siinä sivussa huomaan samassa, että itselläni ainakin on karsea kupla otsassa. Päätänpä siis kirmata helpotushoitoon. Kun saan housut kinttuihin ja ahterini kiinni pyttyyn, hyökkää kimppuuni vihainen vessavartija.

Pakkaus: Äiti tuu pois! Mulla on kuule PISSAHÄTÄ! Tule heti POIS!
Äiti: Noukänduu. Äiti ehti ensin. Nyt sinun täytyy vaan oottaa vuoroa.
Pakkaus: Minä en odota vuoloa!! En odota! Minä haluan pissata.
Äiti: Voi jeesus! Miehän en kuule tästä tuu ennen kuin oon ite pissannu!
Pakkaus: ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ jne.jne.jne., kunnes vedän alkkarit takaisin ylös.

Olisi voinut ihmisellä, jolla on ujompi pissa, mennä luu kurkkuun. Mutta minä olenkin äiti ja tottunut hoitamaan suolen ja rakon tyhjennykset suvereenisti seuralaisen kanssa. Pitkäaikaisen kokemuksen ansiosta osaan keskustella, väitellä ja ehkäistä vaikkapa sampoopullon tyhjennysyritykset vessanpöntöltä käsin.

Ja pääsihän se Pakkauskin sitten pytylle. Ja tulihan sieltä sekä pissa että paska. Mitäs minä sanoin!

Onneksi tuo tenava pääsee pian takaisin päiväkodin ryhmätoimintaan. Voi taas tuo kärsivällisyys ja neuvottelutaitokin edistyä/palautua. Vain geenit saattavat hiukan estää todella korkean tason saavuttamista.

tiistai 23. heinäkuuta 2013

Perhepotretteja

Pakkaus on alkanut leikkiä kotileikkejä, ja hänellä on varsin ennakkoluuloton asenne sen suhteen, minkälaisesta setistä perheenjäsenet voi muodostaa. Äidiksi, isiksi ja Pakkaukseksi kelpaa näköjään mikä tahansa rompe, joka käteen sattuu osumaan.

Noin viikko sitten kohtasimme tämännäköisen näyn:



Siinä on meidän perhe nukkumassa. Meikätyttö on tuo keltainen currypurkki ja Pakkaus punainen chili.  Musta purkki on isi. Kun ihmettelin ääneen, että mikä tuo neljäs törppö on ja etteikö ipana osannut laskea (totta kai 3-vuotiaan pitäisi), tuli vastaus kuin apteekin hyllyltä: "Se on Pakkauksen sisko!"

Onkohan tämä Pakkauksen kannanotto meikäläisten perhepoliittiseen suunnitteluun? Ja pitäisiköhän asetelmasta päätellä, että perheemme voisi harrastaa välistä jotain muutakin kuin aktiivista levyttämistä peiton alla?



Seuravaavaksi vastaan tuli tämä asetelma.



Hahmoista kysellessäni kävi ilmi, että iskä on tuo tyyni sininen jäämies (IggluPigglu?), jolla on viltti kainalossa. Pakkaus omassa persoonassaan taas on ottanut raivoisasti fanittamansa Hello Kittyn muodon. Minulle jäi tietysti luu käteen, kuinkas muuten. Eli äiskä on tuo keltainen ankanperkele, joka mölisee järjensumentavan imelästi kahta kokonaista biisiä ja jonka olen aikonut jo vuosia ampua kuuta kiertävälle radalle.

Kaikki kunnia Pakkaukselle muuten siitä, että hän sai Hello Kitty -alter egonsa kiinnitettyä Isi-Igglun käteen ilman minkään valtakunnan kiinnikkeitä. Kitty nimittäin tipahti, kun tönäisin lipastoa. Pakkaus siitä loukkaantui ja opasti kiljuen kuin pieni sika että "TAKAISIN ÄITI TAKAISIN!" Koska Pakkauksen kiljunta on huomattavasti kauheampi kokemus kuin vitunmoisen fasaaniparven rääkiminen korvan juuressa,  minä kirosin ja  yritin ja taiteilin saatananmoinen savu korvista nousten. Olin juuri lähdössä jeesusteippiä metsästämään, kun tytsä kyllästyi ja vaihtoi leikkiä.

Vielä samana iltana hiipparoin jääkaapille noin sadatta kertaa kuten tapanani on. Toivoin löytäväni sieltä jotain herkumpaa kuin aiemmin bongatut kuivahtaneet juustokakkarat ja yököttävän yliterveelliset vihannekset. Etenin kaappia kohti siitäkin huolimatta, että kukaan ei edellisen tarkistuksen jälkeen ollut käynyt edes postilaatikolla saati sitten kaupassa.  Tieni jääkaapille kuitenkin estyi. Pakkaus jökötti jääkaapin oven edessä rakentamassa "linnaa", jonka tornin olivat valloittaneet äiti ja isi.


 Siellä me korostuskynät pönötämme kuin kuninkaalliset ikään. Eikä meidän tarvinnut tehdä mitään! Pakkausta edustava puuvärikynä nimittäin kiipeili raastimen reunaa pitkin ylös alas. Värikynätyyppi kävi mm. töissä, kaupassa, Plismassa, Ritva-tätin luon ja muuten vaan leissussa.

IHANAA! Missä maailmankaikkeuden ulottuvuudessa tämä todellisuus sijaitsee? Haluan heti raastintorniin! Heti!


maanantai 15. heinäkuuta 2013

Vaaleanpunaisen paska isku

Tänään se tuli. Isku munille vaikkei munia olekaan.

Pakkaus istuskeli sohvanpäädyssä ja höpötteli muka viattomaan tyyliinsä tuttuja juttujaan.

"Niin siinä se on. Puhelin. Siellä oli selkkupojat. Selkkupojat on mummolassa. Ne ajaa pyölällä. Minäkin ajan pyölällä. Miniä olen iso TYTTÖ.....höpöhöpöhöpöhöpö.....Sitten tuli iso lintu. Ja se oli valis. Se valis sanoi että laaklaak. Ja sitten minä otin sen ämpälin ja sanoin...höpöhöpöhöpö....ja nyt mulla on tämä mekko kappi-koppi-happi-hoppi-lappi-loppi. Me ollaan lamppuja me ollaan lamppuja me ollaan lamppuja pömppölömp. Tää on minun lempiväli!

Tässä kohti minun korvani höristivät itseään kuin automaattisesti.

"Ai mikä on lempiväri?", minä typerä tietämätön tiedustelin.
"Tämä!", osoitti Pakkaus otsallaan killuvia jalokiviä. Vaaleanpunaisia sellaisia.
Kaikista tietävämpien ihmisten varoituksista huolimatta olin saada sydänkohtauksen. Sitkeästi yritin vielä pitää toivoa yllä. Ehkä olin erehtynyt.
"Niin siis mikä se sinun lempiväri on?", kysyin toiveikkaana.
"VAALEANPUNAINEN!", hihkaisi tynkä vailla hienotunteisuuden häivääkään.

Nyt makaan tässä sohvalla edelleen ja yritän toipua yhdistetystä aivo- ja sydäninfarktista. Ilmeisesti on vittu aivan sama, sanooko sanaa "vaaleanpunainen" edes ÄÄNEEN tytön kasvaessa. Se on se saatanan lempiväri, vaikkei lapsi sitä olisi koskaan nähnytkään.

Toivottavasti saan tulevaisuudessa edes yhden postauksen tehtyä. Hyvä kun pääsen huomenna töihin.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Pete ja paska Höpöliini

Mielikuvituksen lentoa ei voi estää. Täysin yllättäen sitä huomaa, kuinka se on kasvanut ja kehittynyt ja alkanut vaania, hiipiä ja hyökkäillä kuin suojattoman avaruusmatkailijan kimppuun käyvä ällöttävästi kuolaava Alien.

Ikävää tässä mielestäni on se, että äiskä itse ei saa käyttää luovuuttaan paskan vertaa vaan on täysin uhrin asemaan alennettu (siksi Alien-vertaus).

Tietämättömämpi luulisi, että mielikuvituksen kehittyessä lapsen kanssa oleminen tukisi äidin omaa aivotoimintaa ja antaisi uutta virikettä joka päivä. Vitun marjat. Minun kokemukseni tähän asti ainakin sanoo, että Pakkauksen mielikuvitus on yhtä joustava kuin saksan kielioppi tai suomalainen insinööri. Tässä tämän päivän esimerkki.

Pakkaus: Tässä on Peten käsikoru!!! (= joku ranteeseen menevä imurin osa, jota en yllättäen tunnista)
Minä: Kuka se Pete on?
Pakkaus: Minä!
Minä: Aijaa. Mie luulin, et sie oot Pakkaus.
Pakkaus: Ei. Minä oon Pete. Mulla on huivi (osoittaa Muumi-huiviaan).
Minä (yrittäen soveltaa omaa mielikuvitustani): Ei kun mie haluan olla Pete. Kato nyt, mulla on tää kesämekkoki. Petellä on kesämekko aina päällä.
Pakkaus (nauraa): Ei oo! Sinä oot Höpöliini.
Minä: En oo! Mikä se Höpöliini muka on? Oo sie Höpöliini, jooko?
Pakkaus: En oo! Minä oon Pete!
Minä: Huivistako se muka on kiinni häh? Että sulla on huivi? Minä haluan olla Pete!
Pakkaus (painottaen joka sanaa): Mulla Peten oikea huivi, Peten oikea käsikoru ja Peten oikea kynä. MINÄ oon Pete. SINÄ et oo Pete. Minä oon Pete vain. Sinä oot Höpöliini.

Syvä hiljaisuus.

Minä: Minusta on tylsää olla Höpöliini. Ihan syvältä.
Pakkaus (poissaolevaa esittäen): LALLALLALAAALAAAA. Sinä oot Höpöliini.

Lopulta sitten selvisi, mikä on Höpöliinin paikka maailmassa. Pakkaus kiipesi sohvalla retkottavan pääni päälle selkänojalle, alkoi repiä tukkaani ja huuteli niin että koko Lahti raikui:
"KOVEMPAAA HÖPÖLIINI! MINÄ PIDÄN SUISTSISTA KII! KOVEMPAA! HYVÄ HYVÄ! KOPPATIKOPPATIKOPPATI!"

Vitun kivaa olla joku kapinen koni. Ehkä tämä on kosto siitä, kun vanhimpana siskona aikoinaan pistin seitsemän vuotta nuoremman pikkusiskoni leikkimään koiraa koko päivän pöydän alla ravintolaleikin ajan. Niin makaa kuin petaa.

ps. Jotain sentään olen tuolle pikkuämmälle opettanut. Että se on koppati-koppati. Eikä mikään kopoti-kopoti. Hahahahahahaaaaa!



torstai 11. heinäkuuta 2013

Lomapäivä isolla L:llä

Olemme palautuneet Lahden kamaralle ja vaikka olen vielä lomalla, tuntuu kuin olisin jo tässä vaiheessa päivää joutunut jyrän alle -  ja vielä riittää sarkaa aurattavaksi.

Nukuin paluumatkalla pohjoisesta kokonaiset kaksi tuntia 9 tunnin junamatkalla. Tämä johtui siitä, että a) en koskaan nuku junassa, b) Pakkaus tunki kaiken lyijymäisen raskaan veeärräläisen peiton minun riesakseni ja c) Pakkaus tunki lyijymäisen raskaan veeärräläisen peiton lisäksi lyijymäisen raskaan perseensä/päänsä/säärensä riesakseni.

Kun tulin kotiin, mieheni esitteli ylpeänä saavutustaan: jääkaappiin jättämäni kuohuviinipullo oli siellä edelleen, täysin koskemattomana. Olin täysin valmis retkahtamaan. Olinhan ollut kunnolla jo monta (= 4) päivää. No siitähän se idea sitten lähti! Korkkasin itselleni brunssikuoharin, heittäydyin sohvalle ja aloin imuttaa kuohuvaa kaveria ruikkarin ja Lidlin cheddarin kanssa nassuun samalla kun muu perhe riemuitsi toistensa jälleennäkemisestä.

Kun olin kipannut pullosta reilut puolet, soi puhelimeni. Yksi saatanan aivokuollut idioottihan se siellä pakisi. Ja kutsui työpaikkahaastatteluun. Jo toista kertaa. TYÖPAIKKAHAASTATTELUUN. Siis kesken aamukännittelyn. Oli kuulemma kovin kiire, sopisiko jo tänään?

Mielessäni myllersi, että "TÄÄÄÄHHHH, EIEIEIEIEIEIEIEIEI! EI SOVI, EI TIETENKÄÄN, MIE OON KÄNNISSÄ KELLO KYMMENEN AAMULLA!!!! JA MIE OON MUUTEN LOMALLAKI!"

Todellisuudessa yskäisin tietysti niin hienostuneesti kuin Lidlin hampaisiin liimautunut cheddar ja suussa poreileva Cremant d'Alsace sallivat, lykkäsin ehdotettua puoltapäivää vedoten mieheni olemattomiin töihin ja tyttäreni olemattomaan hoidon järjestämisen tarpeeseen (aina käteviä tekosyitä muutenkin) ja suljin luurin. Ryntäsin alakertaan ukon ja Pakkauksen luo.

"MITÄ MIE TEEN?!", vauhkosin silmät päässä muljahdellen.

Miehelläni oli vinkkivitoset hallussa.
"Hei sulla on kolme tuntia aikaa! Mee lenkille! Se kuluttaa alkoholia ja pää selviää."

Niinpä niin, kolme tuntia.

Rykäisin lenkkivaatteet niskaan ja lähdin tyrä ja reidet ryskyen kohti läheistä pusikkoa niin että hirvet ja karhut karkasivat taatusti Kolille saakka. Alkumatka taittui oudon sulavasti. Puut sulautuivat metsämaisemaan, koirankuljettajat kiersin ilmankevyesti kuin ballerina (tai sitten ne väistivät minua) ja ajan kulumista oli mahdotonta arvioida (esmes siksi, että kello ja luuri jäivät kotiin enkä osaa lukea auringon asemaa, ei muusta syystä tietenkään).

Kun olin jolkottanut reilut puoli tuntia, alkoi keveys kadota, hengitys raskaantua ja askel painaa. Olin hiestä märkä ja koska haisin mielestäni edelleen viinalta, suuntasin loogisena ihmisenä lähimpään kauppaan Mynthonia ostamaan. Kotona mätin koko paketin pastilleja suuhun, suihkutin itseni huolella, asustin, meikkasin, kampasin ja o la laaa mikä leidi!

Nyt olen palautunut työpaikkahaastattelusta (meni mielestäni aika hyvin, mutta mistäs tämmöinen känniääliö mitään tietäisi). Olen puhunut organisaatiouudistuksista, strategiavalinnoista ja alani kriittisyydestä liiketoiminnalle kuin ruuneperi. Vahvasti Mynthonilta lemuten, tietysti.

Juuri kun luulin, että elämäni raskain lomapäivä on kääntymässä kohti iltaa, otti ystäväni minuun yhteyttä. Hän ilmoitti olevansa vuoden jälkeen jälleen maisemissa (hurraa!) ja että oli passittanut ukkonsa ja kaksi lastansa jonnekin Savoon (Kolille? Vai onko se Karjalaa?).

Arvatkaa mitä tästä seuraa? Kahden tunnin yöunilla, traagisista aamukänneistä ja työpaikka-asiallisuusyrityksistä juuri toipuneena joudun Lahden öihin (ulkopaikkakuntalaisille tiedoksi ko. tapahtuma on vähän kuin Taiteiden yö ilman taiteita. Bändi nimeltä Yö on sen sijaan on aina paikalla. )

Ei herranjumala. Näin raskaan lomapäivän jälkeen on varmaan ratkiriemukasta painaa maanantaina töihin..

ps. Jos en palaa asiaan, olen kuollut stressiin.