Pete ja paska Höpöliini

Mielikuvituksen lentoa ei voi estää. Täysin yllättäen sitä huomaa, kuinka se on kasvanut ja kehittynyt ja alkanut vaania, hiipiä ja hyökkäillä kuin suojattoman avaruusmatkailijan kimppuun käyvä ällöttävästi kuolaava Alien.

Ikävää tässä mielestäni on se, että äiskä itse ei saa käyttää luovuuttaan paskan vertaa vaan on täysin uhrin asemaan alennettu (siksi Alien-vertaus).

Tietämättömämpi luulisi, että mielikuvituksen kehittyessä lapsen kanssa oleminen tukisi äidin omaa aivotoimintaa ja antaisi uutta virikettä joka päivä. Vitun marjat. Minun kokemukseni tähän asti ainakin sanoo, että Pakkauksen mielikuvitus on yhtä joustava kuin saksan kielioppi tai suomalainen insinööri. Tässä tämän päivän esimerkki.

Pakkaus: Tässä on Peten käsikoru!!! (= joku ranteeseen menevä imurin osa, jota en yllättäen tunnista)
Minä: Kuka se Pete on?
Pakkaus: Minä!
Minä: Aijaa. Mie luulin, et sie oot Pakkaus.
Pakkaus: Ei. Minä oon Pete. Mulla on huivi (osoittaa Muumi-huiviaan).
Minä (yrittäen soveltaa omaa mielikuvitustani): Ei kun mie haluan olla Pete. Kato nyt, mulla on tää kesämekkoki. Petellä on kesämekko aina päällä.
Pakkaus (nauraa): Ei oo! Sinä oot Höpöliini.
Minä: En oo! Mikä se Höpöliini muka on? Oo sie Höpöliini, jooko?
Pakkaus: En oo! Minä oon Pete!
Minä: Huivistako se muka on kiinni häh? Että sulla on huivi? Minä haluan olla Pete!
Pakkaus (painottaen joka sanaa): Mulla Peten oikea huivi, Peten oikea käsikoru ja Peten oikea kynä. MINÄ oon Pete. SINÄ et oo Pete. Minä oon Pete vain. Sinä oot Höpöliini.

Syvä hiljaisuus.

Minä: Minusta on tylsää olla Höpöliini. Ihan syvältä.
Pakkaus (poissaolevaa esittäen): LALLALLALAAALAAAA. Sinä oot Höpöliini.

Lopulta sitten selvisi, mikä on Höpöliinin paikka maailmassa. Pakkaus kiipesi sohvalla retkottavan pääni päälle selkänojalle, alkoi repiä tukkaani ja huuteli niin että koko Lahti raikui:
"KOVEMPAAA HÖPÖLIINI! MINÄ PIDÄN SUISTSISTA KII! KOVEMPAA! HYVÄ HYVÄ! KOPPATIKOPPATIKOPPATI!"

Vitun kivaa olla joku kapinen koni. Ehkä tämä on kosto siitä, kun vanhimpana siskona aikoinaan pistin seitsemän vuotta nuoremman pikkusiskoni leikkimään koiraa koko päivän pöydän alla ravintolaleikin ajan. Niin makaa kuin petaa.

ps. Jotain sentään olen tuolle pikkuämmälle opettanut. Että se on koppati-koppati. Eikä mikään kopoti-kopoti. Hahahahahahaaaaa!