Auta armias, taas meni helvetti hermot. Pakkaus on ollut yhtä itkua ja hampaidenkiristystä koko päivän, kun päikkärit jäivät lyhykäisiksi. Mamselli katsoi tärkeämmäksi laulaa luikautella omia rinsessalaulujaan makkarissa niin, ettei nukkumisesta tullut mitään.
Niinpä sitten iltapäivä vinguttiin ja vonguttiin aiheesta kuin aiheesta. Siitä, ettei iskä enää puolen tunnin jälkeen jaksanut heitellä siivouskaapista kaivettua lattialuutua, joka oli olevinaan lettu (=!!!???). Siitä, ettei pehmo-Myy osaa seisoa. Siitä, ettei paska äiti jaksa kiskoa täysin pätevältä penskalta kenkiä jalasta (tätä väittelyä seurasi lattiallamakuuesitys, joka kesti n. puoli tuntia ja tyyppi meinasi murjottaessaan nukahtaa siihen keskelle eteisen mattoa). Ja siitä, ettei hellaa saa mennä räpläämään.
Kun ruoka-aika alkoi lähestyä, aloin valmistella terveellistä viikonloppuruokaa - ihan oikeasti ja ihan omin pikku kätösin. Aioin keittää meille hiukan sovellettua mutta ihka-aitoa lihasoppaa. Vittu siitä tietenkään mitään tullut.
Ja miksi ei? Siksi, että kun olin saanut lihapalat kiehuvaan veteen, oli joku perkeleen hellanräplääjä hiipinyt käpälöimään keraamisen lieden näppäimiä ja sammuttanut siinä sivussa koko paskan. Vaikka oli sataan kertaan kielletty.
Kuten varmaan tiedätte, harvempi nauta sitä kylmässä vedessä valmistuu, joten se siitä.
Niinpä minä siitä sitten Pirkan broileripullia kaivamaan ja makaronia keittämään. Sain keitinveden liedelle, kun alkoi taas se sama saatanan vinkuminen.
Pakkaus: "Eeeen haluu lihapulliaaaaa. Eeeen tykkää lihapullistaaa...."
Minä: "Tykkääthän! Ainahan sie lihapullia..."
(+ ajatuskupla = Ja mitäs vittua menit ronkkimaan sitä hellaa!!!!)
Pakkaus: "Eeeen halua lihapulliaaa...!"
Minä: "Ainahan sie syöt lihapullia!"
Pakkaus: "Eieieieieiei! Ei lihapullia!"
Laskeutui hetken hiljaisuus, kun minä yritin laskea kymmeneen ja Pakkaus pukea sanoiksi jotain, jonka selvästi näin kehittyvän aivoissa.
Sitten:
"Määä haluuuuun KYLMIÄ lihapulliaa! En haluu kuumiaa lihapulliaaa! Enkä makarooniaaaa! Määä haluun KYLMIÄ LIHAPULLIAAAA!"
Siinä ne päreet sitten kärähtivät.
Karjaisin, että: "SELVÄ! KYLMIÄ LIHAPULLIA TILAUKSESTA TULOSSA!" ja mäkätin puoliääneen ukolle, että "Mie en jaksa enää sunnuntaina tuon yhen kans taistella. Syököön perkele noita kylminä jos uppoaa."
Niinpä pudottelin tummansiniselle Teema-lautaselle taidokkaan asetelman viidestä jääkaappikylmästä broileripullasta ja täräytin pöydälle. Lisäksi lykkäsin viereen karjalanpiirakan, joka hädin tuskin käväisi paahtimessa. Sitten marssin sohvalle.
Arvatkaa mitä tapahtui? Kersa veti pullat aivan pokkana naamaan aivan kuin olisi kolmen tähden Michelin-annosta ollut edessä ja kehui vielä, että "HYVÄÄ!" Välissä kuului sikamaisen hirveitä vähemmän michelinmäisiä röyhtäyksiä, joiden päälle pikkuämmä nauraa röhötti, ennen kuin upotti uuden pullan taas kitaan. Ja röyhtäisi uudelleen. Ja röhönauraa rätkätti uudelleen.
Olen tainnut saavuttaa junttiäitiyden pohjamudat.
En viitsinyt edes kommentoida huonoa ruokapöytäkäytöstä, kun olihan ateriakin alittanut kaikki aikaisemmat runsaslukuiset rimanalitukset. Minkäs teet. Semmoinen lapsi kuin äiti. (Tosin en ole kyllä huomannut röyhtäileväni ruokapöydässä.) Hohhoijaa.
ps. Lihakeitosta tuli upeaa. Kello 20.05. Huomenna sitten testailemaan.
sunnuntai 24. marraskuuta 2013
perjantai 22. marraskuuta 2013
Epä-äitiysviikko
Täällä kun joka kerta jauhan näistä äitiysasioista, niin eipä ole tällä viikolla paljon tarvinnut vaivautua.
Koska töissä on ihan vitun karsean helvetin kiirettä, olen tullut kotiin joka päivä n. klo 19-20, jolloin on ollut tilaisuus katsoa Pakkausta ehkä max. puoli tuntia silmiin, piirtää pelottavia valaita ja sitten on ollutkin jo aika sanoa heipat ja mennä makaamaan sohvalle (isi nukuttaa).
Tosi kätevää! Jos joku haluaa siis oikean (toistan: oikean) irtioton lapsiperhearjesta, kannattaa valjastaa puoliso hoitamaan lasta samalla, kun itse tekee töitä. Kyllä siinä äitiys unohtuu.
Paitsi, että eihän se unohdu. Oli ihanaa käydä tyngän kanssa taas Mäkkärillä ja kuunnella sen vakaita mielipiteitä musiikin laadusta tyyliin "Tää ei oo hyvä biisi! En halua kuunnella!" (Sanni tai joku Jenni:Me ei olla enää me)). Suurinta iloa emännälle tuotti, kun suostuin sulkemaan radion.
Ja mikä parasta, mukula väänsi taas kehiin draaman alkeet ja alkoi esitellä sitä tyypillistä tekoitkuaan ja alkoi muka vollottaa: "Muuullllaa on ikävääää jouuulluuuupukkiaaaaaa!" Väänsin itse naamani samalla tavalla ruttuun ja vollotin täydestä sydämestäni: "Ja sieeeee oooooot iiiihaan tyyyyhmääääää!"
Palkaksi saamani räkänauru paikkasi kaikki rankan työviikon vitutukset. Nyt aion levätä ja kunnolla. Ja mennään ehkä joka päivä Mäkkäriin. Repikää siitä.
perjantai 15. marraskuuta 2013
Aggressiiviset autoilijat
Olen ehkä aiemmin antanut hiukan vääristyneen kuvan siitä, mitä aamuisilla ja iltapäiväisillä automatkoillamme tapahtuu.
Kyllä Pakkaus todellakin jänkyttää takapenkiltä jatkuvasti ties mistä valopylväistä, liikennevaloukoista ja niistä vitun variksista/lokeista ja lataa siinä sivussa sarjatulena, että "Mitä siinä laulussa SANOTAAN, MITÄ?", kunnes on pakko kääntää biisit taaperokielelle.
Nyt on kuitenkin pakko nöyrästi myöntää, että taidan sitä olla minä itsekin äänessä - ainakin joskus. On käynyt nimittäin ilmi, että annan mahdollisesti silloin tällöin (paino sanoilla "silloin tällöin") negatiiviseksi tulkittavaa palautetta kanssa-autoilijoilleni.
Puolustuksekseni totean, etten ole hoksannut mölyämistäni, sihinääni ja kiukutteluani itse ollenkaan, ennen kuin takapenkki alkoi kompata minua ja kovaa.
Eilen aamulla ärähdin tyypillisessä seiska-aamun vitutuksessa jollekin risteykseen jumineelle Nissanin nutipäälle, että "Mee ny siitä saatana!" Takapenkiltä kajahti tukea kuin tykin suusta: "NIIN! MIKSEI SE MEE JO!"
Hetken päästä molkotin jollekin idiootille, joka minun puolestani ansaitsi oikeuden korkeintaan rollaattorilla liikkumiseen (= taatusti joku perverssi aamuvirkku nautiskelija), että "Mikä-siinä-jumalauta-on-että-siinä-pitää-munia-koko-päivä-ja-voi-jumalauta-vihreä-palanu-jo-sata-vuotta!
Takapenkiltä alkoi kuulua sellaista myötätuntomöykkää, että meinasin päräyttää rollaattoriajelijan takapuskuriin: "NIIN, VIHREÄ ON JO SATA VUOTTA, MIKSEI SE MEE?"
Aggressiiviautoilun kasvatuskatharsis jäi kuitenkin vielä saavuttamatta. Se tuli vasta tänään.
Kun hain mukulan tarhasta, pysähdyin tasa-arvoiseen risteykseen, josta olin kääntymässä vasemmalle. Kuin itse tyyneys (= vihdoin perjantai) istuin itse penkillä hipi hiljaa ja odotin, että vain hieman hidas volkkarin ketale pääsisi oikealta ohitse.
Jos itse olinkin hiukan perjantaifiiliksissä, niin Pakkaus ei moiseen alentunut.
Takapenkiltä alkoi raikua kuin siellä rääkyisi helvetin iso fasaaniparvi: "MEE JO SIITÄ! MIKSEI SE JO MEE! VOI JUMALAUTA!"
Näin sitä pitää, liikennekäyttäytyminen hallussa ja ikää vajaa 3,5 vuotta. Hyvä minä!
Kyllä Pakkaus todellakin jänkyttää takapenkiltä jatkuvasti ties mistä valopylväistä, liikennevaloukoista ja niistä vitun variksista/lokeista ja lataa siinä sivussa sarjatulena, että "Mitä siinä laulussa SANOTAAN, MITÄ?", kunnes on pakko kääntää biisit taaperokielelle.
Nyt on kuitenkin pakko nöyrästi myöntää, että taidan sitä olla minä itsekin äänessä - ainakin joskus. On käynyt nimittäin ilmi, että annan mahdollisesti silloin tällöin (paino sanoilla "silloin tällöin") negatiiviseksi tulkittavaa palautetta kanssa-autoilijoilleni.
Puolustuksekseni totean, etten ole hoksannut mölyämistäni, sihinääni ja kiukutteluani itse ollenkaan, ennen kuin takapenkki alkoi kompata minua ja kovaa.
Eilen aamulla ärähdin tyypillisessä seiska-aamun vitutuksessa jollekin risteykseen jumineelle Nissanin nutipäälle, että "Mee ny siitä saatana!" Takapenkiltä kajahti tukea kuin tykin suusta: "NIIN! MIKSEI SE MEE JO!"
Hetken päästä molkotin jollekin idiootille, joka minun puolestani ansaitsi oikeuden korkeintaan rollaattorilla liikkumiseen (= taatusti joku perverssi aamuvirkku nautiskelija), että "Mikä-siinä-jumalauta-on-että-siinä-pitää-munia-koko-päivä-ja-voi-jumalauta-vihreä-palanu-jo-sata-vuotta!
Takapenkiltä alkoi kuulua sellaista myötätuntomöykkää, että meinasin päräyttää rollaattoriajelijan takapuskuriin: "NIIN, VIHREÄ ON JO SATA VUOTTA, MIKSEI SE MEE?"
Aggressiiviautoilun kasvatuskatharsis jäi kuitenkin vielä saavuttamatta. Se tuli vasta tänään.
Kun hain mukulan tarhasta, pysähdyin tasa-arvoiseen risteykseen, josta olin kääntymässä vasemmalle. Kuin itse tyyneys (= vihdoin perjantai) istuin itse penkillä hipi hiljaa ja odotin, että vain hieman hidas volkkarin ketale pääsisi oikealta ohitse.
Jos itse olinkin hiukan perjantaifiiliksissä, niin Pakkaus ei moiseen alentunut.
Takapenkiltä alkoi raikua kuin siellä rääkyisi helvetin iso fasaaniparvi: "MEE JO SIITÄ! MIKSEI SE JO MEE! VOI JUMALAUTA!"
Näin sitä pitää, liikennekäyttäytyminen hallussa ja ikää vajaa 3,5 vuotta. Hyvä minä!
tiistai 12. marraskuuta 2013
Kätevä emäntä
Kyllä on ilo ja onni seurata lapsen kasvua ja kehittymistä varsinkin, kun siitä on ihan käytännön hyötyä huushollillemme!
Eilen Pakkaus kaivoi jostain unhoitetusta laatikosta/lipastosta/sohvan alta setin, jota tuli minulle tyrkyttämään.
"Mikä tämä on?", tivasi tyttäreni.
"En mie vaan tiiä", ihmettelin siinä hänen kanssaan ja loin katseeni nopeasti pois paketista, etten vain joutuisi mihinkään kosketuksiin hökötyksen kanssa (= näin kyljessä tekstin "Ikea").
Kun penska kävi ukon kimppuun, tunnisti tämä paketin Ikean pöytätelineeksi, joka oli rakentamista vaille valmis.
Ja ei kun hommiin! Omin pikku kätösin alkoi ipana äheltää metallitappeja pohjaan kiinni.
Pakkaus iloitsi, isi iloitsi ja eniten iloitsi äiti. Hetken kuluttua oli teline jo pöydällä täynnä paistinpannuja.
On tämä ihmeellistä. Kohtahan minun ei tarvitse tehdä kotona enää mitään!
Seuraavaksi ostan Ikeasta kirjahyllyn. Eiköhän sekin jo typykältä luonnistu.
Eilen Pakkaus kaivoi jostain unhoitetusta laatikosta/lipastosta/sohvan alta setin, jota tuli minulle tyrkyttämään.
"Mikä tämä on?", tivasi tyttäreni.
"En mie vaan tiiä", ihmettelin siinä hänen kanssaan ja loin katseeni nopeasti pois paketista, etten vain joutuisi mihinkään kosketuksiin hökötyksen kanssa (= näin kyljessä tekstin "Ikea").
Kun penska kävi ukon kimppuun, tunnisti tämä paketin Ikean pöytätelineeksi, joka oli rakentamista vaille valmis.
Ja ei kun hommiin! Omin pikku kätösin alkoi ipana äheltää metallitappeja pohjaan kiinni.
Pakkaus iloitsi, isi iloitsi ja eniten iloitsi äiti. Hetken kuluttua oli teline jo pöydällä täynnä paistinpannuja.
On tämä ihmeellistä. Kohtahan minun ei tarvitse tehdä kotona enää mitään!
Seuraavaksi ostan Ikeasta kirjahyllyn. Eiköhän sekin jo typykältä luonnistu.
Ikean asettamia haasteita ei Pakkaus pelkää! |
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Pieni kiva joululahjatoivomus
Hyvää isänpäivää kaikille isille! Ja niille kunnon äideille, jotka ovat vaivautuneet tekemään isän päivästä unohtumattoman. Minä olen myös kunnostautunut. Palaamalla perheeni pariin tänne saatanan sateiseen Suomeen (oli muuten sikamagee matka!).
Mutta asiaan. Pakkaus on vaihteeksi piinannut sitkeillä kysymyksillään ikään kuin iskänpäivän kunniaksi ukkoani. Kuuntelin vierestä, kun tynkä tivasi mieheltäni, miten maata rikotaan.
Kun lapiot, kuokat ja kaikenlainen muu kaivuu oli käyty lävitse, keksi mieheni tehokkaimman aseen. "No tiäks kiviporalla ainakin saa maan rikki, vaikka olis kiviäkin!", valmensi ukkoni pikkuämmää.
"Mitä!?", henkäisi Pakkaus korvat ilmiselvästi höröllä.
"Niin siis se on semmoinen iso pora, jolla voi rikkoa maata", selitti mieheni edelleen.
Enempää ei tarvittu. Emännän kasvoille levisi haltioitunut ilme.
"Isi isi isi! Mä haluun sen!", alkoi päättäväinen jankutus (joka ei alettuaan kovin herkästi taltu).
"Siis minkä?", kysyi ukkoni ilmeisen poissaolevana.
"No sen kiviporan! Lahjaksi! Mä haluun kiviporan lahjaksi!"
No niin! Siinä on ensimmäinen lahjatoive pukinkonttiin. Pitää alkaa googlettamaan, että mistä helvetistä voi ostaa kiviporia, kun ainakaan K-Raudassa en muistaakseni ole nähnyt. Saakohan niitä myös xs-mallisina? Mietin myös, mitä listalle vielä ehtii, ennen kuin joulu tulla jolkottaa? Joudunkohan investoimaan myös maansiirtokoneisiin ja betonimyllyyn? Tai tilaamaan ihka oman PekkaNiskan?
PS. Arvatkaa, mitä Pakkaus sanoi, kun kotiin palattuani pusuttelin penskaa poskelle ja olin leikilläni haukkaavinanikin? Tynkä otti jämerän tuiman ilmeen ja opasti: "ÄITI! Ei saa syödä lapsia!"
Aijaa. Hyvä tietää.
Mutta asiaan. Pakkaus on vaihteeksi piinannut sitkeillä kysymyksillään ikään kuin iskänpäivän kunniaksi ukkoani. Kuuntelin vierestä, kun tynkä tivasi mieheltäni, miten maata rikotaan.
Kun lapiot, kuokat ja kaikenlainen muu kaivuu oli käyty lävitse, keksi mieheni tehokkaimman aseen. "No tiäks kiviporalla ainakin saa maan rikki, vaikka olis kiviäkin!", valmensi ukkoni pikkuämmää.
"Mitä!?", henkäisi Pakkaus korvat ilmiselvästi höröllä.
"Niin siis se on semmoinen iso pora, jolla voi rikkoa maata", selitti mieheni edelleen.
Enempää ei tarvittu. Emännän kasvoille levisi haltioitunut ilme.
"Isi isi isi! Mä haluun sen!", alkoi päättäväinen jankutus (joka ei alettuaan kovin herkästi taltu).
"Siis minkä?", kysyi ukkoni ilmeisen poissaolevana.
"No sen kiviporan! Lahjaksi! Mä haluun kiviporan lahjaksi!"
No niin! Siinä on ensimmäinen lahjatoive pukinkonttiin. Pitää alkaa googlettamaan, että mistä helvetistä voi ostaa kiviporia, kun ainakaan K-Raudassa en muistaakseni ole nähnyt. Saakohan niitä myös xs-mallisina? Mietin myös, mitä listalle vielä ehtii, ennen kuin joulu tulla jolkottaa? Joudunkohan investoimaan myös maansiirtokoneisiin ja betonimyllyyn? Tai tilaamaan ihka oman PekkaNiskan?
PS. Arvatkaa, mitä Pakkaus sanoi, kun kotiin palattuani pusuttelin penskaa poskelle ja olin leikilläni haukkaavinanikin? Tynkä otti jämerän tuiman ilmeen ja opasti: "ÄITI! Ei saa syödä lapsia!"
Aijaa. Hyvä tietää.
tiistai 5. marraskuuta 2013
A-luokan lomaretki
Nyt se tapahtuu! Ensimmäistä kertaa Pakkauksen syntymän jälkeen, lähden kohtalotoverin kanssa lomamatkalle aurinkoiseen (?) Espanjaan!
Enkä todellakaan mihinkään vitun rantalomalle vaan Barcelonaan. BARCELONAAN!
Kolme yötä parhaan kaverin kanssa. Kulttuuria, ravintoloita, putiikkeja, tapasta, viiniä, pitkiä aamuja.
Ainoa ongelma on, että tämä on meille molemmille ensimmäinen kerta, kun jätämme jälkikasvumme ukkojen huostaan ulkomaanmatkan ajaksi.
No ehkä me pärjäämme. Tainnutamme äidilliset vaistomme sillä viinillä. Kivaa sateista loppuviikkoa teille. Hahhhahahahaaaa!
Enkä todellakaan mihinkään vitun rantalomalle vaan Barcelonaan. BARCELONAAN!
Kolme yötä parhaan kaverin kanssa. Kulttuuria, ravintoloita, putiikkeja, tapasta, viiniä, pitkiä aamuja.
Ainoa ongelma on, että tämä on meille molemmille ensimmäinen kerta, kun jätämme jälkikasvumme ukkojen huostaan ulkomaanmatkan ajaksi.
No ehkä me pärjäämme. Tainnutamme äidilliset vaistomme sillä viinillä. Kivaa sateista loppuviikkoa teille. Hahhhahahahaaaa!
lauantai 2. marraskuuta 2013
Paskainen äijä ja paljon mässyä
Halloweenia tai kekriä kun juhlitaan, päivätinpä minäkin blogin ulkoasut uuteen uskoon! En tiedä vielä, jätänkö ennalleen: tuossa taustassa on jotain mukavan räkäistä. Jotain sellaista räkäistä mitä tämä perhe-elämäkin on. Mielipiteitä otetaan vastaan kuten aina, mutta mainittavaa vaikutusta niillä ei välttämättä ole (tsori).
Onkohan sitten kekrin syy, mutta olen käyttäytynyt eilen ja tänään oudosti.
Ukko oli poissa viikonlopun, joten kiidätin Pakkauksen eilen Mäkkärin (normi nugettisetti molemmille) Makuuniin, missä mukula sai valita just semmoista mässyä, mitä halusi. Irtsarit oli ihan perseestä, suklaata sen olla piti (ihanaa, olen tehnyt vanhempana jotain oikein!).
Otettiin Fazerinaa, Geishaa, Juliaa, Dacapoa, Dumlea ja sitten vielä Rollo-toffeita. Pussi painoi valehtelematta yli puoli kiloa. Tämän lisäksi kainalooni ahtautui kuin huomaamatta iso pussi juustonaksuja ja pistaasipähkinöitä (nam!). (Lisäksi kävin Nesteeltä hakemassa myöhemmin vielä erikseen Bastogne-keksejä.)
Kun edellämme maksanut asiakas, jolla oli ilmiselvästi hometta - siis oikeaa HOMETTA - pukkaavat kengät, ja joka muutenkin näytti siltä, että asui jossain sillan alla, heltyi Pakkaus tuttavalliseksi. Ipana heittäytyi tyypin viiskymmentä vanhan verkkarin lahkeeseen ja yritti kiehnätä siinä vieressä tiskillä kuin juuri tämä herra olisi ollut hänen huoltajansa, eikä taaempana vuoroaan odottava edes vähän kunniallisemmalta näyttävä mammanasa.
Tyyppi oli niin p-a-s-k-a-i-n-e-n, että oli pakko tarttua toimeen ja Pakkausta huppuun. Kiskaisin tytön takaisin viereeni, ettei kakara saisi jotain helvetin HIV:iä jonkun deekun hupparista. Liittyköön Pelastusarmeijaan sitten aikuisiässä, jos hengailu elämän kaltoinkohtelemien kanssa kiinnostaa.
Siitä tuli tietysti huono omatunto. Minä, joka olen kuvitellut olevani suvaitseva ja myötätuntoinen ihmiseläjä, revin kakaran heti kauas ihmisestä, joka ei tehnyt mitään muuta pahaa kuin näytti ihan helvetin pahalta.
No, onneksi oli ne mässyt. Kun olin tarjoillut Pakkaukselle gourmet-aterian eli Saarioisten makaronilaatikkoa, alkoivat kekrijuhlat. Avasimme kaikki herkkupussit, emmekä välittäneet hevonpaskaa siitä, kuinka paljon mahaan meni. Välistä valitti Pakkaus, että "NYT ON MASSU TÄYNNÄ" ja välistä minä, että "Nyt ei mahdu enää mitään!" Mutta mahtui silti. Molemmille.
Kun viimein kasin jälkeen pyörimme portaat alas makkariin, olimme niin suklaan ja juustonaksujen uuvuttamia, että nukahdimme molemmat ennätysvauhtia.
Aamulla sitten Pakkaus tyhjensikin ennen aamupalaa 15 viimeistä suklaaherkkua, kun minä pyllistelin tiskikoneella.
Mitä minä olen sanonut saatana sata kertaa!? Vitun siivous pilaa aina kaiken!
Nimim. Katkera ämmä, joka ei saanut aamukarkkejaan.
Onkohan sitten kekrin syy, mutta olen käyttäytynyt eilen ja tänään oudosti.
Ukko oli poissa viikonlopun, joten kiidätin Pakkauksen eilen Mäkkärin (normi nugettisetti molemmille) Makuuniin, missä mukula sai valita just semmoista mässyä, mitä halusi. Irtsarit oli ihan perseestä, suklaata sen olla piti (ihanaa, olen tehnyt vanhempana jotain oikein!).
Otettiin Fazerinaa, Geishaa, Juliaa, Dacapoa, Dumlea ja sitten vielä Rollo-toffeita. Pussi painoi valehtelematta yli puoli kiloa. Tämän lisäksi kainalooni ahtautui kuin huomaamatta iso pussi juustonaksuja ja pistaasipähkinöitä (nam!). (Lisäksi kävin Nesteeltä hakemassa myöhemmin vielä erikseen Bastogne-keksejä.)
Kun edellämme maksanut asiakas, jolla oli ilmiselvästi hometta - siis oikeaa HOMETTA - pukkaavat kengät, ja joka muutenkin näytti siltä, että asui jossain sillan alla, heltyi Pakkaus tuttavalliseksi. Ipana heittäytyi tyypin viiskymmentä vanhan verkkarin lahkeeseen ja yritti kiehnätä siinä vieressä tiskillä kuin juuri tämä herra olisi ollut hänen huoltajansa, eikä taaempana vuoroaan odottava edes vähän kunniallisemmalta näyttävä mammanasa.
Tyyppi oli niin p-a-s-k-a-i-n-e-n, että oli pakko tarttua toimeen ja Pakkausta huppuun. Kiskaisin tytön takaisin viereeni, ettei kakara saisi jotain helvetin HIV:iä jonkun deekun hupparista. Liittyköön Pelastusarmeijaan sitten aikuisiässä, jos hengailu elämän kaltoinkohtelemien kanssa kiinnostaa.
Siitä tuli tietysti huono omatunto. Minä, joka olen kuvitellut olevani suvaitseva ja myötätuntoinen ihmiseläjä, revin kakaran heti kauas ihmisestä, joka ei tehnyt mitään muuta pahaa kuin näytti ihan helvetin pahalta.
No, onneksi oli ne mässyt. Kun olin tarjoillut Pakkaukselle gourmet-aterian eli Saarioisten makaronilaatikkoa, alkoivat kekrijuhlat. Avasimme kaikki herkkupussit, emmekä välittäneet hevonpaskaa siitä, kuinka paljon mahaan meni. Välistä valitti Pakkaus, että "NYT ON MASSU TÄYNNÄ" ja välistä minä, että "Nyt ei mahdu enää mitään!" Mutta mahtui silti. Molemmille.
Kun viimein kasin jälkeen pyörimme portaat alas makkariin, olimme niin suklaan ja juustonaksujen uuvuttamia, että nukahdimme molemmat ennätysvauhtia.
Aamulla sitten Pakkaus tyhjensikin ennen aamupalaa 15 viimeistä suklaaherkkua, kun minä pyllistelin tiskikoneella.
Mitä minä olen sanonut saatana sata kertaa!? Vitun siivous pilaa aina kaiken!
Nimim. Katkera ämmä, joka ei saanut aamukarkkejaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)