Pyykkipäivä eli Pakkauksen aprilliyllätys

Aprilliyllätyksestä kävisi kai sekin, että koko talven virusmassoja väisteltyäni on ruumiini joutunut taipumaan ja alkanut vapista kuumehorkan alla. Ajattelin nyt kuitenkin kertoa vähän yllättävämmästä aprilliesimerkistä - viime tingan lentsuhan on meikäläisen tapauksessa vain tyypillistä vittuilua murphyltä - ja esittää samalla esimerkin, kuinka huono idea kodinhoito aina on.

Kaikki alkoi siitä, kun yritin eilen pistää päälleni muodikkaan mustan tunikani töihinlähtiessä. Onneksi satuin tavallisuudesta poiketen vilkaisemaan peiliin. Koko kaavun etumusta oli täynnä jotain valkoisen tahmaista paskaa. Muistin hämärästi edellisillan räkäisen jogurtinpakotusepisodin, kun kersa ei kipeänä ollut koko päivänä syönyt mitään ja juonutkin maksimissaan pari desiä ja minä huolissani, aina vaarallinen työvire vielä päällä olin päättänyt, että jotainhan on alas mentävä. Menihän sitä - alas rinnuksilleni. Siinä vaiheessa en tosin tätä seikkaa havainnut. Kurkusta tavaraa meni alas varmasti vähemmän kuin raivon kyyneliä virtasi piltin poskilta.

No. Luulin siis välttäneeni pahimmat karikot, kun kasin aikaan tajusin vetää niskaan rytkyt, joissa en näyttäisi muotitietoiselta maalarimestarilta. Vähänpä tiesin. Tänään nimittäin osui samainen tunika käteeni (unohdettuna paperikorin päälle). Päätin kerrankin käyttäytyä kuin normaali ihminen (= aina virhe) ja tällätä tunikan pesukoneeseen heti eikä viidestoista päivä. Toimeen siis. Upeaa omanarvontuntoa puhkuen pukkasin pesukoneen pyörimään ja painelin petiin rauhoittamaan horkkaista habitustani.

Kesti pari minuuttia, kun tajusin, että jokin oli vialla. Ensin kuului kolaus. Luulin ukon pudottaneen jotain lattialle. Sitten kuului toinen, kova ja kumea paukaus. Aloin siristellä silmiäni peiton alla epäluuloisesti. Pian koko eteinen rytisi kuin pesutornissamme olisi ollut käynnissä Verdunin taistelu.

Ryntäsimme siippani kanssa kauhuissamme kurkkimaan koneen ikkunasta sisään. "Katoiksä sisään ennen kun sä käynnistit sen?", mieheni kysyi minulta kulmiaan kohotellen. "No en!", minä kivahdin syyllisyyttä tuntien. Mieleni teki lisätä, että mies saisi olla saatana ikionnellinen, että ylipäätään käynnistin koneen kerran vuosikymmenessä eikä vaatia jotain sisätutkimuksia ennen pyykinpesua. En kuitenkaan jaksanut. Varmaankin kuumeen takia. Ja sen, että yhtäkkiä pesurummussa vilahti jotain mitä ei sinne kuulunut.

Keskeytimme ohjelman heti, kun keksimme miten se tehdään. Rummusta löytyi märkä tunikani ja nämä:

Nämä esineet olivat liian likaisia lapseni silmään.

Penska oli siis kiikuttanut pesukoneeseen käsintehdyn puurasiamme, jossa oli värikynä, teroitin, ikkunanaukaisin ja nappi. Pienemmät tavarat olivat rasian sisällä, joka oli koneesta otettaessa varsin mustankirjava johtuen kostuneesta vesiliukoisesta värikynästä, joka oli poukkoillut siellä sisällä mukavat 5-10 minuuttia.

Positiivisiakin puolia asiasta löytyy. Niitä ovat esimerkiksi se, että tunikani on kokomusta. Ja se että pesukone on kasassa. Ja ennen kaikkea se, että muistin taas, miksi kodinhoito ei kannata koskaan. Muistakaa tekin: parempi paska puserossa kuin jättimäinen jälkipyykki.

Katso mitä syöt

Nyt ei paljon juttua irtoa. Tyttö on kokenut gregorsamsamaisen metamorfoosin vajaa parivuotiaaasta elohiirestä räkäiseksi limantuotantolaitokseksi, josta lähtevä ääni muistuttaa kidutettua gramofonia.

Aloin kuitenkin kehumaan itseäni ihan vaikka sitten hengennostattamismielessä.

Huolimatta valvotuista öistä olen nimittäin valveutunut ottamaan vastaan kaikkialta pompahtelevat neuvot siitä, kuinka terveyteni, elämänlaatuni ja lihani voisi paremmin, jos tekisin vain pieniä elämäntapamuutoksia ja katsoisin mitä söisin. No minäpä otin neuvosta vaarin ja katsoin.

Näin seuraavaa:

Kannattaa katsoa mitä syö.

Kyllä! Siellä se on! Minttukrokanttisuklaata. Ja koska haluan olla mallioppilas, enkä pelkästään vain katsoa, minä myös söin sen, mitä näin. Nam nam. Heti tuli parempi mieli eikä väsytä läheskään yhtä paljon. 

Armahtakaa minut - eli kierrättäkää turvaistuimenne meille

Nyt on yön haamun hörhöiltävä vielä sen verran, että laitan näin muistin aikana haun päälle.

Olemme tyttäreni kanssa matkustamassa pääsiäiseksi kotiseudulleni pohjoiseen, mutta ajatuskin turvaistuimen raahaamisesta lentoaseman ja -koneen kautta sinne perähikiälle asti ahdistaa. Minusta jo vauvakaukalon kanssa reissaaminen oli niin hikisen naisen hommaa, että siinä ei habitus paljon hivellyt itsetuntoa saati sitten muiden silmiä, vaikka muuten niin viettelevän aistikas osaan ollakin.

Niinpä pyydän mitä nöyrimmin: sinä, joka omistat tai jonka ystävä omistaa kolaroimattoman lastenistuimen parivuotiaalle - tilaisin sellaisin hirrrrrrveeen mielelläni meidän mummolaan. Satasia en käytetystä kamasta rupea pulittamaan, mutta tämän rajoituksen kun ottaa huomioon, hinnasta päästäneen kyllä muuten sopuun.

Kiitos!

ps. Ja muistakaa, kierrätys on vastuuntuntoista eläntää. (Pakko edes tällä brassailla, kun olen niin huono ympäristönparantaja. Vaikka haluaisin olla niiiiiiiin hyvä).

Pakkaus-blogi on IHANA

Koska olen tunnetusti aina niin i-h-a-n-a, paiskasi yhtä ihana Puolitie minua tämmöisellä ansiomerkillä! Kiitos kiitos kiitos!

Tähän palkintoon kuuluu jakaa seitsemän sattumanvaraista faktaa itsestä. Sehän ei tietenkään ole vaikeaa: itsestähän sitä on aina helppo jorista, koska olen aina vaan niin kaunis, fiksu ja filmaattinen. Vaikeampaa sen sijaan on vaatimus jakaa tunnustus eteenpäin 15 ihanalle blogille. Ei tipu, valitettavasti, vaikka ihquja blogeja on varmaan miljoonia. Minä vain en ehdi niihin koskaan tutustua. Mutta yritän jakaa iloani eteenpäin edes parille.

Ja tässä random-faktaa:

1. Olen 173 senttiä pitkä. Näytän kuitenkin aina tilaisuuden tullen huomattavasti pitemmältä, sillä mottoni on: "mitä korkeammat korot, sitä paremmat maisemat". Äitiys olikin tässä suhteessa kuin märkä rätti naamaan. Kärrytellessä on ollut pakko oppia käyttämään goretexejä.

2. Olen intohimoinen Kitchen Joy-valmisruokien kannattaja. Nämä pelastavat päivän kuin päivän, jos ruoka on huushollissa muuten kortilla. Ja onhan se - ainakin, jos kaupassakäynti on ukon kontilla.

3. Minulla on paha tapa paineessa nyppiä, nyrhiä, repiä ja purra peukalonkynsiä ympäröivä iho epäinhimillisen alien-nahan näköiseksi. Kaikki inhoavat persoonaani olennaisesti kuuluvaa tapaani ja saan aina uusilta tuttavilta vinkkivitosia, jotta lopettaisin ympäristöni yököttämisen. Ei auta. Syön jopa Kynneliä.

4. Jos saisin tavata kenet tahansa historian/nykyisin elävän henkilön, haluaisin ehdottomasti tavata Charles Maurice de Talleyrand-Périgordin. Siinä oli pojalla pokkaa. Tyyppi ui läpi Ranskan vallankumouksen, Napoleonin keisarikunnan ja sitä seuranneen Restauraation ajan hiuskarvankaan katkeamatta ja oli aina vallan kahvassa. Hyvänä kakkosena tulisi Bismarck.

5. Tämänhetkinen lempirypäleeni on Riesling - erityisesti saksalainen tai ranskalainen. 

6. Sain joululahjaksi Singstarin. Jos en mitään muuta virikettä jaksa vekaralle keksiä, pistän levyn pyörimään ja karjun Jenni Vartiaista niin että seinät paukkuvat (Omatekoinen Singstar-sääntö on, että nuotinvierestä laulamisen voi hyvittää desibeleillä).

7. Kun mieheni kerran sairasti kovaa flunssaa, päätin piristää häntä ostamalla Ärrältä paitsi karkkia ja sipsejä myös pornolehden. Kysyin miespuoliselta myyjältä neuvoa, mikä lehdistä olisi paras. Äijä oli tikahtua nauruun ja niin oli siippanikin. Ainoa, joka lehteä LUKI, olin minä. Oli muuten hyvät jutut.

Ja sitten palkintojen eteenpäinjakoon. Tämä tunnustus menee Onnelliselle kodille ja Kadun aurinkoiselle puolelle siksi, että ne jaksavat aina olla niin helkkarin positiivisia - ainakin siltä osin kuin olen seuraillut ja toisin kuin eräät. Ja esim. Ulmain tapauksessa se ei ole ollenkaan itsestään selvää.

Ugh, olen puhunut. Taas.

Syntymäpäiväidea: kodinhoitoa portaalista

Koska olen kodinhoidon kauhu ja pullantuoksuisen puuhailun pahin vihollinen, päätin kirjautua tämmöiseen kampanjaan. Kyseessä on portaali, jota kautta voi hakea itselleen kodinhoitoa tai lastenhoitajaa (tai lemmikinhoitajaa/vanhustenhoitajaa tms.).

Lyhyen surffailun jälkeen pidin sivuston ideasta, mutta kukin tutustukoon tietysti omalla vastuulla. Joka tapauksessa minun saamani koodi "mallamoija" toimii kaikilla halukkailla kuukauden verran eikä mitään laskua tai automaattista jatkoa pitäisi tulla kuukauden päätyttyä. Sanon pitäisi, koska tunnen luontaista epäluuloa kaikenlaisia erikoistarjouksia kohtaan, mutta ainakin kampanjasivustolla erikseen mainitaan, että kuukauden kokeilun jälkeen tili sulkeutuu automaattisesti.

Itse ajattelin kokeilla, löytyisikö täältä jotakuta tekemään kodissani suursiivous. Kun löydän sopivan tyypin, pistän ukkoni maksamaan. Se ruoja nimittäin unohti syntymäpäiväni ja siihen liittyvän tärkeimmän elementin: lahjan.

Saisinko häipyä, kiitos?

Tämä lauantai ei ole ollut lainkaan sellainen kuin töissäkäyvän ihmisen viikonlopun olla pitäisi. Ei rentoutusta, ei lepoa, ei rauhaa - siitä on yhden naisen orkesterimme pitänyt huolen. Ja koska ukko on poissa pelistä kihtisine kinttuineen (siis ihan oikeasti, ikääntyminen on iskenyt), minä olen saanut niskaani sata litraa arjen ihanuutta ilman minkään sortin sivustatukea tai sateensuojaa.

Heti aamusta ipana esitteli jollekin näkymättömälle X-Factor -yleisölle Indiana Jones -shownsa. Kun minä ehätin keittiöstä katsomaan, mikä helvetillinen mekkala makuuhuoneessa oli meneillään, tapasin tenavan roikkumasta ikkunalaudalla sälekaihdinten säätönarussa. Toinen jalka ponnisti seinää vasten, kun toinen polki rytmikkäästi iskän ikkunalaudalla lepäävää läppäriä. Ilmeisesti pikkuämmä olisi halunnut kiivetä narua pitkin kattoon kuin Tarzan liaanissa.

Seuraavaksi vuorossa oli klassinen pottailuepisodi aina yhtä epäonnistuneen ja sotkuisen ruokailun jälkeen. Horjumattoman optimistisena (kuten aina) riisuin tytön sukkikset ja vaipan, tälläsin tenavan potalle ja aloin odottaa. Tyttö istui, minä odotin. Tyttö yritti nousta, minä harhautin. Ja odotin.

Kun viimein sekä minä että kersa kyllästyimme, päästin naperon nahkanojatuolille ilmastoimaan itseään samalla kun lähdin vaippaa hakemaan. Totta helvetissä se kusi tuli juuri siinä ja sillä hetkellä. Ureaa lorisi tuolin selkänojan ja istuinosan välistä mattoon, penska piehtaroi into piukkana itse operoimassaan altaassa ja minä myörin matolla pyrstö pystyssä kuin pottumaalla. Jo siinä vaiheessa alkoi kevyesti kyrpiä eikä kello ollut kuin kaksitoista.

Ja lisää oli luvassa. Ehdin hädin tuskin kiskaista kersalle vaipat ketaroihin, kun nassikka nelisti jälleen näkymättömiin. Koska olin juuri kuluttanut kallista vapaa-aikaani kusilätäkössä, annoin epelin karata käpälämäkeen. Hetkeksi lannistettu minäni ajatteli: "Mitäs tuosta, enhän minä sille kuitenkaan mitään voi". Pudotin perseeni petiin. Ei kuitenkaan kulunut kuin muutama minuutti, kun minua ja äidillistä hoivaviettiäni vietiin taas. Kuulin nimittäin keittiöstä marakassin helinää - ja koska sellaista vempainta ei meidän huushollissamme (tietääkseni) ole, vääntäydyin vastahakoisesti tarkistamaan tilannetta.

Tapasin jälkeläiseni erittäin asiallisen näköisenä keittiön pöydästä. Totta kai, koska hän oli asiallisella asialla: hampaiden hoidossa. Tyttö oli saanut hyppysiinsä rasiallisen kattimatikaisia  ja mikä pahinta, hän oli tietysti myös onnistunut avaamaan purkin. Vaaleanpunaisia xylitol-pastilleja pyöri permannolla ja pöydällä ja pieni turpa rouskutti vaivalloisesti suhteettoman suurelta kuulostavaa annosta. Pudistelin naperon näpeistä kymmenkunta nappia, joten epäilen, että ainakin saman verran ehti kadota kurkusta alas. Tässä vaiheessa myönsin itselleni, että kevyt kyrvitys oli muuttunut jo valtoimeksi vitutukseksi ja vastaansanomattomaksi väsymykseksi.

Vekara ei tietenkään minun mielentilastani välittänyt. Ennen kuin päästiin petiaikaan, oli ipana vielä kaivanut esiin punaisten bikinieni alaosan, jota hän sovitteli päähänsä lakiksi ja kaulaansa huiviksi - ja välistä äiskänkin päähän (tämä kyllä pisti naurattamaan  - sen jälkeen kun olin tarkistanut, että pöksyt olivat oikeasti puhtaat), dyykannut paperiroskiksesta viikolla vastaanottamani postipaketin ja murskannut sen sisältämät styroksikikkareet muussiksi eteisen matolle ja - tadaa - tyhjentänyt takin taskuni. Avaimet löytyivät, mutta matkakorttini kohtalo on edelleen tuntematon.

Nyt kun täystuho on viimein tutimassa, tulin minä tähän rakkaan macbookini ääreen. Pamahti päivän viimeinen nyrkki naamaan. Jossain jumalan välissä natiainen on livahtanut läppärilleni ja asentanut sen uusiksi. Niinpä joudun nyt kirjoittamaan ja googlaamaan jättiselaimella, josta on näytössä näkyvissä vain neljäsosa. Ja kyllä - olen yrittänyt palauttaa asetukset ennalleen - siinä onnistumatta.

Niinpä tämän tarinan jälkeen aion nyt virallisesti luovuttaa. Ei minusta ole kaksivuotiaan äidiksi. Rangaistuksena siitä jään odottelemaan kattimatikaisen tarjoamaa ripuliriemua. Ja sitä, että pääsen maanantaina taas töihin.

ps. Yritän sitten huomenna olla taas positiivisempi. Tänään ei enää irtoa.

Arvoituksia: etsi kolme virhettä ja nimeä tavarat

Tässä on pikkulauantaiksi pikku pähkinöitä! 

Ensimmäinen kuuluu: Etsi kuvasta neljä virhettä. Se joka ne ensimmäisenä, saa minulta....hmmm...lämmintä kättä, ainakin kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. 

Toinen arvoitus kuuluu: Nimeä kuvan tavarat. Se, joka tämän taitaa, saa kiitosta, kunniaa ja kaikkein kirkkaimman mentaalisen kruunun, jota kuvitella saattaa.

Ja se joka osaa tehdä molemmat, saa postissa suklaata. Ihan oikeasti.

Oikeat vastaukset seuraavassa postauksessa. Rentouttavaa keskiviikkoa! Vitsivitsi (= vihje).

ps. Luonteeseeni kuuluu kärsimättömyys. Koska kukaan ei ole keksinyt tavaroita puolen tunnin sisällä paljastan ne jo nyt! Kauko-ohjain, kaksi tarrakirjaa, pyörän pumppu, leppäkerttuvaljaat, hiekkasanko ja jokin epämääräinen möykky kirjan ja pumpun välissä, joka voi olla a) leivänmuru b) pölypallo c) torakka.

pps. Ja okei okei, tulkoon sitten ne virheetkin kuvassa: vahatut sääret (ei tapaistani), lakatut ja leikatut varpaat (ei TODELLAKAAN tapaistani), jalat pöydällä (ehdin ottaa just tämän kuvan, kun piti jo kiitää penskan perään) sekä cd:itä sisältävä vetolaatikko, joka on kiinni (eikä cd-laatikkoruumiinavauksen jäljiltä auki räävitty).

ppps. Lähetän lohdutukseksi suklaata sille, joka ensimmäisenä sanoo hep.

Kyykytystä kielimuurilla

Tyttäreni ei puhu vielä paljoakaan. Hän katsoo tärkeämmäksi kehittyä triathlonissa, jonka lajeihin tavallisuudesta poiketen kuuluvat hämähäkkihaaristelu (kirjahyllyillä ja syöttötuolilla), mainosrallirumba (telkun tai radion edessä) ja sohvasprintti (tarvitsee tuskin tarkentaa). Oikeassahan tuo tietysti on, jos asiaa oikein ajattelee. Sitä kenenkään kanssa lätistä tarvitse, jos on fysiikka taisteluninjan tasolla. Jos ei mene viesti perille, voi vain pamauttaa vastustajan permantoon, tehdä mitä huvittaa ja pinkoa pirunmoista kyytiä pakoon.

Olen kuitenkin alkanut viime aikoina epäillä, että ipana aivan piruuttaan panttaa selkokielistä ilmaisua. Voisin pistää vaikka pääni pantiksi, että piltti pupeltaa epäselvästi ihan vain siitä ilosta, että voisi herkutella äidin idioottimaisella ilmeellä. Sellainen nimittäin tuntuu leviävän pärstävärkilleni nykyisin tuon tuostakin, kun yritän arpoa, mitä mikäkin epäsana milloinkin tarkoittaa.

Penska on osoittautunut lisäksi pelottavan määrätietoiseksi: hän ei minua helpolla pinteestä päästä. Kun hän sanoo esimerkiksi "täi", jää hän vahtaamaan minua silmä tarkkana kuin vartiovuorossa väijyvä mangusti. Hän ei todellakaan tyydy laiskaan ja epämääräiseen "äiskä-ei-nyt-tajua-mitä- sie-sopotat" -soopaan, vaan hän haluaa minun yrittävän. Yrittävän isolla Y:llä.

Tästä seuraa saakelinmoinen souvi seuraavaan tapaan:

Tyttö toljottaa minua tiukasti silmiin ja toistaa (minulle) epäselvää ilmaisuansa kuin olisi tavallista tyhmempää koiraa kouluttamassa:
"Täi. Täi. Tä-i. Tää-i. TÄ-I!!!"
Minä ponnistan parhaani mukaan ja pyöritän jo hetken päästä päätäni otsa hienoisesta hiestä helmeillen.
"Vati? Eikö? Täti? Ei ole täällä tätiä. Käki? Jaa, et oo kuullukaan?"
Näin jatkuu loputtomiin."Täit" lentelevät kuin saatanalliset säkeet ja epäonnistun yhtä toivottomasti kuin Kanervan Ike tekstiviestiriippuvuuden selättämäisessä.
"Pinnistä lehmä pinnistä!", käskevät natiaisen viisaat ja vahingoniloiset silmät.
Ja minähän pinnistän.

Koska en vieläkään tiedä, mitä "täi" tarkoittaa (toivottavasti ei ainakaan sitä loiseläjää), joudun jättämään teidätkin epätietoisuuteen. Epäilemättä asia aukeaa minulle joku päivä ja pääsen potemaan äidillistä häpeää vuorostaan siitä, kun en ole aiemmin tajunnut, mitä tynkä oikein tivaa. Näin on käynyt jo useasti. Esim. silloin kun olen oppinut, että "kakku" on "kuuma", "kä-i" on "käsi", "tiko" tietokone ja "- -mää" on lehmä.

Tästä baabelin tornissa elelemisestä on tietysti löydettävä nyt vielä se positiivinen puolensakin, kun kerran olen luvannut sellaisia aina yrittää etsiä. Sen täytyy tässä  yhteydessä olla se, että olen oppinut aivan uuden kielen. Eilen pyöritin päätäni, kun napero yritti liian kuumalle puurokupille. "Kak-ku", minä tokaisin ja kiskaisin kupin kauemmas. Ja minä kun luulin, että minun filologiaopintoni olivat jo ohitse. Vähänpä tiesin.

Makean haasteen kesytys eli Rakkautta on

Ilon vuoden Katjalta on mennyt jossain vaiheessa pienimuotoisesti kuuppa sekaisin, kun hän on haastanut minut imelöimään Rakkautta on -haasteessa. Meikätyttö kyllä kieltäytyy makeilemasta, vaikka kannatankin harlekiineja ja uskon syvällä (jossain ERITTÄIN syvällä) rakkauteen ja romantiikkaan.


Mutta yritän silti vastata haasteeseen ja puhua rakkaudenteoista ilman liikaa siirappia. Tässä minun mielenilmaisuni:


Rakkautta on...
nousta joka aamu seiskalta vastoin biologisen kellon vaatimusta vain siksi, että alle metrin mölyämarakatti melskaa makuukammarissa.


Rakkautta on...
olla sitomatta kersaa pottaan ja siivota (lähes) valittamatta heti pottailun jälkeen vaippaan läsähtävä paskalasti.

Rakkautta on...

lähteä kärryttelemään, vaikka kadut lainehtivat, kintut liukastelevat, leikkipuistot ovat lumen vallassa ja keli on harmaa.

Rakkautta on...

hinkata (lähes) valittamatta päivät pitkät pöytiä, tuolia ja lattioita puhtaaksi värikynäkiemuroista ja vanhoista ruoanjätteistä.

Rakkautta on...
antaa ukolle anteeksi, ettei se vanha koni taaskaan muistanut syntymäpäivääsi - ja hyväksyä anteeksipyyntönä myöhästynyt kasvohoito/hieronta/yöpaita (Nanson), vaikka mieluummin haluaisit vain vapaaillan.


Rakkautta on etenkin...
tehdä kaikki edellämainittu saman päivän aikana, vaikka vienosti vituttaa.


Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä


Rakkautta on...
rakastaa itseään ja lähteä työelämään silloin kun siltä tuntuu.


Hurraa, sainpas tämän kasaan. 
Ja tämä haaste lähtee Second Thoughtsin St:lle - kjhähähähähä!

Muoti-ikoni uskaltaa: perjantain bile-ilme

Esiteltyäni brunssihaaveiden täyttymyksen, esittelen nyt, kuinka sen avulla tullaan tosielämän yön kuningattareksi.

Olin tänään Helsingissä työmatkalla. Lähdin jo ennen kahdeksaa kohti rautatieasemaa ja palasin kuuden aikaan. Koko tämän ajan kinttuni punnersivat hikeä uusissa saappaissani ja deodorantinvastustajasolut puskivat barrikadeille kainaloissani. Onneksi sukkiksissani oli reiät molemmissa varpaissa, että edes jonkin verran ilmaa kulki varvaskanavien kautta puristuksissa oleviin pohkeisiin. Myös kaapuni alla oleva toppi oli raollaan - koska se ei pysy kiinni. Veikkaan, että tämän ensiavun ansiosta en ylikuumentunut kuoliaaksi ja pääsin lopulta takaisin kotiin.

Kun raahauduin ovesta sisään, heitin housut nurkkaan (en sentään keekoillut minarissa näissä nyloneissa) ja päällä olleen kaavun kuikkaan. Sitten vedin saappaat jalasta ja täräytin tissiliivit hevonvittuun.

Tuloksena oli tämä upean kokonaisuus.

Pakkauksen äiti vannoo mustan ja violetin nimiin pastellinpaskojen sijasta.

Kuten huomaatte, kaadoin itselleni lasillisen viiniä ja aloitin villin seksikkään olohuonelekoilun muotojani korostavassa upeassa asussani.

Violetti paitani, joka palveli minua uskollisesti jo imetysaikana, on vielä näin illallakin viettelevästi raollaan ja paljastaa vilauksen rinnan aistillista kaarta. Alkkarini kuultavat uskaliaasti hiukan risaisten sukkahousujen läpi (miksi pukea leggarit kun voi vetää jalkaaansa huomattavasti edullisemmat sukkahousut?). Tässä yhdistelmässä on siis sekä gootti- että punk-vaikutteita - hienovaraisesti. Seksikkäämmäksi ei nainen tästä tule. Ottakaa oppia. Ja unohtakaa ne pastellinpaskat (yöööökkk).

ps. Huomatkaa, että tähän lookiin ei keinotekoisia hajusteita tai mitään eau de colognea tarvita. Kun tiristää itsestään kaiken irti aamusta asti, on ominaistuoksu niin hienostuneen voimakas, että minkään sortin Chanel 5 ei sille pystyisi kilpailemaan.

Mielenosoitus Senaatintorilla

Huomenna osoitetaan mieltä, koska kotihoidon tukea ei pidä leikata (ei ainakaan niiltä, jotka eivät ole Nalle Wahlrooseja). 

Minä en tietenkään ole osoittelemassa mitään, koska olen töissä. Mutta osoitelkaa te. Minä kannatan.

Ilmiö nimeltä "Whole day brunch"

Koska olen äiti, muoti-ikoni ja julkkis (80 lukijaa!), päätin alkaa jakaa myös ravitsemusvinkkejä niille, jotka haluavat pysyä yhtä uljaassa kuosissa kuin missä minä olen. Niinhän Madonna, Gwyneth ja Victoria B:kin tekevät.

Tänään esittelen uskomattoman coolin version sunnuntaibrunssiperinteestä.

Kun Helsingin juntit kittaavat kuoharia ja mässyttävät katkarapusalaattia pari tuntia jossain trendikkäässä Dylanissa (soooo passé), minä levytän kotisohvallani Lahdessa ja popsin sunnuntaibrunssiani koko päivän! Koska kaikilla trendikkäillä muoti-ilmiöillä on myös trendikäs englanninkielinen nimi, olen nimennyt oman brunssini tietysti Whole Day Brunchiksi - tuttavallisemmin WDB:ksi.

Ja tässä esimerkki sunnuntaipäivän menyystäni:

Aloitin aamun Susu-pussilla. Vetelin retrosävyisestä pussista (= näköjään edelleen trendikästä) suklaapaloja 6-8 kappaletta ennen kuin kahvinkeitin ehti lopettaa toimituksensa. Tämän jälkeen tungin kitaani kuivan pullan (= raikas vaihtoehto tuoreelle), donitsin ja pari Maraboun minttukrokanttisuklaapalaa. Vasta sitten join kahvini. Valitettavasti en ehtinyt ottaa tästä aamun aloittajaisjuhlasta kuvia, koska suklaa katosi kuin kuppa Töölöstä ja koska tyhjät kääreet piti viedä nopeasti roskiin ennen kuin Pakkaus olisi taiteillut niistä hiuskoruja tai tunkenut ne vaippaansa.

Pieni tauko ja taas jääkaapille. Lätkäisin esiin paahtoleipäpussin ja sivelin päälle roimasti Oivariinia. Asettelin päälle näennäisen huolettomasti pari siivua Polaria ja meetvurstia. Vatsa ei siitä tuntunut vielä täyttyvän, joten kaivoin esiin surullisen hylätyltä vaikuttavan valkosipulimarinoidun broilerin ja pistelin rintapalan suuhuni edes jääkaapin ovea sulkematta. Päälle huljautin kraanasta haaleaa vettä. Makuelämys oli sitä luokkaa, että sitä ei mistään tähtiravintolasta löydy.

WDB sopii kaikille perhetilanteesta ja asuinpaikasta riippumatta. Nauti sinäkin!

Koska olin pukannut mahani piukkaan kuntoon jo heti aamupäivästä, kävin seuraavan kerran vain hedelmäbuffetin puolella kuorimassa banaanin puolitankoon ja nappasin puolikkaan mukaani vessaan.

Hedelmät ja vihannekset ovat tärkeä osa WDB-kokemusta.

Illasta olikin sitten jälleen voileipäbuffetin vuoro kera Valion jogurtin. Monipuolista, trendikkään yksinkertaista -  ja paljon halvempaa kuin maailman metropoleissa. Enjoy!

Paluu arkeen tai krapulaäidin kirous

Eilisen rentoutusharjoituksen (= 8 lasia viiniä) jälkeen oli sitten aika palata taas arkeen. Mieheni antoi minun nukkua kymmeneen saakka, mutta sitten alkoivatkin taas todelliset rättisulkeiset.

Ensimmäinen mitä aamulla huomasin oli, että jääkaappi ammotti tyhjyyttään. Koska arvostin kovasti ukkoni minulle antamaa aivot narikkaan -iltaa ja -aamua, päätin palkita häntä markettivapaalla lauantailla. Se oli tietysti helvetinmoinen virhearvio. Kohelsin darrassa autolla ympäri katuja, enkä onnistunut millään osumaan sille tielle, mille halusin. Lopulta päädyin purjehtimaan autoraukallamme valtameren kokoisen lätäkön ja Grönlantia muistuttavien jäälohkareiden lävitse jonkin kylmäaseman ja takapihan kautta Citymarketin pihaan.  Tarkoitukseni oli ollut mennä Lidliin (=säästäväistä), mutta siinä vaiheessa ei olisi voinut enää vähempää kiinnostaa.

Raahasin rekan kokoisen kärryn kansaa täynnä olevaan kauppaan ja lähdin Via dolorosalleni. Marketissa oli menossa Mammuttimarkkinat ja tarjoukset olivat nimenmukaiset. Latasin rekkaani 40 paskapaperirullan paketin, ja sen ja miljoonan muun mammuttimaisen artikkelin kanssa painelin hiki otsalla kassalle. Siinä sitten rinta rottingilla työnsin kassalle uuden Visa Electronini ja tunsin itseni oikeaksi säästöpossuksi, kun olin bongannut niin monta aletuotetta.

"Onko Plussa-korttia?", tivasi rahastaja. "Joo-o. Siinä kortissa.", minä kivahdin. Muija mulkkasi minua pitkin nokanvarttaan ja kivahti takaisin: "Ei tässä oo." Eikä piru vieköön ollutkaan. Siinä sitä sitten seistiin laivalastillinen tavaraa kassalinjalla ilman alennuksiin oikeuttavaa korttia. Ai että minua vitutti. Teki mieli mätkiä kassahihnalla makaavalla jättimäisellä maksamakkarapötkyllä Osuuspankin urpot hengiltä. Mitä helvetin hyötyä on integroida bonus-korttinsa pankkikorttiin, jos se ei uusiudu kortin uusiutuessa? Eikä kassarouvan myötätunto ja vakuuttelu, että "kyllä se pitäisi säilyä korttia uusittaessa" lohduttanut piirun vertaa. Pari satasta köyhempänä ja hikeä puskien kävin roudaamassa perkeleellisen paskapaperikuutioni ja muut normihinnalla ostetut kirkon kokoiset kauppatavarat autoon ja lähdin Heselle. Purilaista ja majoneesiranskiksia mussuttaessa kuivasi otsani ja sisäiset raivon kyyneleeni. Lähdin kotiin.

Heti ovelta minua tervehti lapsiperheen viikonloppuarki. Kun vedin oven miljoonien kauppakassieni kanssa auki, aukaisin samalla todellisen Pandoran lippaan. Iskä oli nimittäin veskissä eikä päässyt hätiin ja penska pyrki ulos rappukäytävään. Niinpä sitten, kun yritin raahata pinkeänä pullistelevia muovikassejani kohti kotiovea, en päässyt sisälle suorinta tietä vaan jouduin kuntoharjoituksiin - eli kirmaamaan kauppakassi kainalossa rappusiin ryntäilevän remupetterin perässä ja kiikuttamaan kiinni saatuani kersan toisessa kainalossani sisään.

Iltapäivän sitten asettelin tavaroita kaappeihin ja lapseni kaivoi niitä niistä pois. Kun tämä huvi alkoi pitkästyttää, siirtyi mukelo roskapussille. Silmäni vältti sen verran, että minulta jäi huomaamatta, että nassikka oli jostain (vannon, etten tiedä mistä) kaivanut uutuuttaan kiiltelevän imurisuuttimen, jonka tarkoitus on jäänyt minulle hämäräksi (ehkä sillä pitäisi puhdistaa sohvaa tms.). Tämä kaivuuase kourassaan vekara oli suunnannut jätepussille ja ehtinyt kaivaa esiin tyhjän kahvipakkauksen, vanhat teelehdet ja valikoiman vanhaa ruokaa. Kun ehdin hätiin ja aloin kuurata lattioita, ehätti ipana toiselle kaappiriville ja tömisteli tyköni leveä hymy ja auki kääritty elmukelmurulla naamalle liimattuna. Tämän jälkeen seurasi kodintekniikan tuhoamisyrityksiä, kirjahyllyn tyhjentämistä sängynpäädyn ja seinän väliin ja kiipeilyä/juuttumista nurinpäin käännettyihin kärryihin.

Nyt kun olen käärinyt takaisin kaappiin sen, mitä elmukelmuista on jäljellä, runtannut kuolatut Singstar-mikrofonit johonkin, minne ei päivä paista ja estänyt tyttöä tunkemasta joulukortteja pleikkariin noin sata kertaa, olen oikeasti sitä mieltä, että eilinen syntini on sovitettu. Jos ipana uskaltaa alkaa ulvoa yöllä, vannon, että soitan lastenvahdin yököksi millä hinnalla hyvänsä, jotta voin nukkua. Joku raja se krapulaäidin kirouksellakin olla pitää.

Voi voi

Tein sen taas. Olin huono äiti ja tulin kotiin vasta puoli kuuden aikaan.

Laskin, että olin tehnyt ainakin 20 erilaista eri tavoitteisiin tähtäävää toimenpidettä päivän aikana ja koska mieheni oli ollut helkkarin kipeänä jo kaksi päivää, päätin, että tänään on se päivä - varsinkin koska ukko ilmoitti voivansa paremmin.

Niinpä vedin puolitoista pullollista viiniä, poltin viisi tupakkaa ja tässä ollaan. Päissään ja kurkku karheana. Onko ihanaa? No ei. Mutta näitä päiviä tarvitaan.

Ja kumma kyllä, pikkuämmä nukkua posottaa. Ei sillä kauhean kauheita traumoja voi olla.

V*tutuksesta ja kansanterveydestä

Eilen vitutti taas vaihteeksi moni asia. Töistä pääsin liian myöhään, päätä särki, särkylääkettä ei ollut, ukko ei ollut syöttänyt Pakkausta, tietokone oli hukassa (=liian ohut), harlekiini loppu ja suihkuunkin oli mentävä. Lisäksi olivat karkit, pulla ja suklaa loppu, asunnossa liian kuuma ja kevätaurinkokin tuntui häikäisevän. 

Kaikki tämä johti siihen, etten jaksanut lopulta edes kylvettää tytärtäni, kuten olisi pitänyt (pääni sisäisen kalenterin mukaan). Vitutuskäyrä kurvasi tietysti entistäkin kovempaan nousuun. 

Tänään sitten tehtyäni töitä kuin kaleeriorja erehdyin keventämään tunnelmaa Iltalehden sivuilla. Ei olisi pitänyt.

Vastaani paukkasi nimittäin tämä uutinen. Vitutukseen siis kuolee! 

Ensin olin tietysti karsean masentunut moisesta uutisesta, mutta sitten tajusin lukea sitä oikein. Uutisessahan sanotaan, että terveitä elintapoja enemmän terveyteen vaikuttavat mm. positiivisuus. Nyt siis kaikki äkkiä pois sieltä lenkkipoluilta kyrpä otsassa riehumasta! Ja lopettakaa se rehujen puputtaminen naama norsunvitulla! Oikea paikka on lääkärisedän luona - pamijonossa! Johan helpottaa. Ei ahdista, ei vituta, positiivisuus alkaa kummuta itse kustakin vaikka päivät olisivat pimeitä kuin Luciferin hauta ja kaikki ovat terveitä kuin pukki. 

Toinen vaihtoehto on tietysti antaa vituttaa. Se olisi ainakin oiva ratkaisu karsia valtakuntamme kuluja, kun ihmiset eläisivät 15 vuotta vähemmän.

Vieraita ja valkeita suortuvia

Meillä on vieraita. Äitini ja isäni ovat olleet meillä viikon ja viipyvät edelleen. Eilen saapuivat lisäksi vanhin ystäväni ja hänen tyttärensä, joten pääsin muuttamaan myös olohuoneemme makuuhuoneeksi.
On ihanaa, kun on elämää ympärillä. Piltti pinkoo ympäri kämppää ja minun ei tarvitse evääni liikauttaa. Joka huoneessa on aina joku, joka näkee mitkä ovat nappulan sen hetkiset salakavalat kiipeily-, tonkimis- vessavierailu- ja repimisambitiot.

Tästä ylellisyydestä johtuen olen ehtinyt myös keskittymään itseeni. En märehtimällä murheitani täällä blogosfäärissä, koska se on mahdotonta (tietokone on vuoronperään kuuden eri ihmisen hallussa), vaan pällistelemällä peiliin.

Kerrankin minulla on ollut aikaa tutkia turpavärkkiäni oikein olan takaa. En tehnyt sitä mitenkään tietoisesti, satuinpa vain vastakkain peilistä pällistelevän pärstäni kanssa, ja päätin vähän katsoa, millainen naama minulla nykyään on. Kun naama näytti tutulta - vähän valahtaneelta, mutta tutulta -, siirryin haromaan haturaani. Sieltä löysin jotain aivan uutta. Tumman pehkon seasta kimmelsi nimittäin ilmiselvästi värivirheinen haituva.

Aloin tutkia asiaa tarkemmin. Ja kyllä - riemuni oli rajaton, kun sain nyppäistyä karvan käteeni. Olin bongannut ihka-aidon harmaan hiuksen! Ja antakaa nyt minun suomentaa väärinkäsitysten varalta. En ollut riemuissani siksi, että olin saanut harmaan hiuksen irti päästäni vaan siksi, että kädessäni oleva harmaa hius ei ollut oikeastaan harmaa. Se oli puhtaan VALKOINEN.

Nyt odotan innolla sitä aikaa, kun tummat kutrini alkavat saada valkoisia raitoja ja muuttuvat ennen pitää puhtaan valkoisiksi.  Olen aina halunnut kokeilla blondilookia ja nimenomaan sellaista Gwen Stefani-platinaa, mutta jokikinen kampaaja on tuntenut sen verran tervettä itsesuojeluvaistoa, että on painokkaasti kieltäytynyt värjäämästä tukkaani vaaleaksi siitä yksinkertaisesta syystä, että se on liian tumma.

Nyt minä saan kuin saankin blondilookin! Viimeistään 20 vuoden kuluttua. Ja aivan ilmaiseksi! Hurraa!


Ps. Anteeksi, jos joku yritti turhaan lukea viimeistä postaustani nimeltä Minä, Jane ja pikkusisko. Se oli tarkoitus postata tuonne Hömpän helmiin, mutta enhän minä saatana tätä Bloggeria niin hyvin osaa käyttää. Piti tehdä sitten niin, että lisäsin tekstin jatkoksi alkuperäiseen. Toimikoon sitten näin, kunnes joku minua viisaampi kertoo minulle, miten tuolle toiselle sivulle saa tehtyä omia postauksiaan...