Menkkamaanantai

Voi vittu näitä maanantaipäiviä. Nämä pitäisi kieltää lailla. Tai ainakin aamut karanteeniin ja äkkiä. 

Heräsin tänä aamuna karsean katatonisessa tilassa kuten aina. Poukkoilin siinä sitten vessan ja keittiön välillä varttitunnin, kunnes löysin ympäri huoneistoa lötköttävät lumppuni ja vedin vetimet niskaan. Piti aivan tarkistaa, että paita meni oikein päin - oli meinaan sen verran silmät ristissä. 

No, toisella tai kolmannella vessakeikalla havahduin siihen, että puolukkapäivät olivat pääsemässä vauhtiin oikein kunnolla. Vaihdoin siis rättiä ja otin pari libresseä kätöseeni tarkoituksenani viedä ne kassiin ja sitä myöten työpisteen pelastusrenkaaksi. Matkaan tuli vain semmoinen mutka, että minun oli pakko ottaa käteeni myös vessapaperia, koska olin ennen rätinvaihtoa mennyt kuseksimaan pitkin pyttyä ja housutkin piti nostaa kintuista vyötärölle asti. Niinpä laskin tenat pois käsistäni, pyyhin takamukseni ja vedin housut jalkaan. 

Se oli virhe. Aivan ilmeisesti minun olisi pitänyt olla jättää ahterini luonnontilaan ja konkata housut nilkoissa viemään kuukautissuojat kassiini. Koska sinne vessaanhan ne rätit jäivät roikkumaan, kun aloin kesken kaiken muuta puuhata.

Seurasi epätoivoisten maanantaipäivien äiti. Kaikki lähellä istuvat työkaverini ovat joko miehiä tai mummoikään päässeitä naisia, joilta olisi aivan turha pyytää tamponitukea tai sidesubventiota. Istuin perseeni päällä ja yritin kiristellä ja puristella itseäni asentoon, jossa hanuri holisisi mahdollisimman vähän. Mahdotontahan se oli. Ja aina välistä minun oli joka tapauksessa lähdettävä käymään printterillä, kollegan luona tai - auta armias - vessassa.

Siinä oli sitten kahdeksan tunnin jännitysnäytelmä, kun seurasin, kestääkö rätti vai eikö kestä. Iltapäivästä meno yltyi sellaiseksi, että tuntui kuin olisi ollut painepesuri perseessä. Lisäksi minua inhotti mennä lähelle muita ihmisiä, kun epäilin haisevani jo kilometrin päähän härskin sillin ja vanhan veren sekoitukselle. 

Kun lopulta pääsin kotiin, ryntäsin ällötystä tuntien suoraa päätä vessaan ja hanurin huoltoon. Ei ollut kaunis näky ei. Menivät pikkaritkin uusiksi. Mutta tulipa testattua. Libresse todella kestää aika paljon. Ei mitä tahansa, mutta aika paljon. 

Kiitos maanantai, että olet ohi taas. Ja suksikaatte menkat tekin kuuseen. Kiitos.

Uraäiti harrastaa: harlekiinihuippuja ja -huttua

Koska en jaksa harrastaa aktiviisesti

- äitiyttä (sis. muskarit, uinnit, jumpat, kehittävät leikit ja tekniikat yms.),

- siivousta (sis. imurointi, pölynpyyhintä, kasvien kastelu, moppaus),

- sisustamista (sis. mööbleeraus, purkkien, purnukoitten, taulujen, tyynyjen hankinta ja tee-se-itse-ihanuuksien väsääminen)

tai

- itseni laittamista (sis. karvojen ajelu, tukanlaitto, meikinpoisto, vaatetus), herää kysymys, mitä minä sitten JAKSAN harrastaa?

Vastaus on - aina yhtä innokkaasti - lukemista!

Ennen töihinmenoa näytti siltä, että toivuttuani synnytyksen ja äitiyden aiheuttamasta alkujärkytyksestä ja -paniikista, alkaisin pikkuhiljaa harrastaa myös korkeakirjallisempaa aineistoa pelkän hömpän rinnalla. Nyt ovat suhdanteet kuitenkin taas varsin matalalla.

Tilasin nimittäin juuri Amazonista kaksi uutta Leigh Michaelsin historiallista harlekiinia: The Wedding Affairin  (OMG, mikä sixpäkki on lordilla kuvassa! Ja se on vielä lordi (tms.)!!! ) ja The Mistress' Housen.

Kyllä tätä varten kannatti opiskella kirjallisuutta ja  viestintää. Ja VARSINKIN pääainettani historiaa.

Michaels on kuitenkin hutunsuoltajana ehdottomasti parhaasta päästä. Aiemmassa blogissani joku kirjallisuusharrastaja vaati esimerkkejä harlekiinien uuppa-duuppa-ääliömäisyyksistä, kun niistä menin valittamaan. Korjaan siis silloisen virheeni ja annan nyt tässä pari esimerkkiä, joiden vuoksi en voinut jatkaa kyseessä olevien teoksien lukemista eteenpäin (kyllä, ne ovat silti hyllyssäni edelleen):

"Hän (sankari nimeltä Callum) piti naisista niin paljon, ettei halunnut nöyryyttää tai satuttaa heitä. Kevyitä sitomisleikkejä (hih) vastaan hänellä ei sen sijaan ollut mitään. Callumia kiihotti nähdä nainen muka täysin avuttomassa tilassa, varsinkin jos avuttomuus kiihotti myös naista yhtä pajon. Callum ei halunnut itse tulla sidotuksi, mutta hän tiesi, miltä tuntui alistaa ruumiinsa kokonaan toisen ihmisen tahdon armoille. - - Hän halusi määrätä, niin sängyssä kuin kaikkialla muuallakin." (Miranda Lee: Yhden illan mies, 2002)

"Minä en mene naimisiin sinun kanssasi." (Itsenäinen sankaritar Maura, joka on, kuten tavallista, pamahtanut yhdessä yössä paksuksi)

"Miksi hemmetissä et? Jefferson (sankari) nosti katseensa - -. "Se on oikea teko, ja sinä tiedät sen. Sinä kannat minun lastani. Minun perheessäni lasten vanhemmat ovat naimisissa. Sitä paitsi minun lapseni kantaa minun nimeäni." (Maureen Child: Irlantilainen tulisielu, 2009)

Näissähän se tulikin esiteltyä. Tosimiehen elämänasenne suoraan viiskytluvulta. Ja kyllä, nämä kirjat sijoittuvat muka nykyisyyteen. Michaelsin hömpiltä odotan enemmän. Sitä paitsi on varsin perusteltua, jos sankarit niissä ovat vanhanaikaisia eivätkä pidä esim. isäkuukausia. He kun elävät vanhaa aikaa.

Aikuisten juttuja tai kuinka vanhakin jo nuortuu

Viime yönä nukuin jostain syystä huonosti (näin mm. työunia) ja mies pelasi jotain vitun Skyrimiä yötä myöten. Aamulla meistä kumpikaan ei siis ollut järin virkeässä kuosissa, kun Pakkaus päätti nostaa päänsä tyynystä. Eikä se ollut edes kovin varhain - vaan vasta kahdeksalta.

Loikoilimme siis mieheni kanssa sängyssä puoli aamupäivää, mutta erotiikasta ei ollut tietoakaan. Kaikki fyysinen energia kului taisteluun siitä, kumpi saa lämpimämmän peiton. Penska mukelsi käsittämättömiä juttujaan ja ahkeroi minun ja mieheni sängyllä makaavien reporankojen ruotojen ylitse jä välitse kuin olisi itse Kolumbus kartoittamassa uutta maailmaa. Vaikka uusi tämä näkymä ei totta vieköön ole, sen luulen kersankin jo havainneen.

Joka tapauksessa, kun päiväuniaika koitti, keitimme mieheni kanssa kahvit ja päätimme yrittää piristäytyä. Edessähän on vielä päivän pakollinen ulkoilu perkeleenmoisessa pakkasessa. Lotrasimme kahvimme kanssa viisitoista minuuttia ja puhuimme siitä, mitä tekisimme kahdenkymmenen vuoden päästä. Siis sitten kun olemme kuusikymppisiä. Päätimme, että muutamme pohjoisen metsiin ja alamme a) erakoksi taitelijaksi (mieheni), b) sosiaaliseksi kukkahattutaiteilijaksi (minä).

Tämän jälkeen minun piristymiseni ja sivistynyt keskustelukapasiteettini oli saavuttanut lakipisteensä ja kaivauduin takaisin vällyjen alle läppäri sylissäni. Mies paineli hakkaamaan örkeiltä päitä irti.

Kului jälleen ehkä viisitoista minuuttia, kun siippani asteli oven suulle. Irrotin katseeni tärkeistä nettisurffailuistani ja vilkaisin häntä sängynpohjalta kulmat kohollani. Mieheni tuijotti minua hetkein ja olin aivan varma, että hänellä oli jotain asiallista asiaa. Olin väärässä. Ukkoraiska keräsi kaikki voimansa, ponnahti koko kaksimetrisellä jättivarrellaan ilmaan ja möykkäsi silmät päässä pyörien "KUK-KUUUUUUU!!!" Toinen maata järisyttävä hyppy ja uusi "KUK-KUUUUUU!!!".

Jään harvoin sanattomaksi, mutta nyt en osannut reagoida edessäni riehuviin ärsykkeisiin kuin vastaamalla ainoalla automaattisesti mieleen tulevalla tavalla. Nostin päätäni vähän korkeammalle tietokoneen näytön yli ja karjaisin takaisin: "KUK-KUUUUUU!!". Hirnuimme hetken toisillemme kuin pöljät paviaanit ja sitten mieheni lähti sanaakaan sanomatta takaisin örkintappohommiin.

Nyt en tiedä pitäisikö olla onnellinen siitä, että mielemme on avautunut näin leikkisäksi vai onneton siitä, että fyysisen kyvyttömyyden lisäksi olemme regressoituneet vuorovaikutustavoissamme puolitoistavuotiaan lapsen tasolle. Paitsi silloin, kun fantasioimme eläkeajasta - jolloin ikiliikkujamme on jo aikuisiässä. Ehkä tätä ei kannata miettiä liikaa. Antaa aivojen levätä. Onhan sentään lauantai.

Paskajahtia ja hyväksyvää läsnäoloa

Perkele, että voi ihmistä potattaa. Tulin (taas) kuolemanväsyneenä töistä kotiin ja tietysti, kun tuli minun vuoroni vahtia ipanaa, alkoi heti kuulua tuttu ähinä.

Minä siitä tietysti pottaa hakemaan. Ei muuta kuin housut kinttuihin ja niin edespäin. Sain natiaista hetken hämättyä, koska ruudusta pukkasi kaupallisia tiedotteita. Istuntaharjoitus jatkui niin kauan kuin LotusEmboa ja Activia-valistusta tursusi telkusta. Jotta potalla olisi mukava kiskoa mollamaijalta päätä irti tai syödä kirjaa mainosten jälkeenkin, vetaisin sukkahousut ja vaipan pois. Ei toiminut. Tyyppi singahti potalta kuin pantteri ja lähti vaappumaan mahdollisimman vaikeapääsyisiin paikkoihin, joihin olisi äidin iloksi hauska paskantaa.

Menimme kuin Majakka ja Perävaunu pitkin kämppää. Tyttö tunki paljain persein sohvan ja seinän 15 senttimetrin väliseen tilaan, joka pursuaa johtoja, ryömi tv-tason alle, joka myös pursuaa johtoja ja kun silmä vältti, kiipesi sohvalle, jolta sontasetti vasta rentouttavaa olisikin ollut raivata.

Ja miksikö en sitten vetänyt vaippaa kainaloihin ja sillä siisti? Siksi, että tunnen tyttäreni ja olin satavarma, että se lasti lähtee välittömästi, kun kevyt ja rento fiilis olisi saavutettu. Ja siksi, että tätä kevyttä ja rentoa fiilistä odotellessani olin liian kiireinen. Seurasin nimittäin tytärtäni potan "sisäkuppi" kainalossa ja yritin tähdätä sitä ameebamaisen ahtautujan ahterin suojaksi. Aikomukseni oli  ikään kuin ottaa koppi, jos paskakikkare sattuisi syöksymään kohti maankamaraa kesken pottaexoduksen.

Kaiken tämän jälkeen minun on pakko myöntää, että olen hieman stressaantunut koko tästä paskajahdista, varsinkin kun koko historian ajalta osumia on tasan nolla. Ja niin saattaa olla tyttärenikin.

Niinpä ajattelin, että mainostan tässä saman tein stressinpoistomenetelmää, josta en tiedä yhtikäs mitään. Sain nimittäin juuri ennen Paskan äidin joutsenlaulua postia, jossa pyydettiin tiedottamaan tästä tapahtumasta, jos siltä tuntuu. En ole innokas mainostaja enkä tule olemaankaan, mutta tässä saattaa olla sitä jotain. En ollut koskaan aikaisemmin kuullutkaan Mindfulness-tekniikasta, mutta ei kuulosta hullummalta ei. Toinen järjestäjistä, Pauliina Seppälä, on toimittaja ja kirjoittanut paljon esim. bailaamisesta ja huumeista, joita kai voi pitää eräänlaisina epäterveinä tapoina purkaa pahaa oloa ja stressiä.

Voisikohan Mindfulnessia sitten soveltaa rauhattomaan kakkakitisijään? Minulla ei ole hajuakaan,  mutta kaikkeahan kannattaa kokeilla. Ei nyt ehkä vielä meidän tapauksessamme, mutta ainakin silloin, jos mukelo meuhkaa mielin määrin ja oma pinna keulii ketutuskäyrällä kaiken aikaa. Olisihan se sentään toimiessaan huomattaavasti parempi vaihtoehto kuin se, että sitä lataisi itsensä tai lapsen täyteen nappeja.

Ai niin, melkein unohtui kertoa tämänpäiväisen paskajahdin uljas päätösnäytelmä. Vedin loppujen lopuksi ne vaippapökät jalkaan. Viiden minuutin sisään pökät olivat täynnä pökälettä. Vaipattomaan tulevaisuuteen on vielä pitkä tie.

Iltaäitiyden kova koulu

Kyllä ihmisten pistäminen järjestykseen työpaikalla on helppoa hommaa. Ainakin jos sitä vertaa siihen, mitä yhden puolitoistavuotiaan järjestykseen pistäminen vaatii.

Kun höngin (mukamas) väsyneenä tänään kotiin, raahautui kipeä mieheni vuoteeseen ja jätti minut täysin edesvastuuttomasti kauhukakaraksi kehittyneen kersamme kanssa. Aluksi seurasi äiskän innokasta pusuttelua, mikä oli selvästi ennalta suunniteltu hämäysoperaatio, jonka tarkoitus oli vain ja ainoastaan pistää minut uskomaan, että voisin muka mukavasti köllähtää sohvallemme.

Seuraavassa hetkessä (siellä sohvalla) kuitenkin jo huomasin, että tenava oli kiivennyt metrin korkeudella olevalle tasolle halailemaan pleikkaria. Konsolista lähti samanlainen ääni kuin epäkunnossa olevasta palohälyttimestä, kun penska paineli on/off-nappulaa into piukkana. Kun kietaisin tytön pois koneelta, seurasi kovempi mekkala kuin koko Suomen palontorjuntayksiköistä yhteensä.

 Vielä tässä vaiheessa olin kuin rasvatyyni lampi. Istuin takaisin sohvallemme ja houkuttelin lapsen kirjan avulla pois koneelta (minä = sivistynyt). Autuutta kesti ehkä kaksi minuuttia. Sen jälkeen seurasi parin tunnin sirkushuvi, kun kersa poukkoili pöydälle ja nojatuolille ja nousi niillä seisomaan. Aina seisomaan noustessa hän tiirasi minua tietävä hymy pienellä pärstävärkillään ja vaikutti hyvin onnelliselta, kun karjaisin "Ei!" ja nostin hänet takaisin lattialle. Loppuvaiheessa en jaksanut enää karjahtaa. Myönnänpä täysin avoimesti jopa antaneeni lapsen vetää polvikävelyä keskellä olkkarin pöytää.

Kun kiipeilyinto meni ohitse, alkoi hallitsematon piereskely. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta; muuta kuin se, että nassikka päästi ilmoille joka kerta myös makeat naurut, kun onnistui pukkaamaan takalistostaan tarpeeksi tajunnanräjäyttävät töräykset. Syytän lapsen isää. Minähän kun en myönnä opettaneeni mukulaa hihittämään niin vulgäärille vitsille kuin suolikaasuista lähtevät audioefektit (vaikka jos rehellisiä ollaan, kyllä minuakin pisti naurattamaan).

Kaiken huippu oli lopulta se, että menin vielä siihen vipuun, että yritin esittää asioita kysymysmuodossa tuon ikäiselle ipanalle. "Mentäiskö syömään muroja?", heitin sohvalla piereskelevälle pikkuapinalle. Nauru tyssäsi kuin Tukiaisen Julian viinalakko vieroitushoidon jälkeen ja ipana ojentautui koko komeaan  85 sentin pituuteensa. "EI!", rääkäisi neuvottelukumppanini.

Tämän jälkeen ymmärsin olla kysymättä mitään ja kiikutin Pakkauksen Stokkeensa. Murot menivät erinomaisen hyvin alas ja ykskaks yllättäen nieli natiainen myös huonon asenteensa.

Harmoniaa ei tietenkään riittänyt hampaiden pesuun saakka, mutta mitäs siitä, kun seuraavana oli vuorossa jo unilaulu. Onneksi. Mieleni rasvatyynelle lammelle oli alkanut muodostua jo uhkaavasti hurrikaani Katrinaa muistuttava myräkkä.

NYT voin oikeasti todeta olevani väsynyt. Riisaisenpa siis paskaisen tunikani ja painelen petiin. Mutta sitä ennen pesen meikit naamasta. AHAHAHAHAHAHA. Vitsi-vitsi.

Estotonta epähygieniaa

Sitä luulisi, että kun nainen on mennyt töihin ja päässyt hyvällä syyllä eroon monista karseista kotihommista, sitä panisi paukkuja vähän enemmän ulkomuotonsa hoitamiseen luodakseen uskottavan ja tyylikkään imagon työssä (ja miksei kotonakin).

Tiedän kyllä, että median ihannoiman ihmenaisen pitäisi AINA hoitaa itseään, olipa kainalossa rikas vanha ukko tai parkuva kolmikuinen paskamaatti. Itse kuitenkin selittelin itsenilaittamisinnottomuutta kotiäitiydellä. Kukaan muu kuin kersa ei minua nähnyt (miehen raahautumista töistä kotiin sohvatorkkujaksi ei lasketa) ja ohjelmassa oli pääasiassa vain lelulaatikon tyhjennystä ja tiskirätin puristelua.

Nyt olen mennyt töihin ja paineet pitää itsensä kuosissa ovat kasvaneet. Mutta en minä edelleenkään jaksa itseäni puunata (=piinata). Olen päässyt tiskikoneen täytöstä ja imurinvarresta, mutta ulkonäkö kiinnostaa minua edelleen yhtä paljon kuin laihdutus tai runomittaoppi.

Itse asiassa epäilen, että tilanne on kehittymässä hiukan huolestuttavaan suuntaan. Henkilökohtainen hygieniani on joutunut nimittäin kärsimään uraäitiydestäni. Olen iltaisin töiden ja Pakkauksen uuvuttamana niin kuitti, että minua ei paljon purista, vaikka kainalosta hajun ja olomuodon perusteella on tullut heinää kasvava jääkiekkojoukkueen pukuhuone.

Yritän kyllä vaivautua suihkuun pari kolme kertaa viikossa, mutta se on kerrassaan inhottavaa. Haloo!! On talvi, on kylmä ja itsensä alastomaksi riisuminen ja veden lämpenemisen odotteleminen on kertakaikkiaan vastenmielistä (vaikka meillä onkin superspa). Välistä kainalohuolto vain jää välistä. Siispä olen - niin ällöttävää kuin se onkin - pariin otteeseen suhaissut suihkun sijasta Garnier Mineralia kainaloon estääkseni kanssaihmisiä huomaamasta, että olkapäitteni alla riehuvat vuoden bakteeribileet.

Lisäksi olen heittäytynyt holtittoman huolettomaksi turpavärkkini suhteen. Juuri nyt, kun siitä näin neljänkympin ollessa jo näköpiirissä kuulemma pitäisi pitää ekstrahuolta. Minulla tosin ON joululahjaksi saatu naamarasva lavuaarin reunalla, mutta enhän minä sitä viitsi naamaani suljata.

Tämä johtuu enimmäkseen siitä, etten useinkaan viitsi pestä päivän meikkejä pois naamalta. Ai miksikö? Koska se johtaisi armottomaan puhdistusoperaatioon vaahtoutuvine geeleineen, kuivaamisineen ja rasvojen tälmäämiseen. Lopputuloksena pärstä olisi puhdas, mutta kaulus märkä ja olo kuin olmilla. Ihan liian ylivoimaista iltaohjelmaa tässä elämänvaiheessa. Nukun siis säännöllisin väliajoin ripsarit poskilla ja meikkivoide tyynyä tuhrien. Lohduttaudun sillä, että kaikki mainostavat nykyään myös meikkien olevan ä-l-yt-t-ö-m-ä-n hoitavia, joten ehkä se ei ole niin paha asia, jos ihohuokoset eivät pääsekään hengittämään.

Aamulla on sitten edessä päivän jännitysmomentti. Jos tilanne on katastrofaalinen (kuten se yleensä on), on naama pakko putsata. Jos ei ole, voi naamariin hieroa uuden maskikerroksen eikä kukaan huomaa. Viimeksi mainitut aamut ovat niitä valaisevia väriraitoja aamujeni muuten niin synkkäraitaisessa räsymatossa.

Huomenna vedän samat sukkikset kolmatta päivää jalkaan ja lupaan, etten riisu saappaitani. Olen sentään armollinen työyhteisöäni kohtaan. Jos jollakulla on vielä hyviä vinkkejä henkilökohtaisen epähygienian yhtäaikaiseksi edistämiseksi ja salaamiseksi, otan niitä mieluusti vastaan. Kiitos!

Presidentinvaalilotto

Nyt on tällä tädillä kusiset paikat, kun pitäisi presidenttiä valita eikä oikea ehdokas ole vieläkään avautunut aivonystyröilleni. Ongelmia aiheuttavat kaikki vaihtoehdot.

Paavo Lipponen: Ei mitään pelättävää vai? Jätkä sanoo pöö telkkarissa ja ilme on kuin tuomiopäivän toitottajalla. Pelottaa ainakin minua. Ei lapsiperheelle sopiva vaihtoehto.

Pekka Haavisto: Arvojohtaja joopa joo. Eikö ne kaikki edusta jotain arvoja? Eikö nyt parempaa irtoa?  Puhuisi edes uhanalaisesta lajista nimeltä vihreä tyttöjen vaate.

Paavo Väyrynen: Tyyppi piirsi itsestään kuvan tohtorinhattu päässä. Liimaa se nuppiis pliis. Ilkeät huhut muuten kertovat, että Pave sai lätsän säälistä, kun Åbo Akademi ei kehdannut siltä sitä arvoa evätä. Telkkumainos tosin on niin mukiinmenevä, että tämä saattaa olla ylläri-pylläri-musta hevonen, jos aivokapasiteettini joutuu valintadilemman edessä oikosulkuun.

Sauli Niinistö: Salen pisteet romahtivat, kun se meni naimaan sen viiskyt vuotta nuoremman beibin. Onhan se kiva, että vaimo on nuori ja nätti, mutta mistä ne keskustelevat keskenään? Kokoomuksestako? Lisäksi se ehdokkuuden panttaaminen oli ihan naurettavaa, kun mies teki pesäeroa riistokapitalistipuolueeseensa laukomalla karvalakkikansaan vetoavia kommenttejaan jo kaksi vuotta sitten.

Timo Soini: Eihän Timppa tahtonut ottaa hallitusvastuutakaan, joten ei kai se nyt pressanvirkaa alkaisi aikuisten oikeasti hoitamaan. Ai niin, mutta presidentinhän ei tarvitsekaan tehdä paljon muuta kuin soittaa suutaan. Ja senhän Timppa osaa. Väärät arvot kuitenkin, joten ei pysty ei kykene.

Sari Essayah: Kuten islamistipuolueet, myöskään muut uskontoa ja politiikkaa yhdistävät kerhot eivät minua kiinnosta. Mielenosoituskylttiin olisi kuitenkin kiva heittää: "Lähe käveleen!" Ai saatana, miten vitsikäs meikä osaakaan olla.

Paavo Arhinmäki: Ihan kiva, mutta liian nuori. Pressanlinnassa pitää asua täti tai setä. Enkä tykkää jalkapallostakaan. Enkä urheilusta muutenkaan.

Eva Biaudet: Meinasi jo unohtua. Syy olla äänestämättä.


Valitse nyt näistä. Pitää ottaa koppiin varmaan tikka mukaan ja heittää se silmät kiinni tauluun. Mutta tuleepa lähdettyä ulos kärryttelemään, kun sitä EI tullut tehtyä tänään.

Taidetta ja tunnustusta

Usko toivo ja pakkaus on lemppari.

Usko toivo ja Pakkaus on saanut ihkaensimmäisen tunnustuksensa Mirkalta! Ja vielä lempikielelläni elikkä saksaksi. Kiiiiii-tos! Tunnustuksen jakamisesta ei ollut sääntöjä, mutta minulta tämä kunnianosoitus lähtee Vinkeälle väkkyrälle, Nasun asulle ja Onnelliselle kodille.

Mirka - joka siis on taiteilija -, meni niinkin pitkälle, että väitti raapusteluitteni olevan inspiroivia, joten esittelen nyt kuvan ja sen mukana tulleen pahvipakkauksen, jotka inspiroivat taannoin minua ja Pakkaustani. Satuin moukan tuurilla nimittäin voittamaan Mirkalta blogiarvonnassa hänen taidegrafiikkaansa ja sain valita mieleiseni eli tämän:

Pasuunakukkapuu

Kun paketti saapui, oli iloni suuri, mutta tyttäreni riemastui merkittävästi enemmän teoksen suojana olleista pahviläpysköistä. Hän kärräsi läpysköjä kainalossaan pitkin porstuaa, yritti käyttää niitä ravintona ja asetteli ne lopulta äärimmäisen harkitusti lattialle. Tämän jälkeen hän hyppäsi pahviparkojen päälle niin että tärähti.

Ennen kuin pakkauksen jämät ehtivät tehdä rikosilmoituksen kartongin kidutuksesta, pelastin ne uuteen elämään. Kaivoin esiin värikynät ja aloimme mekin taiteilla. Tulos oli tämä.

Ylemmän teoksen nimi on "Virvatuli" ja alemman "Kukkapuska". Taiteellista uskottavuutta teoksiin toi eittämättä enemmän tytär kuin hänen äitinsä. Äiti piirteli tylsiä rämerantoja ja piinallisen pateettisiä kukka-asetelmia, mutta kersa väläytti luovaa raivoa, ja hinkkasi pahviin suurella intensiteetillä mustaa vihaista viivaa ja sähäkän punaista sik-sakkia. 

Huomasin sivutuotteena sitten vielä senkin, että on sittenkin olemassa leikki, jossa viihdyn aidosti ja oikeasti. Yleisesti ottaen en jaksa lastenleikkejä laisinkaan (ehkä siksi, että olen aikuinen). Minusta on lamauttavan tylsää yrittää hakata penskan kanssa leikkikosketinsoitinta, rullata kuormuria pitkin lattiaa tai työnnellä jotain perkeleen kärryjä. Piirtäminen oli kuitenkin toinen juttu. Touhusimme kieli keskellä suuta rinta rinnan. Ei raivostuttavia koneääniä, ei lamaannuttavan tylsää lallattelua ja lässyttelyä, vain me kaksi, värikynät ja hiljaisuus. Tätä harrastusta täytyy jatkaa.

Krapulainen kunkkuäiti

Olen jälleen kehittynyt äitinä ja ihmisenä. Makaan nimittäin sohvalla, televisio suoltaa lastenohjelmia yhtä kovaa ja korkealta kuin Karita Mattila ja minä poden vuoden karseinta krapulaa (huomatkaa, että tätä vuotta ei ole vielä kulunut kovin paljon). Ja kaikki tämä ilman syyllisyyden häivääkään!

Mielestäni on sankarteko jo sinänsä, että ylipäänsä havahduin vihaiseen aamukiljuntaan ja pelastin siippani aamun valvontavuorolta.

Muistelen huvittuneena niitä paska äiti -aikoja, kun syyllisyyttä aiheutti pelkästään sekin, etten ollut hoksannut vaihtaa vaippaa kahden tunnin välein puhumattakaan sitten harvinaisen mutta häpeämättömän humalahakuisen juopottelun synnyttämästä supersyyllisyydestä.

Nyt makaan olkkarissa kuin laho lehmä, haisen pahalta ja kiittelen itseäni siitä, kuinka hyvä äiti ja vaimo olenkaan. Eihän sitä joka muikki krapulassa kello seiskalta nousekaan pitämään seuraa penskalle, joka tajunnanräjäyttävästä televisio-oopperasta huolimatta pitää parempana häiritä äidin tärkeää blogiharrastusta, tonkia sohvatyynyjen alle kätkettyä kännykkää ja läiskiä siinä sivussa äiskää päähän.

Kyllä minä olen hyvä ihminen. Siitä huolimatta, että eilisiltana hulahti ainakin kaksi pulloa viiniä kurkusta alas. Onneksi ei hulahda joka päivä tai edes viikko. Siinä on aihetta ylpeyteen jo sinänsä.

Missä räkä?

No nyt on taas opittu jotain aivan uutta! Siskoni tuli käymään ja ennen kuin kotiin ehdin töistä tulla, hän oli ehtinyt opettaa Pakkaukseni paikantamaan elämän olennaisia asioita.

Jos siis nyt kysyn "Missä räkä?", osaa tyttäreni suvereenisti työntää sormensa sieraimeensa ja rähmää täynnä olevaan nenäänsä. Kyllä äiti on nyt taas ylpeä. Ihanaa!

Paska päivä

Siinäpä se lyhykäisyydessään. Sain aamulla virkistää muistiani tämän uraelämän ihanuudesta, kun pomo haukkui minut pystyyn ihan kunnollisen kokoisen työkaveriköörin edessä. Olin syyllinen siihen, että olin unohtanut mainita eräästä saapuvasta vieraasta. Ensimmäisen nöyryytyksen aallon hulvahdettua poskieni ja pääni ylitse alkoi vituttaa aivan tuelta tämä kohtuuton arvostelu, varsinkin kun sitä sataa tuolta kotirintamaltakin (tosin eri asioihin liittyen) aivan tarpeeksi.

Olen painanut hommia niska limassa kaksi kuukautta kuin pieni sika. Lähden aamulla töihin ennen sian pieremää, raahaan perässäni paskalta ja ruoanjätteiltä löyhkäävää jätesäkkiä, dumppaan roskat älyttömän matkan päässä sijaitsevaan jätepisteeseen, kurvaan työpaikalle ja alan hommiin. Töitä saa tehdä niin paljon kuin sielu sietää ja silmät jaksavat ja kaiken saan tehdä itsenäisesti ilman kenenkään kovin suurta mielenkiintoa toimenkuvaani tai tehtäviäni kohtaan. Sitten törmään kotiin kauppakassit heiluen ja yritän luoda tenavan kanssa jonkinlaista yhteyttä keskustelemalla tai nostelemalla häntä kainaloista kattoa kohti (kaikki tämä tapahtuu yleensä sohvalta käsin, mutta minä sentään yritän) samalla kun isi lepää.

Kaiken tämän jälkeen saan haukut sitten sekä töissä että kotona sen suuruusluokan ongelmista, että ne ovat minun mittarini mukaan pieniä kärpäsen paskaankin verrattuna. Olisinhan minä toki voinut laittaa sille myyntimiehelle aamulla mononkuvan perseeseen ja olla huolimatta häntä kylään vedoten siihen, että olin itse unohtanut aikamme. Minusta se vain olisi ollut typerää ja epäkohteliasta. Oli parempi vaihtoehto ottaa vastaan typerä ja epäkohtelias ryöpytys. Kotona pyörivät tietysti sitten omanlaisensa reklamaatio-orgiat: milloin olen unohtanut ostaa jotain vitun Coca-colaa (tukehtukoon saatana limppaansa), vaippoja (menköön itse ostamaan) tai viedä ne vitun jätteet joku koomainen aamu.

Taidan tilata Internetistä itselleni sellaista pippurisuihketta. Kun/jos tilanne käy joskus sietämättömäksi, voi kai sitä henkisenkin ahdistelun kuitata lataamalla läskipään naaman täyteen kunnon kirvelyä. Tietäisivätpä sitten, miltä minusta tuntuu.

Arkielämän kylpykeidas

Olen aikaisemminkin ilahduttanut lukijoitani uraa uurtavilla sisustusvinkeillä, joten jatkan perinnettä ja täräytän tällä kertaa eetteriin kylpyhuoneidyllimme.

Idean tähän sain kahvilassa selatusta sisustuslehdestä. Siinä esiteltiin kylpyhuoneita hierovine suihkuineen, erikoiskiukaineen ja kymmenen hengen porealtaineen. Käsitin, että kuten kaikkien sisustuslehtien sivuilla esitellyt kylpyhuoneet, on meidänkin pesutilamme aivan omalla tavallaan erityinen ja kekseliäs.

Tässä näette kylpytilamme panoraamakuvana. Huoneen tyyli on viileän minimalistinen valkoisine kaakeleineen ja pelkistettyine pyttyineen, mutta se piilottaa sisäänsä yllättäviä ulottuvuuksia. 

Lavuaari edustaa klassista muotoilua ja alkaa olla jo harvinaisuus ottaen huomioon nykyisen äärimmilleen viedyn yksilöllisyyden kaipuun, jonka vuoksi jokaiseen kotiin pitäisi tilata erityisesti juuri sen kodin emännän ja isännän mieleen oleva design-allas, joka parhaassa tapauksessa on ihan vain heitä varten valmistettu. No, meidän lavuaarimme ei ole sellainen. Meidän lavuaarimme seisoo jämäkästi ja ylpeästi paikallaan ja suorastaan huutaa röyhkeän statementinsa: "Minua on valmistettu miljoonia!!! Ha-ha-ha-ha!!! Kuulitteko?? Miljoonia!!! Kyllä miljoona aina yhden lavuaarinrutjakkeen hakkaa!!"

Pytyn ja lavuaarin väliin olen asetellut sinisen ämpärin, joka toimii kylpykeitaassamme rohkeana väriläiskänä ja on samalla myös käytännöllinen. Juuri tähän ämpäriin kaadan Ajaxit, kun vittumainen viikkosiivous on pakko aloittaa. Mutta voi tässä huljuttaa myös varpaitaan, jos spa-elämystä kaihoaa. Ajaxin jämät räjäyttävät takuulla känsäisimmätkin kintut puhtaiksi. Tai sitten sankoa voi käyttää varastona ja lappaa sinne kaikki sampoot, meikit, topz-puikot ja muotoiluvaahdot, kuten perheemme nuorimmainen usein haluaa tehdä.

Myös vaaka on aseteltu juuri siten, että siitä on eniten hyötyä. Tyttäreni käyttää sitä nimittäin korokkeena yltääkseen hammasmukiinsa ja - harjaansa, jotta voisi jynssätä harjalla kylppärin lattian ja pyöritellä mukin lattiakaivon kulmille. Vaa'an sijainti on täydellinen myös itseäni ajatellen. Jos vahingossa satun astumaan sen päälle, en näe lukemia, koska klassinen lavuaari peittää näkökenttäni.

Kaiken lisäksi kylpyhuoneemme on niin erinomainen, että toisin kuin suuren maailman mukavuuslaitokset, joiden tituleerataan olevan "kuin toinen olohuone", meidän kylppärimme on olohuoneen lisäksi myös "kuin toinen keittiö ja eteisen kaappi".  Pyörillä liikkuvaan säilytystelineeseen kun mahtuu erilaisten purkkien ja purnukoiden lisäksi kätevästi pehmopalikoita ja legoja (=löytyvät yleensä olohuoneesta), reikäkauha (ei näy kuvassa, mutta kuuluu keittiön kalusteisiin (kai)) sekä matkalta ostettu vessapaperiin kiedottu varahammasharja (=eteisen kaappi aika täynnä).

Kuten huomaatte, on meidän kylpyhuoneemme kaiken kaikkiaan selvästi ylivertainen kaiken maailman divaanien ja avotakkojen tarjontaan nähden. Joten olkaapa hyvät, siitä vain kopioimaan. Eikä maksa paljon. 

Suomen kielen perussanastoa

Olen flunssaisena töissä, mikä oikeuttaa minut mielestäni vetelehtimään ja kirjoittamaan blogia sen sijaan että kävisin pää kuumana lävitse muka kiireellisiä asioita (sitä paitsi, jos kellahtaisin kuolleena lattiaan tässä ja nyt, niin eipä voisi kukaan mitään, oli miten kiire hyvänsä).

Mennäänpä siis päivän sanaan. Sellaista ilouutista piti nimittäin alkaa jakamani, että meillä harjoitellaan puhetaitoa. Tähän mennessä saalis on ollut joukko yksittäisiä sanoja kuten "karkuun", "haisee" ja "koru". Eilen tyttäreni kuitenkin yllätti: sain haaviini paitsi uuden sanan, myös kokonaisen lauseen. Olen tietysti iloinen, mutta rehellisesti sanottuna olisin itse valinnut toisen sanan - ja lauseen -, jos minulla olisi valta valita. Mutta koska ei ole, tapahtui seuraavaa:

Olen aina välistä kolauttanut lasiani tytön mukia vasten ruokapöydässä, kohottanut sitten kuppini ja hihkaissut "Kippis!". Tällä kertaa tyttäreni muisti tämän hauskan leikin ja ojensi nokkamukiaan määrätietoisesti minua kohti.Vanhana ja väsyneenä minulta meni hetken verran ennen kuin tajusin naperon tarkoituksen, mutta lopulta osasin tönäistä lasia mukin kylkeen. Silloin tyttäreni kirkaisi onnesta soikeana: "Kip-pip!"

Vasta sillä hetkellä mieleeni juolahti - niin ylpeä kuin lapsestani olenkin -, ettei "kippis" välttämättä ole puolitoistavuotiaalle kaikkein "sopivin" sana ensimmäisten joukossa opittavaksi.Vielä enemmän minua alkoi tämä huolestuttaa, kun kersa karjaisi seuraavaksi: "ÄI-TIJUO!" Tyyppi oli nähkääs huomannut, etten heti kohottanut vesilasiani huulilleni niin kuin pitää.

Näen jo sieluni silmin jotkut perkeleen sukukekkerit, joilla minä ryystän väljähtynyttä Elyseetä ja penskani kannustaa vieressä huutelemalla: "Äiti juo! Kippis!" Seuraavaksi lapsi oppii minun tuurillani varmasti jonkin kanavan kautta sanat "känni", "kooma" ja "kanuuna". Niiden avulla voi sitten jo alkaakin harjoitella täysimittaista keskustelua. Kun on aihealueen sanasto hallussa.

Siivoton sunnuntai - ja liuta hyviä syitä

On sunnuntai ja perinteinen siivouspäivämme. Tänään ei sillä rintamalla ole kuitenkaan tapahtunut mitään.

Eikä tule tapahtumaankaan, mikäli se minusta riippuu. Nukuin huonosti, selkääni ja päätäni jomottaa, aivastelen tuhka tiuhaan - eikähän minua noin yleisestikään ottaen koskaan nappaa ruveta pölyrättiä pyörittelemään.

Aloitin päivän täydellisen tiedostomattomalla meduusan iskulla. Marssin silmät rähmässä ja tukka pystyssä keittiöön, jossa mieheni yritti taivutella natiaista syömään puuroa (ei onnistunut). Silmäni vaelsivat keittiön muovimatolla ja koin lämpimän läikähdyksen rinnassani, kun turhautunut siippani nosti naperon lattiatasoon.

Penska rupesi nimittäin heti siltä seisomalta raapimaan kasaan lattialla lojuvia mainoslehtisiä, pahvinkappaleita ja leluja ja rakentamaan niistä oman elämänsä Fort Knoxia. Ilahduin näkemästäni niin, että iskin kiinni olennaiseen ennen kuin ehdin edes ajatella sanoja, jotka virtasivat huuliltani:
"Kyllä se on hyvä ko meilä on tuota tavaraa lattialla. Nyt tuo yks ei tunge itteänsä ainakaan kaappeihin ja hyllyille."

Mieheni käännähti minua kohti ja aloitti ilkeän irvimisen. "Olipa HYVÄ alustus", totesi hän totesi. "Tuo tarkoittaa varmaan sitä, että tänään ei siivota", hän jatkoi. "Kiva kun on virikkeitä lapselle, niinhän? Tää oli aivan uutta. Myypä tuo idea äidilleskin (=siivousmaanikko)", kehtasi pahviaivopaviaani pilkata.

Kommenttini tuli täysin puun takaa ja jostain aivorungon ytimestä, mutta aloin mieheni ivan yllyttämänä (hän ei koskaan tule lannistamaan minua tässä aiheessa) miettiä syitä, miksi EI kannata siivota. Löysin monia. Osan olen teille varmasti edellisen blogini elämässä jo jakanutkin, mutta kuten kaikessa tärkeässä, kertaus on opintojen äiti. Tässä minun listani. Antakaa kuulua, jos jotain uupuu.

1. Paikat likaantuvat ja lattiatasot räjähtävät viisi sekuntia siitä, kun saat sen saatanan mopin kuivumaan (ainakin lapsiperheessä). Siivoamattomuus on siis fiksua ajankäyttöä.

2. Tulee ulkoiltua enemmän, kun pitää paeta gozillamaista kamavuorta. Kuntoa kohottavaa.

3. Siivouksen aikana tulee aina hiki. Ällöttävää.

4. Tavarat ovat helposti löydettävissä, kun ne makaavat keskellä a) lattiaa, b) pöytää, c) sohvaa, d) sänkyä. Käytännöllistä.

5. Parisuhde kukoistaa, kun ei tarvitse riidellä siitä, kuka imuroi keittiön. Sopusointua ylläpitävää.

6. Koko perheen vastustuskyky kasvaa. Terveellistä.

7. Lapsella ON virikkeitä ympäristössään, pölisipä mieheni mitä tahansa. Hänen ei tarvitse siis kiivetä pleikkarin päälle, keittiön pöydälle tai pujottautua sohvan ja patterin väliin, mikä on viimeisin suosikkiharrastus liian siistissä kodissa. Kehittävää - ja virikkeellistä.

8. Jää aikaa aivotyölle. Kuten esim. telkun edessä vihannesteluun ja Internetin ihmettelemiseen. Tokihan aivot pitää panna etusijalle lihaksiin nähden. Älykästä.

9. Ei tule tiskiä, kun kaikki on jo käytetty. Sama muki pikaisen huuhtaisun jälkeen huuleen, oli kyseessä sitten kahvi, mehu, kalja tai kaakao. Pelkistettyä ja karaisevaa.

10. Ei ne muutkaan oikeasti kuitenkaan siivoa. Paitsi silloin kun me mennään niille kylään.

Ugh, olen puhunut. Ja nyt: Lepoa.

Vampyyrinpelätin tai kuinka lasta lääkitään

Tyttäreni klyyvari alkoi pari päivää sitten muistuttaa jälleen vuotavaa limahanaa, joten otin aikaisemmin saamistani neuvoista vaarin ja päätin tällätä penskan petiin satsin valkosipulia hengitystä helpottamaan.

Perkasin muutaman pullean kynsilaukan kynnen, pilkoin ne palasiksi, että aromit varmasti pukkaisivat ilmoille ja kääräisin sitten satsin harsoliinan hellään huomaan. Kiidätin käärön pinnasängyn ääreen ja päätin työntää liinasta tekemäni pussukan mahdollisimman lähelle räkälähdettä elikkä sinne, missä lapsen pää öisin lepää. Olin täydellisen tyytyväinen itseeni ja suoritukseeni ja kaikki sujuikin mainiosti tähän aamuun asti.

Heräsin - kuten tavallista -  tuttuun rääkymiseen puoli seiskan aikaan. Koska pääni oli - kuten tavallista - kohmeessa, en heti viitsinyt hinata persettäni peiton alta. Uskottelin itselleni, että lapsi voisi ehkä vielä nukahtaa uudelleen.

Eihän se tietenkään nukahtanut. Rääkyminen kuitenkin taukosi, joten köllöttelin hyvillä mielin sängynpohjalla, vaikka tenavan taholta kuuluikin ajoittaista ähkimistä ja ininää. Kun sitten viimein virkosin sen verran, että sain aivoni ja lihakseni yhteistyökykyisiksi, lampsin tyttäreni huoneeseen. Minua kohtasi oudoista oudoin näky.

Parantava harsopussukkani oli räpelletty pinnasängyn ulkopuolelta patjalle. Se oli myös avattu ja lakanalla möllötti siellä täällä valkosipulin siivuja. Kirjoitan "siellä täällä", koska määrä ei lainkaan vastannut sitä, minkä olin lentsuisen lapsen lääkintään leikellyt. Kiinnitin katseeni sängyn haltijaan. Nassikka imeskeli keskittyneesti ja katse hartaasti katossa. Sitten hän rouskautti reippaasti pari kertaa - ja nielaisi kuin olisi ollut paremmassakin päivällispöydässä. Päästipä perään vielä römeän röyhtäyksenkin. Eikä irvistellyt yhtään. Arvioni mukaan neiti oli pupeltanut valkosipulievästä ainakin puolet (siis raakaa valkosipulia!) ja lisää herkkua olisi uponnut, ellen olisi pöläyttänyt viipaleita hevonhelvettiin ja vähän äkkiä.

Tänään on sitten paitsi aivasteltu, niiskutettu ja röhisty, myös vääntelehditty vatsavaivojen kourissa. Vaikka pesin ipanan hampaat kahdesti (!), tarjosin xylitol-pastilleja ruoan jälkeen kuten tavallista ja käytin kersan vielä suihkussakin, seurasi hänen kannoillaan koko päivän armottomista armottomin valkosipulin löyhkä. Sanomattakin on varmaan selvää, että mukelolla oli maha kuralla ja minulla mieli matalalla.

Yritin kuitenkin kovasti löytää asiasta myös positiivisen puolen (=uusi minä), joten päädyin filosofoimaan, että ainakin valkosipuli on terveellistä. En tiedä missä määrin, mutta ainakin noin periaatteessa. Eikä lastani uhkaa vampyyrikään jos niitä nyt sattumalta sattuisikin olemaan. Käry oli meinaan sitä luokkaa, että sitä ei lähestyisi minkään valtakunnan nosferatu tai dracula oli miten kova jätkä muuten tahansa.

Sellaista tänään. Ja huomenna uusi päivä.

Koukussa eli Paskan äidin metamorfoosi

Viime viikonloppuna päätin lopettaa bloggaamisen. Se ei näköjään onnistu. En voi enää elää horisematta supertärkeitä tarinoitani eetteriin ilman minkäänlaista huolta siitä, että ketään ei ehkä kiinnosta.

Koska Paska äiti kuitenkin on kasvanut ulos potkuhousuistaan, on aika jatkaa toiveikkaammalla mielellä. Tai jos nyt ei toiveikkaalla niin ainakin astetta vähemmän epätoivoisella. Paskahan sitä ollaan edelleen (listalla nyt myös nettiaddikti), mutta kokemus on kovettanut päätä sen verran, että syyllisyys ei enää pääse ottamaan niskalenkkiä jokikisen epäonnistumisen kohdalla. 

Nyt mennään arjen ja urapolun ulapalla. Ja ollaan pääasiallisesti ulapalla. Varsinkin tuon Pakkaukseksi nimeämäni puolitoistavuotiaan suhteen. Mutta eihän se mitään haittaa.

Luvassa siis äitiyskokemusten äimistelyä, työ- ja perhe-elämän yhdistelyä sekä ah niin upeita sisustus-, kirjallisuus- ja muotivinkkejä.