Iltaäitiyden kova koulu

Kyllä ihmisten pistäminen järjestykseen työpaikalla on helppoa hommaa. Ainakin jos sitä vertaa siihen, mitä yhden puolitoistavuotiaan järjestykseen pistäminen vaatii.

Kun höngin (mukamas) väsyneenä tänään kotiin, raahautui kipeä mieheni vuoteeseen ja jätti minut täysin edesvastuuttomasti kauhukakaraksi kehittyneen kersamme kanssa. Aluksi seurasi äiskän innokasta pusuttelua, mikä oli selvästi ennalta suunniteltu hämäysoperaatio, jonka tarkoitus oli vain ja ainoastaan pistää minut uskomaan, että voisin muka mukavasti köllähtää sohvallemme.

Seuraavassa hetkessä (siellä sohvalla) kuitenkin jo huomasin, että tenava oli kiivennyt metrin korkeudella olevalle tasolle halailemaan pleikkaria. Konsolista lähti samanlainen ääni kuin epäkunnossa olevasta palohälyttimestä, kun penska paineli on/off-nappulaa into piukkana. Kun kietaisin tytön pois koneelta, seurasi kovempi mekkala kuin koko Suomen palontorjuntayksiköistä yhteensä.

 Vielä tässä vaiheessa olin kuin rasvatyyni lampi. Istuin takaisin sohvallemme ja houkuttelin lapsen kirjan avulla pois koneelta (minä = sivistynyt). Autuutta kesti ehkä kaksi minuuttia. Sen jälkeen seurasi parin tunnin sirkushuvi, kun kersa poukkoili pöydälle ja nojatuolille ja nousi niillä seisomaan. Aina seisomaan noustessa hän tiirasi minua tietävä hymy pienellä pärstävärkillään ja vaikutti hyvin onnelliselta, kun karjaisin "Ei!" ja nostin hänet takaisin lattialle. Loppuvaiheessa en jaksanut enää karjahtaa. Myönnänpä täysin avoimesti jopa antaneeni lapsen vetää polvikävelyä keskellä olkkarin pöytää.

Kun kiipeilyinto meni ohitse, alkoi hallitsematon piereskely. Siinä ei ole sinänsä mitään uutta; muuta kuin se, että nassikka päästi ilmoille joka kerta myös makeat naurut, kun onnistui pukkaamaan takalistostaan tarpeeksi tajunnanräjäyttävät töräykset. Syytän lapsen isää. Minähän kun en myönnä opettaneeni mukulaa hihittämään niin vulgäärille vitsille kuin suolikaasuista lähtevät audioefektit (vaikka jos rehellisiä ollaan, kyllä minuakin pisti naurattamaan).

Kaiken huippu oli lopulta se, että menin vielä siihen vipuun, että yritin esittää asioita kysymysmuodossa tuon ikäiselle ipanalle. "Mentäiskö syömään muroja?", heitin sohvalla piereskelevälle pikkuapinalle. Nauru tyssäsi kuin Tukiaisen Julian viinalakko vieroitushoidon jälkeen ja ipana ojentautui koko komeaan  85 sentin pituuteensa. "EI!", rääkäisi neuvottelukumppanini.

Tämän jälkeen ymmärsin olla kysymättä mitään ja kiikutin Pakkauksen Stokkeensa. Murot menivät erinomaisen hyvin alas ja ykskaks yllättäen nieli natiainen myös huonon asenteensa.

Harmoniaa ei tietenkään riittänyt hampaiden pesuun saakka, mutta mitäs siitä, kun seuraavana oli vuorossa jo unilaulu. Onneksi. Mieleni rasvatyynelle lammelle oli alkanut muodostua jo uhkaavasti hurrikaani Katrinaa muistuttava myräkkä.

NYT voin oikeasti todeta olevani väsynyt. Riisaisenpa siis paskaisen tunikani ja painelen petiin. Mutta sitä ennen pesen meikit naamasta. AHAHAHAHAHAHA. Vitsi-vitsi.