tiistai 28. helmikuuta 2012

Kevättä kohti: muoti-ikoni keventää

Nyt on jälleen aika esitellä sesongin uutuuksia! Kevättä pukkaa puoliväkisin ja välillä paistaa aurinkokin, vaikka lunta sitten tulla tupruttaakin taas taivaan täydeltä. Todellista muotigurua tällainen hämmentävä tilanne ei pääse hämäämään.

Esittelen nyt yksinkertaisuudessaan nerokkaan ja moneen ilmanalaan muuntuvan pukeutumisfilosofian.
Se on tässä:



Tunika: Citymarket tms. Sukat, housut: ei ole. Kengät: ei ole, eivätkä näkyisi vaikka olisivatkin.

Ja näin syntyy tämä tyyli:

Töistä kotiin tullessa revitään päältä jakku, suorat housut, puuvillapaita ja rintsikat. Tämän jälkeen kiskotaan ylle plyyshihousut ja tämä hämäävän yksinkertaiselta vaikuttava tunika. Jos ja kun hiki alkaa pukata päälle etkä enää siedä kuumuutta, otat vain housut pois. Muuntuvuutta pragmaattisimmillaan!

Oheisessa kuvassa asukokonaisuudesta on esitelty jälkimmäinen versio. Se johtuu siitä, että haluan kiinnittää huomionne aivan erityisesti tähän tunikaan. Se on nimittäin aivan uudentyyppinen design-tuote.

Vaate on kyllä ostettu valmisvaatteena marketista (joskus raskauteni puolivälissä), mutta tuolloin se ulottui minua helmastaan miltei polviin ja hihoistaan ranteisiin. Nykyinen tunikani sen sijaan on sensuellin istuva ja paljastaa reilusti rehevää reittäni. Olen siis ITSE luonut vaatteeni uudelleen!

Kysytte varmaan, miten tämä on mahdollista. En oikein tiedä itsekään. Mutta sen voin kertoa, että taustalla on äärimmäinen periksiantamattomuus.

Lukemattomia kertoja ja lannistumatta olen tunkenut vaatteen hiukan liian kuumaan pesuun, antanut koneen rullata ryskyttää -  ja hurraa: päälläni on nyt viimeisen päälle uusvanha vaate. Mittojen ja muodon lisäksi muutosta on tapahtunut myös kankaassa, joka tuntuu nykyisin jo juuttikankaan ja rautalangan risteytykseltä. Kuten huomaatte, toisen rintani päällä on myös rasvatahra, joka ei poveni kaarta vielä ostettaessa korostanut.

Tällaista designia ei saa Chanelilta eikä Versacelta. Eikä muuten Seppälästäkään. Eikä muuta kuin kokeilemaan. Ihanaa kevättä!

lauantai 25. helmikuuta 2012

Logistisia aamuongelmia

Perjantai oli taas parasta pitkään aikaan. Olin suunnitellut herääväni hävyttömän aikaisin (seiskalta), koska minulla oli tolkuttoman järkyttävä päivä edessä. Olin myös suunnitellut kärrääväni penskan hoitoon ihan omin pikku kätösin, koska a) olin päättänyt alkaa liikkua enemmän (=työmatkan jalan), b) auton jarruissa oli jotain vikaa. Vituiksihan se kaikki meni.

Heräsin kyllä seiskalta kuten suunniteltua, mutta painoin kaksi kertaa torkkunappulaa. Tämä onnistui siksi, että toinen nappula koisasi ketarat levällään vierelläni vuoteessa eikä osoittanut minkäänlaista merkkiä normaalista puoli seitsemän aikoihin tapahtuvasta herätyskokouksen kokoonkutsumisesta. Lopulta keräsin luuni lähempänä puolta kahdeksaa. Raivohullu aamuvitutus iski kuin salama aivoihin saman tein ja aloin tehdä yliluonnollisia taikatemppuja päästäkseni menettämäni ajan herraksi.

Heti ensimmäiseksi tajusin taas unohtaneeni naaman pesun päivää - ja kainalon pesun viikkoa aikaisemmin. Hyppäsin siis suihkuun, jossa vietin aikaa 1-2 minuuttia kiemurrellen kuin olisin saanut päälleni veden sijasta pesällisen muurahaisia. Kalsarit löytyivät ensi  etsimisellä, mutta puhtaat sukkahousut olivatkin arvoituksellisempi seikka. Lopulta löysin mukiinmenevät norlynit pyykkikaapista ja vettä vielä tippuen aloin föönata tukkaa (Se joka väittää ettei töpseliin voi panna hiustenkuivaajaa märkänä on vitunmoinen valehtelija. Nimim. 25 vuotta kokemusta ja still alive). Ravistelin mustasta silittämättä siististä mekostani fanipalan keksikökkäreet ja kohensin lookiani helminauhalla (arvokasta) ja huovutetulla kukkarossilla (boheemia).

Samaan aikaan vekara alkoi osoittaa virkoamisen merkkejä. Pukkasin ukkoni keittiöön ja hetken kuluttua alkoikin kuulua joka-aamuista kimeää rääkymistä, joka johtui a) siitä, ettei napero saanut kaataa maitokuppia maahan, b) siitä, ettei iskää saanut vetää turpaan, c) siitä, että puuro/leipä/murot maistuivat paskalta.

Samaan aikaan minä tajusin monta asiaa: ensimmäinen miitinki olisi alkamassa tunnin sisään, minulla ei ollut autoa ja tukkani tulisi muuttumaan aidoksi oikeaksi laamanperseeksi, jos kävelisin koko matkan töihin kosteassa kevätilmassa, vaikka juuri sinä päivänä sen piti näyttää koko päivän upealta.

Hikeä puskien aloin painia kaikkialle tempoilevan tenavan kanssa, jotta saisin hänelle vaatteet päälle ja päässäni raksutti kuumeisesti vain yksi sana, mutta sitäkin useampaan kertaan. Se sana oli "APUA!" Kun lopulta sain kersan kuteisiinsa, loppui uskoni lopullisesti, koska erehdyin katsomaan kelloa. Kimitin hysteerisellä äänellä makuuhuoneeseen kadonneelle siipalleni että "ei tästä tuu mitään, emmie kerkiä, pakko nyt, nyt on pakko, ei tuu mitään, nyt täytyy jättää tuo tyttö sulle, se on jo vaatteissa, vie kuule sie hoitoon..." Mieheni karjaisi takaisin: "Mitä helvettiä!" ja tajusin, että saattaisin saada eropaperit nokan alle, jos nyt jättäisin vekaran kuin jämpsän äijän eteiseen seisoksimaan.

Ei muuta kuin mukelo kainaloon. Kiitin taas kerran onneani, että asumme keskustassa. Toikkaroin taksiasemalle, tungin sisään ja karjaisin osoitteen ennen kuin kuski ennättäisi huomata, että minulla oli mukanani vajaa kaksivuotias ilman asianmukaista istuinta. Hoitopaikkaan ei ollut matkaa kuin viisisataa metriä, mutta koko matkan puristin äimänä ympärilleen vilkuilevaa Pakkausta rintaani vasten. Lapsi hoitoon ja takaisin taksiin. Työmatkalle tuli hintaa 10, 90 Eur, mutta olinpa ajoissa.

Seuraavana päivänä (=tänään) mieheni oli kuolla nauruun, kun asianmukaisen työmatkailuni estänyt jarruvian arvoitus selvisi. Siinä jarrussa mitään vikaa ollut. Se rutina kuulemma johtui lukkiutumattomasta ABS-systeemistä ja siitä, että minä ajan liukkaalla vain liian lujaa.

Pääsen sitten maanantaina taas paremmin töihin. Jos en siis päätä yrittää taas ihan apostolinkyytiä.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

LIputuspäivä eli vanha tuttu vieras

Tänään on äidillisen syyllisyydentunnon liputuspäivä. Tuntuu, että olen ollut paska äiti ja nainen monella eri tapaa lyhyen ajan sisällä.

Kaikki alkoi viime perjantaista, kun kehtasin lähteä taas tapaamaan hyvää ystävääni Helsinkiin. Kävimme shoppailemassa (muoti-ikonilla on viimeinkin kunnon kassi!), city-kylpylässä, elokuvissa kuolaamassa Daniel Craigia ja juomassa muutaman lasin viiniä. Ei kännäilyä, eikä siis sopimatonta käytöstä vieraita miehiä kohtaan, tissiliivien paljastelua julkisella paikalla eikä noloja tuiskahduksia tantereeseen "kun noi kengät on niin vitun liukkaat". Lauantaina palasin hyvillä mielin kotiin ja sekä mieheni että lapseni ottivat minut tavanomaisen tyynesti vastaan. Kaikki oli hyvin - kunnes kurkistin kalenteriini.

Minulta oli päässyt unohtumaan eräs merkittävä seikka. Tämän viikon alkuun ajoittui nimittäin kahden päivän koulutus koreassa kartanohotellissa kollegoiden ja hyvän ruoan ja juoman parissa. Vaikka olin odottanut koulutusta innolla, oli mieli jo valmiiksi matalalla kun tiistaiaamuna lähdin. 

Pitkän koulutusrupeaman jälkeen pääsimme viimein illalliselle viineineen ja sitten saunaan. Totta kai intouduimme koko köörillä kännäilemään. Se johti väistämättä minun kohdallani noloon fläppitaulukirjoitteluun, nuoruuden typeryyksillä leuhkimiseen ja yöpaidan ujostelemattomaan päälle pukemiseen mieskollegoiden iloksi (niin himoittavan upeavartaloinen kun olen).

Aamulla minua lohdutti ainoastaan se, etten kuulunut siihen naiskolmikkoon joka palvoi posliinijumalaa puoli päivää. Se sen sijaan ei lohduttanut, että yksi iloinen juomaveikko oli vieraillut minun ja huonetoverini huoneessa sillä seurauksella, että huoneen lattialla oli rikottu lasi ja seinä täynnä punaviiniä. Kun palasin kotiin neljältä iltapäivällä, minulla oli krapula, morkkis ja kaamea väsymys. Ja kauhea ikävä Pakkaustani. 

Oloani ei lainkaan helpottanut se, että tyttäreni liimautui minuun kuin iilimato. En olisi ruokaa saanut laittaa, kun syliin oli niin karsea hätä ja sain märkiä sillipusuja naamaani tuutin täydeltä niin ettei edes iltapesulle tarvinnut mennä (eipä silti, että kävisin muutenkaan). Vielä illallakin piltti kiehnäsi kyljessäni koko illan. Lisäksi mieheni oli sairas ja väsynyt eikä selvästikään innostunut koulutuskokemuksistani. Onneksi sentään astuin paskaan, kun vaihdoin vekaran vaippaa. Se oli vain oikeus ja kohtuus. 

Nyt aion pistää päätä tyynyyn ja toipua tästä paska äiti -syndroomasta. Olen jo oppinut, että aika parantaa. Eiköhän tässäkin tapauksessa.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Huonoa makua ja aitoa iloa

Ylpeänä äitinä olen havainnut, että tyttäreni aivotoiminta kehittyy. Tämän aina yhtä ilahduttavan havainnon tein yhteisen harrastuksemme, telkkarin ahkeran tuijottelun äärellä. Siinä samalla löysimme piltin lempiohjelman. Se ei ole Muumilaakson tarinoita eikä PikkuKakkonen vaan - yllätys yllätys - Hauskat kotivideot.

En ole kyseisen ohjelman säännöllinen katsoja, joten nassikka pääsi nauttimaan korkealaatuisesta viihdepläjäyksestä vasta tänään, kun jumituin toljottamaan Nelosta, kun mistään muualta mitään muutakaan en jaksanut katsoa.

Seurasin töllöä taju puolittain kankaalla. Tyttö kiehnäsi jalkopäässä mehupurkki kainalossa ja pahoinpidelty pilli hampaissa. Myötätunto rintaani kivistäen seurasin, kuinka pieni koira putosi sohvalta lattialle pää edellä. Olin juuri tuhahtamaisillani paheksuvasti, kun toisessa päässä sohvaa remahti röhönauru. Vilkaisin penskaa, joka oli työntänyt pillin korvaansa ja puristellut grandit pitkin sohvaa katse tiiviisti telkussa.

Tuumasin, että taisi vain ipanan korvaa kutittaa -  ja jatkoin typerän ohjelman töllöttämistä.

Ruutuun ehätti video pojasta, jonka aluksi reippaan näköinen yritys kiivetä puuhun epäonnistui surkeasti (ylläripylläri), sillä seurauksella että pikkumies tömähti maahan kuin kivi, pallit vain oksissa poukkoillen. Sohvan toisesta päästä tärähti ilmoille haisevan paskaista hirnuntaa. Olin järkyttynyt - mutta hellantuuttelillani oli hauskaa. Vauvan naamalle yhtäkkiä läsähtänyt pirtelö/maito/velli kirvoitti kyynelsilmäistä kikatusta kerta toisensa jälkeen. Mitä suurempi sotku tai kipeämpi kaatuminen, sitä hillittömämpää. Paras hupi oli kuitenkin vasta edessä.

Kun joku nimettömäksi jäänyt lapsirukka säikähti laatikosta esiin pompannutta vieteriukkoa ja alkoi parkua kuin palosireeni, repesi jalkopään kotikatsomo kuin liian pieni haarakiila liian isolla emännällä. Kersa kellahti kumoon ja koko kämppä raikui, kun timantinkova ja ihka-aito vahingonilo nauratti naperoani nääntymykseen asti.

Totuus läimäytti minua päin pläsiä, vaikka hohotin jo itsekin kurkku suorana (en ohjelmalle, vaan  hävyttömälle pikku hupakolle). Vahingonilo todellakin on aidoin ilo. Eikä minunkaan tyttäreni, niin kammottavaa ja uskomatonta kuin se onkin, pysty tuntemaan empatiaa vielä vajaat kaksivuotiaana.

Ihminen ei ole kaunis eläin edes noin pienenä. Ainakaan kaikilta osin.  Mutta toisaalta, olemme selvästikin ottaneet aimo harppauksen ja siirtyneet pelkästä pöö-huumorista monimutkaisemman tilannekomiikan maailmaan. Siitä sopii olla aika ylpeä. Ainakin joltain osin.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Miljoonia tapoja naamioitua


Olen ollut työelämässä vasta kolme kuukautta, mutta jo nyt tiedän, että äidillä ei ulkoisen habituksensa suhteen ole vaihtoehtoja: hän voi joko myöntää kertalaakista olevansa luuseri tai käyttää mielikuvitustaan. Minä olen turvautunut jälkimmäiseen konstiin, koska haluan keinolla millä hyvänsä säilyttää uskottavuuteni miesvaltaisen päällystön keskuudessa.  

Helpotuksekseni olen huomannut, että on miljoonia tapoja naamioida itsensä vakuuttavan näköiseksi bisnesnaiseksi. En tietenkään kerro tässä nyt kaikkia niitä miljoonia konsteja, koska jotainhan se on jumalauta teidän itsennekin asian eteen tehtävä. Johdatan teidät kuitenkin oikeaan suuntaan - kohti valoa kuin Siddharta Gautama ikään.

Lähdemme tilanteesta, joka kotonamme vallitsee joka aamu. Olen nukkunut liian pitkään. Ukko ei ole vaihtanut penskan aamuvaippaa, koska "siellä ei ole mitään" ja väittää, että tämä ei vain "suostunut syömään". Minä ryntään marttyyrina - pyhää vihaa täynnä ja nokka norsunvitulla - käärimään kilon painoisen liberon jaloista, pesemään pyllyn, vatkaamaan sinkkivoiteen kanssa ja vaihtamaan päivävaatteet päälle. Kersa kiemurtelee tietysti kuin ankerias, paskaroskis haisee ja minulla on päälläni pelkät likaiset kalsarit ja se Nanson mansikkatoppi. 

Vaatteidenvaihtoepisodin jälkeen saatan erehtyä vielä kylmenneen puurokupin ääreen pelkästään näyttämisenhalusta. Lopulta huomaan, että omat vaatteet ovat vaihtamatta, suihku jäänyt taas välistä ja töihin pitäisi päästä vartin sisään. Tämä ei tietenkään vielä ole mikään ongelma, jos on kehittynyt yhtä luodinnopeaksi kuin minä. Ongelmat alkavat vasta pukeutumisen kanssa kohdatuista vastoinkäymisistä. Niitä esiintyy joka aamu. Tässä muutama valittu pala - ja ehdotettu ratkaisu.

Ongelma 1: Revenneet sukkahousut. Nappasit likaisten sukkahousujen kasasta päälle juuri ne, joiden haarat ovat auki kuin kirkon portit sunnuntaina ja silmäpako juossut polveen asti. Ei hätää! Vaihdat vain pitempihelmaiseen hameeseen. 

Ongelma 2: Pitempihelmaisessa hameessa on puurotahra. Ei hätää! Nosta hame vyötäisille ja tunge helma vessan hanan alle. Kyllä se siitä työmatkalla kuivaa. 

Ongelma 3: Hellantuuttelisi on taiteillut paitaasi "kellon" tms. sinisellä värikynällä. Ei hätää! Vedä päälle jakku. Mutta muista pitää se sitten koko päivän myös päällä, vaikka patterit posottaisivat täyttä häkää ja uhkaisit kuolla kuumuuteen.

Ongelma 4: Jakussa on puuro-, paska- tai kermakastiketahra. Ei hätää! Piilota tahra rintarossilla. Niitä on työssäkäyvällä äiti-ihmisellä hyvä olla runsain määrin. Jos sinulla ei ole rintarossia, rakenna omasi sifonkihuivista ja hakaneulasta. Tai vedä päälle toppatakki äläkä riisu sitä koko päivänä. Voit vaikka teeskennellä olevasi menossa tai tulossa työmatkalta koko päivän (on myös hyvä tapa luoda mielikuvaa kiireestä ja tärkeydestä).

Ongelma 5: Saappaan vetoketju hajoaa. Ei hätää! Vaihda kengät. Ja kyllä vittu joo, niitä kenkiä on pakko olla enemmän kuin yhdet parit. Sori. 

Lisäksi paidasta irronneen napin voi ratkaista jättämällä kaula-aukon avonaisemmaksi, rintojen alle rullautuvan trikoopaidan kiskomalla sen väen vängällä housun vyötärön alle ja kiristämällä vyön TIUKASTI kiinni ja rikkinäisen housujen vetoketjun antamalla sen vain olla. Jos alla on mustat sukkahousut, kukaan ei taatusti huomaa kumminkaan. Sopii ainakin toivoa. Mutta mitä sitten jos huomaisikin. Voit teeskennellä, että vetskari on hajonnut tietämättäsi ja taivastella sitä sitten taajaan muka häveliäänä. Ehditpä ainakin ajoissa töihin.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Kellon lyömät

Minun käsitykseni mukaan tyttärelläni ei vielä pitäisi olla kiire mihinkään. Hänhän elelee kotonaan, herää silloin kun ehtii ja nukkuu silloin kun viitsii  (=harvoin). Päivän ohjelmakin on täysin vapaavalintaista väriliidun liiskaamista lattiaan, kaappeihin kätkeytymistä tai pyllymäessä kurvailua. Tästä huolimatta penska on päättänyt järjestää elämänsä kellon - tai oikeammin kellojen - mukaan.

Kun heräsimme aamulla, paimensin jälkikasvuni keittiöön. Mukelo ryntäsi kuin bimbo bändäri suorinta tietä keittiön seinäkellon ääreen. Hän mulkkasi minua, sitten kelloa, sitten taas minua, osoitteli taulussa raksuttavia viisareita ja alkoi mesota korviahuumavasti: "KO-O!" "Joo, siinä on kello", minä tuumaasin.

Tämä ei natiaiselle riittänyt. Fanaattinen tuli silmissään hän jatkoi remuamistaan. "KOO! KO-O! KOO!" "Kyllä, siinä se kello on. Hyvä hyvä", minä vastasin ja mietin, oliko mukulan mielestä jo myöhäistä mannapuuronkeitolle vai mikä oikein mätti. Yritin vaivihkaa kääntää tenavan huomion muualle piirustusvehkeillä, serpentiinipaketilla ja kattiloilla, joiden päälle voi nousta seisomaan kuin palkintopallille. Onnistuin hetkeksi. Sitten kävi köpelösti. Eteisen kello löi. Mekkala alkoi uudestaan. "KOO! KO-O! KO-O!", ulvoi ipana ja rynnisti eteiseen. Tapasin hänet siellä, kellon alla. Pieni etusormi osoitti kellotaulua ja tohkeissaan tenava mukelsi jotain, jossa toistui tavan takaa "ko-o".

Tässä vaiheessa roudasin remupetterin takaisin keittiöön. Nassikkakos siitä paskat nakkasi. Hän huitoi ja viuhtoi käsillään: ensin keittiön kellon suuntaan, sitten eteiseen päin. Samalla hän jankkasi kuin jumalan sanaa: "KO-O". Tässä vaiheessa kello oli vasta kahdeksan (aamulla) - ja minun päässäni tikitti jo aikapommi.

Päivän mittaan seurasi sitten hurjaakin hurjempi kelloralli. Kotikelloista kohkaaminen keskeytyi kärryttelyyn. Se ei minua kelloilta pelastanut. Päinvastoin, jouduin ojasta allikkoon. Rattaistaan penska bongasi jokikisen ulkoilman aikaraudan. En ole tajunnutkaan miten paljon maailmassamme on kelloja. Kaupungintalon tornin kello pilkahteli puiden latvojen välistä. KO-O! Torin laidalla olevan kopperon päällä komeili huurteinen kello. KO-O! Sokoksen kellon valaistu taulu tervehti jo kaukaa. KO-O! Sitten saavuimme kellonpalvojan keitaalle: kellosepän ikkunalle. Kersa sekosi kuin seinäkello. Oli rannekelloja! KO-O! Oli pöytäkelloja! KO-O! Oli George Clooney ja Omega! KO-O!

Tässä vaiheessa aloin olla jo aika vitun väsynyt kelloihin. Tiukujen ihmettely jatkui kuitenkin tasaisen tappavaan tahtiin. Illan tullen otettiin käyttöön myös mielikuvitus ja uudet vermeet. Tyttö kaivoi jostain esiin paistomittarin. KO-O! Sitten oli vuorossa sykemittari. KO-O! Ja niin edelleen. Edes laulukirjan ääreen houkuttelu ei auttanut. Olin valmis repimään hiukset päästäni, kun erehdyin avaamaan sivun, jolla oli kaappikellon kuva. KO-O! Yhdessä piirtämisestäkin tuli kelloilua. Piltti työnsi kynän käteeni, hakkasi paperia ja kiljui - kyllä - "KO-O!" Päädyin siis kokopäiväisen kellon ehdoilla elämisen lisäksi illalla vielä piirtämään kelloja. Kaappikelloja. Herätyskelloja. Rannekelloja. Ja seinäkelloja. Ja joka ikisen raapustamani viisarin myötä kajahti aina yhtä haltioituneesti: "KO-O! "

Näin loppuillasta jaksan todeta vain, että kello on lyönyt minut. Ja orjuuttanut lapseni. Jo tuossä iässä. Byhyy.

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Lastenvahti-linkkivinkki

Tällaisina paskapäivinä (ks. edellinen postaus) ja uniongelmaviikkoina olisin jo aivan valmis palkkaamaan tämän Putouksessa esitellyn upean vartijapojan äidin avuksi. Siitäkin huolimatta, että uhma on vasta aluillaan ja vänkäys asteella "EIIIII" ja "eitota". Noin karu jätkä rahtaisi takuuvarmasti ipanan  pois ikkunalaudaltakin vaikka sitten sata kertaa. Ja ilmeenkään värähtämättä. Ihana! Me like.

Lobotomiaa ja lällyjä lastenohjelmia


Tänään tuli vanhat kunnon paska äiti -ajat mieleen, kun meni kaikki päin persettä heti aamusta alkaen.

Heräsin tokkuraisena ja liian vähän nukkuneena, töihin saavuttuani hyökkäsi heti ensimmäiseksi  yksi vihainen perskärpänen kimppuuni ja päädyin miljoonien asioiden lamaannuttamana kiskomaan kahvia kupuun sitä tahtia, että tärräsin kuin katkolle joutunut känniääliö koko loppupäivän. Väsymys ja kofeiini sammuttivat aivolohkojani toinen toisensa jälkeen ja kotimatkalla olin vapinoissani ajaa kahden riisikupin ja yhden ihmisen päälle.

Kaiken lisäksi ukon piti lähteä illaksi Tampereelle, joten kotiin raahauduttuani jäin yh-äidiksi raivostuttavan vireän ja virkeän vekaran kanssa. Yritin tainnuttaa tenavan tehot teeveellä heti kun Pikkukakkonen alkoi. Sekään ei auttanut. Ainakaan mielialaani. Juontaja oli vihamielisestä ja väsyneestä mielestäni ällöttävän lälly ja teennäinen ja ohjelmat rämpyttivat tappavan raastavia rallatuksia. Kaiken huippu oli Dino-Dan, jonka viisastelevalle ja tekopirteälle naamalle olisin voinut oksentaa saavillisen sappea (kyllä, katsoimme myös Galaxin, vaikka se on varmaan K-7 tai jotain).

Koko tämän ikuisuuden kestäneen kärsimysnäytelmän nimeltä keskiviikko jälkeen minulla on vain yksi kysymys. Missä ovat vanhat kunnon tervehenkiset Grimmin sadut? Ne, joissa veri lentää ja kosto on suloinen? Se ei tällaisina päivinä nimittäin paljon lämmitä, jos Kasper ja Liisa kimittävät onnesta soikeina "Catastrophe!" Sen sijaan minua miellyttäisi kovasti nähdä metsämiehen hakkaavan ison pahan suden hengiltä kirveellään, pala palalta. Siinä olisi munaa siinä.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Vuoden mutsi -paljastuksia



Ihanan liikuttava maatuska. Just niin kuin minä! Paitsi ettei minulla ole tuota ylimääräistä kaveria mahassa.



Urhea lukijani Aakoo, jonka kokemuksia kannattaa käydä vertaamassa omiinsa siinä tapauksessa, että alkavat omat pikku ongelmat ahdistaa, laittoi minulle tämmöisen Vuoden mutsi -haasteen. Pakkohan tähän on vastata, kun tunnen olevani lähes päivittäin harvinaisen mutsikas tapaus.

Tässäpä siis minun vastaukseni. Noudatin intuitiota, koska viisaat psykologit sanovat, että ensimmäinen mielleyhtymä on tosi. Vastaukset siis ovat kuin ovatkin totta, vaikka saattavat jostakusta vaikuttaa järjettömiltä. 


1. Tunnen itseni Vuoden Mutsiksi, kun löydän ipanan harjoittelemassa rivitanssia keskellä  keittiön pöytää kolmatta kertaa päivän aikana.
2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on oppia työntämään kaulaliina/pyyhe/pitkät kalsarit oven väliin siten, että lapsen voimat eivät riitä oven auki rynkyttämiseen. Erittäin vaikeaa.
3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän kuolaa nenäni märäksi rasvasillipusullaan.
4. Kello 12 yöllä olen yleensä rahtaamassa kitisevää nassikkaa pinniksestä viereeni.
5. Kello 8 aamulla olen yleensä perkeleen vihainen samalla kun mätän pesemättömään naamaan uutta kerrosta meikkivoidetta.
6. Haluaisin sanoa lapsen isälle, että SE VAIPPA SAATANA TARKISTETAAN VÄHINTÄÄN NELJÄN TUNNIN VÄLEIN.
7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, etten käsitä miten hän aikanaan pärjäsi kolmen lapsen kanssa. Minut kun tuntuu selättävän yksikin.
8. Viimeksi kiroilin, kun tietokone tippui verkosta puoli tuntia sitten. Vittu. Oho. 
9. En ole koskaan osannut pitää suutani kiinni ja asuntoa puhtaana.
10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia voi tehdä, on lukea hyvää harlekiinia ja juoda samalla oikeaa samppanjaa.

Tämä haaste menee Äiti Aurinkoiselle, jonka leppoisat ja realistiset jutut saavat minut aina hyvälle tuulelle. Pitäkäätte te muutkin itsenne mutseina - tai siis äiteinä, kun enhän minä oikeasti koskaan mitään stadilaisten mutsi-sanaa käytä.


sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Köpö möläys eli kun kunnianhimo yllättää

Pakkaus pistettiin neuvolatarkastukseen perjantaina ja minä kiiruhdin kesken työpäivän paikalle. Olin täynnä valohehkuista raivoa, päättäväistä organisoituneisuutta ja kaikkea muuta sellaista säpinää, jota päässä syntyy, jos yrittää töissä ohjata useita eri asioita suuntaan, johon ne eivät luonnostaan tahdo lähteä ohjautumaan.

Komusin terveydenhoitajan ovelle 10 minuuttia myöhässä (totta helvetissä, koska olen niin vitun kiireinen ja tärkeä) ja painelin vuoroin summeria ja koputtelin ovea. Epäluuloisen näköinen vanhempi nainen raotti ovea ja minä höngin kiireen ja pakkasen tuomin maanisin voimin: "Mie oon äiti!"

Torjuva ilme katosi terkan naamavärkiltä ja hän palkitsi ilmoitukseni varovaisella hymyllä. Varovaisella varmaan siksi, että näytin taatusti kymmeniä kilometrejä piiskan avulla jolkottaneelta konilta pakkasen kuorruttamine harjoineen.

Tunkeuduin huoneeseen ja siellähän ne jo olivat. Tyttäreni oli käynyt juuri puntarilla ja katseli minua hämmästyneen näköisenä. Mieheni kyykki vieressä palttoo niskassa. Riipaisin itselleni tuolin. Kaivelin laukkuani, levittelin kinttujani ja aiheutin meteliä siihen malliin, että terveydenhoitaja katsoi asiakseen alkaa selostaa ilmeisesti jo selostamiaan tuloksia myös minulle. Käyrillä mentiin, pituutta oli tullut kauheasti (ei ihme, että vaatteet kutistuvat käsiin) ja painoa oli tarpeeksi, vaikka sitä olisi saanut olla vähän enemmänkin. Sain vinkin laittaa puuron tai ruoan sekaan vähän öljyä (mitä tietysti neuroottisena sekopäänä olen nyt orjallisesti noudattanut, vaikka lapsi syö mielestäni aivan hyvin).

Minä sitten ehätin myös kyselemään kaikkea mielenkiintoista, kuten miten hampaiden harjaamisesta voisi tehdä siedettävämpää touhua. Tenava kyllästyi pian kuuntelemaan jatinoitamme, ja käveli leikkinurkkaan kuin olisi kotonaan ollut ja nappasi sieltä sellaisen "palapelin", jossa on nappuloilla seivästettyjä eläinhahmoja. Ipana kantoi palapelin lattialle ja alkoi kiskoa heppaa ja sikaa irti taustastaan ja sovittaa niitä sitten takaisin.

Seurasin toimintaa totuttuun tapaan toisella silmällä samalla kun kuuntelin hoitajan horinoita. "Noin, hyyyyvä, sinne meni ja AIVAN oikein!", kujertelin kuten malliäidin kuuluukin, kun nappula onnistui työntämään yhden elukan sinne minne kuuluikin. Jatkoimme hetken aikaa keskusteluamme. Huomasin, että heppa ei ollutkaan yhtä helppo pala kuin edellinen otus. Tyttäreni yritti käännellä ja väännellä, mutta luuska ei suostunut asettumaan aukkoonsa. Siinä minun silmieni alla natiainen sitten päätti luovuttaa. Hän nakkasi kaakin turhautuneena mäkeen ja rupesi puuhaamaan uuden elikon kanssa.

Reaktioni oli välitön, enkä ajatellut hetkeäkään, missä olin tai mitä olin tekemässä. Otin hylätyn hepoparan käteeni ja työnsin sen tyttäreni nenän alle. "Eihän sitä nyt heti luovuteta, jos on vähän vaikeaa!", töräytin. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Sitten mieheni päästi äänen, joka kuulosti hirnahduksen ja vinkaisun välimuodolta. Minä yritin pelastaa tilannetta. "Heheheh, kunnianhimoinen äiti. Hehehe."

Nolointa koko hommassa oli se, että en oikeasti ole mielestäni ollenkaan sellainen äiti kuin minkä kuvan neuvolantädille nyt annoin. Minä kun en todellakaan jakele ultimaatumeita palapelien tai muidenkaan kehittävien vempainten äärellä, koska aika harvoin edes vaivaudun niiden pariin. Olen jopa ajatellut, että voisin olla vähän kiinnostuneempikin tyttäreni leluista ja vekottimista ja osallistua niiden kanssa puuhaamiseen aktiivisemmin.

Ehkä tämä tapaus osoittaa, että se on kuolleena syntynyt ajatus. Ainakin nyt, kun pääni kihisee hermostunutta energiaa aina työpäivän päätteeksi. Tuuppisin todennäköisesti tytön vain alta aikayksikön aapisen ja helmitaulun ääreen ja pistäisin tavoitteeksi opetella kertotaulun kolmivuotispäivään mennessä. Ehkä on aika ostaa sellainen "meren kohina"-rentoutuskasetti. Ja leikkiä aina vasta sitten, kun sitä kuunnellessa on sujahtanut tunti pari.


torstai 2. helmikuuta 2012

Muoti-ikoni innoittaa muita

Kuten tutummat tietävät, olen alati vaihtuvan muodin ikoni eikä tyylini petä koskaan. Monet ovat sitä yrittäneet matkiakin, mutta kuten tunnettua, aitoa luovuutta ja makua on vaikea oppia, jos sitä ei ole omasta takaa luonnostaan.

Eilisillan asuni peittoaa minusta helposti paljon tyhjää puhetta aiheuttaneen SJP:n Sinkkuelämää-asukokonaisuudet:

Toppi: Nanso, paita H&M, housut Adidas. Kengät ei ole. Mutta potta on. Oikealla etualalla.

Valitsin aluspaidakseni yllättävästi yöpaidan yläosan. Päälle vetaisin trendikkään flanelliruutupaidan, josta tekee entistä katu-uskottavamman se tosiasia, että se on miesten mallistosta. Housuikseni valitsin äärimmäisellä huolella (=ensimmäiset, jotka käteen sohvalta osuivat) mieheni xxxxl-kokoa olevat Adidaksen hiphop/kotiverkat.

En ole mikään lintunen rakenteeltani tai painoltani muutenkaan, mutta mielestäni tämä asukokonaisuus korosti muotojani ja kokoani tavallista upeammin. Kenkiä en tähän hätään viitsinyt pukea, mutta jos lähtisin näin ulos bailaamaan, suosisin epäilemättä äärimmäisen korkeita korkoja jo pelkästään sen vuoksi, etten kompuroisi jättiverkkareiden lahkeisiin.