Kellon lyömät

Minun käsitykseni mukaan tyttärelläni ei vielä pitäisi olla kiire mihinkään. Hänhän elelee kotonaan, herää silloin kun ehtii ja nukkuu silloin kun viitsii  (=harvoin). Päivän ohjelmakin on täysin vapaavalintaista väriliidun liiskaamista lattiaan, kaappeihin kätkeytymistä tai pyllymäessä kurvailua. Tästä huolimatta penska on päättänyt järjestää elämänsä kellon - tai oikeammin kellojen - mukaan.

Kun heräsimme aamulla, paimensin jälkikasvuni keittiöön. Mukelo ryntäsi kuin bimbo bändäri suorinta tietä keittiön seinäkellon ääreen. Hän mulkkasi minua, sitten kelloa, sitten taas minua, osoitteli taulussa raksuttavia viisareita ja alkoi mesota korviahuumavasti: "KO-O!" "Joo, siinä on kello", minä tuumaasin.

Tämä ei natiaiselle riittänyt. Fanaattinen tuli silmissään hän jatkoi remuamistaan. "KOO! KO-O! KOO!" "Kyllä, siinä se kello on. Hyvä hyvä", minä vastasin ja mietin, oliko mukulan mielestä jo myöhäistä mannapuuronkeitolle vai mikä oikein mätti. Yritin vaivihkaa kääntää tenavan huomion muualle piirustusvehkeillä, serpentiinipaketilla ja kattiloilla, joiden päälle voi nousta seisomaan kuin palkintopallille. Onnistuin hetkeksi. Sitten kävi köpelösti. Eteisen kello löi. Mekkala alkoi uudestaan. "KOO! KO-O! KO-O!", ulvoi ipana ja rynnisti eteiseen. Tapasin hänet siellä, kellon alla. Pieni etusormi osoitti kellotaulua ja tohkeissaan tenava mukelsi jotain, jossa toistui tavan takaa "ko-o".

Tässä vaiheessa roudasin remupetterin takaisin keittiöön. Nassikkakos siitä paskat nakkasi. Hän huitoi ja viuhtoi käsillään: ensin keittiön kellon suuntaan, sitten eteiseen päin. Samalla hän jankkasi kuin jumalan sanaa: "KO-O". Tässä vaiheessa kello oli vasta kahdeksan (aamulla) - ja minun päässäni tikitti jo aikapommi.

Päivän mittaan seurasi sitten hurjaakin hurjempi kelloralli. Kotikelloista kohkaaminen keskeytyi kärryttelyyn. Se ei minua kelloilta pelastanut. Päinvastoin, jouduin ojasta allikkoon. Rattaistaan penska bongasi jokikisen ulkoilman aikaraudan. En ole tajunnutkaan miten paljon maailmassamme on kelloja. Kaupungintalon tornin kello pilkahteli puiden latvojen välistä. KO-O! Torin laidalla olevan kopperon päällä komeili huurteinen kello. KO-O! Sokoksen kellon valaistu taulu tervehti jo kaukaa. KO-O! Sitten saavuimme kellonpalvojan keitaalle: kellosepän ikkunalle. Kersa sekosi kuin seinäkello. Oli rannekelloja! KO-O! Oli pöytäkelloja! KO-O! Oli George Clooney ja Omega! KO-O!

Tässä vaiheessa aloin olla jo aika vitun väsynyt kelloihin. Tiukujen ihmettely jatkui kuitenkin tasaisen tappavaan tahtiin. Illan tullen otettiin käyttöön myös mielikuvitus ja uudet vermeet. Tyttö kaivoi jostain esiin paistomittarin. KO-O! Sitten oli vuorossa sykemittari. KO-O! Ja niin edelleen. Edes laulukirjan ääreen houkuttelu ei auttanut. Olin valmis repimään hiukset päästäni, kun erehdyin avaamaan sivun, jolla oli kaappikellon kuva. KO-O! Yhdessä piirtämisestäkin tuli kelloilua. Piltti työnsi kynän käteeni, hakkasi paperia ja kiljui - kyllä - "KO-O!" Päädyin siis kokopäiväisen kellon ehdoilla elämisen lisäksi illalla vielä piirtämään kelloja. Kaappikelloja. Herätyskelloja. Rannekelloja. Ja seinäkelloja. Ja joka ikisen raapustamani viisarin myötä kajahti aina yhtä haltioituneesti: "KO-O! "

Näin loppuillasta jaksan todeta vain, että kello on lyönyt minut. Ja orjuuttanut lapseni. Jo tuossä iässä. Byhyy.