lauantai 28. joulukuuta 2013

Äitiä pelottava päivän satu

Meillä se mielikuvitus kukoistaa. Ehkä siksi, että on ollut joulun aika ja Pakkaukselle kaikki kulmat ja ikkunat ovat vilisseet tonttulakkeja ja tarinat Jeesus-lapsia ja iiiisoja tähtiä.

Niinpä sitten Pakkaus kertoi minulle tänään oman iltasatunsa, kun normi-Puppe oli luettu.

Pakkaus (suljettuani satukirjan): "Mää haluun lukea nyt oman sadun."
Minä: "Aijaa. Tästä kirjasta?"
Pakkaus: "Eeeiii. Mää vaan luen."
Minä: "No mitä se tarkoittaa?"
Pakkaus (vetää syvään henkeä ja kattoa tuijottaen): "Nooooo. Olipa kerran vauva. Ja se oli siellä portailla. Mutta sitten TUULI TULI ja VEI SEN VAUVAN. Ja se tuuli vei sen vauvan KATOLLE! Ja sit se makas se vauva siellä katolla!" - - - (radiohiljaisuus)
Minä: "Voi kauheaa. Mitä sitten tapahtui?"
Pakkaus (kuin idiootille): "Hää? Se vauva lensi sinne katolle!"

Seurasi vakavaa keskustelua siitä, kuinka kamalaa olisi, jos vauva lentäisi katolle eikä kukaan tulisi pelastamaan sitä sieltä.

Pakkaus ei selityksiäni oikein ymmärtänyt. Hänen mielestään oli kovasti hupaisaa, että imeväisikäinen pääsi ilmalennolle tuulen tuivertaessa ja paiskautui siinä sivussa katolle.Äidillä on satujen suhteen selvästi aivan väärät oletukset. Kuten esmes se, että niissä pitäisi olla onnellinen loppu tai jokin opetus.

Kumpikohan meistä on se realisti?

torstai 26. joulukuuta 2013

Haave haisevasta joulutortusta

Palaan JÄLLEEN vuoden jälkeen epäsopivaan ja monien julkisesti väheksymään asiaan nimeltä joulunajan ummetus. Tämä johtuu siitä, että vetoomuksestani huolimatta valtiovalta tai lääketehtaat eivät vuoden aikana ole edelleenkään tehneet mitään helpottaakseen joulumässäilyyn hyväksyvällä hyminällä johdatettua kansaa.

Verratkaapa vaikka asennetta lintuinfluenssaa kohtaan. Oli tauti, joka uhkasi. Samantien pukkasi radiosta ja telkusta asiantuntijaa asiaa pohtimaan ja ihmisiä varoittelemaan. Oli kriisipuhelinta ja suojautumissuunnitelmia. Ja sitten sairastui mitä, kaksi ihmistä? Voi vittu. Samaan aikaan, kun joka vuosi 95% (= poislukien anorektikot ja muut sairaat) kansasta potee tilaa, josta ulospääsy vaatii viikkojen taistelun tyyliin talvisota.

Jaan kanssanne oman tuskani, koska tiedän, että moni salaa häpeissään piilottelee omaa kipeää pistettään. Jakakaa tekin ja kertokaa! Ehkä jatkossa saamme markkinoille joulunajan Teho-Levolacin tai jotain muuta yhtä tenhoavaa.

Oman joulun ummetusongelmani olen yrittänyt ratkaista usealla tavalla - kaikkea, mitä mieleen on juolahtanut, on yritetty. 

1. Aiheen avoin käsittely keskustelemalla

Olen jakanut tuskani puolisoni kanssa. Kuten amerikkalaiset tietävät, kaiken alku ja juuri on asian rehellinen puiminen, sen ääressä hiljentyminen (= ainakin ukko on hiljentynyt). Minä olen useaan otteeseen avautunut aiheesta miehelleni.  
Esimerkkejä: "Vittu kun on maha täynnä." "Ei oo tullu paskaa kolmeen päivään. Ai helevetti, et on maha kipeä!" "Mie kuolen kohta, jos ei se paska tuu!" 
Tulos: Psykologinen lähestymistapa ei auta ummetukseen.

2. Viina

Mieheni kehotti usean avautumisistunnon jälkeen minua kokeilemaan viinaa. Kiskaisin umpisolmussa olevaan suolistooni pari votkaa. Aluksi oloni tuntui helpottavan, mutta iloni oli liian aikainen. Mahaan jähmettynyt kymmenen kilon liha-kasvis-riispuurosetti hievahti vain ilmeisesti sen verran, että tunkeutui osittain ohutsuoleen. Koskan en viitsinyt lisätä annosta kahteen pulloon, jatkoin hiljaista (ja vähemmän hiljaista) kärsimysnäytelmääni.
Tulos: Viina auttaa ehkä - mutta vain suurissa määrin. Pukkaa siis lapsesi ja puolisosi kuikkaan, ennen kuin käytät tätä metodia.

3. Tupakka

Kun uhkea oloni oli kukkeimmillaan (=kauheimmillaan), muistin, että kroonisesti "kivulias kakka kerran viikossa" -ystäväni oli suositellut polttelemaan ainakin pari tupakkaa päivässä. Hän ei kylläkään luvannut mitään varmaa, mutta joskus ihme oli tapahtunut. Hiipparoin siis helvetin kovaan vesisateeseen keskellä yötä kessuttelemaan. Olo keveni jälleen hieman ja toivoni ehti herätä. Mutta turhaan. Sain aikaiseksi vain pari pierua.
Tulos: Polta suosiolla ainakin aski pari, jos haluat toivoa tulevasta helpotuksesta.

4. Kuivatut luumut

Kaiken tämän jälkeen kävi kello kolmea yöllä enkä edelleenkään saanut nukuttua, koska tuntui siltä kuin mahaani olisi leiriytynyt puolet Euroopan elintarvikkeista. Silloin päässäni välähti. Toinen ruoka, jota Pakkaukselle maistatin, oli luumua, mikä johti perkeleellisen bakkanaalisiin paskabileisiin. Samalla muistin vanhan kansan viisauden, että luumua olisi käytetty ummetuksen hoitoon. Eipä muuta kuin ylös kyökkiin ja luumua naamaan. Seurasi karsea pettymys. Ei MITÄÄN vaikutusta. Ellei nyt yhtä mykkää hiihtäjää lasketa sellaiseksi. 
Tulos: ÄLÄ syö luumua. Sinne pötsiin enää YHTÄÄN enempää tavaraa tarvita. Ja koska olet kuitenkin vetänyt puoli sikaa, tarvitsisi siihen määrään ainakin laarillisen luumuja (jos nyt koko legendassa on mitään perää).

5. Urheilu

Urheilunhan väitetään parantavan elinajan ennustetta, sydän- ja verisuonisairauksia, aivojen toimintaa ja oikeastaan kaikkea, mikä liittyy elämänlaatuun ja sen pituuteen. Ummetukseen se ei ainakaan auta. Juoksin kuin aroporo mörkö mahassani kymmenen pitkää kilometriä. Olo kyllä keveni siinä kuuden kilometrin kohdilla, mutta muuten ei havaittavaa tulosta. Kävin jopa tunnin päästä toiveikkaasti toiletissa puristelemassa ja ähisemässä ja puskin kuin synnytystuskissa ikään. 
Ei auttanut paskan vertaa.

6. Odotus

Kaikkien kikkakolmosten jälkeen päätin vain odottaa. Se oli tässä tilanteessa paras ratkaisu.
Nyt olen saanut aikaan yhden sianperseen kokoisen paskan (abouttirallaa 5 kiloa), mutta se suuri Helpotus isolla H:lla on vielä saamatta (olen syönyt ilmeisesti kokonaisen sian). 

Jokeri:

7. OD:t Levolacista

Jos ei paskaistunto aamulla kutsu, hilpaisen apteekin kautta, kun on työpäivä kumminkin. Ruokala on joka tapauksessa kiinni, joten heitän lounaan sijaan kitaan pullon Levolacia. Jos ei siitä varpusparvi lähde lentämään, kirjoitan yleiselle syyttäjälle ja ilmiannan tämän ihmisten joulunaikaisen huolenpidon ja auttamisen puutteen. 

Hyvän tahdon ja huolenpidon aikaahan tässä nyt kumminkin eletään. Parantukaa toverit.

Ps. Jos ei aina valvova virkavalta meitä muuten auta, auttakaamme toisiamme. Järjestetään aiheesta ensi vuonna mielenosoitus. Marssitaan aiheella "Jouluruoka kortille! Onhan sitä ruokaa meillä ennenkin säännöstelty. " Yhteishyvästähän tässä nytkin on kyse.

keskiviikko 25. joulukuuta 2013

(Melkein) stressittömän joulun kohokohdat

Yritin taas saada aikaan stressittömän joulun. Vielä on kehityttävää, mutta joka erheestähän oppii. Tässä   tämän joulun harjoituksen tulokset:


1. Raivohullun piparin koristelun jälkeen piparit saatiin suvereenisti paikoilleen kiristämällä Pakkausta. Äiskä ei katsokaas viitsinyt stressata ja tuhlata voimiaan turhaan neuvotteluun vaan käytti aina hyväksi havaittua keinoa tyyliin "Et saa yhtään piparia tai herkkua, jos nyt ei ripusteta näitä muuallekin. Ja lakkaa huutamasta!"

2. Raivohullun piparin koristelun jälkeen Pakkaus iski salaa kiinni äiskän helminauhoihin ja ripusti myös ne joulukuuseen. Äiskä ei viitsinyt ottaa stressiä ja kiskoa koruja pois, sillä siitä vasta stressiä olisikin seurannut (= kaikki korut kiertyneinä helvetin terävien neulasten joukkoon). Sinne jäivät.

3. Tein itse VAIN konjakkikostutetun (viinaa jee jee) joulukakun, pestogratinoidun possun, punaviinikastikkeen, uunivihannekset ja tomaattisen lihakeiton. Loput (= puolet) onnistuin keplotelemaan omalta äidiltä tai nettikaupasta. Tällä reseptillä stressittömyys kyllä jäi vielä vähän puolitiehen. Ensi vuonna ostan Atrian valmiskinkun ja lätkäisen sen Saarioisten kylmien laatikkopinojen kanssa pöytään. On siinä sitten kivaa askartelua vieraillakin, kun valkkaavat lempparilaatikkonsa ja kinkkumäärän lautasille ja pyöräyttävät mikron kautta.

4. En ottanut pulttia edes siitä jättimäisestä sianpunaisesta rinsessan linnasta, joka jouluaattoiltana kohosi estämään televisionkatseluni. Vapautin itseni nimittäin sianpunaisen pelosta jo etukäteen ja ostin sen perkeleen linnan ihan itse (= tämä on pohjamuta, ihan varmasti on!!!).

5. Nukahdin jouluaattona ennen kello yhtätoista ja heräsin aamulla kello yksitoista. Takuuvarma merkki stressittömyydestä - varsinkin, kun olin uhannut ukkoa suurin piirtein navetan taakse marssittamisella, jos joutuisin heräämään yhtään aikaisemmin kuin aivoni päättäisivät.

6. Siivosin raivohullun joulupukkijuhlan jälkeen jäljet. Tämä ei ollut stressitöntä vaan stressittömän joulun stressipiikki. Vitun ihanaa. Vain miljoona tyhjää pahvipakkausta, muovipussia, legopalaa, kirjaa, lelua, pukua, palapeliä sekä pari prinsessalinnaa. Enkä nyt viitsi edes aloittaa niistä ruoanjätteistä ja astioista.

7. Olen hillunut koko joulupäivän pyjamassa tukka pystyssä. Paitsi kun kävin ulkona juoksemassa kympin. (JOO JOO, saa oksentaa, mutta oli pakko leuhkia.)

8. Pakkaus on niin haltioitunut saamistaan miljoonista lahjoista, ettei halua lähteä ulos eikä syödä. Mahtavaa! Ei painetta tehdä/tarjota ruokaa eikä mitään outoa leikkipuistovaeltelua puolipimeässä sadesäässä.

9. Huomenna pitää matkustaa Tampereelle ja takaisin, jossa odottaa helvetinmoinen reuhka meluavia sukulaisia sis. kaksi lasta Pakkauksen lisäksi. Ei kovin stressitöntä, mutta eipä tarvitse tehdä itse ruokaa tai toimia Pakkauksen statistina tytsän oudoissa leikkikuvioissa, joita en ymmärrä laisinkaan (palataan näihin myöhemmin).

10. Joulupäivän kääntyessä iltaan suunnittelen ensi joulua a) Rukalla b) Karibian risteilyllä c) ihan missä vaan, missä kaikki kannetaan valmiina nokan eteen eikä tarvitse röhnöttää jossain vieraissa nurkissa, missä ei saa piereskellä ja kitistä kaikessa rauhassa.

Stressitöntä joulunjatkoa teillekin!


perjantai 20. joulukuuta 2013

Raivoisan rentoa kuusenkoristelua

Nyt kun on joulu ja rauha maassa (haahaahahaaa!), esittelen teille sankarteon, jonka vuoksi olen ansainnut lahjaksi ainakin puoli vuotta Honolululla  - tai edes Kouvolassa
(Huom! Vuoden hyväntekeväisyysjoululahjaidea: Pyydät tilinumeroni ja lähetät rahaa, jotta pääsen sinne jonnekin. Teette yhden ämmän hyyyyvin onnelliseksi)!

No okei - syypää kaikkeen olin varmaan pohjimmiltaan minä itse. Pöljä kun olen, menin lupaamaan Pakkaukselle, että koristelisimme kuusen pipareilla. Kuvittelin mielessäni seesteisen kuvan meistä havun ja piparkakun huumaavan tuoksun keskellä ja näin meidät nostelemassa itsekoristeltuja pipareita kuuseen sulassa sovussa.

Juu juu ja jee jee ja vitun marjat.

Ensin piti keksiä, millä porata pipareita (haaahaahaahaaaa) - eikä sekään ollut helppoa. Kun aikani pähkäilin, huomasin onnekseni keittiön pöydällä lojuvan hyötyvälineen. Olin siinä tuskan keskellä korkannut pullon punkkua, joten korkkiruuvi lojui luovien silmieni alla kuin itsestään. Ja siitähän se idea sitten lähti. Korkkiruuvilla reikääntyi pipari kuin pipari.

Tässä vaiheessa astui penska kehiin ja alkoi vaatia sokerihöttöä koritstelua varten. Seurasi infernaalinen äiti-tytär -hetki. Oli perseestä, että räippeet olivat pitkin pöytää, sokerisotkua ei saanut itse puristettua ja kun äiti auttoi, seurasi ulinaa, koska äiti auttoi väärin. Ja kohta seurasivat vitunmoiset itkupotkuraivarit kun äiti auttoi TAAS väärin. Ihana piparintuoksuinen joulutunnelma!

Mutta tämä oli tulos: äidin ja tyttären taidonnäytteet! Kaikesta huolimatta.


Kun oli aika siirtyä koristeluun, oli vahtimestari Pakkaus valppaana ja ennen kuin kissaa ehdin sanoa, yritti hän tunkea kaikki piparit ja muut koristeet samalle oksalle. 

Onneksi sankarillinen äiti-ihminen änki väliin ja alkoi ripustella pipareita vähän muuallekin kuin alavasemmalle. Olisi meinaan voinut hajota piparit ja taittua kuusenoksa ja tulla itku äidin silmään. Sen jälkeen olisikin sitten (Joulu)kellokoski kutsunut. Siis äiskää.

Mutta siis: tässä se on! Elämämme ensimmäinen piparikuusi!


Ja sitten: Esittelyn myötä joulun mysteereihin:

Mysteerikysymys numero 1. Miten minä jaksoin - edelleen lentsuisena? 

Julkisivuvastaus: Koska rakastan joulua, askartelua ja Pakkausta yli kaiken.
Raadollinen todellisuusvastaus ajatuksen tasolla: 
Kun on pää luusta ja olin saanut ajatuksen aivoihin, niin vedin homman läpi väkisin, vaikka tyhmästä päästä kärsi koko perhe. En nauttinut hetkeäkään enkä tule toistamaan tätä virhettä.

Mysteerikysymys numero 2. Saako pipareita syödä puusta?

Julkisivuvastaus: No se on semmoinen neuvottelukysymys - kandee kysyä äidiltä.
Raadollinen todellisuusvastaus ajatuksen tasolla: 
NO EI VITTU SAA! Äidiltä kysytään piparia erikseen, jos mieli tekee, mutta PUUSTA - toistan PUUSTA - EI OTETA MITÄÄN, ONKO SELVÄ?

Mysteerikysymys 3: Miksi äiti sää oot TYHMÄ?

Julkisivuvastaus: Äiti on pahoillaan, äiti on vähän väsynyt ja kipeänä. Anteeksi nyt, jos huusin.
Raadollinen todellisuusvastaus ajatuksen tasolla:
KOSKA OLEN EDELLEEN TAUTINEN, VÄSYNYT JA SITTEN PITÄÄ SAATANA TAPELLA SINUN KANSSA VIELÄ JOSTAIN HEL-VE-TIN PIPARIKORISTEIDEN MUODOISTA! VAIKKA JUURI OLEN RUUVANNUT JA KORISTELLUT JA VAIKKA MITÄ! MITÄ TULEE PALKAKSI: PELKKÄÄ VITTUILUA! JA SYYHÄN EI OLE MINUSSA. VAAN SINUSSA! TERV. MARTTYYRI.

Semmoisia tänään. Kivaa joulunalusta!




maanantai 16. joulukuuta 2013

Muoti-ikoni: sairaanakin sairaan tyylikäs


Tyyliäni ja lifestyleäni pitempään seuranneet tuskin yllättyvät siitä tosiasiasta, että pidän tyylistäni huolta silloinkin, kun sairastan.

Nyt, kun olen potenut tätä perkeleen suu- ja sorkkatautia kohta kolmatta viikkoa, on tyylini hioutunut huippuunsa ja on - kuten aina - sekä käytännöllinen että kaunis:

Yöpaidan yläosa: Nanso, sukkahousut Norlyn, alkkarit No Fucking Idea.


Koska vaivoista ja valituksista huolimatta on joulun aika, on loogista valita päälle jotain punaista. Paita on Nanson retroa ja äärimmäisen harvinainen löytö aitona kappaleena. Jouluisan lisämausteen luomukseen tuovat valkoiset lumikiteiksi tulkittavat pisteet ja rinnan tyylikäs vihertävä koristelu.

Paidan kumppaniksi olen vetänyt päälleni 40 tai 50 denierin mustat sukkahousut. Sukkikset ovat sairastaessa käytännölliset, sillä nylon jos mikä pitää lämmön sisällään: jos nousevan kuumeen aiheuttama palellus uhkaa, tyrmää hengittämätön nylon tämän epäterveen oireen 6-0.
Persrako ja varpaat kyllä hikoavat, mutta onpahan lämmin olo. Ja tietysti seksikäs.

Koska yläosani on kotimaista retroa, on myös sukkahousuiksi valittu kotimainen ja retro(htava) pari, mikä näkyy jännittävänä kulumana haarovälin tienoilla. Äärimmäisen suojan kylmyyttä vastaan tuo vyötärönauhan nostaminen paidan ylle. Lisäksi tyyli korostaa kauniisti hoikkaa vyötäröäni.

Tämä on trendi, jota ei tietääkseni edes Lady Gaga ole vielä keksinyt (jos keksii, soitan patentti- ja rekisterihallitukseen ja vaadin korvauksia).

Ja vinkkinä kaikille jouluna sairaille. Jos tauti jatkuu, vaihdetaan alkkarit punaisiksi. Sitten onkin aika ottaa vastaan jouluvieraat - viettelevämpänä kuin koskaan!


sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Julmettua joululeivontaa

Kuten jo sisustusnurkastani kävi ilmi, leivoimme Pakkauksen kanssa pipareita tuossa päivänä muutamana. Jos ihmettelette itseksenne, miksi syvennyn kertomaan leivontatuokiostamme tarkemmin vasta nyt, on syy hyvin yksinkertainen. Näin kauan kesti, että olen kerännyt itseni ja toipunut henkisistä haavoista, jotka ko. tapaus aiheutti (ihan piirun verran vaille, etten olisi tarvinnut ammattiauttajan terapeuttista tukea kuten aina onnettomuuksien yhteydessä on tapana).

Piparinleivontaa odotettiin tietysti malttamattomasti koko aamupäivä - minä pöljä kun menin aukaisemaan ison turpani ja lupaamaan leivontaa jo klo 8 aamulla. Tästä lähtien Pakkaus kävi siis noin joka toinen minuutti rääkymässä, vinkumassa ja hössöttämässä niistä helvetin piparipeijaisista.

Kun lopulta kaivoin Myllyn Parhaat pakkasesta odottamaan joskus kello 15, oli tärinä jo kauhea ja puolen tunnin odotusaika aiiiiiivan liian pitkä.

Sitä kivistä taikinatiiltä olisi pitänyt päästä takomaan ja mätkimään hetijustnytjaäkkiä. Hoin, että "Sen taikinan pitää sulaa vielä, ootetaan vähän aikaa!", mutta sekös mukulaa kiinnosti. Ei paljon haitannut, vaikka sydänmuotti ei taikinaan painunutkaan. Kun ei painunut, täräytettiin taikinaparkaa nyrkillä naamaan. Ellen olisi saanut kakaraa hämättyä ulos isänsä kanssa, olisi kupeitteni hedelmä varmaan kaivanut työkalukaapista kirveen ja hoitanut piparihommat ja parit sisustukselliset yksityiskohdat uusiksi suitsaitsukkelaan.

Kun lopulta pääsimme kaulintaan saakka, oli taas edessä näkemyseroja. Pakkauksen mielestä taikinaa piti jynssätä kuin erikoisen paskaista lattiaa. Mitä ohuemmaksi ja repaleisemmaksi taikina meni, sitä suurempi riemu. "Kato äiti, äiti, äiti!!! Siinä on koriste!", tynkä huuteli, kun taikina repeytyi ja liimautui niin, että pöytä kuulsi lävitse. Kun tolkutin viidettä kertaa, että tarkoitus ei ollut tehdä taikinasta joululiinaa, sain vastaukseksi vain innokkaan"Mutta eikö tää oo kaunis!!?"

Seurasi siis keskustelua siitä, ettei nyt yritetty saada aikaiseksi mitään esteettistä taide-elämystä vaan lätty, josta voisi tehdä niitä perkeleen pikkuleipiä.

Kun tästä vaiheesta päästiin ylitse, seurasi eukkojen ja sydämien painelua taikinaan(ukko, kukka ja possu olivat onnekseen ottaneet hatkat). Leivontaa oli nyt kestänyt sen verran kauan, että minulla alkoi hermosulake napsahdella uhkaavasti. Kun kymmenenen kerran opastin leipuri Hiivaa painamaan kuvioita, alkoi äänensävyni kohota kohti mylvintää.

Jylisin kuin Hornet-hävittäjä pikkuämmälle: "PAINA sitä joka puolelta. JOKA PUOLELTA!!! Kato nyt, sillä ei oo JALKOJA!!!!"
Pakkaus paskat huuteluistani nakkasi. Tyyppi osoitti vain rampaa pipariakkaa ja nauraa rätkätti:
"KATO KATO äiskä, sillä ei oo jalkoja! Ei JALKOJA! Hahahahahahaaa!!!"

Hikikarpalot kainaloissa ja otsalla kimmeltäen päätin, että en tasan varmaan uusisi minkään valtakunnan leivontakoitosta ainakaan ennen seuraavaa joulua.

Vahvistus päätökselleni tuli heti, kun sain ne piparit uunista. Pakkaus kouhkasi ja vehtasi tietenkin kaikkien koristeiden ja sokerikuorrutusten kimpussa kuin herhiläinen. Minä yritin pitää penskaa irti roinasta, mutta se ei ollut helppoa, koska seurasin samalla viimeistä piparipellillistä uunissa.

Totta kai ipana päätti, että siinä raossa, kun minä pyllistelin uuninsuulla oli keittiöön aika saada kunnon äksöniä. Persukseni takaa kuului heleän kirkkaalla (ja viattoman karitsan) äänellä:
"Äiti äiti! Eihän haittaa vaikka tätä on aika P-A-L-J-O-N!??

Hirmustuneena jo valmiiksi käännyin katselemaan. Ja kyllä, penska oli saanut auki uuden leivinjauhepurkin, joka oli jäänyt koristepurkkien viereen ja tyhjännyt kaiken yhden ainoan piparin päälle. Jauhoa hän sitten "taputteli" piiloon menneelle piparille niin, että oli kuin keittiönnurkkaan olisi iskenyt pirunmoinen lumipyry.

Raivarihan siitä seurasi - sekä äidille että lapselle.
Minä: "MITÄ MIE JUST SANOIN HÄH? ON SE KUMMA ETTEI VOI YHTÄ SEKUNTIA OOTTAA!!!??? EI SE OO MITÄÄN KORISTETTA, SE ON LEIVINJAUHOA....VOI... VOI JUMANKAUTA SUN KANSSAS!"
Pakkaus: "ÄITI SÄ OOT IHAN TYHMÄ! ÄLÄ KOMENNA MUA! SÄÄ KOMENNAT MUA JA SE ON IHAN TYHMÄÄ!!!!"
Minä: "MIE OON SINUN ÄITIS JA MIEHÄN KOMENNAN JOS TARTTEE!!!"
Pakkaus: "MUTTA SE ON TYHMÄÄ!"

Seurasi molemminpuolista mulkoilua ja kulmien kurtistelua. Siivousurakan jälkeen saimme lopulta koristeltua niitä pipareitakin - minä vain hieman kireänä.

Nyt toivon joulupukilta vain, että toivottavasti muistan ensi vuonna palata tämän tekstin ääreen ja pistää ukon hommiin.  Kun leivontahommat eivät ilmiselvästikään ole omiaan kehittämään äiti-tytär -suhdettamme terveellä tavalla. Saati sitten joulurauhaa.

PS. Jos joku toinenkin haluaisi hetkeksi karkuun karua joulunalusaikaa, niin Monnasunshinen Jonna
arpoo elokuvalippuja neljälle!

torstai 12. joulukuuta 2013

Vähän iso kuumemittari ja sairas äiti

Tämä on nyt näitä sarjassamme kieli poskessa -postauksia.

Pakkaus päätti tänään, että tällä epämääräisellä eläimellä on prinsessan status, joten eläin kruunattiin prinsessaksi Tuhkimon kruunulla. Kovin juhlalliset eivät olleet menot ja mikä pahinta, ei kulunut aikaakaan, kun elukka todettiin vakavasti sairaaksi.

Ipana nappasi pöydältä ulos tarkoitetun säämittarin ja alkoi kuumeenmittaushommiin.


Oli hyvin mielenkiintoista seurata, kuinka minimaalisten pienten raajatöpöjen väliin yritettiin ängetä jättimäistä "kuumemittaria". Kuten arvattua, eihän se onnistunutkaan. Niinpä sininen kuumemittari tungettiin hahmon ruumiin ja hännän väliin. Tästä oivalluksesta Pakkaus sai suuret kehut - minulta.

Loppujen lopuksi todettiin, että edelleen epämääräiseksi elukaksi jäänyt hahmo tarvitsi paljon lääkettä. Sitähän me sitten kaadoimme sille suoraan kurkkuun, vuoron perään. Tohtori Pakkaus vahvisti onneksi pian, että olio palasi elävien kirjoihin.

Toivottavasti minäkin. Muuten joudutte kärsimään näistä houreisista postauksista vielä pitkään.

keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Joulun sisustusnurkka: helppoutta ja hyvää omaatuntoa

Olenkin tässä pitänyt pientä taukoa sisustuspostausten suhteen, etten aiheuta liikaa kademieltä ja turhautumista kanssaihmisissä. Nyt kun kuitenkin joulua pukkaa ja jokamiehellä ja -naisella on mielessä se kodin koristelu ja siivous ennen ilojuhlaa, päätin minäkin taas jakaa teille tyylivinkin jos toisenkin.

Periaatteenihan on aina, että helppo voi olla paitsi kaunista myös tyylikästä.

1. Kuusen koristeet: 


























Ensimmäisenä esittelen teille piparitalkoiden tuloksia. En t-i-e-t-e-n-k-ä-ä-n olisi alkanut minkään valtakunnan leipomishommiin, ellei sosiaalinen paine ja Pakkauksen jankutus olisi käynyt liikaa herkille hermoilleni. Perinteisten muottien sijaan käytimme mielikuvitusta ja teimme lumiukkoja - lähinnä sen takia, että muoteista possu, kukka ja ukko olivat kesän aikana nostaneet kytkintä ja kadonneet hevonhelvettiin. 

Nyt kun näitä kerran sitten on, hoksasin, että näitähän voi paitsi syödä myös käytää koristeena: näillä ja tyhjillä geisha/julia/dumlepapereilla voi hyvin koristella joulukuusen! Ekologista ja kierrättävää!

Huom! Jännittävänä yksityiskohtana on Pakkauksen tulkinta lumiukosta, joka näyttää giljotiinin uhriksi joutuneelta zombielta prinsessamekossa. No, ripustamme pään eri oksalle kuin ruumiin - muistuttakoon tämä meitä elämän rajallisuudesta.

2. Joulukoristeasetelma pöydälle:


Seuraavaksi muihin sisustuselementteihin. Tämä asetelma syntyi kuin itsestään. Pakkaus kaivoi jostain kaapista esiin jo joskus heinäkuussa kuvan kimaltelevan joulukävyn ja on mallannut sitä milloin nuken hatuksi, milloin legojen puuksi. 

Nyt se sattui lojumaan kätevästi pöydällä, joka jo kaipasikin koristelua. Asetelman toisena keskeisenä yksityiskohtana ovat  joulukorttien kirjekuorista repimäni teippisuojat sekä jälleen ne tyhjät dumlepaperit. Näin saatu valkoisen ja punaisen yhdistelmä luo joulun tuntua kotiin kuin kotiin ja asettuu luontevasti tyhjien astioiden ja Pakkauksen kiviasetelmien joukkoon. Jälleen ekologista uusioajattelua!


3. Joulupuu:


Sitten joulupuuhun. Se on meillä rakennettu jo pääsiäisenä! Tässä on idea, jonka haluaisin muidenkin sisustajien sisäistävän: sama elementti voi toimia monessa eri yhteydessä vuodesta toiseen. 

Kun Pakkaus pääsiäisenä tämän tarhasta toi, en todellakaan uskonut, että virpomisvitsa jäisi maljakkoon koko vuodeksi, mutta kuukausien kuluessa ajattelin, että miksi ei?! Nyt kirjava koristeemme on toiminut pääsiäiskoristeen lisäksi juhannussalkona ja nyt joulupuuna. Tällainen strategia sopii kaikille ja aivan erityisesti visumman puoleisille sisustajille.



1. Joulukattausehdotus:


Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä ehdotukseni joulun kattaukseksi. Säästäisimme kaikki paljon energiaa ja pesuvettä, jos vain riipisimme piparipaketit, laatikkovuoat ja kalatiskin graavilohikääreet auki ja nakkaisimme suoraan paskaiselle keittiön pöydälle. 

Sillä totuushan on, että a) eivät ne ruoat paremmalta maistu, vaikka olisi kultalautaselle aseteltu, b) pöytä sotkeutuu rähmäiseksi joka tapauksessa. 

Tällä tavalla jouluaattoon saa myös hienostuneen cocktail-tilaisuuden tuntua, kun vieraat vaeltelevat ympäri pöytiä kurkistelemassa auki revittyihin pakkauksiin ja bongaamassa milloin mitäkin herkkua. Talouspaperia vain rulla pari esiin, niin ei tarvitse edes kalliita serviettejä!

Huom! Ekstravinkkinä vinkkaan vielä, että sen siankin voi jättää paistinalustalleen ja jättää vuolemisen vieraitten hommaksi. On sitten siinä kivaa puuhastelua ennen kuin joulupukki ovelle kolkuttaa!



Kaunista, harmonista, hermoja säästävää ja ekologista joulun odotusta!

ps. Jos joku tarvitsee tarkennusta vinkkeihin tai ei täysin ymmärrä ajatuksiani, ottakaa rohkeasti yhteyttä! Neuvon mielelläni kaikenlaisissa sisustuspulmissa (enkä vain jouluun liittyvissä!).



maanantai 9. joulukuuta 2013

Tautisikermä ja yksi hakemalla haettu positiivinen vaikutus

Olen nyt niin tautiliemissä keitetty, että enemmän ei voisi olla mehut irti tiristettynä ja ihminen halkipoikkipinossa. On keuhkoputkentulehdus, on kusitulehdus, on silmätulehdus ja on pari jännittävää viitearvopoikkeamaa, jotka johtuvat mm. kroonisesti vajakista kilpirauhasestani.

Minulla olikin vähän heikko olo jo aikaisemmin ja tänä aamuna sitten ajattelin, että voisi kai sitä hupiansa vaikka lääkärissäkin käydä. Kohtasin vastaanotolla semmoisen natsimaisen tohtorisnaisen, että oksat pois. Samainen emäntä katsoi asiakseen määrätä minut vuodelepoon. Vuodelepoon!!!

Minähän en tietenkään vähästä heilahtanut ja pistin voimiini nähden aivan terhakkaasti hanttiin. Aloin määkiä "pakollisista palavereista" (= olen korvaamaton) ja tarpeesta ulkoilla (= kävin eilen juoksulenkillä, kun melkein pää hajosi kolmatta viikkoa köhäisenä ja sisällä) ja siitä, että "just tän viikon jälkeen töissä helpottaa" (= samaa olen jankannut 6-8 viikkoa kotona ja kavereille).

Minuun kohdistettiin paha silmä isolla P:llä (nytpä tiedän, mikä sekin on ja kuka sen omistaa). Lääkäri mulkoili minuun tuskallisen kuumottavasti kuin itse Sauron ja sen jälkeen kuului jylisevää ääntä, joka uhkaili minua keuhkokuumeella, sydänlihastulehduksella sekä sen mahdollisesti aiheuttamalla äkkikuolemalla.

Olin sanaton. Minun on maattava kokonainen viikko, ukko takavarikoi työkoneeni (jonka toki toin kotiin) ja rähisee jos edes tekstiviestejä kirjoitan (tämän postauksenkin teen salaa). Piinallista. Jo huomenna menee viimeistään hermot ja alan vittuilla viattomille ihmisille, koska vihaan sairastamista yli kaiken. Kaiken varalta siis: älkää ottako itseenne!

On tällä kaikella tietysti positiivisia vaikutuksiakin, jos hakemalla hakee. On mukava katsoa vierestä, kuinka siippa joutuu hoitamaan leikittämiset, päivälliset ja nukuttamiset Pakkauksen kanssa. Minä saan pelkkää halia eikä ukko saa hetken rauhaa, koska minulla on käytössä ylin mahdollinen potilaskortti, mitä kotihoidossa on mahdollista saada: vuodelepokäsky. Tosin veikkaan, että ilo katoaa kuin kuppa Töölöstä huomiseen mennessä.

Terveempää  joulunalusta teille!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Suomalaisen surkeat joululaulut: Top 5

Nyt joulun lähetessä pukkaa kovemmallakin kyynikolla joulumieli sydämeen ja sitä rataa. Tästä syystä pitää tietysti listata joululaulujen kirkkain kärki.

Minun listalleni ovat päässeet sellaiset sanoituksen kukkaset, joista voi nauttia vain todellinen suomalainen - vähästä kiitollinen ihmisriepu. Semmoinen, joka osaa olla hiljaa ja nöyrin mielin myös jouluna.

5. 
Kello löi jo viisi, lapset herätkää!
Juhani ja Liisi – muuten matka jää.

Arvio: 
Nöyräksi ja pelokkaaksi pistää mielen jo se, että pitäisi herätä aamuviideltä ylös. Ja totta helvetissä äiti tai iskä joutuu myös jouluaamuna uhkailemaan lapsiaan. Täyttä realismia.


4.
Joulu on taas, joulu on taas
Kattilat täynnä puuroo
Joulu on taas joulu on taas
Kattilat täynnä puuroo
Nyt sitä saa, nyt sitä saa
vatsansa täyteen puuroo
Nyt sitä saa, nyt sitä saa
vatsansa täyteen puuroo

Arvio:
Syököön vaan ruåtsalaiset ja muut ulkomaan elävät leveästi mitä haluavat, mutta kyllä tosi suomalainen repii pelihousunsa riemusta, kun saa jouluna edes vadin puuroa nokkansa alle. Jippii!!


3.Kun maas on hanki ja järvet jäässä
ja silmä sammunut auringon,
kun pääsky pitkän on matkan päässä
ja metsä autio, lauluton,
käy lämmin henkäys talvisäässä,
kun joulu on, kun joulu on.


Arvio: 
No niin, ei nyt liioitella sen ilojuhlan kanssa. Kyllä sitä suomalainen yhdellä lämpimällä henkäisyllä sinne maaliskuun loppuun pärjää. Pipoa vaan päähän ja useampi villatakki takin ja navan väliin. Ja jos ei muu auta, niin kirkasvalolamppua pukinkonttiin.


2.
Hei tonttu-ukot hyppikää
Nyt on riemu raikkahin olla
Hei tonttu-ukot hyppikää
Nyt on riemu raikkahin olla
Hetken kestää elämä
Ja sekin synkkää ja pimeää
Hei tonttu-ukot hyppikää
Nyt on riemu raikkahin olla!

Arvio:
On se hyvä muistuttaa ihmistä siitä, että vaikka joulua juhlitaankin, on elämä a) lyhyt, b) surkeaa paarustamista pimeässä. Arvostan myös erittäin suuresti tuota alkupään imperatiivia, jolla joku (joulupukki?) hieman simputtavaan sävyyn karjuu tonttuja hyppimään (tai itkemään ja hyppimään). Riemusta tietenkin.

1. 
Ja niin joulu joutui jo taas Pohjolaan, joulu joutui jo rintoihinkin.
Ja kuuset ne kirkkaasti luo loistoaan jo pirtteihin pienoisihin.
Mutt' ylhäällä orressa vielä on vain, se häkki, mi sulkee mun sirkuttajain,
ja vaiennut vaikerrus on vankilan; oi murheita muistaa ken vois laulajan.


Arvio:
Pienoiset pirtit, häkissä kärsivä sirkuttaja, vankilan vaikerrus, laulajan murheet. Mitä muuta kunnon joululaulu voi sisällään pitää? Lisäpisteitä avantgardistisesta otteesta, mikä johtaa lukijan/laulajan täydelliseen hämminkiin. Siis MITÄ? Kuuset ja pirtit vielä ymmärtää, mutta että mikä häkki, mikä laulaja? Mikä tekemistä näillä asioilla on keskenään?
Kaiken täydellinen surkeus?

Ah ihanaa! Tästä nyt vain laulelemaan, lapsille perinnelauluja opettamaan ja riemujuhlaa odottelemaan! Kunhan muistatte painottaa, että ei tässä nyt paljon ilon aihetta ole, vaikka pukki saattaakin uuden Lego-paketin tiskiin mäiskäistä.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Junttiäiti ja raivostuttava ruokailija

Auta armias, taas meni helvetti hermot. Pakkaus on ollut yhtä itkua ja hampaidenkiristystä koko päivän, kun päikkärit jäivät lyhykäisiksi. Mamselli katsoi tärkeämmäksi laulaa luikautella omia rinsessalaulujaan makkarissa niin, ettei nukkumisesta tullut mitään.

Niinpä sitten iltapäivä vinguttiin ja vonguttiin aiheesta kuin aiheesta. Siitä, ettei iskä enää puolen tunnin jälkeen jaksanut heitellä siivouskaapista kaivettua lattialuutua, joka oli olevinaan lettu (=!!!???). Siitä, ettei pehmo-Myy osaa seisoa. Siitä, ettei paska äiti jaksa kiskoa täysin pätevältä penskalta kenkiä jalasta (tätä väittelyä seurasi lattiallamakuuesitys, joka kesti n. puoli tuntia ja tyyppi meinasi murjottaessaan nukahtaa siihen keskelle eteisen mattoa). Ja siitä, ettei hellaa saa mennä räpläämään.

Kun ruoka-aika alkoi lähestyä, aloin valmistella terveellistä viikonloppuruokaa - ihan oikeasti ja ihan omin pikku kätösin. Aioin keittää meille hiukan sovellettua mutta ihka-aitoa lihasoppaa. Vittu siitä tietenkään mitään tullut.

Ja miksi ei? Siksi, että kun olin saanut lihapalat kiehuvaan veteen, oli joku perkeleen hellanräplääjä hiipinyt käpälöimään keraamisen lieden näppäimiä ja sammuttanut siinä sivussa koko paskan. Vaikka oli sataan kertaan kielletty.

Kuten varmaan tiedätte, harvempi nauta sitä kylmässä vedessä valmistuu, joten se siitä.
Niinpä minä siitä sitten Pirkan broileripullia kaivamaan ja makaronia keittämään. Sain keitinveden liedelle, kun alkoi taas se sama saatanan vinkuminen.

Pakkaus: "Eeeen haluu lihapulliaaaaa. Eeeen tykkää lihapullistaaa...."
Minä: "Tykkääthän! Ainahan sie lihapullia..."
(+ ajatuskupla = Ja mitäs vittua menit ronkkimaan sitä hellaa!!!!)
Pakkaus: "Eeeen halua lihapulliaaa...!"
Minä: "Ainahan sie syöt lihapullia!"
Pakkaus: "Eieieieieiei! Ei lihapullia!"

Laskeutui hetken hiljaisuus, kun minä yritin laskea kymmeneen ja Pakkaus pukea sanoiksi jotain, jonka selvästi näin kehittyvän aivoissa.
Sitten:
"Määä haluuuuun KYLMIÄ lihapulliaa! En haluu kuumiaa lihapulliaaa! Enkä makarooniaaaa! Määä haluun KYLMIÄ LIHAPULLIAAAA!"

Siinä ne päreet sitten kärähtivät.
Karjaisin, että: "SELVÄ! KYLMIÄ LIHAPULLIA TILAUKSESTA TULOSSA!" ja mäkätin puoliääneen ukolle, että "Mie en jaksa enää sunnuntaina tuon yhen kans taistella. Syököön perkele noita kylminä jos uppoaa."

Niinpä pudottelin tummansiniselle Teema-lautaselle taidokkaan asetelman viidestä jääkaappikylmästä broileripullasta ja täräytin pöydälle. Lisäksi lykkäsin viereen karjalanpiirakan, joka hädin tuskin käväisi paahtimessa. Sitten marssin sohvalle.

Arvatkaa mitä tapahtui? Kersa veti pullat aivan pokkana naamaan aivan kuin olisi kolmen tähden Michelin-annosta ollut edessä ja kehui vielä, että "HYVÄÄ!" Välissä kuului sikamaisen hirveitä vähemmän michelinmäisiä röyhtäyksiä, joiden päälle pikkuämmä nauraa röhötti, ennen kuin upotti uuden pullan taas kitaan. Ja röyhtäisi uudelleen. Ja röhönauraa rätkätti uudelleen.

Olen tainnut saavuttaa junttiäitiyden pohjamudat.

En viitsinyt edes kommentoida huonoa ruokapöytäkäytöstä, kun olihan ateriakin alittanut kaikki aikaisemmat runsaslukuiset rimanalitukset. Minkäs teet. Semmoinen lapsi kuin äiti. (Tosin en ole kyllä huomannut röyhtäileväni ruokapöydässä.) Hohhoijaa.


ps. Lihakeitosta tuli upeaa. Kello 20.05. Huomenna sitten testailemaan.


perjantai 22. marraskuuta 2013

Epä-äitiysviikko

Täällä kun joka kerta jauhan näistä äitiysasioista, niin eipä ole tällä viikolla paljon tarvinnut vaivautua. 

Koska töissä on ihan vitun karsean helvetin kiirettä, olen tullut kotiin joka päivä n. klo 19-20, jolloin on ollut tilaisuus katsoa Pakkausta ehkä  max. puoli tuntia silmiin, piirtää pelottavia valaita ja sitten on ollutkin jo aika sanoa heipat ja mennä makaamaan sohvalle (isi nukuttaa). 

Tosi kätevää! Jos joku haluaa siis oikean (toistan: oikean) irtioton lapsiperhearjesta, kannattaa valjastaa puoliso hoitamaan lasta samalla, kun itse tekee töitä. Kyllä siinä äitiys unohtuu.

Paitsi, että eihän se unohdu. Oli ihanaa käydä tyngän kanssa taas Mäkkärillä ja kuunnella sen vakaita mielipiteitä musiikin laadusta tyyliin "Tää ei oo hyvä biisi! En halua kuunnella!" (Sanni tai joku Jenni:Me ei olla enää me)). Suurinta iloa emännälle tuotti, kun suostuin sulkemaan radion.

Ja mikä parasta, mukula väänsi taas kehiin draaman alkeet ja alkoi esitellä sitä tyypillistä tekoitkuaan ja alkoi muka vollottaa: "Muuullllaa on ikävääää jouuulluuuupukkiaaaaaa!" Väänsin itse naamani samalla tavalla ruttuun ja vollotin täydestä sydämestäni: "Ja sieeeee oooooot iiiihaan tyyyyhmääääää!"

Palkaksi saamani räkänauru paikkasi kaikki rankan työviikon vitutukset. Nyt aion levätä ja kunnolla. Ja mennään ehkä joka päivä Mäkkäriin. Repikää siitä.

perjantai 15. marraskuuta 2013

Aggressiiviset autoilijat

Olen ehkä aiemmin antanut hiukan vääristyneen kuvan siitä, mitä aamuisilla ja iltapäiväisillä automatkoillamme tapahtuu.

Kyllä Pakkaus todellakin jänkyttää takapenkiltä jatkuvasti ties mistä valopylväistä, liikennevaloukoista ja niistä vitun variksista/lokeista ja lataa siinä sivussa sarjatulena, että "Mitä siinä laulussa SANOTAAN, MITÄ?", kunnes on pakko kääntää biisit taaperokielelle.

Nyt on kuitenkin pakko nöyrästi myöntää, että taidan sitä olla minä itsekin äänessä - ainakin joskus. On käynyt nimittäin ilmi, että annan mahdollisesti silloin tällöin (paino sanoilla "silloin tällöin") negatiiviseksi tulkittavaa palautetta kanssa-autoilijoilleni.

Puolustuksekseni totean, etten ole hoksannut mölyämistäni, sihinääni ja kiukutteluani itse ollenkaan, ennen kuin takapenkki alkoi kompata minua ja kovaa.

Eilen aamulla ärähdin tyypillisessä seiska-aamun vitutuksessa jollekin risteykseen jumineelle Nissanin nutipäälle, että "Mee ny siitä saatana!" Takapenkiltä kajahti tukea kuin tykin suusta: "NIIN! MIKSEI SE MEE JO!"

Hetken päästä molkotin jollekin idiootille, joka minun puolestani ansaitsi oikeuden korkeintaan rollaattorilla liikkumiseen (= taatusti joku perverssi aamuvirkku nautiskelija), että "Mikä-siinä-jumalauta-on-että-siinä-pitää-munia-koko-päivä-ja-voi-jumalauta-vihreä-palanu-jo-sata-vuotta!
Takapenkiltä alkoi kuulua sellaista myötätuntomöykkää, että meinasin päräyttää rollaattoriajelijan takapuskuriin: "NIIN, VIHREÄ ON JO SATA VUOTTA, MIKSEI SE MEE?"

Aggressiiviautoilun kasvatuskatharsis jäi kuitenkin vielä saavuttamatta. Se tuli vasta tänään.

Kun hain mukulan tarhasta, pysähdyin tasa-arvoiseen risteykseen, josta olin kääntymässä vasemmalle. Kuin itse tyyneys (= vihdoin perjantai) istuin itse penkillä hipi hiljaa ja odotin, että vain hieman hidas volkkarin ketale pääsisi oikealta ohitse.

Jos itse olinkin hiukan perjantaifiiliksissä, niin Pakkaus ei moiseen alentunut.
Takapenkiltä alkoi raikua kuin siellä rääkyisi helvetin iso fasaaniparvi: "MEE JO SIITÄ! MIKSEI SE JO MEE! VOI JUMALAUTA!"

Näin sitä pitää, liikennekäyttäytyminen hallussa ja ikää vajaa 3,5 vuotta. Hyvä minä!


tiistai 12. marraskuuta 2013

Kätevä emäntä

Kyllä on ilo ja onni seurata lapsen kasvua ja kehittymistä varsinkin, kun siitä on ihan käytännön hyötyä huushollillemme!

Eilen Pakkaus kaivoi jostain unhoitetusta laatikosta/lipastosta/sohvan alta setin, jota tuli minulle tyrkyttämään.

"Mikä tämä on?", tivasi tyttäreni.
"En mie vaan tiiä", ihmettelin siinä hänen kanssaan ja loin katseeni nopeasti pois paketista, etten vain joutuisi mihinkään kosketuksiin hökötyksen kanssa (= näin kyljessä tekstin "Ikea").

Kun penska kävi ukon kimppuun, tunnisti tämä paketin Ikean pöytätelineeksi, joka oli rakentamista vaille valmis.

Ja ei kun hommiin! Omin pikku kätösin alkoi ipana äheltää metallitappeja pohjaan kiinni.
Pakkaus iloitsi, isi iloitsi ja eniten iloitsi äiti. Hetken kuluttua oli teline jo pöydällä täynnä paistinpannuja.

On tämä ihmeellistä. Kohtahan minun ei tarvitse tehdä kotona enää mitään!

Seuraavaksi ostan Ikeasta kirjahyllyn. Eiköhän sekin jo typykältä luonnistu.

Ikean asettamia haasteita ei Pakkaus pelkää!

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Pieni kiva joululahjatoivomus

Hyvää isänpäivää kaikille isille! Ja niille kunnon äideille, jotka ovat vaivautuneet tekemään isän päivästä unohtumattoman. Minä olen myös kunnostautunut. Palaamalla perheeni pariin tänne saatanan sateiseen Suomeen (oli muuten sikamagee matka!).

Mutta asiaan. Pakkaus on vaihteeksi piinannut sitkeillä kysymyksillään ikään kuin iskänpäivän kunniaksi ukkoani. Kuuntelin vierestä, kun tynkä tivasi mieheltäni, miten maata rikotaan.

Kun lapiot, kuokat ja kaikenlainen muu kaivuu oli käyty lävitse, keksi mieheni tehokkaimman aseen. "No tiäks kiviporalla ainakin saa maan rikki, vaikka olis kiviäkin!", valmensi ukkoni pikkuämmää.
"Mitä!?", henkäisi Pakkaus korvat ilmiselvästi höröllä.
"Niin siis se on semmoinen iso pora, jolla voi rikkoa maata", selitti mieheni edelleen.

Enempää ei tarvittu. Emännän kasvoille levisi haltioitunut ilme.
"Isi isi isi! Mä haluun sen!", alkoi päättäväinen jankutus (joka ei alettuaan kovin herkästi taltu).
"Siis minkä?", kysyi ukkoni ilmeisen poissaolevana.
"No sen kiviporan! Lahjaksi! Mä haluun kiviporan lahjaksi!"

No niin! Siinä on ensimmäinen lahjatoive pukinkonttiin. Pitää alkaa googlettamaan, että mistä helvetistä voi ostaa kiviporia, kun ainakaan K-Raudassa en muistaakseni ole nähnyt. Saakohan niitä myös xs-mallisina? Mietin myös, mitä listalle vielä ehtii, ennen kuin joulu tulla jolkottaa? Joudunkohan investoimaan myös maansiirtokoneisiin ja betonimyllyyn? Tai tilaamaan ihka oman PekkaNiskan?

PS. Arvatkaa, mitä Pakkaus sanoi, kun kotiin palattuani pusuttelin penskaa poskelle ja olin leikilläni haukkaavinanikin? Tynkä otti jämerän tuiman ilmeen ja opasti: "ÄITI! Ei saa syödä lapsia!"
Aijaa. Hyvä tietää.

tiistai 5. marraskuuta 2013

A-luokan lomaretki

Nyt se tapahtuu! Ensimmäistä kertaa Pakkauksen syntymän jälkeen, lähden kohtalotoverin kanssa lomamatkalle aurinkoiseen (?) Espanjaan!

Enkä todellakaan mihinkään vitun rantalomalle vaan Barcelonaan. BARCELONAAN!

Kolme yötä parhaan kaverin kanssa. Kulttuuria, ravintoloita, putiikkeja, tapasta, viiniä, pitkiä aamuja.

Ainoa ongelma on, että tämä on meille molemmille ensimmäinen kerta, kun jätämme jälkikasvumme ukkojen huostaan ulkomaanmatkan ajaksi.

No ehkä me pärjäämme. Tainnutamme äidilliset vaistomme sillä viinillä. Kivaa sateista loppuviikkoa teille. Hahhhahahahaaaa!

lauantai 2. marraskuuta 2013

Paskainen äijä ja paljon mässyä

Halloweenia tai kekriä kun juhlitaan, päivätinpä minäkin blogin ulkoasut uuteen uskoon!  En tiedä vielä, jätänkö ennalleen: tuossa taustassa on jotain mukavan räkäistä. Jotain sellaista räkäistä mitä tämä perhe-elämäkin on. Mielipiteitä otetaan vastaan kuten aina, mutta mainittavaa vaikutusta niillä ei välttämättä ole (tsori).

Onkohan sitten kekrin syy, mutta olen käyttäytynyt eilen ja tänään oudosti.

Ukko oli poissa viikonlopun, joten kiidätin Pakkauksen eilen Mäkkärin (normi nugettisetti molemmille) Makuuniin, missä mukula sai valita just semmoista mässyä, mitä halusi. Irtsarit oli ihan perseestä, suklaata sen olla piti (ihanaa, olen tehnyt vanhempana jotain oikein!).

Otettiin Fazerinaa, Geishaa, Juliaa, Dacapoa, Dumlea ja sitten vielä Rollo-toffeita. Pussi painoi valehtelematta yli puoli kiloa. Tämän lisäksi kainalooni ahtautui kuin huomaamatta iso pussi juustonaksuja ja pistaasipähkinöitä (nam!). (Lisäksi kävin Nesteeltä hakemassa myöhemmin vielä erikseen Bastogne-keksejä.)

Kun edellämme maksanut asiakas, jolla oli ilmiselvästi hometta - siis oikeaa HOMETTA - pukkaavat kengät, ja joka muutenkin näytti siltä, että asui jossain sillan alla, heltyi Pakkaus tuttavalliseksi. Ipana heittäytyi tyypin viiskymmentä vanhan verkkarin lahkeeseen ja yritti kiehnätä siinä vieressä tiskillä kuin juuri tämä herra olisi ollut hänen huoltajansa, eikä taaempana vuoroaan odottava edes vähän kunniallisemmalta näyttävä mammanasa.

Tyyppi oli niin p-a-s-k-a-i-n-e-n, että oli pakko tarttua toimeen ja Pakkausta huppuun. Kiskaisin tytön takaisin viereeni, ettei kakara saisi jotain helvetin HIV:iä jonkun deekun hupparista. Liittyköön Pelastusarmeijaan sitten aikuisiässä, jos hengailu elämän kaltoinkohtelemien kanssa kiinnostaa.

Siitä tuli tietysti huono omatunto. Minä, joka olen kuvitellut olevani suvaitseva ja myötätuntoinen ihmiseläjä, revin kakaran heti kauas ihmisestä, joka ei tehnyt mitään muuta pahaa kuin näytti ihan helvetin pahalta.

No, onneksi oli ne mässyt. Kun olin tarjoillut Pakkaukselle gourmet-aterian eli Saarioisten makaronilaatikkoa, alkoivat kekrijuhlat. Avasimme kaikki herkkupussit, emmekä välittäneet hevonpaskaa siitä, kuinka paljon mahaan meni. Välistä valitti Pakkaus, että "NYT ON MASSU TÄYNNÄ" ja välistä minä, että "Nyt ei mahdu enää mitään!" Mutta mahtui silti. Molemmille.

Kun viimein kasin jälkeen pyörimme portaat alas makkariin, olimme niin suklaan ja juustonaksujen uuvuttamia, että nukahdimme molemmat ennätysvauhtia.

Aamulla sitten Pakkaus tyhjensikin ennen aamupalaa 15 viimeistä suklaaherkkua, kun minä pyllistelin tiskikoneella.

Mitä minä olen sanonut saatana sata kertaa!? Vitun siivous pilaa aina kaiken!

Nimim. Katkera ämmä, joka ei saanut aamukarkkejaan.


torstai 31. lokakuuta 2013

Seksikkäät stay-upit

Minulla oli tänään puoli päivää hienoa ohjelmaa oikein hienossa ympäristössä. Ennakoiva ja viisas nainen kun olen, päätin jättää pukeutumisharjoituksen aamuseiskaan, joka on aina ollut lempikellonaikani. Siinäpä sitten ähkin kitisevän Pakkauksen kanssa (honeymoon is totally over)  silmät ihan vitun ristissä ja rähmässä ja yritin kaivaa jotain fiksua ja filmaattista kehoani suojaamaan.

Totta helvetissä kaikki, toistan KAIKKI, sukkahousut olivat kadonneet kuin taikaiskusta. En osaa keksiä kuin kolme vaihtoehtoa. A) pesukone on niellyt ne, b) kotonamme sijaitsee pahantahtoinen sukkahousuja syövä musta aukko c) mieheni ei ole älynnyt sukkahousuihin törmätessään, mitä virkaa niillä on ja on heittänyt ne roskiin.

No, joka tapauksessa ainoat sukkahousuja muistuttavat rytkyt, jotka löysin, olivat monta kertaa juhlissa käyttämäni stay-upit. Minulla oli jo hame päällä ja Pakkaus nykimässä ovenkahvaa, joten pakko oli vetää tavallista seksikkäämmät kuteet niskaan, vaikka mieli ei todellakaan tehnyt aamupakkasilla heilua pihalla perse paljaana.

Aloin epäillä katastrofin aineksia heti kun pääsin liikkeelle. Tavallisesti sukat ylhäällä hyvin pitäneet silikonit tuntuivat vähän löysiltä kävellessämme kohti autoa, mutta ajattelin, että kyllä ne siitä vielä reislihakseen imeytyvät. Heitin mukulan tarhaan ja kaahasin kohti high society -tapahtumaa.

Myöhässä tietenkin, kun piti vittu raapia auton ikkunoitakin puhtaaksi varmaan puoli tuntia.
Arvatkaa oliko pylly jo valmiiksi palelluksissa?

Kun olin parkkeerannut autoni ja päässyt "oo la laa" -maailman ovelle, tunsin, että nyt se osui ja upposi. Paskanakki. Eli Katastrofi isolla K:lla.

Siinä avoimen taivaan alla keskellä kaupunkia toinen "seksikkäistä" stay-upeistani petti ja alkoi valua reittä alas kohti polvea. En päässyt edes ovesta sisään, kun sukka roikkui saappaan varressa. Oli pakko nakata käsilaukku maahan ja ruveta repimään pää hiessä sukkaa ja hametta ylös keskellä kirkasta päivää julkisella paikalla.

Tässä vaiheessa olin aivan saatanan kiitollinen siitä, että olin myöhässä. Minua ei sentään ollut toljottamassa kuin yksi hyvin kiinnostuneelta vaikuttanut rekkamies ja pari ohiajavaa autoilijaa.

Kun sain sukan ylös ja hameen alas, avasin fiinin seminaaripaikan oven ja marssin sisälle. Pääsin tuulikaapista aulaan, kun sukka retkotti taas jo polvessa. Hyvä, etten itkuun pillahtanut. Yritin pitää pään kylmänä (persehän oli jo) ja mietin vaihtoehtoja.

Joko vaeltaisin puolipäivää stay-up sukka näkyvillä kaupungin kerman keskuudessa tai kävisin vessassa repimässä sukanpaskat helvettiin jaloistani ja pinkoisin koko päivän paljain säärin lokakuun kirpeässä syyssäässä. Päätin valita paljaat sääret ja kusitulehduksen.

Vasta kun pääsin vessaan, päätin koettaa viimeistä oljenkortta. Vessassa ei ollut ketään muuta (ei tietenkään, koska he olivat kuuntelemassa innovatiivisia esitelmiä eivätkä taistelemassa aataminaikuisten alusvaatteiden kanssa), joten avasin yhden hanan ja kastelin sukkien yläosat reilun märiksi.

Toimenpide osoittautui neronleimaukseksi. Vanhat silikonit ryhdistäytyivät kummasti ja puraisivat itsensä kiinni reisilihaan niin että tärähti. Ainoa miinus oli tietysti se, että nyt en ollut vain puolialasti vaan myös märkä.

Koko ihkun parempien ihmisten juhlan minä sitten jännitin, koska ne sukanperkeleet kuivaisivat ja pitäisi rynnätä uudestaan vessaan (joka ei taatusti enää olisi tyhjä) roiskimaan vettä reisille.

Ihme ja kumma, mutta sukat pitivät koko päivän. Vasta kello viiden aikoihin aloin huomata taas löystymisen merkkejä, mutta sillä ei enää ollut väliä, sillä olin jo kotona ja kiskomassa niitä hevon helvettiin jaloistani muutenkin.

Mitä tästä opimme? 1. Älä käytä vanhoja stay-upeja hameen kanssa (ainakaan syksyllä/talvella), 2. Jos käytät vanhoja stay-upeja hameen kanssa, varaa laukkuun iso pullo Eri Keeperiä, 3. Kannattaa yrittää kaivaa ne sukkikset esiin jo edellispäivänä.

Joo joo, tuo viimeinen on minulle täysi mahdottomuus, mutta älkää tehkö kuten minä, vaan kuten minä neuvon. Aamen.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Elämäni paras aamu äitinä

Hallelujaa, hallelujaa, hallelujaa!!!! Nyt voisi joku enkelkuoro pelmahtaa eteeni laulamaan Hoosiannaa ja minä yhtyisin kuoroon syvältä sydämestäni! On katsokaas tapahtunut taivaallinen ihme, joka pimentää kirkkaudellaan sen Betlehemin kuuluisan tähdenkin.

Ihmettä voisi kuvata ehkä parhaiten sanoilla "Elämäni paras aamu äitinä" (mukaan lukien se aamu, jona Pakkaus syntyi). Ja miksikö? Siksi, että Tänä Autuaana Aamuna kaikki sujui kuin rasvattu ja JUURI niin kuin MINÄ halusin. Tähän asti se on ollut yhtä harvinaista kuin maapallon ulkopuolisen elämän bongaaminen.

Vielä herätessäni tyypilliseen tapaan pää tukossa ja naama väärässä en osannut arvata, mikä siunaus minua tulisi kohtaamaan, vaikka pieniä merkkejä jumalten hymystä jo olikin aistittavissa.

Pakkaus heräsi normisti puoli seiskalta (vittu) ja alkoi kysellä: "Äiti, joko herätään?" Mutta se kysely - siinä oli jotain tavanomaisuudesta poikkeavaa. Se ei ollut sitä tavallista jalkapallohuligaanimaista kailottamista, vaan pehmeää kuiskailua. Aamuäreän luonteeni oli huomattavasti helpompi kestää kuiskailua kuin tavanomaista ylipirteää ja äänekästä mekkalaa ja pompahtelua sängyn ja mahani päälläni.

Kuiskasin takaisin, että "Äiskä nukkuu vielä vähän, mee pissalle". Pakkaus katosi kuin kuppa Töölöstä, suoraan vessaan. Kuului ähinää, lotinaa ja vessan vetämistä, kunnes ipana palasi makkarin ovelle ja ilmoitti myös itse pyyhkineensä pyllyn. Myönnän suoraan: jälkeä en viitsinyt tarkistaa. Päätin uskoa, että persus oli perusteellisesti pyyhitty ja sillä selvä (olisi muuten saattanut mennä aamu pilalle.)

Koska olimme vähän myöhässä, päätin antaa ipanalle aamupalan kotona. Tynkä veti purkin jogurttia ja sentin voikerroksella kuorrutetun näkkileivän naamaan ilman, että paidalle, sukkiksille/jaloille tai tukkaan olisi pudonnut yhtään tahraa tai murusta. Miettikää! Ei pisaran pisaraa! Ei röhnän röhnää! Ei talouspaperia, vaatteidenvaihtoa tai lattian/Stokken pyyhkimisiä.

Ja miettikääpä vielä tätä kaiken hyvän päälle: kun kersa söi, seisoin minä vessassa kuivaamassa tukkaa vietteleväksi työkampaukseksi! Ymmärrättekö te, kuinka perkeleen harvinaista tämmöinen on!? Kyllä - yhtä harvinaista kuin bongata maapallon ulkopuolista elämää.

Kun sitten siirryimme pukemaan vaatteita, onnistuin kaivamaan kaapista kertalaakista paidan, joka herätti suorastaan hurmiota (Huom! Yhtä harvinaista kuin maapallon ulkopuolisen elämän bongaaminen), koska siinä oli Helinä-keiju. Paita sujahti päälle ja sukkiksetkin tynkä kiskoi jalkaan ilman niitä tavallisia "SUKKA HUONOSTI"-märinöitä. Samalla helppoudella meni ulkovaatteidenkin päälle pukeminen.

Automatka sujui sekin auvoisasti. Jouduin selittämään vain yhden kerran (matkalla ehtii kuulla 3-4 biisiä),"Mitä se setä laulaa?" ja kaikki varakamppeet ja -tarpeet tulivat mukaan. Ei tarvinnut edes tarhan ovella hävetä niin kuin normaalisti ("Oli ne kumpparit mulla siellä eteisessä valmiina, mutta kun...") vaan kiikutin reput ja kassit rinta rottingilla suoraan narikkaan.

Pisteenä I:n päälle sain vielä pienen bonuksen. Ikään kuin Itämaan tietäjän lahjoittamana mirhamina huomasin töihin päästyäni, että kahvia oli jäänyt vielä minullekin (vitun loppasuut litkivät kaiken yleensä aina vartissa). Kaadoin sitä sitten kuppiin ja aloin kirjoittaa blogia. Sillä tällaista aamuahan ei työnteolla pilata.

Kertokaa, mikseivät kaikki aamut voi olla tällaisia?! Vai onko jollakulla? Jos on, kertokaa, mikä se salaisuus on? Pitääkö minun pukea jotain tiettyä päälleni, olla nukkumaanpannessa panematta jotain päälle, käydä paskalla johonkin tiettyyn kellonaikaan tai sanoa jotain määrättyä ennen nukkumaanmenoa?

Kertokaa - minä teen melkein mitä tahansa jatkaakseni tätä trendiä!

lauantai 26. lokakuuta 2013

Tekoitkua ja teatterikoulua

Nyt kun olen turtunut ja tottunut noihin uhmaikäisen ulinoihin, olen huomannut, että yhä useammin penska käyttää epäilemättä täysin harkitusti ja taisteluväsymystä aiheuttaakseen ihka aitoa tekoitkua. Se ei ole sitä mölinää ja märinää, kun jotain ei saada periksi eikä varsinkaan sitä raivopäistä mylvintää (jonka kylkiäisenä ipana valahtaa lattialle karjumaan).

Ei, näissä tapauksissa Pakkaus saa sentään aikaan aitoja kyyneliä ja punoitusta.

Mutta tämä tekoitku. Voi jeesuksen pyssyt!
Se tulee ilmoittamatta ja ilman syytä. Ja on täyttä teatteria. Kuten esim. eilen.

Pakkaus tuhnasi Lumikki-palapelinsä kanssa ja minä luin kirjaa. Yhtäkkiä tynkä kesken hymisevän rinsessajutun ponkaisi seisomaan ja tuli eteeni naama väärässä. Siis sillä tavalla väärässä, että pystyin NÄKEMÄÄN, ettei se turpa oikeasti väärässä ollut. Kasvojen lihaksia vain jumpattiin onnettoman ihmisen lookia muistuttavaan asentoon. Ja sitten tuli se teatteriosuus.

Minä: No miksi sulla on tommonen ilme? Onks jokin huonosti ?
 (Kyllä, ehdottomasti teeskenneltyä paskaa minun taholtani, mutta mentiin nyt empatian ehdoilla.)
Pakkaus (kimeästi): Nokun nokun nokun....!!!
Minä (muka huolissaan): Mitä? Sattuiku jotain?
(Ei TIETENKÄÄN sattunut, minä näin! Mutta empatian ja teatterin ehdoilla mentiin.)
Pakkaus: Nokunokunokun....
(aivot raksuttivat ja - btw - naama unohti siinä sivussa näyttää onnettomalta)
...No kun se Eppu-kirja katosi!!!! Yyyy!!!
Minä: "Täh?"
Pakkaus: "EPPU-KIRJAAAA!!!! Yyyyy!!!!
Minä: "Mut sehän on alakerrassa niinku aina. Se mihkään oo kadonnu."

Kului muutama sekunti, jonka aikana pikkuämmä harkitsi asiaa selittämätön ilme kasvoillaan. Lopulta ylivoimainen logiikkani upposi. Ei ollut sitten kovin kamala hätä, kun ei tarvinnut edes sitä kirjaa lähteä alhaalta hakemaan.

Seuraavassa hetkessä mukula sitten kiehnäsi viereen ja alkoi kutittaa minua - ja nauraa rätkättää siihen päälle. Kun viittä sekuntia aiemmin oli koko maailma ollut (muka) musta.

Onko tämä nyt sitä tunteiden ilmaisun opettelua? Muistuttaa epäilyttävästi teatterikoulua. Ja kouluun joutuu näköjään osallistumaan äitikin.

ps. Älkää kirjoittako postauksia kännykällä. Ihan perseestä. Ja etenkin tuo ennakoiva tekstinsylttö. ...ja nyt se on sylttö. Olkoon. Saatana.

torstai 24. lokakuuta 2013

Aina yhtä epäsopivaa iloa

Aijai ja nam nam. Nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka juolahtavat mieleen, kun on pakko olla töitten puolesta täällä Helsingissä (voi ei!).

Olen toki palaveerannut puoli päivää ja niin teen myös huomenna, mutta on ihanaa, kun ei tarvitse joutua samojen urpojen piirittämäksi työpaikalla (siellähän on vain yksi viisas ja se olen minä). Ja - hyi minua taas - ihanaa päästä eroon noista perkeleen päivärutiineista kuten välipalat, päivälliset, iltapalat, hampaidenpesut ja iltasadut.

Täällä hotellihuoneessa minä olen yksinvaltias. Katson telkusta, mitä tykkään, luen mitä tykkään ja nukun jos tykkään. Eikä kukaan, ei edes Pakkaus pääse vinkumaan minulle yhtään mitään yhtään mistään ja keskeyttämään hupejani. Täällä ollaan hiljaa silloin, kun niin haluan ja mekastetaan myöhään, jos huvittaa (ei huvita).

Okei, huomenna tämä ilo taas on ohi. Mutta sehän sopii. Muuten alkaisin ikävöimään Pakkausta ja rutiineja, saatana. Olenkin todennut, että äitiys saa ihmisessä ilmiselvästi esiin psykopaattisia piirteitä.

Sillehän voisi muuten olla omaa diagnoosinsa! F100: äitiydestä johtuva kyvyttömyys nauttia pitempään kuin 24 h vapaudesta ja vainoharhaiset kuvitelmat lapsen onnettomasta tilasta ilman äitiä.

No niin lekurit: LÄÄKETTÄ KEHIIN JA SASSIIN! Että äitikin jaksaa nauttia täysin rinnoin vähintään viikon kestävästä Kanarian matkasta, vaikka penskat ovat mummolassa.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Päivän tarjous: Eniten vituttaa kaikki

Tämä viikko ei ilmeisesti ole meikätytön paras viikko. Lainatakseni tuota erään melkoisen tunnetun entisen blogin nimeä, tuntuu, että eniten vituttaa kaikki.

Tässä tämän päivän vitutuksen aiheet. (Huom! Aika- EI tärkeysjärjestyksessä.)

1. Aamulla oli pimeää ja sataa tihkuutti. Hyh helvetti.
2. Piti vittu ostaa uusi tupakka-aski jo ennen kahdeksaa. Kun vitutti aamuherääminen ja sää ja kaikki.
3. Töissä yksi idiootti jäi roikkumaan lahkeeseen ja lässyttämään paskaa jo ennen kymmentä, vaikka minulla oli kädet täynnä töitä ja väsytti. Vitun urpo.
4. Joku saatana oli tuonut kahvipöytään kuivan pullan. Kuivan pullan! Kivat sille.
5. Tietokone kosahti kesken tallennuksen. SAATANA!
6. Töissä ei ollut mitään tekemistä, kun tietokone ei pelittänyt. Jouduin vielä pitkästymäänkin, perkele (kunnes tajusin häipyä ennen aikojani).
7. Tarhasta haettaessa Pakkaus ryntäsi syliini. Joo joo, tosi superihkusöpöä, paitsi jos niskaan on vetänyt kalliin vaalean kangastakin. Vitun kivat raparoiskepaskatahrat helmassa ja hihoissa. Pesulakäynti edessä. Eihän tässä muutakaan tekemistä ole, saatana.
8. Muistin (taas), että autosta on lamppu palanut. Edellisen vaihdatin kuukausi sitten. Voi perkele!
9. Pakkaus on ihan hel-ve-tin pahalla päällä. Ihan vitun kivaa kuunnella ulinaa ja tekoitkua koko ajan.
10. Oivariini loppu. Vitutti, varsinkin kun huomasin vasta, kun leipä pompahti paahtimesta.
11. Kaapista löytynyt vuoden vanha voi oli kylmää eikä levittynyt leipään kunnolla. Vittusaatana!
12. Sormus tarttui sukkiksiin. Arvatkaa tuliko vittu reikä? No TULI. Vittu!!!!

Ja kello on vasta kuusi. Voi vitun vittu. Ai niin! Siinähän se on, epäonnen numero 13:

13. Viinakaappi tyhjä. EI HELVETIN PERKELE!!



PS. Täällä blogosfäärissä kun on tapana kierrättää niitä haasteita, ja minä kun olen niissä niin v-i-t-u-n huono (totta kai!), niin yritänpä kerrankin parantaa! Pankaapa tämä haaste kiertämään:
Listatkaapa äidit, isät ja kaikki muutkin ihmiseksi itsensä tunnistavat asiat, jotka juuri tällä hetkellä vituttavat isolla V:llä. Tästähän voi syntyä todellista joukkoterapiaa!

Nimim. Marraskuu on kohta ja se se vasta perseestä onkin!



maanantai 21. lokakuuta 2013

Äidillinen ärsytyskynnys tai mihin kunnari kaatuu

Missä se äidillisen kärsivällisyyden rajan pitäisi kulkea, perkele? Missä?

Itse suoriuduin mielestäni eilen tosi pitkään tosi kivasti. Ja sitten kuitenkin paloi taas käämi. Oli semmoinen olo kuin olisi ollut kunnaria tekemässä, mutta kaatunut ja taittanut koipensa kaksi metriä ennen maaliviivaa.

Oli ulkoilua, lumisen hiekkalaatikon raapimista (minä tosin istuin perse palelluksissa puistonpenkillä), olemattoman lumienkelin ihailua, Lumikki-palapelin kokoamista (haukotus), syömistä, juomista, perseen pyyhkimistä, käsien pesua, pastillien antamista ja loputtomiin "Äiti äiti, mikä se "talitintti" on!?", "Äiti äiti, mikä se "jassoo" on!?", "Äiti äiti, miksi se lehmä meni katki!?" (=ei vittu mitään hajua, mistä oli kysymys) ja "Äiti äiti, mitä se lömlömflaa tarkoittaa?!"-kysymyksiin vastaamista.

Minä kannustin, pesin, pyyhin, ihailin ja vastasin vastaamasta päästyänikin.

Kun kello tuli seitsemän ja katsoin, että voisin vähäksi aikaa kaivaa esiin romskun ja paneutua miettimään välillä sarjamurhia enkä Pakkauksen mielikuvituskielen semantiikkaa, kiipesi ipana mahan päälle ja alkoi hoilottaa sitä iänikuista Ihhahaata. Kärsivällisesti, mutta jo hiukan kireällä äänellä pyysin leidiä laskeutumaan ihan maan kamaralle huutelemaan ja "leikkimään vaikka sillä kassakoneella kauppaa". Alkoi helvetinmoinen rumba. Minulle tyrkytettiin leikkirahaa, ksylofonin palikkaa, keijupäähinettä ja lopulta, kun en ilmeisesti ollut tarpeeksi mukana geimeissä (kun yritin niitä sarjamurhiakin seurata), tultiin taas päälle. Sitten: "ÄITI ÄITI, MITÄ SIINÄ KIRJASSA SANOTAAN? MITÄ?"

Kun en heti vastannut (viitsinyt ihan runnellun ruumiin kuvausta alkaa ääneen lukemaan), kampesi tynkä olkkarin pöydältä Ritari Miken seikkailut ja tyrkytti opusta minulle käsivarsi ojossa. "ÄITI! Lue äiti tätä!" Mutisin taas  jotain epämääräistä siitä kassakoneesta ja että "äiti ei nyt lue muuta kuin omaa kirjaa". Seuraavaksi muistan, että joku (kukahan?) kiskoi minua korvasta ja kailotti: "ÄITI, mikä sen Tuhkimon hevosen nimi on!?"

Kunnari kaatui sitten siihen.

"ANNA NYT JUMALISTE MINUN OLLA VÄHÄN AIKAA RAUHASSA!", pääsi minulta ennen kuin aivot olivat ehtineet käsitellä yhtään osaa suusta pullahtaneesta lauseesta.
Pakkaus jämähti tyynen rauhallisesti leuka itsepäisesti tanassa paikalleen ja tuijotti minua kalsean kylmästi silmiin.

Sitten: "MUTTA MIKÄ SEN TUHKIMON HEVOSEN NIMI ON!?"
Näin rakennetaan rakentavaa keskustelukulttuuria. Turha kai mainitakaan, mitä vastasin.

Kyllä. Aikuisena ihmisenä karjaisin, että "MISTÄ HITOSTA MINÄ SEN TIEDÄN!"

Onneksi se kello olikin sitten jo melkein kahdeksan. Ja Nukku-Matin aika ottaa vastuu.


lauantai 19. lokakuuta 2013

Hyvää lapsityövoimaa II

Riemuitsin jo keväällä sairastaessani, miten kätevästi tuommoinen taapero pystyy jo palvelemaan kuumehoureista äitiraiskaa.

Nyt olen paatunut jo täysin tunteettomaksi. Vaikka olen elämäni terässä, juoksutan Pakkausta hommissa, jotka eivät itseä hotsita. Ja tätä toimintaa kehtaan vielä aivan pokkana suosittellakin: aivan helvetin erinomainen keksintö aktiivisen äiti-tytär-suhteen rakentamiseen!

Minun ei tarvitse turvautua edes mihinkään rumiin simputusmenetelmiin. Sen kun vain pyydän kauniisti: "Hei äitin kirja on tuolla pöydällä, tuoks sen tänne mulle?"

Penska terästätyy kuin hirven vainunnut pystykorva. Hän lähtee ammuttuna kohti kirjaa - aivan kuin maailmankaikkeuden tulevaisuus riippuisi siitä, kuinka nopeasti pokkari pelastetaan makaamasta ruokapöydältä. Tai aivan kuin joku muu (ei aavistustakaan kuka, en minä ainakaan) olisi kilpailemassa pokkarinmetsästyksestä.

Kun saan pokkarin, kiitän kauniisti, kehun Pakkauksen nopeutta, näppäryyttä ja ymmärrystä (= olen kannustava äiti), minkä jälkeen syvennyn esmes Nesbön maailmaan, samalla kun Pakkaus palaa rämpyttämään esim. leikkikassakonettaan.

Mutta tehtäviähän maailmassa riittää ja pian on aika uuden sellaisen! Joten samalla tavalla dramaattisesti minulle on eilen ja tänään kiikutettu esim. kaukosäädintä, sormusta ja tyhjää kahvikuppia (olisipa tynkä vähän pitempi niin voisi tuoda sen kupin täytenä).

Koska minulla tietenkin on yhtä paatunut ystävä (jonka kersat ovat jo teinejä), neuvoi hän minua kuinka palveluspiikaa pidetään kätevästi vielä vuosia. Kun luonnollinen palvelualttius häviää, kannattaa kuulemma vedota kunnianhimoon tyyliin: "Et muuten ehdi hakeen keittiöstä omenaa mulle 10 sekunnissa."

Ai miten valoisa tulevaisuus!

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Pyyhkimään!

Ai että oli hieno perhehetki ihan juuri äsken. Erityisesti siksi, että se ei vaatinut minulta mitään toimenpiteitä.

Pakkaus törmäsi äsken päätä pahkaa veskiin ja tiedotti kovaan ääneen, kuten yleinen tapa on, että "KAKKA TULEE!"

Kun veskistä oli kuulunut aikansa ähkimistä ja vessalaulantaa, tuli pyyhkimisen aika. Jännitimme ukkoni kanssa arkisen lottoarvonnan tulosta. Ja sieltähän se tuli.
"Isiiiiii, pyyhkimään!"
Minä myhäilin voitostani tyytyväisenä ja jatkoin tärkeitä hommiani (tuskin tarvitsee mainita, että se liittyi sohvalla makaamiseen).

Kohta sain myhäillä entistä tyytyväisempänä. Vessasta kaikui nimittäin ukkoni närkästynyt ääni.
"Mitä ihmettä tämä TÖHNÄ ON?"
Vahingoniloinen paskapää kun olen, minua alkoi naurattaa ja päätin tässä vaiheessa heittää kannustavan "Onneksi olkoon!"-toivotuksen siipalleni.

Pakkaus kikatti tyytyväisenä ja ilmoitti: "Se EI ole töhnää! Se on mämmää!"
"Mitä tämä on?!", tivasi ukkoni edelleen tyytymättömänä ja näin kuinka hän kykki vessanlattialla perse pystyssä. Sitten: "TÄÄHÄN ON KAKKAA!"
Pakkaus päästi paskaisen röhönaurun kuten asiaan kuului ja huudahti iloisesti: "JOO!".

Alkoi siivousoperaatio, Pakkauksen valistaminen tyyliin "Ei siltä pytyltä nousta ennen kuin kaikki kakka on tullut pyllystä pois!" ja sitten tietysti lapsentutkinta.

Ukkoni voihkaisi tuloksen saatuaan. "Ei helv...sää oot ihan kakkainen."
Pakkauksesta tämä oli vuoden vitsi ja hän hekotti edelleen onnesta soikeana ja moitteista piittaamatta.
Vasta kun mieheni oli pessyt tyttäremme jalat ja peffan, loppui lysti.

Kuului Pakkauksen närkästynyt ääni: "Hei! Se on ihan tyhmää, et kastelee toisen pikkarit!"
Isä vastasi: "Niin on. Mutta se se vasta tyhmää onkin, että kakkaa lattialle."

Näin meillä tänään. Luulin, että tuo paskassa kieriminen on jo ohimennyttä aikaa, mutta eipä näköjään sittenkään. Oppia ikä kaikki.

perjantai 11. lokakuuta 2013

Aseleikit á la prinsessa

Yritän olla olematta liian tiukkapipoinen mihinkään Pakkauksen mielikuvitusleikkiin liittyen ja siksi yrkkä kurkussa jaksan katsella ja  kuunnella esimerkiksi joka puolelta vellovaa prinsessahömpötystä (= tätä on todellinen äidinrakkaus).

Nyt on leikkikehiin tullut kuitenkin uusi ulottuvuus: teräaseet!

Joku saattaisi ajatella, että tässähän on varsinainen ilon aihe. Onhan sentään huomattavasti särmempää touhuta aseiden parissa kuin tunkea kaikkea mahdollista joulunauhasta siivilään kruunuksi päähän (btw, kyllä: se joulunauha on edelleen sitä samaa, jota esittelin edellisjoulun sisustuspostauksessa).

Valitettavasti vain prinsessahömpötyksiä ei suinkaan ole unohdettu. Leikkiä on vain jalostettu nyt siten, että prinsessa tarvitsee uusia varusteita - aseita.

Eilen sitten Pakkaus saapui prinsessapuku päällä ja iskän mappikuminauha päässä mesoamaan, että "Mää tartten sen miekan!". Kun kysyin, että mihin sitä miekkaa sitten tarvittaisiin, oli vastaus päivänselvä: "Jos merirosvot tulee!"

No. Yritin siinä valistuneena vanhempana selittää, että eihän tässä mitään miekkoja tarvita, kun ne merirosvot on varmaan ihan kilttejä (jep, olen yököttävä lässyttäjä ja vielä paskanpuhujakin). Pakkaus ei ollut samaa mieltä ja tivasi vain aseen perään. Hetken jankkaamisen jälkeen hoksasin kehua sitä kuminauhakruunua, joten miekka-aihe sivuuttui siististi. Mutta vain hetkeksi. Kohta olkkarin toisesta päästä Ikea-teltan takaa kuului kovaa kohkausta:

"Äitiäitiäitiäiti! TULE KATSOMAAN! Mulla on nyt se miekka!"
"Mitä?!", minä kivahdin ja mulkoilin jo valmiiksi pahalla silmällä kohti keittiötä, ettei sieltä vain ollut kaivettu mitään veitsentynkää esiin.
"Tule katsomaan! Mää näytän!", kailotti ipana, joten revin perseen sohvasta ja lähdin katsomaan, millaisen moran pikkuämmä oli saanut käsiinsä. Ja TA-DAA, se on tässä: 

Pakkauksen merirosvomiekka koostuu pinkistä piippausraudasta ja kahvasta irrotetusta maalitelasta.

Tämä kelvannee todisteeksi siitä, että tutkainta vastaan on aivan turha potkia. Voisin yhtä hyvin marssia lasten leikkiasekauppaan (löytyy varmasti ainakin Jenkkilästä) ja ostaa näköispainokset singosta, rynnäkkökivääristä ja parista Glockista ja Rugerista. Sekä tietenkin kokoelman erilaisia miekkoja säilästä sapeliin.

ps. Illemmalla miekaksi oli muuttunut rikkalapio. Pelottaa jo ajatuskin, mitä ipana saa aikaiseksi, jos alkaa sillä joka ilta pitkin olohuonetta hutkimaan.

perjantai 4. lokakuuta 2013

Mässäilyä Mäkkärissä ja maailmantuskaa

Meillä on nyt kohta kuuden viikon ajan ollut Pakkauksen kanssa tapana käydä herkuttelemassa perjantaina, Mäkkärissä tietenkin.

Nyt poden globaalia huonoa omaatuntoa. Vaikka olen sitä mieltä, ettei pitäisi.

Tämä se onkin.
Perkele, että pitää hävetä kaikenlaista tyhjää paskaa, missä ei ole mitään hävettävää. Kun minusta nyt tuntuu, että Mäkkärihän tuntuu olevan aika edistyksellinen firma alallaan. Huutakaa vain, hihhulit, mutta terveysinformaatio Mäkkärillä ainakin on hallinnassa: näen kalorit ja muut määreet paketeista. Lisäksi ne vielä hallitsevat maunkin.

Olen aivan satavarma, että maailmassa on pilvin pimein yrityksiä, jotka käyttäytyvät ihan yhtä huonosti kuin McDonald's. Enkä itse asiassa ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että McDonald's käyttäytyy nyt aivan erityisen huonosti. Kyllä ne naudat kärsivät ja possut huutavat jossain päin maailmaa, vaikka Mäkkäri ajettaisiin alas vaikka heti. Jos ihan ytimeen mennään, niin eikö se ongelma ole se, että ihmiset vain tykkäävät syödä lihaa?

Entä, jos emme kävisi Mäkkärissä? Paranisiko maailma?

Onko olemassa jokin ketjuravintola, joka parantaisi perhe-elävän viikonloppuelämää ilman, että pitäisi alkaa itse keittämään jotain helvetillistä settiä lähiruokaa, joka ensin on itse kaivettu esiin joltain torilta, kaverilta tai muulta erikoiskasvattajalta? Jos on, niin ilmoittautukaa, kiitos! Minulla ei ainakaan järki kestä 50 tunnin työviikon jälkeen alkaa kehittää jännittävää kesäkurpitsa-munakoiso-selleri-pataa kera onnellisen naudanlihan, joka on haalittu jostain iloisen lehmän Nakkilan tilalta.

Mikä sitten olisi vaihtoehto? Kannattaisiko pistää paukut siihen, että kehitetään keinotekoista lihalta ja rasvalta maistuvaa ruokaa? ¨


Eiköhän sittenkin vain aleta elää epäterveellisesti ja kuolla ajoissa. Minusta se vain on ihan oikeasti hyvä vaihtoehto.


torstai 3. lokakuuta 2013

Käännösmusiikkia kolmevuotiaalle

Viime aikoina matkamme tarhaan ja sieltä pois ovat sujuneet hyvässä hengessä. Pakkaus on viimein viisaasti päättänyt, että autossa raikaava paskasoittolistakanava on hyvä asia ja alkanut innolla kuunnella biisejä.

Paha vain, että innostus väistämättä työllistää äiskää, yllätys yllätys. Joka aamu ennen sianpieremää (siis ennen kuin kello jumalauta lyö edes kasia) ja joka iltapäivä, kun ylikuormittuneet aivot ovat jo täydellisessä oikosulussa, pitää minun selittää, mitä "sedät/tädit" radiossa laulavat (ja huomatkaa, aivan sama onko biisi englannin- vai suomenkielinen).

Ohessa esimerkkejä:

Pakkaus (jokikisen biisin kohdalla): "ÄITI mitä siinä sanotaan!? Mitä se laulaa!?"

Ja äitihän vastaa...:

1. Musta Barbaari: Salil eka, salil vika

"No se setä sanoo, että täytyy jumpata kauheesti. Et ei pärjää, jos ei jumppaa. Ja sillä sedällä on kauheat muskelit. Eikä se oo rasisti."

(Seuraus: Kommentteja tyyliin, "Mutta äitikin jumppaa! Ja mäkin jumppaan!")

2. Lady Gaga: Applause

"No se täti tykkää, et sille taputetaan KAUHEASTI. Se haluaa, että sille hurrataan ja taputetaan ja sit huudetaan tosi kovaa."

(Seuraus: Erittäin hyväksyvää hyminää ja "JOO"-huutoja)

3. Pariisin kevät: Odotus 

"No se setä oottaa siellä häkin ovella, että se täti uskaltaa tulla pois. Se vain oottaa, ei se mee sinne sisään, mutta jos se täti tulee pois, niin sitte ne halailee kauheasti."

(Seuraus: Kysymystulva ja keskustelu siitä, miksi täti on häkissä, mitä se setä odottaa ja miksei setä mene sisään. Kaunis mutta uuvuttava biisi.)

4. Kim Cesarion: Undressed

"No se setä sanoo, että sitä pyörryttää. Ja että se tyttö näyttää yksinäiseltä. Sitte se haluaa olla nakupellenä!"

(Seuraus: Hillitöntä röhönaurua.)

Onneksi meillä on nykyisin vain vartin ajomatka tarhaan. Alkaisi tulla mielikuvitukselle ja kolmivuotiaan tasolle sopiville selityksille seinä vastaan, jos joutuisi tulkkaamaan edes viisi minuuttia pitempään.





tiistai 24. syyskuuta 2013

Päänsisäinen räjähdys

Olenkin tässä jo pitkään ihmetellyt, miten hyvin kestänkään tuon uhmaikäisen juonitteluja verrattuna vauvan kanssa kököttämiseen kotona. No nyt ei tarvitse enää ihmetellä. Väsytti tuo pikku-Predator minut loputa tässäkin elämänvaiheessa.

Tokihan minä henkisesti horjun joka viikko. Karjun, vaadin tai heittäydyn lapselliseksi, mutta en ole vielä kertaakaan saanut sellaista pään pimentävää raivoräjähdystä kuin tänään.

Kohtaukselleni ei ollut mitään järkevää syytä tai selitystä. Pakkaus singutti sietokykyäni tavalliseen tapaan venkoilemalla pukeutumisen kanssa ("Enosaaenosaaenosaaenosaa!!!!"), vaatimalla erityispaikkaa portaissa ("Määäääää meen ensin!!!!") ja kieltäytymällä kovaäänisesti kusitauosta, mikä tietysti johti siihen, että sitten lorahti housuihin - mikä johti uuteen raivokohtaukseen.

Tämä on kaikki tuikitavallista. Niin tavallista, etten viitsi näitä joka päivä tänne edes jankuttaa. Ennen niin herkät hermoni ja korvani ovat nykyisin niin paatuneet, että saatan hyvin jättää rabieskohtauksen kourissa tempoilevan rääpäleen ärjymään lattialle ja alkaa lukea kirjaa kaikessa rauhassa. Onpahan siinä välissä sitten sitä omaa aikaa - sillä Pakkaus jos kuka osaa huutamisen jalon taidon. Hän ei lopeta, ennen kuin mieleen juolahtaa, että sitä voisi tehdä jotain mukavampaakin kuin maata lattialla naama räkäisenä ja tekoitkusta punaisena (ko. prosessi kestää hyyyyyvin kauan).

En siis todellakaan osaa selittää, miksi juuri tänään. Mutta tänään se tuli. Ilmeisen viimeinen pisara.
Ja mitä banaaleimman kohtauksen seurauksena.

Suurin osa Pakkauksen nykyisesta paskakäyttäytymisestä liittyy pukeutumiseen - taitoon, jonka hän puolentoista vuoden menestyksekkään harjoituksen jälkeen on muka unohtanut. Niin myös tämä kohtalokas kerta. Tarkoituksemme oli lähteä ulkoilemaan ja kehotin Pakkausta vetämään jalkoihinsa upouudet sukkikset, koska ulkona alkaa jo syksy mönkiä luihin ja ytimiin.

Kun asetin sukkahousut lattialle valmiiksi, istahti ipana yllättäen helponoloisesti lattialle. Sitten hän jopa kiskaisi yläosan jalkojensa peitoksi. Aika hyvä hämäys, sillä ehdin jo myhäilemään tyytyväisyyttäni. Sitten alkoikin se saatanan vatkaaminen, vinkuminen, mölinä ja älinä siitä, kuinka rinssessa ei "osaa pukea sukkiksiaaaaaa!!" ja totta helvetissä perään noin kaksikymmentä kertää "ÄITI AUTAAAAAA!".

Normaalisti en ole tässä vaiheessa moksiskaan. Vasta puolen tunnin jälkeen saatan kivahtaa rumasti, että "Turpa kiinni!", jos ei muu tunnu auttavan (Huom! Jeesustelijoille tiedoksi: Kyllä, tiedän, että se on TOSI rumasti sanottu, se on kamalan epäkypsää eikä anna lainkaan hyvää esimerkkiä - ja mikä pahinta, se ei auta minua eikä lasta).

Nyt kuitenkin tapahtui jokin oikosulku. Jättimäinen raivoaalto rysähti aivoihini alta parin minuutin vonkumisen kuin pyörremyrsky Katrina New Orleansiin ja tuhosi kaiken äidillisen sietokyvyn ja asiallisen komentamiskyvyn (sis. "turpa kiinni"). Silmät leimuten työnsin naamani kiinni polvenkorkuisen elvistelijän naamaan ja karjaisin minulle tuntemattomalla demoniäänellä: "NYT SAAAAAAAATANA NE SUKKIKSET JALKAAN TAI ET PÄÄSE ULOS ENÄÄ IKINÄ!!!!"

Sitten ryntäsin vessaan. Löin oven kiinni ja takanani kuuluva kakofonia hellitti vähäsen - ihan vain sen takia, että Pakkauksen ja minun välissäni oli se ovi. Tungin sormet korviin, mikä auttoi taas hieman. Ja lopuksi puristin silmät vielä kiinni. Päässäni surrasi uskomaton määrä pahaa energiaa, miljoonia vittusaatanoita ja suhteellisen suuri määrä säikähdystä, mikä johtui siitä, että minun ihan tosissani oli tehnyt mieli läimäistä lastani tai kiskaista ainakin niskavilloista niin että olisi tuntunut.

Taisi pikkuämmäkin aavistaa, että jotain arkisessa taistelussamme oli toisin, sillä tavanomainen raamatullinen raivari jäi pelkäksi ukkoskuuroksi ja kun viimein avasin vessanoven, oli kersa kiskomassa sukkahousuja jalkaansa ilman mitään ongelmia. Päästiin sitten uloskin.

Ja huomenna  menen apteekkiin ostamaan korvatulpat. Tai ehkä sittenkin K-Rautaan hankkimaan semmoiset teollisuuskäyttöön tarkoitetut suojaimet.

torstai 19. syyskuuta 2013

Prinsessoiden salattu elämä

Olen tainnut mainitakin pari (sataa) kaunaista kertaa, kuinka Pakkaus on keksinyt prinsessat ja niitä ovat nykyään mielikuvitusleikit täynnä.

Nyt voin juhlallisesti todeta, että tämän päivän jälkeen en enää vastusta ipanan prinsessaleikkejä edes hengessäni. Pikkuämmän prinsessat kun eivät tunnu olevan kovin glamourista sakkia.
Tästä todistuksena esitän tämän päivän prinsessalaulujen suomennukset, jotka tulivat suoraan penskan omasta suusta.

Vielä tunti sitten Pakkaus pyöri olkkarin lattialla tohkeissaan ja huuteli kovaan ääneen, että "Nyt alkaa musiikkihetki!" Kun kysyin, mitä ohjelmassa oli luvassa, sain kuulla, että saisin kuulla prinsessalauluja.

Ja niitähän tuli. Prinsessakielellä (joku voisi kutsua kieltä myös siansaksaksi). Pakkaus asettui juhlallisen pönöttävään asentoon, kertoi, minkä prinsessan laulusta oli kysymys ja hoilotti sitten kovaa ja korkealta kuin Karita Mattila konsanaan jotensakin näin: "Abikaskas nääsnääs hibakukanikamaa, nissinosi samma koo jne jne jne...."

Kun kysyin, mistä laulu kertoi, sain aina suoran suomennoksen - yhtä kovaa ja korkealta kailotettuna.

1. Tuhkimon laulu:
Kun kääääveeeelen, kääääveleeen, kävelenkävelenkävelen, mää syön kävelemällä nnn...öööö...RUOKAA!!!!

(Äidin kommentti: En ymmärrä, miten kävelemällä syödään ruokaa, mutta minähän en olekaan prinsessa.)

2. Lumikin laulu:

En voi pyyyysähtyäääää, kun prinssi tuli! En haluu tanssia! Sit se halus kuitenki tanssiaaaaaa!!! Kun se putos ja mää olin tyhmä!

(Äidin kommentti: Oikein hyvä aloitus, ei niitten ukkojen perässä tarvitse juosta. Epäselväksi jäi, oliko prinssin putoaminen Lumikin vika. Oliko Lumikki väkivaltainen? Jos kyllä, johtuiko se siitä, että hän joutui tanssimaan vastoin tahtoaan? Lumikki-parka.)

3. Prinsessa Ruususen laulu:

Ei saa, ei saa laittaa, ei saa laittaa ruokaa... sinne vessanpönttöööööööön, vessanpöööönttööööön! Se on vain tyyyyyyyhmääääää!!

(Äidin kommentti: Olen aina pitänyt Prinsessa Ruususta tyhmänä blondina, mutta helvetti soikoon, tässähän ollaan aivan käytännön elämän ytimessä! Ei uskoisi, että semmoinen vaaleanpunainen harakka osaisi ohjeistaa jätehuollon perusasioita. Osui ja upposi - varsinkin kun lapioin eilen hernekeiton jämät vessanpyttyyn.)

Kyllä minä tämmöisen hovin kanssa pystyn elämään. Ruusunen voisi vain ottaa ihan oikean ihmisen muodon ja tulla putsaamaan tuota vessaa eikä vain välittää valistuneita viestejään tyttäreni äänijänteiden avulla.




keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Ostosten aiheuttamia ongelmia

Kävinpä taas virkistäytymässä Helsingissä. Tosin siellä piti piru vieköön tehdä töitäkin, mutta ehdinpä tapaamaan paria ystävää, kittaamaan kahvia, syömään Cafe Esplanadin salaattia (joka jotenkin oli kyllä huonontunut - en tiedä miksi) ja jouduin (= pääsin) yöpymäänkin.

Kun tulin kotiin, kannoin kotiin helvetin ison ja kalliin pahvilootan, joka sisälsi tuliaisia. MINULLE.

Kyseessä on kaksi rättiä, totta kai. Toinen sentään on käytännöllinen ja kaunis työpaita, jonka pistän kahden kerran jälkeen paskaksi läträämällä rinnuksille jotain mustikkasoossia tai öljykastiketta. Mutta toinen on minihame. Siis ihka oikea roiskeläppä! Siis semmoinen, että kun istuu, niin pitää vääntää itsensä ihme asentoon, ettei alkkarit vilku alta.

Nyt, kun olen shoppailuhuumastani hieman toennut, olen miettinyt kahta asiaa.

1) Voiko neljäkymmentävuotias naisihminen ihan pokkana heilua perse puolipaljaana pitkin maailmaa? Edes vaikka olisi sukelluspuku alla ja vaikka hame olisi kuinka ihku?

Vastaus: Ei voi, ainakaan töissä. Ellei sitten ole kyse pikkujouluista tai jostain muusta vähän epäilyttävästä tilaisuudesta. Hyvä puoli tässä on tietenkin se, etten voi läträtä hamosta paskaiseksi, kun ei sitä missään voi käyttääkään.

2) Miksi minulle ei tullut mieleen tuoda tuliaisia Pakkaukselle, ukosta puhumattakaan?

Vastaus: En tiedä. Nyt on vähän olmi omatunto eikä asiaa auta edes se tosiasia, että lamppaan siellä pääkaupungissa melkolailla yhäkseen. Olisi kai sitä edes jonkun tarra-arkin jostain voinut mukaan riuhtaista. Mutta eipä tullut edes mieleen. Kun minua oikeasti mitkään tarra-arkit ja rinssessakirjat kiinnosta. Minua kiinnostavat rätit, kengät ja kirjat. Siis aikuisten kirjat.

Ehkä muistan sitten ensi kerralla. Tai sitten ei tule tämmöiset huolenaiheet edes mieleen.


torstai 12. syyskuuta 2013

Mielikuvituskaakaota ja murhetta

Törmäsin tänä iltana omaan rajoittuneeseen mielikuvitukseeni.

Ensin kaikki näytti harvinaisen lupaavalta. Pakkaus kantoi minulle töistä tultuani tavalliseen tapaan mielikuvituskahvia ja -kaakota muovimukeista. Tämmöisen kuvitteluun ja kupitteluun minäkin sentään pystyn. Join sumppia täysin tyytyväisenä ja kippistelin kuppeja yhä uudelleen innokkaan keittäjän kanssa.

Vartin aurinkoisen äiti-tytär-hetken jälkeen alkoi armoton arki: täysin perustelematon berserkkiraivo, ilman ennakkovaroitusta, totta kai.

Ensin kersa intti minua riisumaan sukkansa. Kun kieltäydyin ja väitin tyypin osanneen riisua sukkansa itse jo kaksi vuotta, alkoi helvetinmoinen huuto ja kapina:"EN OSAA RIISUA! EN SAA SUKKIA! AUTA ÄITI AUTA ÄITI AUTA ÄITI! SUKKA EI LÄHDE! YYY-BYY-YYY-HYYY! ÄITI KOMENTAA! ÄITI EI KOMENNA! SUKKA EI LÄHDE!"

Minä pidin pintani, mutta vain vaivoin. Pidin muovikaakaokuppia kuin suojakilpeä rinnallani ja yritin taas kerran meditoida itseni jonnekin, mihin ei raivopäinen ulina ulotu.

Pienen hetken päästä, kun sukkakriisistä oli päästy (sukat olivat edelleen jalassa ja äiti järkkymättömänä sohvalla), siirtyivät leikit ulottuvuuteen, joita eivät äidin jähmeät aivot järjestäneet mihinkään järkevään muottiin. Sukkaturhauman sijaan alkoi ipana yhtäkkiä karjua: "ANNA SE MITTANEN LAHJA!"

Minulta meinasi mennä kuviteltu kaakao väärään kurkkuun, kun komento tuli sarjatulena kolmatta kertaa.
"Mikä se on se mittanen lahja?", onnistuin sopertelemaan.
"NO SE MITTANEN LAHJA", ärjyi Pakkaus ja huitoi nyrkillä ilmaan.
Onneksi turvakuppini oli sentään edelleen rinnallani. Ulinan välissä minua käskettiin nimittäin aina välistä kittaamaan mielikuvituskaakaota. Ja meikätyttöhän joi. Olin peloissani ja yritin voittaa aikaa - eli keksiä, mikä maailmassa voisi olla se "mittanen lahja".

Selitystä ei kuitenkaan tippunut. Kun kysyin viidettä kertaa, että "Mikä se mittanen lahja on?", ärjyttiin minulle edelleen naama punaisena, että "No se MITTANEN LAHJA!!"

Kun päädyin hetken päästä tuijottamaan pikkuämmää apaattisen kyllästyneenä naamaan, alkoi ilmeisesti selitykseksi tarkoitettu jankutus:"Se on sisällä! Näin! SE on SISÄLLÄ!"
Minä - töistäni väsynyt ihmisraato - tuijotin mitään tajuamatta edessäni raivoavaa kupeitteni hedelmää.
"Mitä!?", tivasin lopulta itsekin vihaisena, kun se huitominen ja ulvonta alkoi häiritä kaikenkokeita korviani.
"AVAA SE MITTANEN LAHJA! SE ON SISÄLLÄ!"

Siinä vaiheessa huomasin, että Pakkaus pui minulle suljettua nyrkkiä, joka oli ilmassa kämmenpuoli alaspäin. Tällä vihjeellä pääsin alkuun. Osasin matkia ipanan elkeitä ja se näytti tyydyttävän daamia hetken. Mutta kun hän jälleen yltyi vaatimaan "avaamaan sen mittasen lahjan", minä dorka menin avaamaan nyrkin. Se oli virhe. Sain palkakseni perkeeleenmoista märinää ja itkunvääntöä.

Te viisaammat, osaatteko te tulkita moisia merkkejä vai onko jokin avaruusolento ryöminyt jälkeläiseni sisään? Minä en nimittäin keksi parhaalla tahdollakaan, mikä on "mittanen lahja". Ja tyyppi murjottaa minulle edelleen. Auttakaa!

torstai 5. syyskuuta 2013

Muoti-ikoni lanseeraa: uusi varvasmuotibuumi

Kuten jokainen sivistynyt ihminen tietää, olen paitsi Pakkauksen myös uusimpien muotivirtausten äiti (näen itseni vähän niin kuin Lahden Madonnana). Nyt esittelen teille muotivillityksen, joka tulee olemaan ensi kesänä (ja miksei läpi talvenkin) kuuminta hottia. 

Unohtakaa väljähtyneet tatuoinnit, lävistykset ja venytetyt korvalehdet. On aika antaa oman kehon tuottaa taidetta - luonnollisesti! Tässä tulee GrungeFootHit

Minullehan tämä tyyli on tietysti tuttu jo tältä vuodelta, koska vain yksi miljoonasta voi olla ikoni. Mutta tässä kuva siitä, miltä sen pitää näyttää.



Ja näin kopioit tyylin:

1. Käy pedikyyrissä toukokuussa.

2. Purista jalat säännöllisesti korkkareihin (ehdottomasti ilman sukkia). Näin varpaat paisuvat hikipäissään sopivaan kokoon ja saavat oikean punaisen sävyn.

3. Raavi ja revi korkkareissa puristuneita varpaita sen jälkeen, kun olet ottanut korkkarit pois ja jalat ovat kuivahtaneet. Näin saat nakit näyttämään sopivan sierettyneiltä. (Jos sinulla on kynsisieni, olet onnekas. Unohda Lamicil vaimitäsenytolikaan ja anna itiöitten muhia.)

3. Älä MISSÄÄN TAPAUKSESSA (vaikka kuinka mieli tekisi) maalaa varpaankynsiä uudelleen, vaan anna värin poistua luonnollisesti, jolloin saat aikaan sopivan rustiikin tunnelman. Älä myöskään rasvaa, raspaa tai hoida kinttujasi millään muullakaan tavalla.

4. Älä käy pedikyyrissä enää ikinä. Paitsi jos se tulee muotiin (ehkä viiden vuoden kuluttua).

Muodikasta matkaa!