Päänsisäinen räjähdys

Olenkin tässä jo pitkään ihmetellyt, miten hyvin kestänkään tuon uhmaikäisen juonitteluja verrattuna vauvan kanssa kököttämiseen kotona. No nyt ei tarvitse enää ihmetellä. Väsytti tuo pikku-Predator minut loputa tässäkin elämänvaiheessa.

Tokihan minä henkisesti horjun joka viikko. Karjun, vaadin tai heittäydyn lapselliseksi, mutta en ole vielä kertaakaan saanut sellaista pään pimentävää raivoräjähdystä kuin tänään.

Kohtaukselleni ei ollut mitään järkevää syytä tai selitystä. Pakkaus singutti sietokykyäni tavalliseen tapaan venkoilemalla pukeutumisen kanssa ("Enosaaenosaaenosaaenosaa!!!!"), vaatimalla erityispaikkaa portaissa ("Määäääää meen ensin!!!!") ja kieltäytymällä kovaäänisesti kusitauosta, mikä tietysti johti siihen, että sitten lorahti housuihin - mikä johti uuteen raivokohtaukseen.

Tämä on kaikki tuikitavallista. Niin tavallista, etten viitsi näitä joka päivä tänne edes jankuttaa. Ennen niin herkät hermoni ja korvani ovat nykyisin niin paatuneet, että saatan hyvin jättää rabieskohtauksen kourissa tempoilevan rääpäleen ärjymään lattialle ja alkaa lukea kirjaa kaikessa rauhassa. Onpahan siinä välissä sitten sitä omaa aikaa - sillä Pakkaus jos kuka osaa huutamisen jalon taidon. Hän ei lopeta, ennen kuin mieleen juolahtaa, että sitä voisi tehdä jotain mukavampaakin kuin maata lattialla naama räkäisenä ja tekoitkusta punaisena (ko. prosessi kestää hyyyyyvin kauan).

En siis todellakaan osaa selittää, miksi juuri tänään. Mutta tänään se tuli. Ilmeisen viimeinen pisara.
Ja mitä banaaleimman kohtauksen seurauksena.

Suurin osa Pakkauksen nykyisesta paskakäyttäytymisestä liittyy pukeutumiseen - taitoon, jonka hän puolentoista vuoden menestyksekkään harjoituksen jälkeen on muka unohtanut. Niin myös tämä kohtalokas kerta. Tarkoituksemme oli lähteä ulkoilemaan ja kehotin Pakkausta vetämään jalkoihinsa upouudet sukkikset, koska ulkona alkaa jo syksy mönkiä luihin ja ytimiin.

Kun asetin sukkahousut lattialle valmiiksi, istahti ipana yllättäen helponoloisesti lattialle. Sitten hän jopa kiskaisi yläosan jalkojensa peitoksi. Aika hyvä hämäys, sillä ehdin jo myhäilemään tyytyväisyyttäni. Sitten alkoikin se saatanan vatkaaminen, vinkuminen, mölinä ja älinä siitä, kuinka rinssessa ei "osaa pukea sukkiksiaaaaaa!!" ja totta helvetissä perään noin kaksikymmentä kertää "ÄITI AUTAAAAAA!".

Normaalisti en ole tässä vaiheessa moksiskaan. Vasta puolen tunnin jälkeen saatan kivahtaa rumasti, että "Turpa kiinni!", jos ei muu tunnu auttavan (Huom! Jeesustelijoille tiedoksi: Kyllä, tiedän, että se on TOSI rumasti sanottu, se on kamalan epäkypsää eikä anna lainkaan hyvää esimerkkiä - ja mikä pahinta, se ei auta minua eikä lasta).

Nyt kuitenkin tapahtui jokin oikosulku. Jättimäinen raivoaalto rysähti aivoihini alta parin minuutin vonkumisen kuin pyörremyrsky Katrina New Orleansiin ja tuhosi kaiken äidillisen sietokyvyn ja asiallisen komentamiskyvyn (sis. "turpa kiinni"). Silmät leimuten työnsin naamani kiinni polvenkorkuisen elvistelijän naamaan ja karjaisin minulle tuntemattomalla demoniäänellä: "NYT SAAAAAAAATANA NE SUKKIKSET JALKAAN TAI ET PÄÄSE ULOS ENÄÄ IKINÄ!!!!"

Sitten ryntäsin vessaan. Löin oven kiinni ja takanani kuuluva kakofonia hellitti vähäsen - ihan vain sen takia, että Pakkauksen ja minun välissäni oli se ovi. Tungin sormet korviin, mikä auttoi taas hieman. Ja lopuksi puristin silmät vielä kiinni. Päässäni surrasi uskomaton määrä pahaa energiaa, miljoonia vittusaatanoita ja suhteellisen suuri määrä säikähdystä, mikä johtui siitä, että minun ihan tosissani oli tehnyt mieli läimäistä lastani tai kiskaista ainakin niskavilloista niin että olisi tuntunut.

Taisi pikkuämmäkin aavistaa, että jotain arkisessa taistelussamme oli toisin, sillä tavanomainen raamatullinen raivari jäi pelkäksi ukkoskuuroksi ja kun viimein avasin vessanoven, oli kersa kiskomassa sukkahousuja jalkaansa ilman mitään ongelmia. Päästiin sitten uloskin.

Ja huomenna  menen apteekkiin ostamaan korvatulpat. Tai ehkä sittenkin K-Rautaan hankkimaan semmoiset teollisuuskäyttöön tarkoitetut suojaimet.