Vuoden Minä-päivä

Minulla oli eilen ihana päivä. Näitä sattuu kohdalle nykyisin vain ja ainoastaan täällä kotipohjolassa.

Heräsin kymmeneltä aamulla siihen, että Pakkaus leikki uudella junaradallaan mummonsa ja pappansa kanssa. Aamupalat oli syöty/pakkosyötetty á la mummo ja pissat pissattu. Päällä oli uudenkarhea raitapaita (tiedoksi junteille että vain raitapaita on nykyisin pop).

En riisunut yöpaitaa (äidin vanha) vaan vedin sen päälle kylpytakin (isän uusi). Päätin pysytellä koko päivän sisätiloissa, koska ulkona oli - 27,5 astetta pakkasta.

Hengasimme Pakkauksen kanssa siis sisällä. Luimme kirjoja, kokosimme palapelejä ja söimme valmiista pöydästä ja täysinäisestä jääkaapista. Äitini ilmaisi äärimmäisen pettymyksensä, koska söimme liian vähän. En jaksa surra asiaa liikaa, koska hänelle olisi liian vähän, vaikka sinivalas rysähtäisi pöytään ja haukkaisi huiviinsa koko kotitaloni. Emäntä ärjyisi valaan vatsasta varmaan vain, että "Et oo ees maistanu tuota vanhaa liiteriä!"

Mikä tärkeintä, sain kuitenkin viettää laatuaikaa ihan itseni kanssa ilman, että omatunto kolkutti kertaakaan. Mummolassa Pakkaus viilettää sujuvasti vanhempieni ja minun välisessä bermudankolmiossa, joten minulla oli aivan huomaamatta aikaa käydä kauppakeskuksessa ale-ostoksilla ja paskalla ilman seuraa niin usein kuin tarvis (edelleen huomattavan usein ja tuskaisin tuntein). Lisäksi sain lukea ja - herranjumala - kuunnella musiikkia (enkä pelkkää Pikku Kakkosen tunnaria).

Tällainen hyvä mieli ja omatunnottomuus on hyyyyyvin harvinaista: ryyppyillat aiheuttavat aina henkistä krapulaa jo ennen ensihörppyä ja shoppailupäivät syyllisyydentunteita. Jos jostain syystä jään ukon kanssa kahdestaan, väijyy niskassa peikko, joka yrittää pakottaa "panostamaan parisuhteeseen", vaikka väsyttäisi niin perkeleesti. Nyt oli helpotuksekseni ukkokin häipynyt maisemista jo toissapäivänä töitä tekemään. Niin väsähtäneeltä kuin avioliitto aina välistä tuntuukin, olen itse vielä väsähtäneempi eikä vittu voisi vähempää kiinnostaa keksiä väkisin jotain "yhteistä kivaa tekemistä" siinä raossa, kun kerrankin on tilaisuus pötköttää punkassa ihan itsekseen ja omine ajatuksineen.

Kaikki nämä edellä mainitut tosiasiat johtivat vuoden Minä-päivään.

Luin ahmimalla Taina Latvalan aivan mahtavan Välimatkan välissä surkeasti vollottaen (kun meikätyttö itkee lukiessa, on kyseessä aina viiden tähden eepos). Tämän jälkeen siirryin turvonnein luomin, tukka pystyssä ja äidin vain vähän jogurttiin tahriutunut yöpaita edelleen päällä (vaihdoin sen takaisin heti kun tulin kauppakeskuksesta) sänkyyn kuuntelemaan Tom Pettyä ja Jessie Warea.

Siinä se oli. Vuoden Minä-päivä. Ei samppanjaa, ei kampaajaa, ei uusia vaatteita (jos alesta ostettuja pitkiä kalsareita ei lasketa) eikä hurjia seksisembaloita trooppisessa bungalowissa. Vain minä, kirja ja musiikkia. Ja paljon ruokaa. Aah.

Toivottavasti teitäkin onnestaa. Edes ensi vuonna. Onnea matkaan vuodelle 2013.

Persläpi parkuu - missä pyllypilleri?

Varoitus herkille lukijoille (= so. nyhväkkeille) ja hyvän maun ystäville (= so. nirppanokille).
Tämä teksti todellakin sisältää tietoa persläpeni kunnosta ja yleistä ihmettelyä meidän kaikkien persläpien terveydenhuollollisesta hyljeksimisestä. Jos et siis sairasta bulimiaa ja nauti oksennusrefleksistä, passaahan nynnerö tämä juttu suosiolla.

Ja sitten asiaan. Persettäni polttaa niin perkeleesti ja siellä käy sellainen jytke, että luulisi uudenvuoden jo tulleen ja kaikkien rakettien räjähtelevän pemppurievussani. Olen paitsi istumakyvytön, myös surullinen ja turhautunut. Sama kun tapahtuu jokaisen joulun jälkeen eikä kukaan tunnu välittävän. Jaan yksityisen tuskani kanssanne, koska en voi uskoa, että olen ongelmani kanssa yksin.

Miksi, oi miksi ei kukaan huolehdi meidän kaikkien suomalaisten persrei'istä näin joulun ja uudenvuoden aikaan? Kaiken maailman mässäilyyn tähtäävien jouluvalmistelujen kanssa kyllä tuherretaan viikkoja: ostetaan kaupat tyhjiksi ruoasta, pakataan konvehtirasioita lahjoiksi apinan raivolla ja pohditaan pää kuumina, otetaanko kymmenen vai kahdenkymmenen kilon kinkku ja siihen kylkeen jääkaapin kokoinen kalkkuna.

Joka tuutista tuppaa, että "Kyllä sitä jouluna voi hyvällä omallatunnolla herkutella" ja "Kyllä ne pari kiloa helposti sitten pois lähtee, kun menevät nuo pyhät ohitse". Tähän sössötykseen sortuvat vieläpä ravitsemuksen ja liikunnan ammattilaisetkin.

Excusez-moi, mutta mitäs sitten, kun olet vetänyt Pandan juhlapöydän konvehtirasian kitaan viidessä minuutissa, paiskannut perään kilon verran kinkkua ja lappanut siinä sivussa lukemattomat graavilohileivät, kinkkupiirakat, juustokakut ja pullat pötsiin?

Seuraukset ovat loogiset, mutta vaietut: syntyy katastrofaalinen suurruuhka suolistoon.
Persreiästä puskee tiiliskiven kokoista ja painoista paskapötkälettä, ja heti kun olet yhdet jättitortut saanut väännettyä, pitää jo seuraava paskasakki päästää vihreisiin valoihin.

Anusaukolle tämä mellakka tekee kamalaa jälkeä eikä omistaja tiedä, raapiako vai kiemurrella, koska raapimisen jälkeen sattuu vielä enemmän, mutta kiemurtelukin on karseaa koettavaa.

Nyt kysynkin tässä kesken posliinijumalanpalveluksen, miksei meillä ole persaukkojamme turvaavaa tuhoutumisenestolääkitystä ts. pyllypilleriä? Jos kerran on kaikkien mielestä ihan ookoo vetää kaksi viikkoa apetta niin että napa rutisee, niin kai sitä voisi tähän maailmaan yhden pienen pillerin lisää luoda? Siis vaikka erikoismyyntiin vain joulunalusajaksi niin kuin jouluoluet, joululimput ja joulukinkutkin.

Nyt kun pitää pärjätä pelkällä Ceralanilla perkele.


ps. Ehdotan pyllypillerin kehittämiseksi varojenkeruuta ensi joulun alla. Mahtaa olla menestys, kun saa kerrankin lahjoittaa tarkoitukseen, joka parantaa OMAA elämänlaatua! Toinen vaihtoehto olisi tietysti luopua siitä kahdenkymmenen kilon kinkusta ja antaa siitä osa nälkäisemmille, mutta sehän ei taida olla vaihtoehto, eihän?

Tärkeä tiedote Apu Ankan toimitukselle

Tämä tiedote sisältää helvetin tärkeää informaatiota teille Apu Ankan (ent. Aku Ankka) toimituksen tumpeloille. Kävin nettisivuillanne ja näyttää siltä, ettette itsekään tiedä, että kuten Snoop Dogg (nyk. Snoop Lion) myös Aku (nyk. Apu) on vaihtanut nimeä kuten jokainen itseään kunnioittava gangsta ainakin.

Painakaa nyt siis tämä tieto kaaliinne ja käykää päivittämässä sivunne.

Ja ai miten niin MINÄ muka tiedän Apun nimenvaihdoksesta? Tietysti siksi, että kotonani on trenditietoinen nuori nainen, joka taatusti on ajan hermolla ja enemmän inessä Apu-skenessä kuin te kuppaiset kynänpyörittäjät.

Törkeän lahjavuoren sivusta Pakkaus kaivoi tänään esiin 35 vuotta vanhan vinkuvan Apu Ankan. Hän voiteli sen yltympäriinsä Oivariinilla (varmaan Apu käyttää sitä ihonhoitoonsa) ja kiikutti sen sitten ihailtavakseni.

Kun olin tiskannut ankkarievun (=pilannut sen spa-kokemuksen), aioin - idiootti kun olen - keskustella tyttäreni kanssa siitä, että Akun rasvaaminen on tuikitarpeetonta ja vieläpä aika sotkuista hommaa. Metsään meni että rytisi - näin:

"Ei Aku Ankkaa tartte rasvata, kun..."
Piltti keskeytti minut häikäilemättömästi.
"APU ankka", hän totesi ja vilkaisi minua merkitsevän alentuva ilme naamallaan.
"Sen nimi on Aku Ankka", minä tietämätön korjasin, "eikä sitä tartte...."
"Ei. A-PU Ankka", intti ipana.
Minä yritin vänkyttää vastaan:
"Ei kyllä sie olet nyt ymmärtäny väärin. Sen nimi on kyllä Aku Ankka. Eikä sitä tartte..."
"EI ole AKU ANKKA!", ärähti kersa ja katsoi minua kuin sekopäistä simpanssia.
"Täh?", minä kysäisin kiihkeästä reaktiosta hämmästyneenä ja unohtaen täysin selitykset Akun rasvauksen tarpeettomuudesta. Piltti tollotti minua tiukasti silmiin ja toisti kuin vähä-älyiselle:
"EI ole Aku Ankka. On APU Ankka."

Tähän minulla ei ollut enää enempää kommentoitavaa. Ymmärsin, että olin ajastani jäljessä, kuten niin monessa muussakin asiassa. Mutta jäljessä on näköjään Apu Ankan toimituskin ja vielä enemmän kuin minä, nelikymppinen akka.

Onneksi te, rakkaat lukijani, olette nyt tiedotetut. Ja toimitus, korjatkaa virheenne, pliis. Ettei hävetä tarvitse.

Uusi urheiluvillitys Penska-parkour

Olen monta kertaa tunnustautunut liikuntavihamieliseksi yksilöksi, mutta nyt on aika myöntää, että paskan selän (välilevyn pullistuma) ja säädyttömän rapakunnon takia olen minäkin joutunut alistumaan ja käymään silloin tällöin lenkillä (vittu saatana).

Tänään ystävieni kanssa keskusteltuani ihmettelen, miksi ihmeessä olen vaivautunut. Joka jumalan Motivuksessa, Foreverissä ja kulman kuntoklubeillahan riistetään läskireppanoilta ja kehonkohentajilta törkeät summat rahaa milloin milläkin villityksellä. On Zumbaa ja tankotanssia, hot joogaa ja muita päivän perseenheilutushittejä.

Mitä jos ainakin me alle kouluikäisten lasten perheenäidit säästäisimme ropomme ja villiintyisimme kuntoilumuodosta, joka on tarjolla aina ja koko ajan silmiemme alla? Tarvitsisi tehdä perässä vain se, mitä piltti tekee koko päivän. Olisi koko lailla kumma, jos eivät kilot karisisi pikavauhtia ja kunto kohoaisi kohisten. Eikä tarvitsisi edes varmistaa, että on tarpeeksi sitä kuuluisaa "omaa aikaa" ja joku kotona kyttäämässä kersaa, kun tekisit sen näppärästi itse siinä sivussa.

Me Pakkauksen kanssa aloittaisimme tietysti päivän varvastelemalla lavuaarin äärellä ja roikkumalla siitä satunnaisesti kuin apina ainakin. Minun pitäisi tietysti pitempänä roikkua kylppärin yläkaapeista, mutta who cares. Pääasia, että saisin saman asennon. Pitäisi vain pistää ukko turvaporamaan kaapit seinään.

Seuraavaksi kiipeäisimme portaita edes takaisin kymmenestä kahteenkymmeneen kertaa. Ensin normaalisti, sitten siten, että alas tullessa kyykkäisimme perseen jokaisen askelman päälle ja hivuttaisimme koipemme kohti alempia askelmia. Alemmalla askelmalla jälleen ylös ja perse edelliselle askelmalle. Aerobic-tunnelmaan pääsisin takuuvarmasti, kun tyttäreni menisi edellä ja huutaisi tavallisen tuimaan tapaansa: "Äiti liukumäki! Äiti liukumäki!" (btw ja ohi aiheen, mutta aika paska liukumäki)

Kun tämä ohjelma olisi pulkassa, menisin ipanan perässä pitkin olohuonetta toistaen naperon normaalia arkiohjelmaa.

Kun hän kiipeäisi keittiön lavuaarille, menisin perässä ja tasapainottelisin samalla tavalla takanojassa kintut ilmassa ja kädet levällään. Kun hän kiemurtelisi sohvapöydän alle ja esiin toiselta puolen, möyrisin messissä kuin massiivinen myyrä. Ellen tässä vaiheessa juutu sohvapöydän alle (riski on suuri, mutta toisaalta sekin kuluttaa kaloreita, jos joudun ähkimään pöydän alla massiivipöytä selässä), siirryn juoksemaan sohvan selkänojalla. Painelisin penskan perässä perse hyllyen - notkeasti tietenkin kuin olympiakultaa kahminut puomipimu. Edes takaisin. Edes takaisin. Edes takaisin. Sitten hyppisimme selkänojalta sohvalle ja siitä lattialle. Takaisin selkänojalle, sohvalle ja lattialle. Takaisin selkänojalle, sohvalle ja lattialle. Motivaatio säilyisi, koska kersa karjuisi aina vain "UUDESTAAN", enkä tietenkään voisi myöntää, että joku kaksivuotias räkänokka on kovempi kuntoilija kuin minä.

Kyykkäisin lattialla, kiipeäisin tuoleille lukemattomia kertoja, haaristelisin istuimilla erilaisissa akrobaattisissa asennoissa, sitten kurottautuisin niiltä pöydille. Ryömisin takaisin tuolille, piiloutuisin kaappiin, roikkuisin kirjahyllyssä ja mekastaisin hyllytasoja pitkin kohti kovempaa kuntoa ja kapoisempaa olemusta.

Luulen, että näin aloittelijana riittäisi, jos harrastaisi tätä "Seuraa johtajaa"-ohjelmaa tai Penska-parkouria (mediaseksikäs nimi on vielä keksimättä) vain kello viidestä ilta yhdeksään. Parin viikon jälkeen voisi vähitellen yrittää viikonloppuna toteuttaa kokonaisen päivän kestävän ultraohjelman.

Veikkaan, että koville ottaisi, mutta hiki tulisi takuulla. Siis minulle.
Personal trainerilleni tämä tietysti on pelkkä läpihuutojuttu.

Nyyhkypaskaa joulujuttua

Koska olen pohjoisessa lomalla ja vetänyt ainakin pullon punaviiniä sillä aikaa kun äiti katsoo lasta, olen herennyt tunteellisiin aatoksiin ja haluan kiittää lukijoitani. No joo, kunnon kiitos edellyttäisi tietysti vähintään viinipullon lähettämistä lahjaksi, mutta siihen minulla ei ole varaa. Siksi, että teitä on liikaa. 162. HERRANJUMALA. Kun aloin äitiysahdistuksiani aikoinaan ylöskirjaamaan, en todellakaan odottanut lukijoita saati sitten kirjoittamisen tuottamaa terapeuttista vaikutusta. Vaan molempia tuli ja hyvä niin. Siksi haluankin sanoa, että odottamani Chanelin Alluren jälkeen paras lahja on ehdottomasti se, että minulla on tämä ajatusten viemäri. Kiitos lukijoille, erityisesti kommentaatoreille ja kannustajille ja haistakaa edelleenkin paska lastenkasvatusoppaat. Tämän nyyhkyilyn jälkeen ei sovi tietenkään enää sanoa juuri mitään. Paitsi Hyvää joulua! Olkaa kunnolla. Tai jotain. Ps. Jos joku vaan viitsii, niin kommentoikaa näin joulunaikaankin. En edelleenkään ole kuollut. Mutta joskus kuolemantylsistynyt. Pelastakaa siis!

Puhelias pulkkaretki

Koska meikätytöllä on loma, lähdimme Pakkauksen kanssa pulkalla eilen riemuretkelle. Pakkanen paukkui ja niin paukkuivat läski ja lihaksetkin, kun vedin viisitoistakiloista pulkkasettiä pitkin helvetin hienosti hiekoitettuja jalkakäytäviä. Jotta talven taika olisi täydellisimmillään, jätin pipon ja kaulaliinan kotiin. Koska en niitä heti kotoisasta kaaoksestamme löytänyt, ajattelin (virheellisesti), että "ei siellä nyt niin kylmä kuiteskaan ole".

Pulkan pohja vain raikui ja minä eläydyin metsätöissä puskevan 20-luvun suomenhevosen mielenmaailmaan pää jäässä. Penska sen sijaan retkotti pulkassa kuin isäntä ainakin. Hän alkoi myös tervehtiä ympäristöään kuin vastaan olisi tullut tuttuja kyläläisiä.

Ensin eteemme lehahti varisparvi. Jengi kaarteli yllämme ja raakkui kuin räkätautinen ryyppyremmi. Ipana tuijotti menoa pulkastansa vähän aikaa ja päätti sitten osallistua keskusteluun.
"MITÄ?! Mitä asiaa!?", hän ärähti äkäisesti. Pari varesta hävisi näkyvistä. Ei ilmeisesti ollutkaan asiaa.

Seuraavaksi vastaan tuli nainen joka pinkoi kauheaa vauhtia kohti odottavaa autoa. Pulkkakommentaattori karjaisi muijan perään muitta mutkitta:
"Heeeiii!! Mikä hätänä hei?!"
Vastausta emme saaneet, mutta tämä ei ohjastajaani lannistanut. Hän alkoi tervehtiä ohitse hyvin hitaasti lipuvia puita.
"Hei puu! Mitä kuuluu? Katso äiti, toinen puu! Hei puu! Hei hei puu!"

Näin etenimme aina pulkkamäkeen asti. Siellä jäädytin pääni lisäksi perseeni ja kinttuni, mutta mitäpä sitä ei malliäiti kupeittensa hedelmän eteen tekisi. Takaisin tullessa oli raitis ilma jo sekoittanut pääni niin, etten enää edes huomannut, että vetelin pulkkaa pitkin soratietä. Hieman höyrähtänyt taisi olla tenavakin. Puille vilkuttelun ja kuun tuijottelun lisäksi kuului takaani: "Tule tänne! Tule tänne! Hei, tule tänne?!"

Kun aikani olin tätä kohkaamista kuunnellut ja edessämme törötti typötyhjä tie, käännyin piltin puoleen ja kysäisin: "Kenelle sie oikein huudat? Kenen pitää tulla tänne?"
Napero katsoi minua kuin olisin täysi saapas ja vastasi silmää räpäyttämättä:
"Tuolla on iso koira."
"Ai jaa", minä vastasin, vaikken mitään koiraa tietenkään missään nähnytkään.

Päätin lopettaa liian ajattelun (turhaahan se tykkyjäisillä aivoilla olisi ollutkin) ja keskittyä siihen, mitä osasin - eli vetämään sitä pirun pulkkaa. Seurustelun jätin kyytiläiselle. Siihen hän heittäytyikin täysin rinnoin. Takaani kuului tasaiseen tahtiin aina kotiportille asti: "Koiraaaaa! Tule tänne! Hei puu, mitä kuuluu? KOIRAAA, TÄNNE! Mikä hätänä? Hei hei!"

Kovaa on tämä kasvattaminen. Pitää näköjään alkaa puhua eläimille, kasveille, vieraille ihmisille ja nähdä näkymättömiä, että pääsen samalle aaltopituudelle ipanan kanssa. Sitten kun siihen päästään, pitääkin vain toivoa etteivät lihaa ja verta olevat valkotakkiset miehet vie.

Manipuloitu sohvallamakuu II

Ei voi olla totta. Sieltä ne äsken raahautuivat: isä ja tytär. Penska tietenkin pirteänä kuin peipponen. Tyyppi alkoi kaivaa kaappeja ja kiipesi lavuaarille putsaamaan paikkoja kuin elettäisiin parasta päiväsaikaa eikä kello kymmentä illalla.

Koska en mitään muuta enää epätoivossani keksinyt, selitin tyngälle aivan tosissani: "Hei kuule. Kello on aika paljon. Tontut näkee, et sie olet vielä  valveillaan. Pukki ei kuule tuu, jos sie et pistä nukkumaan."

Meni noin sekunti, kun tynkä taiteili itsensä maan kamaralle turvaan ja lähti nukkumaan isää kädestä pitäen vetäen. Voiko noin pieni tajuta tuommoisia asioita, oikeasti!?

Ilmeisesti. Talossa on täysi hiljaisuus.

Ja tässä, jos missä on todiste. Uhkailu kannattaa aina.

Manipuloitu sohvallamakuu

Makaan voipuneena olohuoneen sohvalla ja olen kaatanut itselleni ison lasin punaviiniä. Minulla piti tänään alkaa loma. Kissan viikset ja paskan marjat.

Sitä, että olen päätynyt tähän tilanteeseen, on edeltänyt karsea nukuttamisoperaatio, joka on onnistunut yhtä hyvin kuin saksalaisten maihinnousu Iso-Britanniaan II maailmansodassa.

Lähetin ukon apuun, koska hommasta ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Ensin piti lukea Avaruusmuoto-kirjaa, sitten laulaa paattilaulua, sitten tenavalla oli kova tarve tunkea koko pottusäkin painoinen ruho äidin pehmoiselle mahalle, sitten kirkua epätoivosta, koska tukka oli huonosti (tai jotain) ja niin edelleen.

Joko ipana on syönyt liikaa suklaata (mummo oli käymässä) tai sitten sen pään on sekoittanut jutut ikkunoista kurkkivista tontuista ja kaikkialta hyllyvä lahjatulva. Milloin on tonttu jättänyt lahjan Ritva-tädin luo, milloin Jussi-sedän nurkkiin. Täytyy kyllä sanoa, että aivan vitun huono suuntavaisto noilla pukin apulaisilla nykyään tuntuu olevan, kun joka päivä pukkaa yllätyslahjaa ties mistä osoitteesta. Epäilen, että taitavat tontut vetää jotain muutakin kuin pulkkaa.

Jos siis Joulupukki luet tämän viestin, niin pistäpä mieleen, että me asumme Lahdessa. LAHDESSA. Emme Helsingissä. Emme Tampereella. Emmekä varsinkaan Riihimäellä. Saatana. Älkääkä kohtalotoverit antako sille mukelolle mitään jogurttia kovempaa. Pelkkä piparikin pistää pienen pään sekaisin kuin seinäkello.

Pääsin sohvalle manipulaatiokeinolla, jota voitte yrittää kokeilla, jos tilanne yltyy epätoivoiseksi. Räväytin ulko-oven auki, kie'uin penskalle hyvätyöt ja huusin, että "Äiti lähtee nyt, nähdään huomenna! Nyt kersa kihertää alakerrassa tyytyväisenä iskän kanssa. Kun äiti ei ole läsnä. Hähhää.

Viileitä sisustusvinkkejä jouluun

On joulunalusaika ja annan nyt virallisen (virallisemman kuin ne turkulaiset) joulurauhan julistuksen, jota pitää jokaisen järki-ihmisen noudattaman:

LOPETTAKAA SE TURHAN ROMUN HAALIMINEN JA SAATANA SASSIIN SITTENKIN!

Kukaan ei iloitse, kun ostat kumminkin väärän väristä, väärän tyylistä, väärän kokoista tai yksinkertaisesti vain jotain tolkuttoman turhaa, jota sitten jokaisen itseään kunnioittavan perheen emännän tai isännän pitää hampaat irvessä kaapeissansa säilyttämän, kunnes hän on unhoittanut, mistä se vitun rompe on peräisin.

Vielä tollompaa on ostaa kämppä täyteen joulukoristeita. Siis KORISTEITA! Tavaraa, jolla ei ole mitään muuta käyttötarkoitusta kuin olla täyttämässä jo muutenkin tavaraähkyssä pullistelevaa tupaa. Kun tänä jouluna näet siis markkinoilla viettelevän vihreitä kransseja tai kaupassa kauniin kimaltelevia joulupalloja, mietipä toisen - ja vaikka kolmannenkin - kerran. Jouluisen ilmeen kotiin voi saada vähällä vaivalla ilman turhaa kulutusjuhlaakin. Tässä pari esimerkkiä:

JOULUKUKKA

Mikä voisi muistuttaa paremmin talven kylmästä kourasta ja pakkasen purevuudesta kuin ulkona pistäytynyt huonekasvi? Meidän komistuksemme koreilee keittiön pöydällä ja kun siihen silmä osuu, ei varmasti unohdu pipo päästä tai villasukka jalasta.

Fuck the hyasintti, long live the viilee vehka!

ps. Tämä ei ole myöskään myrkyllinen, joten Pakkaus saa rauhassa rääpiä tästä, mitä irti saa.

JOULUKORISTE

Miksi ostaa kaupasta halpoja ja räikeästi kimmeltäviä nauhanräippeitä ja kultapalloja, kun voi tyhjentää korurasiansa ovenpieliin ja ikkunoihin?

Tässä näyte meidän joulukoristeestamme vessanovessa. Ja jälleen myös lapsiystävällisyys on huomioitu. Tästä on Pakkauksen helppo heittää helminauha kaulaan, jos tulee tyttömäinen olo.

Xtra-vinkki isojen korvisten ystävälle: saat niistä mainion mobilen ikkunaan.

PIHAKYNTTILÄ/-KORISTE

Käytännöllistä ja kaunista pihaestetiikkaa parhaimmillaan!

Näin sen teet: Ota lyhdystä lähes loppuun palanut kynttilä ja aseta se ovenpieleen.

Toimii joulun juhlistajana ja mikä parasta, tuhkiksena. Peittää naapureilta myös näkyvyyden kokispurkkiin, joka aikaisemmin toimi samassa virassa, mutta on nyt unohtunut paikalleen.














Ja lopuksi:

NAUHA-ASETELMA

Tässä esimerkkiä niille, jotka eivät pääse eroon nauha- ja koristefantasioistaan korurasian tyhjäämisenkään jälkeen.

Ota edellisvuoden joululahjanauhat ja somista omaan tyyliin sopivaksi. Me päädyimme luontevasti tähän värikkääseen vesiputousmalliin. Kääntää kätevästi huomion pois siitä tosiasiasta, että ukko säilyttää kirjahyllyssämme joystickejä ja muuta yhtä epäkirjallista tuotetta.

Myös tämä teos on lapsiystävällinen. Vaikka penska kuinka repii, niin rikki tämä somiste ei mene. Se vain muuttaa muotoaan.

Eikä sitten muuta kuin askartelemaan! Hyvää joulunodotusta!

 

Joku raja

Meikähän notkuu täällä blogissa näköjään nykyään kuin ei olisi muuta elämää olemassakaan. Paitsi että työn ja Pakkauksen lisäksi ei juuri olekaan. Tällä kertaa piti vain alkaa leveilemään sillä, että lapseni on oppinut hellittelyn jalon taidon. Hän vain on laajentanut sitä osin minulle käsittämättömiin ulottuvuuksiin.

Kun olemme matkalla tarhasta kotiin, kuulen takapenkiltä joka kerta, kun joku urpo ilmaantuu jonkin yököttävän epäkoiran kuten chichuahuan tai perhoskoiran kanssa näköpiiriin, että "Äiti äiti, katso! Pieni koira! SÖPÖ!" Sanaa söpö painotetaan aina oikealla tavalla, hunajaisella läpälässynlää-aksentilla.

Myös jos luemme viimeisintä satukirjahittiä (Kanaemon yllätys), tulee väistämättä eteen sivu, jossa kanaemon ympärillä parveilee tipusia, jotka vielä - anna mun kaikki kestää - "piipittävät" (=vinkuvat) nappia painamalla.
"Katso äiti! Pikku tiput! SÖPÖ!", kihertää makeilijamestari vieressäni.

Ja tottahan se on. Vaikka olen kova pala purtavaksi kaikelle ällölle ylimakealle (paitsi jos sitä saa vetää rehellisesti suoraan napaan), osaan kyllä myöntää, että joissain pienissä eläimissä (joihin ei kuulu rottakoiria tyyliin chihuahua) on oma viehätyksensä.

Mutta sitä en ymmärrä, miten suolen toiminnastakin voi löytyä söpöjä elementtejä. Tänä iltana vekara vonkasi minut taas kerran vessaan kusikummiksi. Siellä se sitten posotti perkeleellisen setin pissaa pottaan ja pieraisi kaupan päälle ilmoille hävyttömän haisevan ja räkäisen leijan. Seurasi yleistä kikatusta ja kommentti: "Pielu tuli!"

Noustiin siitä sitten, kun vuoden vitsi oli saatu naurettua melkein loppuun (pieru se naurattaa näköjään aina ja kaikkia ikään katsomatta), pyyhittiin pylly ja katsottiin, mitä oli saatu aikaiseksi. Kusilootassa killui puolen litran urea-annoksen lisäksi sormenpään kokoinen paskakikkare.

Piltti osoitti kikkaretta hellä hymy naamallaan ja latasi parasta lällylaatua kehiin: "Katso äiti! Pieni kakka! SÖPÖ!"

Sori vaan, mutta joku raja. Tästä äiti nyt vaan on eri mieltä. Piste.

Äidin lääkkeet

Eilen meillä oli Pakkauksen kanssa jälleen opettavainen keskustelu.

Kuten tavallista, tonki tynkä pitkin iltaa esiin kaikkea mahdollista kaapeista ja laatikoista (= uusi kämppä, uudet laatikot). Kun kiinnostus kaappien ja laatikoiden tarjoamiin mahdollisuuksiin lopahti, siirtyi ipana sujuvasti ja täysin huomaamattani takkien taskuihin. Tämä on tietysti mahdollista tämmöisessä jämptissä järjestyksen pesässä vain ja ainoastaan siksi, että meillä ei vielä ole naulakkoa (*tirsk*).

Havahduin siihen, kun tyttö hoki aavistuksen liian kiinnostuneeseen sävyyn:
"Mikä toi on?! Mikä toi on?!"

Rasitin niskalihaksiani sohvalta (= tuli iltajumppa tehtyä!) juuri sen verran, että näin minkä aarteen dyykkari oli tällä kertaa löytänyt.

Siellä se seisoi - tupakka-askini kourassaan.

Hyökkäsin kohti röökejä kuin sikavihainen sarvikuono (= tämänkin  päivän jumppa plakkarissa!):
"Et ota niitä! Anna äitille!! Heti! Ne on äitin - - ."

Yhtäkkiä mielikuvitukseni koki pienen kuoleman. Minut valtasi ennenkokematon tekopyhyyden ja ulkokultaisuuden tarve. En millään tohtinut tunnustaa, että vekaran löytämä tavara oli tupakkaa, koska pelkäsin, että ipana alkaisi hoilottaa "tupakkaa, tupakkaa" aina kun näkisi Sisu-askin tai Läkerol-rasian. En kuitenkaan millään keksinyt, mitä muuta Mallu-aski voisi olla kuin Mallu-aski. Ja ei, ne saatanan pastillit eivät nyt vain juolahtaneet mieleen.

Onneksi apu on lähellä kun hätä on suurin. Pakkaus katsoi epätietoista ja häpeilevää pärstävärkkiäni vain pari sekuntia ja päätti auttaa.

"Ne on äitin LÄÄKKEET!", huudahti piltti polleana kuin olisi penisilliinin keksinyt.
Minä huokaisin helpotuksesta.
"Joo! Ne on äitin lääkkeet!", toistin nöyrästi ja lisäsin vain: "Ei saa koskea äidin lääkkeisiin".

Napero ojensi "lääkeet" käteeni ilman mitään mutinoita ja minä otin ne ylevänä vastaan. Mietin vain, että tottahan tuo tenava turisi. Ei ole hermolääkettä, joka paremmin lievittäisi päivän paineita tai auttaisi unentuloon kuin vanha kunnon iltarööki.

Vedin hyvillä mielin sen illan henkoset. Malluaski apteekkiin niin kuin olis jo!

Jumalaton juoni tai kahvia kaksivuotiaalle

Meillä on perheessämme uusi perinne, joka pakottaa jokaisen itseään kunnioittavan mielensäpahoittajan tunkemaan seipään ellei jopa rautakangen  perseeseensä ja äkkiä ainakin. Juomme nimittäin viikonloppuisin aamukahvit - ja - tadaa - koko kolmihenkisen perheemme voimin.

Lapanen lähti moposta tuossa pari kuukautta sitten. Rajojaan koetellessaan Pakkaus päätti kokeilla kaiken muun spedeilyn ohella, mitä tapahtuu jos heittäytyy juomalakkoon. Yhtäkkiä oli ihan vitun jännää, kun sai möllöttää ruokapöydässä ja nyrpistellä maito-, mehu- tai vesimukille tai paiskata mukit permantoon, jos äiskä oli niin idiootti, että antoi kupin mukaan pöydästä lähtiessä. Yritin maanitella, rukoilla, uhkailla ja rähistä ilman mainittavaa menestystä. Vaihdoin  mukia kuppiin ja kuppia lasiin ja lopulta yritin houkutella jopa parhailla kristalleillani - aivan turhaan. Piltin suu oli ja pysyi supussa ja aukeni vain EI:tä ulistakseen, jos vein kupin/lasin liian lähelle. Joka yö heräsin sitten pari kolme kertaa siihen, että polvenkorkuinen paukapää vatkasi päätäni, repi korviani ja tukkaani ja mölisi: "Maitoa, äiti maitoa!"

 Kun olin viikon verran saatanan vihaisena kärrännyt leidille maitoannosta sänkyyn pikkutunneilla, sain todellisen neronleimauksen. Oli lauantaiaamu ja latasin kahvinkeitintä äärimmilleen, kun sattuneesta syystä vähän väsytti. Päätin pistää kovat piippuun. Filosofoin, että kun se kielletty hedelmä aina houkuttaa aikuistakin, niin miksei sitten maahisen kokoista mukulaa.  Johan tuo oli sumppia kärttänyt jo herra ties kuinka kauan ja rääpinyt pohjat kupeista heti jos vain silmä oli välttänyt.

Kysäisin siis viekkaasti lattialla leikkivältä naperolta: "Mitäs jos Pakkaus juo äidin kanssa kahvia?"

Siitähän ipana innostui. Hän pomppasi Stokkeensa suurin piirtein suorilta jaloilta.
"Pakkaus juo kahvia! Pakkaus saa kahvia! Pakkaus ja äiti juo kahvia! Kahvia!!", kakara kohkasi tohkeissaan ja minä kannoin kahvipannun suurin elkein pöytään. Kaadoin itselleni tavallisen kolmen desin alkupala-annoksen ja värjäsin setin maidolla. Sitten kaadoin kuolaavalle kaverilleni mukillisen maitoa, mutta seuraavaksi nostin kahvipannun mukin ylle ja lorotin siitä oscarsuorituksen arvoisin draamaelkein 1-2 tl kahvia maidon sekaan. 

Olisittepa nähneet sen hurmoksellisen kiihtyneen ilmeen lapsen kasvoilla! Oli kuin hyvä haltijatar olisi heilauttanut taikasauvaansa ja lapsi olisi hetken aikaa nähnyt elämänsä sellaisena kuin hän sen itse haluaisi olevan: täynnä kahvia, suklaata, piipaa-autoja ja taivaaseen kurottuvia karsean vaarallisia kiipeilymahdollisuuksia.

Minä siinä sitten kahvittelin kaikessa rauhassa, mutta Pakkaus holotti oman annoksensa sellaista vauhtia, että harkitsen vakavissani ottavani yhteyttä Guinnessin ennätysten kirjaan. "Lissää kahvia!", mukula mesosi jo alta puolen minuutin. Ja minähän annoin. Tällä kertaa lorautin maidon sekaan vain max. 1 tl, mutta se riitti vallan mainiosti. Ja taaskin kahvimaito katosi kuin kuppa Töölöstä.

Vaikka juomalakko hellitti aika pian kahvikekkerien jälkeen, olemme jatkaneet perinnettä ja istuimme eilenkin itsenäisyyspäivän kahvilla koko kööri. Ja koska Pakkaus tiivisti lämpöisen perhehetkemme ydinasiat niin hyvin, lainaan hänen viisauttaan näin lopuksi:
"Äiti juo kahvia. Isi juo kahvia. Pakkaus juo kahvia. Kahvi on hyvvää!"

Helppo elämä

Perkeleenmoinen positiivari kun olen, olen hoksannut, että remontin ja muuton keskellä elämisestä voi repiä myös riemua ja huomata sen olevan vieläpä varsin helppoa, jos vain tahtoa löytyy tarpeeksi.

Tässä omia remonttiarjen ilojani:

1. Lapsi ei roiku helmoissa kärttämässä virikkeitä, kun niitä löytyy ympäristöstä yllin kyllin.

Eilen Pakkaus ehti korkata kymmenen litran maalipurkin ja hämmentää sisältöä purkin vierestä löytyneellä kepillä kuin ammattilainen ainakin ennen kuin paska äiti tuli ja keskeytti hanslankarin hommat. Kun maalipurkki läks, löytyi onneksi tilalle äärimmäisen kiinnostava naulapyssy, jonka parikymppinen remppamiehemme oli ajattelemattomuuksissaan jättänyt muka piiloon pöydän alle.
Olihan se piilossa. Minulta. Onneksi piltti ei ehtinyt oivaltaa, kuinka ase kytketään päälle.

2. Kaiken ruoan saa tehdä hyvällä omallatunnolla mikrossa.

Sitä oikein sielu lepää ja hymy pyrkii huulille, kun uuni ja liesi eivät toimi eikä ruokaa oikeasti VOI tehdä muuten kuin työntämällä mikroon äitien tekemää ruokaa. Vaihteluakin löytyy. Joka toinen ilta syödään lihaperunasoselaatikkoa ja joka toinen makaronilaatikkoa. Pakkaus on tyytyväinen, minä olen tyytyväinen ja Saarioinen on taatusti ihan vitun tyytyväinen.

3. Siivoaminen on mahdotonta.

Kun ovesta lappaa joka aamu ukkoa paskaisine saappaineen naulaamaan, maalaamaan ja poraamaan, on aivan turha edes kuvitella puunaavansa paikkoja (eipä sillä, että minä edes koskaan semmoisia sairaita kuvittelisin). Hurraa hurraa hurraa!

4. Äidistä tulee Henkkamaukan malli

Koska telkku saatiin monen päivän jälkeen päälle vasta eilen illalla, ajautui Pakkaus hurmoksellisen hyväntahtoiseen tilaan. Kun ruudussa pyöri mainos H&M:n kimaltelevissa super-push-upeissa keikistelevästä timmistä typykästä, levisi naperon naamalle iloisen tunnistava ilme. Puolipukeista pimatsua osoittaen hän tuumasi: "Tuossa on äiti!".

Siltä seisomalta olin valmis antamaan anteeksi taannoiset karvaluomeani koskevat epäkohteliaat kommentit. Jos nisutaikinaa muistuttava mahani ja pyöreä pyllyni vertautuvat alusvaatemainoksen pimperoon, on aivan sama, kasvaako naamassani hämähäkki. Kun kerran olen muuten niin saatanan upea ilmestys.

Muuttohelvettiä ja hämähäkkejä

Olemme muuttamassa ja härdelli on tietenkin helvetillinen. Jo viikon verran molemmat kämpät ovat olleet puolityhjiä/-täysiä, sää sietämätön ja päivät saatanallisen pitkiä. Osasyy tuskaan "saattaa" olla se, että alun perin suunniteltu jättehelppo tapettien repiminen ja seinien maalaus paisui raamatulliseksi vedenpaisumukseksi nimeltä jättiremontti, jossa uusiksi meni keittiön lisäksi keittiön paikka, koko yläkerran lattia, katto sekä lamppujen paikat.

Onneksi huomenna on maanantai ja pääsen leikkitöihin toimistoon. Nyt olen paiskinut hommia kuin gulagilla raatava vankiriepu. Olen pakannut laatikoita, purkanut laatikoita, pessyt laatikoita (yhden laatikon pohjalle ja sen sisältöön oli levinnyt siirappinen Levolac) ja sitten taas pakannut, purkanut ja pessyt. Vanhan kämpän vanhan pakastimen hakkasin jäästä irti tiskiharjalla ja paljain käsin, koska vitun urpo ukkoni luuli, että pakastin sulaa, jos sen vain panee pois päältä, muttei tyhjennä tykkyjäisestä tavarasta.

Samanlaisia kauhutarinoita riittäisi kerrottavaksi kymmeniä.

Sanomattakin on tietenkin selvää, että koko tämän kauhucocktailin kirsikkana kierii Pakkaus, jolla on aivan eri näkemys siitä, mikä on tärkeää ja mikä ei. Yritinpä sitten tyhjentää muuttolaatikoita tai lajitella jätettä, tarjolla on aina lapsenvalvonnan jaloa oheisohjelmaa.

Jatkuvasti vintiö varvastelee vaarallisesti jonkin tasoitinainepurkin päällä, tunkee meisseliä/hammasharjaa/lusikkaa ikkunalukkoihin, tuijottaa samalla ulos lumiseen maisemaan ja huutelee siinä sivussa: "Äiti äiti, jääkarhut tulee!" (= Toivottava tulkinta: näki juuri ennen muuttoa dokumentin lumisessa maisemassa temmeltävistä jääkarhuista. Epätoivottava tulkinta: Jääkarhut ovat rantautuneet Jäämerestä Vesijärveen ja Lahteen.).

Tai sitten: "Äiti äiti, Pakkaus tiskaa!" (= Löytänyt muuttolaatikon pohjalta hylätyn tuttipullon korkin sekä topz-puikon, jota käyttää sitten tiskiharjan tapaan korkinpesuun ja välillä korvankaivuuseen. Tulkinta: Tuhka tiheään tiskaavan mummon vierailusta vasta vähän aikaa.)

Tai sitten: "Äiti äiti, missä on pikkumummot?" (= Hajottanut arvokkaan Maatuskani, kaikki mummelit ovat hevonvitussa tai vielä pahemmassa paikassa. Tulkinta: Äiti on ikävä, mutta mummo ihana ja mummoa on ikävä.)

Ja sitten Pakkauksen päivän piste i:n päälle: "Äiti äiti, hämähäkki!"

Tätä en voinut vastustaa, vaikka muihin huutoihin en ollut ehtinyt muuttorumbassa vastaamaan.
Oli ihan pakko kysyä (eikä tietenkään olisi kannattanut).
"Häh, missä on hämähäkki?"
Pakkaus yhtaikaa ylimielisesti ja voitonriemuisesti: "Äitin hämähäkki!"
Ja kun en kerrasta ymmärtänyt, tökkäsi ipana pienen nakkinsa keskelle naamaani.

Vai että hämähäkki saatana. On sitä näin remontin ja muuton keskellä muutakin tekemistä kuin ajella karvaluomeaan. Huomenna ainakin pistän kukkatissit tanaan ja muutan toimistoon ainakin viikoksi.