Uusi urheiluvillitys Penska-parkour

Olen monta kertaa tunnustautunut liikuntavihamieliseksi yksilöksi, mutta nyt on aika myöntää, että paskan selän (välilevyn pullistuma) ja säädyttömän rapakunnon takia olen minäkin joutunut alistumaan ja käymään silloin tällöin lenkillä (vittu saatana).

Tänään ystävieni kanssa keskusteltuani ihmettelen, miksi ihmeessä olen vaivautunut. Joka jumalan Motivuksessa, Foreverissä ja kulman kuntoklubeillahan riistetään läskireppanoilta ja kehonkohentajilta törkeät summat rahaa milloin milläkin villityksellä. On Zumbaa ja tankotanssia, hot joogaa ja muita päivän perseenheilutushittejä.

Mitä jos ainakin me alle kouluikäisten lasten perheenäidit säästäisimme ropomme ja villiintyisimme kuntoilumuodosta, joka on tarjolla aina ja koko ajan silmiemme alla? Tarvitsisi tehdä perässä vain se, mitä piltti tekee koko päivän. Olisi koko lailla kumma, jos eivät kilot karisisi pikavauhtia ja kunto kohoaisi kohisten. Eikä tarvitsisi edes varmistaa, että on tarpeeksi sitä kuuluisaa "omaa aikaa" ja joku kotona kyttäämässä kersaa, kun tekisit sen näppärästi itse siinä sivussa.

Me Pakkauksen kanssa aloittaisimme tietysti päivän varvastelemalla lavuaarin äärellä ja roikkumalla siitä satunnaisesti kuin apina ainakin. Minun pitäisi tietysti pitempänä roikkua kylppärin yläkaapeista, mutta who cares. Pääasia, että saisin saman asennon. Pitäisi vain pistää ukko turvaporamaan kaapit seinään.

Seuraavaksi kiipeäisimme portaita edes takaisin kymmenestä kahteenkymmeneen kertaa. Ensin normaalisti, sitten siten, että alas tullessa kyykkäisimme perseen jokaisen askelman päälle ja hivuttaisimme koipemme kohti alempia askelmia. Alemmalla askelmalla jälleen ylös ja perse edelliselle askelmalle. Aerobic-tunnelmaan pääsisin takuuvarmasti, kun tyttäreni menisi edellä ja huutaisi tavallisen tuimaan tapaansa: "Äiti liukumäki! Äiti liukumäki!" (btw ja ohi aiheen, mutta aika paska liukumäki)

Kun tämä ohjelma olisi pulkassa, menisin ipanan perässä pitkin olohuonetta toistaen naperon normaalia arkiohjelmaa.

Kun hän kiipeäisi keittiön lavuaarille, menisin perässä ja tasapainottelisin samalla tavalla takanojassa kintut ilmassa ja kädet levällään. Kun hän kiemurtelisi sohvapöydän alle ja esiin toiselta puolen, möyrisin messissä kuin massiivinen myyrä. Ellen tässä vaiheessa juutu sohvapöydän alle (riski on suuri, mutta toisaalta sekin kuluttaa kaloreita, jos joudun ähkimään pöydän alla massiivipöytä selässä), siirryn juoksemaan sohvan selkänojalla. Painelisin penskan perässä perse hyllyen - notkeasti tietenkin kuin olympiakultaa kahminut puomipimu. Edes takaisin. Edes takaisin. Edes takaisin. Sitten hyppisimme selkänojalta sohvalle ja siitä lattialle. Takaisin selkänojalle, sohvalle ja lattialle. Takaisin selkänojalle, sohvalle ja lattialle. Motivaatio säilyisi, koska kersa karjuisi aina vain "UUDESTAAN", enkä tietenkään voisi myöntää, että joku kaksivuotias räkänokka on kovempi kuntoilija kuin minä.

Kyykkäisin lattialla, kiipeäisin tuoleille lukemattomia kertoja, haaristelisin istuimilla erilaisissa akrobaattisissa asennoissa, sitten kurottautuisin niiltä pöydille. Ryömisin takaisin tuolille, piiloutuisin kaappiin, roikkuisin kirjahyllyssä ja mekastaisin hyllytasoja pitkin kohti kovempaa kuntoa ja kapoisempaa olemusta.

Luulen, että näin aloittelijana riittäisi, jos harrastaisi tätä "Seuraa johtajaa"-ohjelmaa tai Penska-parkouria (mediaseksikäs nimi on vielä keksimättä) vain kello viidestä ilta yhdeksään. Parin viikon jälkeen voisi vähitellen yrittää viikonloppuna toteuttaa kokonaisen päivän kestävän ultraohjelman.

Veikkaan, että koville ottaisi, mutta hiki tulisi takuulla. Siis minulle.
Personal trainerilleni tämä tietysti on pelkkä läpihuutojuttu.