Puhelias pulkkaretki

Koska meikätytöllä on loma, lähdimme Pakkauksen kanssa pulkalla eilen riemuretkelle. Pakkanen paukkui ja niin paukkuivat läski ja lihaksetkin, kun vedin viisitoistakiloista pulkkasettiä pitkin helvetin hienosti hiekoitettuja jalkakäytäviä. Jotta talven taika olisi täydellisimmillään, jätin pipon ja kaulaliinan kotiin. Koska en niitä heti kotoisasta kaaoksestamme löytänyt, ajattelin (virheellisesti), että "ei siellä nyt niin kylmä kuiteskaan ole".

Pulkan pohja vain raikui ja minä eläydyin metsätöissä puskevan 20-luvun suomenhevosen mielenmaailmaan pää jäässä. Penska sen sijaan retkotti pulkassa kuin isäntä ainakin. Hän alkoi myös tervehtiä ympäristöään kuin vastaan olisi tullut tuttuja kyläläisiä.

Ensin eteemme lehahti varisparvi. Jengi kaarteli yllämme ja raakkui kuin räkätautinen ryyppyremmi. Ipana tuijotti menoa pulkastansa vähän aikaa ja päätti sitten osallistua keskusteluun.
"MITÄ?! Mitä asiaa!?", hän ärähti äkäisesti. Pari varesta hävisi näkyvistä. Ei ilmeisesti ollutkaan asiaa.

Seuraavaksi vastaan tuli nainen joka pinkoi kauheaa vauhtia kohti odottavaa autoa. Pulkkakommentaattori karjaisi muijan perään muitta mutkitta:
"Heeeiii!! Mikä hätänä hei?!"
Vastausta emme saaneet, mutta tämä ei ohjastajaani lannistanut. Hän alkoi tervehtiä ohitse hyvin hitaasti lipuvia puita.
"Hei puu! Mitä kuuluu? Katso äiti, toinen puu! Hei puu! Hei hei puu!"

Näin etenimme aina pulkkamäkeen asti. Siellä jäädytin pääni lisäksi perseeni ja kinttuni, mutta mitäpä sitä ei malliäiti kupeittensa hedelmän eteen tekisi. Takaisin tullessa oli raitis ilma jo sekoittanut pääni niin, etten enää edes huomannut, että vetelin pulkkaa pitkin soratietä. Hieman höyrähtänyt taisi olla tenavakin. Puille vilkuttelun ja kuun tuijottelun lisäksi kuului takaani: "Tule tänne! Tule tänne! Hei, tule tänne?!"

Kun aikani olin tätä kohkaamista kuunnellut ja edessämme törötti typötyhjä tie, käännyin piltin puoleen ja kysäisin: "Kenelle sie oikein huudat? Kenen pitää tulla tänne?"
Napero katsoi minua kuin olisin täysi saapas ja vastasi silmää räpäyttämättä:
"Tuolla on iso koira."
"Ai jaa", minä vastasin, vaikken mitään koiraa tietenkään missään nähnytkään.

Päätin lopettaa liian ajattelun (turhaahan se tykkyjäisillä aivoilla olisi ollutkin) ja keskittyä siihen, mitä osasin - eli vetämään sitä pirun pulkkaa. Seurustelun jätin kyytiläiselle. Siihen hän heittäytyikin täysin rinnoin. Takaani kuului tasaiseen tahtiin aina kotiportille asti: "Koiraaaaa! Tule tänne! Hei puu, mitä kuuluu? KOIRAAA, TÄNNE! Mikä hätänä? Hei hei!"

Kovaa on tämä kasvattaminen. Pitää näköjään alkaa puhua eläimille, kasveille, vieraille ihmisille ja nähdä näkymättömiä, että pääsen samalle aaltopituudelle ipanan kanssa. Sitten kun siihen päästään, pitääkin vain toivoa etteivät lihaa ja verta olevat valkotakkiset miehet vie.