lauantai 12. huhtikuuta 2014

Fiksuja aikuisia eli äiskät radalla

On lohdullista huomata, että on asioita, jotka eivät koskaan muutu. Jopa niinkin pysyviä asioita, joita ei edes äidiksi tuleminen mullista tai muuta. Sellaisin kuuluu näköjään bailaaminen erään ystäväni, kolmilapsisen perheenäidin kanssa. Se oli absurdia 15 vuotta sitten ja eilen tuli todistettua, että meno ei ole muuttunut miksikään, vaikka tutkintoja on suoritettu, lapsia synnytetty ja ikää karttunut.

Kaikki alkoi jälleen kerran hyvin viattomasti. 

Totesimme ystäväni kanssa - kutsukaamme häntä vaikka Teikuksi, ettemme olleet olleet kumpikaan baarissa herra ties kuinka moneen aikaan, ja että kun kevättäkin pukkasi, niin olisi syytä yhdistää voimamme ja lähteä radalle (NOT). Kolmen viikon suunnittelujakson jälkeen pääsimme eilen panemaan tuumamme toimeen.

Ilta alkoi napakasti aina yhtä tärkeällä laittautumisella. Minä kiskoin ylle lyhyttä mekkoa ja kaverini läpinäkyvää paitaa. Poskipuna viuhui, ripsaria piti korjata pois poskilta ja huulipunaa lisäillä, koska alkuillan ratoksi olimme varanneet pari pulloa viiniä, ettei vain nestevajaus missään tapauksessa iskisi. Mitä pienemmäksi viinimäärä kuihtui, sitä kovemmaksi yltyi kälätyksemme. Puhuimme kaikki kuulumiset toistemme suihin, lätisimme loputtomiin siitä, kuinka "Tänä iltana ei kyllä kosketa teräviin!" ja perustelimme edellämainittua vakaumusta monella eri järkisyyllä.

Kun oli aika, hurautimme taksilla baariin, marssimme baaritiskille ja heläytimme yhteistuumin, että "Shiideriä ja kakshi tequilaa kiitosh!" Siitähän se ilta kivasti sitten avautui. 

Lehahdimme tanssilattialle ja alkoi helvetinmoinen jumppaaminen. Ketkutimme pyrstöä, hetkutimme badia ja heilutimme räpylöitä kohti taivasta kuin auton edestä paniikissa pakoon lehahtanut sorsapari. Sitten keksimme, että "Hei tuollahan on deejii!" 

Eipä muuta kuin miesparkaa ahdistelemaan. Teikku kärsii erittäin pahasta Cheek-riippuvuudesta ja hän roikkui ja ruinasi levynpyörittäjää soittamaan käytännössä koko Cheekin tuotannon. Suppeaa solistivalikoimaansa hän perusteli hyvin äänekkäästi mm. sillä, että "Kaikki muutkin tykkää Cheekistä" ja "Kato vaan, kaikki tulee tanssiin, kun soitat Cheekiä". Minä olin vähän monipuolisempi. Kun ystäväni ei roikkunut tiskijukan turva-aidasta, päivystin siellä minä toiveinani "Snoop Dogg", "Donkeyboy", "Eminem" ym. soittolistakanavien vakioveijarit. Saimme tahtomme lävitse takuuvarmasti vain, jotta äijäraiska pääsisi meistä eroon edes hetkeksi. 

Tanssimista muistuttavien liikkeiden ja deejiihin kohdistuneen ihmisjahdin lisäksi kävimme tietysti välissä tankkaamassa, kun jano yllätti. Tilaus oli aina se sama: "Shiideriä ja kakshi tequilaa kiitosh!" 

Sitten keksimme, kuinka kiva olisi jakaa oma onnemme siippojemme kera. Alkoi känninen viina-asetelmien kuvaaminen. Oma kännykkäni oli onneksi uinahtanut, mutta Teikku onnistui lähettämään miehelleen upean teoksen sidukoista, yhdestä (!) lasista vettä ja tequiloista sitruunaviipaleineen. Mukaan hän luuli pistävänsä viestin "Älä säikähdä!" Tarina ei kerro sitä, miksi kuvan oheen piti tuommoinen teksti suunnitella. Varsinkin kun jokainen tietää, että jos Teikku ja minä juomme kahdestaan tequilaa, on erittäin painava syy huolestua.

Kun huojuimme baarista yöpizzalle, Teikulta oli mennyt jo muisti. Omani alkoi hämärtyä kämpille päästyämme. Muistan outoa liikuskelua vessoissa, jääkaapilla ja makkarissa, mutta tarkemmin en osaa kertoa, mitä varsinaisesti touhusimme.

Aamulla heräsimme siskonpedissä erittäin krapulaisina. Minä olin sängyssä alasti. Tämä oli tietysti päivänselvää. Kovassa humalatilassa vaatteilla on tapana ahdistaa mieltäni ja kävelen unissani johonkin outoon paikkaan, riipaisen itseni ilkosen alasti ja palaan nukkumaan. 

Lähdinpä siis etsimään alushousujani, joiden odotin löytyvän olohuoneen sohvalta tai keittiön pöydältä. Samaan aikaan ystäväni pyöri pitkin kämppää ja voihki "Missä se on!? Voi ei! Voi ei! Missä se on?!" 

Minun ei tarvinnut edes kysyä tietääkseni, että emännällä oli a) kännykkä, b) takki, c) laukku, d) lompakko, e) avaimet hukassa. Tällä kertaa vastaus oli vaihtoehto c, sis. vaihtoehdot a ja d. Samalla kun ystäväni epätoivo kasvoi, kasvoi myös oma kummastukseni. En löytänyt alkkareitani mistään. En kerta kaikkiaan mistään. Kurkistin jopa kaappeihin ja jääkaappiin, kun olin nuohonnut lattiat, pöydät, tuolit ja lelulaatikot viiteen kertaan. 

Kun minä siis kaivoin sängynalustoja ja sohvanvälejä, soitti Teikku taksiin ja selvitti kiihtyneenä viime yön laukun hukkaamistaan, vaikkei siitä mitään muistanutkaan. 

Selvisi, että laukku oli löytynyt taksista. Koska kaverillani oli kännykkä kädessä ja hän tunsi itsensä helpottuneeksi, päätti hän tonkaista kuvapankkia ja tekstiviestejään ja ihailla illan lähetyksiä. Sieltä sitten löytyikin aviomiehelle lähetetty komea kuva siidereistä ja tequiloista, jossa oli liitteenä teksti "Lä Däikähä!" 

Mietimme hetken hilpeinä, oliko isäntä osannut tulkita viestin oikein, mutta sitten oli aika alkaa etsiä jälleen alkkareita. Niitä ei löytynyt (ulkovarastoa ja pihaa emme nuohonneet). Niinpä ystäväni kaivoi minulle varavetimet, ettei aivan paljain persein tarvinnut heilua. 

Tässä vaiheessa kello oli jo kaksi, ja ukkoni ja Pakkaus kolkuttelivat oven takana. Joimme fiksuina ja filmaattisina kahvia, mitä nyt kikattelimme illan kuvioille (niille, jotka muistimme). 

Kun tulin kotiin perhejengini kanssa, kilahti puhelimeeni vielä kuvaviesti. Ystäväni oli löytänyt tiskipöydältä kaljatölkin, jota joku  oli yrittänyt avata ilmeisen vihamielisesti puukolla. Kantta oli kaivettu auki kuin joku olisi henkensä hädässä ja nälkään kuolemaisillaan veivannut auki jotain säilykepurkkia. Lisäksi purkkiparkaa oli puukotettu julmasti kylkeen. Ilmeisesti avaus- ja juomissuunnitelmasta oli kuitenkin luovuttu, sillä kumpikaan meistä ei sentään ollut verissä päin. Olisi sitä purkkia tyhjentäessä voinut aueta valtimo jos toinenkin. 

On se sentään hyvä, että johonkin voi aina luottaa. Yksi niistä asioista on se, että Teikku ja minä olemme bailuparina varsinainen Team Ahma. Varmaan vielä vanhainkodissakin. Ensi vuonna sitten uudelleen. Kun on taas uskoa siihen, että "Tällä kertaa ei kyllä kosketa teräviin!"


Ps. 13.4.2014: ALKKARIT LÖYTYNEET! En vieläkään oikein ole varma, missä Teikun perheen pyykkikone on, mutta unissakävellessä se oli löytynyt vaivatta. Olin käynyt tunkemassa pikkarit pesuun ja kirmannut takaisin nukkumaan. Löytyivät tänään, kun Teikku oli pessyt valkopyykkiä ja joukosta oli paljastuneet mustat Sloggit. En ole tiennytkään olevani näin organisoitunut.:D

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Lohikäärme ja sen ruokavalio

Kun tänään kampesin yläkertaan, huomasin taas, että ei sitä noihin leikki-ikäisen leikkeihin paljon leluja tarvitsisi. Tässä viimeisin esimerkki:


Joku, joka ei ihan ole inessä skenessä (= minä) voisi kuvitella, että tässä on kumolleen keikattu nojatuoli. Koska olen kuitenkin oppinut, että tämmöiset kummalliset asetelmat yleensä tarkoittavat enemmän kuin mitä odottaisi, älysin kysyä, ennen kuin aloin nostelemaan tuolia jaloilleen ja motkottamaan mokomasta vaarallisesta huonekalujen kanssa pelleilystä.

Kun kysyin, mikä tämä ilmestys oli olevinaan, hihkui Pakkaus riemusta repeämäisillään: "TÄÄ ON LOHIKÄÄRME!" Sitten ukko rupesi resuamaan samaan syssyyn: "Joo! Ja tää lohikäärme syö vaan pensseleitä!" "NIIN! Pelkkiä pensseleitä!!", vahvisti ipana.

Totta tosiaan. Jos näin edestä katsoo, niin näyttäähän tuo tuoli aika isolta kidalta. Ja kyllä, kuvatuksella näyttää olevan varsin rajoittunut ja outo ruokavalio, kun on ihan kunnon pensselivalikoima kurkunpohjalla.

Minä en kyllä enää lelukauppoihin vaivaudu. Paljon helpompaa vain katsoa vierestä, kuinka tuolit, kattilat, henkarit, huovat, tyynyt jne. jne. muuttavat muotoaan - ja säästää pitkä penni. 


torstai 3. huhtikuuta 2014

Nappikammoa ja "ruokaa" romahdukseen

Tänään romahdin jälleen, onhan sentään viikko edellisestä tapauksesta kulunut.

Päivän ensimmäisen vartin perusteella ei olisi uskonut, miten kammottavasti aamu epäonnistuisi. Nukuimme Pakkauksen kanssa liian pitkään kuten tavallista ja kun viimein pääsimme ylös, olimme molemmat harvinaisen hienolla tuulella. Juttelimme kuin ihmiset ikään ja jopa halailimme aivan kuin kello kävisi jo kahta iltapäivällä.

Tämmöiselle epänormaalille hoopoilulle tuli sentään loppu sitten, kun siirryimme pukeutumiseen.
Pikkuämmä on ruvennut sietämättömän valikoivaksi vaatteidensa suhteen ja koska minä olen sitä mieltä, että 3,5 vuotias saa pääasiassa pistää päälleen sitä, mitä äiti määrää, on konflikti vääjäämätön.

Yksi peruspilari Pakkauksen tyylitajussa on se, että napit ovat syvältä, perkeleestä, rumia ja pelottavia. Tämän vuoksi mitään nappeja ei katsota hyvällä, ei edes pientä niskanappia. Minä sen sijaan sinnikkäästi pistän aika ajoin nappivaatteita ipanan päälle huudosta huolimatta. Nappivaatteet kun ovat usein Pakkauksen ja minun yhdessä valitsemia eikä minusta ole mitään mieltä jättää vaatteita pukematta jonkun kolmevuotiaan oikkujen takia.

Tänä aamuna vetaisin leidin päälle nappipaidan, jossa on kokonaiset kolme nappia koristeena. Aurinkoisen alun jälkeen alkoi semmoinen rähinä ja pauke, että sitä olisi piinkova syyrialainen kapinallinenkin säikähtänyt. Pikkuämmä huusi, karjui ja ulisi naama punaisena  ja koska tyyppi on kehittänyt todella vaikuttavat äänijänteet,  en kerta kaikkiaan kestänyt sitä huutoa. Niinpä tein minulle epätyypillisen tempauksen ja peräännyin. Kiskaisin nappipaidan penskalta pois vihaisena kuin ampiainen. Tämäkös pisti vituttamaan. Olin hävinnyt polvenkorkuiselle palosireenille.

Siinä kun kivasti oli päästy alkuun, eivät enää sitten housutkaan kelvanneet. Tässä asiassa en enää joustanut, joten talutin nirppanokan sukkahousuissa tarhaan ulinoineen päivineen.

Töissä olin koko päivän väsynyt, väsynyt ja väsynyt, sillä mahani oli sekaisin ja olin tietysti yöllä herännyt taas muutamankin kerran ties minkä takia. Myöskään nämä paskamaiset huutokonsertit aamulla eivät mitenkään piristä ihmismieltä, vaikka tiedänkin itse olevani ainakin puoliksi syypää.

Kotiin tullessa kehotin siis miestäni käymään herkkukaupassa samalla, samalla kun hakisi rinsessan hoidosta.

Isäntäpä olikin sitten kirmannut Lidlin kautta ja sieltäkös oli löytynyt vaikka ja mitä. Olenkin tänään lohduttautunut seuraavasti:

1/2 dl tummaa siirappia suoraan pullon suusta (ensilääkkeeksi ennen kuin ukko saapui kaupasta)
1/2 Tiramisutorttu (todella maukas!)
1 suklaamuffinssi (kivan lähmäinen suklaakeskusta)
1 maapähkinäsuklaapatukka (parempi kuin Snickers!)
5-10 Marianne-karkkia

Suolapalaksi tein uunissa lämpimiä juustovoileipiä. Nam nam.

Ja voin suositella! Toimii hienosti arjen ahdistukseen, vaikkei ehkä kylläkään paranna fyysistä olemusta tai oloa. Pötsissä tekee nimittäin hiukka herkkää eikä kaloreitakaan kandee kauheasti laskeskella. Mutta ajoittaiseen vitutukseen ja väsymykseen tämä setti toimi oikein hyvin.

ps. Jos siirappi on loppu, voit narskutella myös ihan tavan palasokeria menemään; vaikutus on ihan sama
pps. Toinen pari kadonneista hanskoista löytyi. Kylpyammeesta. Mitä minä sanoin.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Kadonneet käsineet tai "Älä kokeile tätä kotona!"

Varoitan heti alkuun, että nyt seuraa toimintakuvaus, jota ei missään tapauksessa pidä kokeilla kotona! Tai ei ainakaan, jollei ole vihkiytynyt jonkin Ariel- tai Omo-salaseuran toimintaan ja ole jokin perverssi puhdas pyykki -fetisisti.

Sain viikonloppuna kummallisen kohtalokkaan koko illan kestäneen mielenhäiriön ja aloin pyykätä. Pakkaus ja ukkoni olivat siirtyneet minusta kuudenkymmenen kilometrin päähän mummolaan, jolloin joku minulle vihamielinen demoni istutti päähäni tarpeen päästä eroon kylppärissä vellovasta pyykkivuoresta (miksi oi miksi?).  Tai ehkä kevätaurinko porautui aivoihini liian voimallisesti. Tai ehkä yritin todistella itselleni jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan. Aivan sama, mutta lopputulos ei mairitellut ketään, vähiten minua.

Pyykinpesu on toiminto, joka noin yleisesti ottaen kuuluu ennemminkin miehelleni kuin minulle. Pyykinpesu on minun luonnolleni liian hidasta, analyyttistä ajattelua (= jaksa saatana todellakaan katsoa, onko pesusetissä menossa hienoin valkoinen silkki paskaisen mustan puuvillan kanssa samaan syssyyn) ja organisointikykyä vaativaa (se viikkaus, aaarrrrghh!).

Ei - minun siivousalaani kuuluu vessojen ja lattioiden tehokas ja vihamielis-raivopäinen pesu sekä yliyököttävä, sitäkin raivopäisempi imurointi. Kaikesta paskaisuudesta ja paskamaisuudesta huolimatta raadan yleensä paljon mieluummin mainittujen toimintojen parissa kuin pyykkäämisessä. Se vaatteiden määrä uuvuttaa minut jo siinä vaiheessa, kun lataan niitä koneeseen, puhumattakaan puhtaiden rättien vuorista, jotka kasaantuvat, kasaantuvat ja kasaantuvat.

Mikä pirullisinta, katoaa pyykkäyksen yhteydessä joka kerta - JOKA kerta - jotain olennaisen tärkeää. Niin tälläkin kertaa.

Menin siis ja päätin vähän pyykkäillä (perkele!). Ladoin koneeseen Pakkauksen likaisia vaatteita ulkovaatteista lähtien ja heitin perään myös kaikki käsineet. Goretex-käsineitä emännällä on kahdet parit ja muistan vallan hyvin, kuinka heittelin huolettomasti molemmat parit samaan koneelliseen. "Saapa siitä tytsä sitten puhtaat käsineet päiväkotiin", muistan itsetyytyväisesti hymisseeni ja näin jo sieluni silmin tarhantätien arvostavat ja yllättyneet ilmeet, kun huomaisivat, että meidänkin kersan tumppuja näytetään pesuvedelle edes kerran vuodessa.

No, pyykkikasoja tuli ja meni, yksi joutui parisänkyyn, toinen kylppärin tasolle, kolmas saunan lauteille. Kodin hengetär -huumassani en osannut panna merkille jotain vallan merkillistä. Eli sitä, että ne kirotut käsineet olivat kadonneet kuin pieru Saharaan.

 Sunnuntai-iltana sitten hoksasin, etten löytänyt kumpaakaan hanskaparia, mutta en heti huolestunut. Projekti kun oli edelleen hiukka kesken ja puhtaita pyykkikasoja lojui edelleen siellä sun täällä - siitäkin huolimatta, että olin ainakin viisi jo selvittänyt ja pakannut kaappeihin. Ajattelin, että "Kyllä ne sieltä löytyvät, menköön tarhan käsineillä yhden päivän".

Yhdestä päivästä kasvoi kuitenkin kaksi ja sitten kolme. Keskiviikko-aamuna, viidennen vaatekaappeihin, sänkyjen alle, vihanneskoreihin ja jääkaappiin tehtyjen turhien täsmäiskujen jälkeen olivat mielessäni hellimät tarhantätien hyväksyvät hymyt vaihtuneet jo paheksuvaksi mulkoiluksi ja naamani harmaaksi.

Kun lopulta eilen illalla myönsin tappioni, ei ollut muuta kuin kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen olisi ollut se, että olisin tyytynyt alisuoriutujavanhemman osaan isolla A:lla ja käyttänyt pokkana päiväkodin lainavehkeitä kesäkuuhun saakka, jolloin Pakkauksen hanskat äkkiä olisivat löytyneet tyynyn alta tai kattilakomerosta. Toinen vaihtoehto oli pelata rahalla.

Valitsin kakkosvaihtoehdon. Kun aamulla heräsimme, emme lähteneetkään perinteisen pahantuulisina päiväkotiin vaan - TADAA - Prismaan (olimme muuten molemmat paljon paremmalla tuulella)! Siellä keräsin kokoon kunnon setin uusia käsineitä. Ostin kahdet Goretexit totta kai, mutta myös kumihanskat ja parit keväthanskat.

Nyt on tytsällä taas varustetaso kohdillaan. Rintaa röyhistäen marssin lapsoseni kanssa vasta kello kymmeneksi hoitopaikkaan ja lapoin päiväkodin lokeroihin hanskaa ja käsinettä aivan kuin olisin löytänyt Graalin maljan. Kehtasinpa vielä kovaan ääneen esitellä upeaa käsinevalikoimaa, jotta hoitajat taatusti pitävät minua pilkkopimeänä tapauksena.

Siitä vaan sitten uutta tavaraa kadottamaan. Ja katsotaanko muuten: ei vittu kulu viikkoa, kun ne helvetin "hävinneet" hanskat pomppaavat esiin jostain saunan lauteilta ja nauraa räkättävät paskaisesti päin naamaani.

Ottakaa te lukijat sentään opiksenne. Kuten jo alussa sanoin: jos ette ole synnynnäisiä paikkojen puunaajia ja pyykkimuoreja, niin älkää yrittäkö liikoja. Tulee vain paha mieli, menee maine hoitopaikassa ja vielä aivan turhat 40 Euroa hukkaan.