tiistai 30. lokakuuta 2012

Perheriita ja kuinka se kuopataan

Jälleen eriteasiaa (aivan tunnen innostuksenne!), mutta myös perhedraamaa (tadaa!).

Olemme haljeta ylpeydestä, sillä Pakkaus on viimein ja vihdon oppinut sisäsiistiksi. Pissa lorahtaa melkein poikkeuksetta pottaan ja paskakikkareitakin olen joutunut jynssäämään persuksesta viimeksi joskus kolme viikkoa sitten.

Pottailu on kuitenkin aiheuttanut myös kummallisia lieveilmiöitä. Yhtä niistä jouduin juuri äsken todistamaan.

Tynkä roudasi pottansa vessasta olkkariin (telkusta tuli ilmeisesti jotain helvetin tärkeää kuten mainoksia) ja rupesi toimiin. Lotina vain kävi ja me onnelliset vaippavapautuksen saaneet vanhemmat seurasimme polleina sivusta - aivan kuin saavutus olisi omamme. Kun homma oli hoidettu, nousi nassikka potaltaan ja nosti pottansa sisältöineen kaikkineen kainaloon.

Tässä vaiheessa astui isi olohuoneen lattialla vaarallisen näköisesti taiteilevan pissakuskin tielle.

Isi: "Heiiii! Annas se potta tänne! Nyt toi kyllä putoaa."
Pakkaus: "Ei. Pissa vessaan!"
Isi: "Nyt on kuule pitkä matka! Varovasti!"
Pakkaus (horjahdellen piipaa-auton ylitse kusiloota kainalossa): "Ei! ITSE. Pissa. Vessaan."
- - -
Isi: "Mut heeiii! EII! Sullahan on housutkin kintuissa! Nyt annat sen potan tänne!"
(takavarikoi potan puolentoista metrin korkeuteen)

Puhkeaa pelottavan kovaääninen perheriita isän ja tyttären välille.

Pakkaus: "EIIIIII!!!!! ANNA POTTA! ANNA POTTA! ANNA POTTA! POTTA TÄNNE! BY-HYYYYYYY!!!"
Isi: Mitäh? EI!
Pakkaus: Anna potta! Isi antaa potan. POTTA TÄNNE! (äänensävy on sellainen, että tyyppi lisäisi perään vielä "vitun urpo", jos osaisi (onneksi ei osaa)).
Isi: No vedä ees housut jalkaan!
Pakkaus alkaa parkuen kiskoa pikkareita ja pöksyjä jalkaan ja vollottaa kovaäänisesti pottansa perään kuin itkumuurilla märisevä ämmärukka.
Isi (hermona): Joo joo, annan annan! Mut nosta nyt ne housut!"

Lupauksen kuultuaan vilauttaa nassikka housut jalkaan pikavauhtia ja vain toinen perspuolisko jää näkyviin.

Pakkaus: "Y-hyy. Potta TÄNNE!"
Isi (alistuneen pelokkaana): No niin. Ota. Tossa on.
Parku loppuu yhtä nopeasti kuin tuulilasiin lätkähtävän itikan ilmalento.
Pakkaus (tyynenä kuin Buddha ja onnellisena kuin orava): Potta - nyt vessaan!

Isän ja tyttären muodostama majakka ja perävaunu raahustavat kohti vessaa kuin kuninkaallinen hautajaissaattue. Hetken kuluttua kuulen, kuinka kusi kuopataan. Pakkaus painaa vessanhuuhtelunappulaa (tärkein osa rituaalia) ja viimeisin tuote on taas entinen.

Perhekriisi on ohitse. Olisipa tämä yhtä helppoa sitten kymmenen vuoden kuluttuakin.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Tulkaa tabut takaisin

Juolahtipa tässä arjen tuskan hetkellä mieleeni, kuinka pienenä tyttönä sain huolimattoman suun sutimisen jälkeen napata kahdesta kahdeksaan pientä fluoritablettia nassuun ja hammashoito oli sillä siisti.

Nyt on vanhemmilta tietenkin tämmöinenkin hävytön helpotus viety ja fluoritabletit ruksittu lasten hammashoidosta helvettiin. Olen myös kuullut villejä huhuja siitä, kuinka vaarallisia ne viattoman oloiset tabut oikeasti ovat. Jos näin todella on, haluan kyllä kysyä, missä pirussa kuppaa se lääketieteen ja ihmiskunnan edelläkävijä, joka keksisi tilalle jotain turvallisempaa? Itsestäänlatautuvia älypuhelimia ne älypäät kyllä saavat aikaiseksi, mutta eivät vaivatonta keinoa valkoisiin ja vahvoihin hampaisiin!

Tällä menolla ei ainakaan meidän mussukan hampeja (taikka meikätytön hermoja) pelasteta.

Joka jumalan ilta vien Pakkauksen hampaidenpesulle ja jokikinen kerta se on yhtä upeaa. Tyyppi kiemurtelee villisti kuin koukkuun pistettävä kastemato, yrittää pakoon, huitoo harjaa pitävää kättä pois ja nipistää huulensa tiukasti kiinni samalla kun minä yritän hiki päässä ja lastentahnaräippeet naamalla ja rinnuksilla saada aikaiseksi edes JOTAIN. Jos ja kun saan harjan tungettua ipanan suuhun, alkaa hirveä huuto.

Tällä hetkellä en enää edes pese penskalta hampaita kuin kerran päivässä - iltaisin. Aamulla olen yleensäkin aina perkeleen pahalla päällä, enkä enää jaksa edes yrittää sietää sitä saatanallista showta, minkä hampaiden harjaus aina aiheuttaa.

Älkääkä luulko, etten olisi googlannut kaiken maailman keskustelupalstojen näpsäköitä niksejä. Meidän tytsy ei mistään tarrapalkinnoista piittaa ja jos tällään tytölle oman harjan käteen, herättää se hänessä vain tarvetta putsata vessan lavuaari (ei sillä etteikö se lavuaarikin sitä harjaa tarvitsisi).

Uuden ajan fluoritabletteja odotellessa täytyy ilmeisesti vain sietää syyllisyyttä (jei, tästä ainakin on kokemusta) ja turvata ksylitolipastilleihin ja hyvään onneen. Viimeksi mainittuahan minulla näissä arjen askareissa aina riittääkin.

torstai 25. lokakuuta 2012

Sikaeläviä kuvia kunnianhimoisille

Seuraa harrastusvinkki, jota et voi ohittaa!

Jos haluat vipinää elokuvailtaan tai olet kyllästynyt paikallaan möllöttämiseen elokuvan yhteydessä, kannattaa alkaa katsoa filmiä parivuotiaan ohjelmatoimiston kanssa. Kaavoihin kangistuneeseen omissa sohvannurkissa nököttämiseen (minä ja mieheni olemme ohittaneet jo aikaa sitten vaiheen, jolloin nökötimme samassa nurkassa kaulakkain) tulee kummasti kipinää, kun mukana on huomiota vaativa, temppuja tekevä ja armottomasti mölyävä mukula.

Täytyy kyllä nöyrin mielin myöntää, että tämä ei eilen ollut alkuperäinen tarkoituksemme. Pakkaus ei vain yliluonnollisten ponnistustenkaan jälkeen suostunut petiin, joten jouduin pyytämään huonompaa puoliskoa pistämään pleikkarin pyörimään ja laatuelokuvan liikkeelle.

Aloimme katsoa Lumikki ja metsästäjä -elokuvaa. Lupasin siipalleni pyhästi, että pistäisin pahoissa kohdissa käteni Pakkauksen silmille, ettei pientä pelottaisi. Ei olisi kannattanut turhia huolehtia. Ennen elokuvaa tuli Universal Picturesin 100-vuotisjuhlamainos ja se oli ainoa pätkä, mikä pätkää kiinnosti. Mainoksessa oli lyhyitä otteita yhtiön eri elokuvista eri ajoilta ja me saimme etuoikeuden nauttia Pakkauksen narratiivisista kyvyistä. Homma eteni suurin piirtein näin:

Esiin tuli pelottavasti karjahteleva King Kong.
Pakkaus (riemuissaan): "Apina! Äiti, katso, A-PI-NA!"
Kuva vaihtui Russell Crowen kärsineeseen gladiaattorin hahmoon.
Pakkaus (innoissaan): "Pappa! (osoittaen Russellia) Tuolla!"
Takaisin King Kongiin.
Pakkaus (innoissaan): "Apina! Äiti äiti! A-PI-NA!"
Seurasi Meduusan verkon takaa-ajokohtaus.
Pakkaus (sormi pystyssä): "RALLIAUTO! ISI ajaa autoa!" (yeah right)
Takaisin King Kongiin.
Pakkaus (kiihtyneenä): "AAA-PINA!"

Tämän jälkeen elokuvat saivat unohtua. Seurasi musiikkituokio. Penska otti käteensä kylpytakkini vyön toisen pään ja piteli sitä suunsa edessä kuin ihka aitoa mikrofonia. Lumikkia retuutettiin edes kahtaalle ja paha metsä yritti häntä hamuta, mutta minä pystyin keskittymään vain vieressäni raikaavaan monotoniseen joikuun.
"LIUTU-LAUTU-LIUTU-LAUTU-LAA LAA LAA. LITTU-LATTU-LÄÄ, LÄÄLÄÄLÄÄ", meuhkasi vierustoveri ja mannekeerasi vyömikrofoninsa kanssa kuin Eino Grön ainakin.
Kun yritin toimittaa ipanalle, että äiskä haluaisi katsoa elokuvaa, läiskäisi penska minulle kylpytakin vyön toisen pään.
"Äiti laulaa!", komensi piltti.
Eihän minun auttanut muuta kuin yhtyä kuoroon.
Ukkoni ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, mutta me karjuimme menemään:
"LIUTU-LAUTU-LIUTU-LAUTU-LAA LAA LAA. LITTU-LATTU-LÄÄ, LÄÄLÄÄLÄÄ".

Kun kakofonia yltyi kestämättömäksi korville, komensi siippa meitä panemaan turvat rullalle. Pakkaus ei tästä lannistunut. Hän nousi sohvapöydälle nostettujen säärieni päälle. Seurasi trapetsitaiteilua yhdistettynä äidin muodonmuutosohjelmaan. Kersa seisoi päällään, puki siinä sivussa päälleni tuttipullon korkkia hatuksi ja omia arskojaan nurin päin päähäni,  saksasi ammattilaisvoimistelijan ottein ja esitteli vielä näyttävästi napaansa (vähänhän niillä trapetsitaiteilijoillakin on päällä). Kun nostin kinttuni koukkuun, en osaa edes kuvailla, mihin asentoon ipana pystyi itsensä taivuttamaan. Pääasia oli, että koivet sojottivat kohti kattoa ja pää makasi haarovälissäni. Koko tämän ajan elokuvaelämyksen elävöittäjä nauraa räkätti kuin hourupää harakka.

Tässä vaiheessa päätin, että lapsi oli ehkä unen tarpeessa. Olin oikeassa. Se oli ehkä kaikkien aikojen nopein nukutus. Alta viisi minuuttia ja elokuva jatkui ilman erikoisohjelmaa. Mutta täytyy sanoa, että yllättäen elokuvakokemus kärsi hiljaisuudesta.

Niinhän se on, että kun tottuu enempään, vähempi ei enää riitä. Seuraavaksi roudaan varmaan radikaalin remuajan uuteen Bond-elokuvaan. Laput silmillä tai jotain.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Muotinurkka: trendilaukku vaativaan makuun

Koska Pakkaus on tiedostava nuori, pyrkii hän jatkuvasti keksimään uusia käyttökohteita niin käytössä olevalle kuin myös jo hylätylle ja tarpeettomaksi luullulle tavaralle. Kattilat ovat esimerkiksi erinomaisia päähineitä, sanomalehden riekaleet upean erilaisia huiveja ja keinuominaisuudella varustettu babysitteri kätevä katapultti pehmolelujen lennättämiseen (tämä keksintö tehtiin tosin isin kanssa yhdessä).Tänään esimerkilliseen uusiokäyttöön pääsi vahingossa muovikassien säilytyskoriin hylätty kasipäkin kuori.

Tiedostin kyllä, että piltti hääri keittiössä jotain omiaan, mutta koska olen vasta toipumassa kuumetaudistani (= laiskotti niin pirusti) ja vaaralliset esineet ovat keittiössä lukkojen takana tai tarpeeksi korkealla, annoin itselleni luvan olla luottavainen. Tyttö pääsi siis vapaasti toteuttamaan itseään ja luovuuttaan. Hetken kuluttua hän kirmasi luokseni tällaisen upean ja yksilöllisen luksuslaukun kanssa.

"Katso äiti, katso äiti! Uusi laukku!", riemuitsi Pakkaus design-tuote lantiollaan, oikeaoppisesti käsivarren ympäri pujotettuna.

Trendikkäämmäksi ei voi juuri mennä. Eivätkös pastellisävyt ole juuri muodissa kuten myös printtikuviot? Ei siis muuta kuin tyyliä kopiomaan, hyvät ihmiset!

Ja muistakaa, että tosinaisella on nykyisin lego-palikka laukussaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.

torstai 18. lokakuuta 2012

Sianpunainen värivirhe

Olen jo aikaisemmin - ehkä edellisessä blogissani - tainnut mainita, että vaaleanpunainen (so. sianpunainen) ei kuulu suosikkiväreihini. Myönnän täysin avoimesti, että vihaan sävyä yhtä säälimättömästi kuin Osama Bin Laden Amerikan Yhdysvaltoja. En ymmärrä, mistä vallalle on ryöminyt käsitys, että pienet tytöt pitäisi pukea sianpunaiseen, miksi sianpunainen olisi prinsessojen väri, ja kuka hullu ylipäänsä haluaisi nimittää tai kasvattaa lastansa "prinsessaksi", joka minun kielessäni tarkoittaa etuoikeuksiinsa tukehtuvaa sekopäistä pikkupissistä tyyliin Paris Hilton.

Kostoksi kaikista vihapuheistani pääsi vaaleanpunainen sitten viime viikolla näyttämään minulle kansainvälistä sormimerkkiä ja potkaisemaan perseeseen niin että silmissä pimeni.

Pakkauksella oli päiväkodissa kuvauspäivä. Päivä sattui tietysti samaan aikaan, kun podimme koko porukalla kuume- ja paskataudin kiehtovaa yhdistelmää. Koska olen sankarteoistani tunnettu rotunainen, halusin esittää tärkeää työntekijää isolla T:llä ja painella töihin päässä jyskyttävästä humppaorkesterista ja kuumeesta huolimatta. Seuraukset olivat järkyttävät.

Tarhan tädit olivat luvanneet, että Pakkaus saisi tulla kuvaan, vaikka olikin kipeänä ja olimme mieheni kanssa päättäneet, että siippa veisi tytön käväisemään kuvassa myöhemmin.

Epäinhimillisessä yön pimeydessä (= kello seiskalta) hyppäsin siis pedistä. Ukko mölisi peiton alla jotain käsittämätöntä.
"Mitä?", minä tiukkasin samalla kun kiskoin kynähametta päälle.
"Onks sille mitään kuvausvaatetta...?", röhisi nuhainen mieheni.
"No onhan siellä vaikka kuinka. Kolmas loota ylhäältä."
"Kato sä jotain sieltä."

Olin tietysti myöhässä aikataulustani, koska olin märehtinyt vuoteessa liian pitkään. Kärsimättömästi huokaillen ja marttyyrin kruunu otsallani tempaisin nimeämäni laatikon auki ja repaisin esiin ensimmäisen säällisen vaatekappaleen. Yön pimeydessä (=vartin yli seiska) vaate näytti valkoiselta villamekolta. Mekko oli minulle ennalta tuntematon, sillä olin juuri pakannut ystävältäni saadut käytetyt lastenvaatteet laatikoihin niitä tarkemmin tutkimatta. Kaivoin esiin vielä ainoat puhtaat sukkahousut, mitkä löysin: vaaleanpunaiset ja numeroa liian pienet.

Löin rytkyt hoitopöydälle, huusin räkänokille heipat ja häivyin häiriköimään kanssaihmisiäni konttorille.

Kun päivällä sitten hourailin takaisin kotiin kuumepäissäni, olin lentää selälleni, kun löysin kotoa edelleen kuvausmekossa temmeltävän tenavan. 
"Mitä pirua!?", hönkäisin ja lähestyin mukulaa varovaisesti - vähän samaan tapaan kuin Sigourney Weaver sitä Alien-elokuvien ällöttävästi kuolaavaa öttömönkiäistä.

Pakkaus poseerasi rinta rottingilla ja naama leveässä hymyssä kuin Hangon keksillä. Ipanalla oli päällään sianpunainen koltunkuvatus ja ne vain vähän tummempaa sävyä olevat liian pienet sukkahousut, joiden haarakiila näytti puoliväkisin tunkevan hameenhelman alta näkyviin.

Mieheni tuli keittiöstä eteiseen äänensävyni kummastuttamana. Minä jatkoin - lievää hysteriaa äänessäni:

"Siis täähän on vaaleanpunainen!!!! Olikse kuvauksessa VAALEANPUNAISESSA?", minä karjuin epätoivoisena, vaikka vastaus oli selittämättäkin selvä. 
"Jaa joo, kato. Toihan on vaaleanpunainen", ihmetteli ukkonikin (= helvetin absoluuttinen värisilmä äijällä, täytyy kyllä sanoa).

Jos kassissani olisi ollut jotain vettä väkevämpää, olisin kyllä korkannut. Kuvittelin sukulaisteni ja kanssaihmisten raikuvaa naurua, kun he saisivat muistoksi kuvan sianpunaisessa villamekossa poseeraavasta penskasta, kun ensin olin kieltänyt heitä järjestelmällisesti ostamasta mitään vaaleanpunaista. Saisin takuuvarmasti kuulla herjana (=ystävät) tai tosissaan (=äiti & co.), kuinka sittenkin olin "antanut periksi", "luopunut höpöhöpöstä" ja "tullut järkiini". Tai kuinka "äitiys se nyt vaan muuttaa ihmistä, myönnä vaan".

Kaiken lisäksi se, mitä Pakkaus siinä eteisessä loppujen lopuksi halusi esitellä rinta rottinginlla, ei suinkaan ollut hänen komea kostyyminsä. Olin niin vaaleanpunaisen ylläripyllärin lannistama, etten heti huomannut, mitä tyttäreni yritti innoissan toimittaa. Vasta hetken kuluttua, kun olin toipunut järkytyksestä hiukkasen, huomasin mihin tynkä huitoi. Hän esitteli varvastaan. Se sojotti paljaana ilman sukan suojaa. Koska sukkahousuissa oli ammottava reikä.

Kyllä tulee saakelin komeat kuvat. Lapseni lempivärissäni ja risoissa sukissa, kuin katuojan kasvatti. Saakohan niitä otoksia tilattua photoshopattuna tai edes mustavalkoisina? Jos saa, lupaan pitää turpani kiinni ja olla moittimatta sianpunaista vuoteen. Tai edes pariin päivään.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Viisauden sana ja kuinka se leviää

Internetin ihmeellisessä maailmassa on minun blogini lisäksi toinenkin paikka, jossa on tarjolla karsean korkeatasoista journalismia. Meikätyttö kun pääsee paasaamaan nyt Vau.fi:lläkin ihan omiaan (siis ihan näitä samoja jorinoita, mitä täälläkin, sorry). Kerran viikossa, näin olemme sopineet. Kunnes valitukset, vihaajakerhot, tason lasku tai muu force majeure meidät erottavat.

Onneksi on tämä lasaretti (nyt on minullakin jo kuumetta) ja työt hoidettavana, ettei tarvitse aivan ilmaan irrota ja alkaa kuvitella olevansa joku suurempikin stara. Mieheni on kyllä mennyt hieman odottamattomasta julkisuudesta sekaisin ja odottaa, että hän, yöllinen asiamies (ks. edellinen postaus), saa haastattelupyynnön BB-Extraan tai johonkin muuhun helvetin tärkeään ohjelmaan.

Mutta joo, ei tällä kertaa enempää. Olen kipeä ja järkyttynyt tekemästäni kauheasta värivirheestä, josta kerron joskus myöhemmin. Palataan.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Outo dialogi eli puolison yölliset pulmat

Pakkaus on nyt potilaana toista päivää. Tytöllä on kuumetta ja ilmeisesti pötsissä on jotain häikkää, koska hän piereskelee kuin kuusisataakiloinen hevonen, osoittelee mahaansa ja karjuu vihaisesti: "Kuumaa!!!"

Yleisesti ottaen tilanne on kuitenkin rauhallinen. Joku kaunis ja viisas Lääkeyhtiö Oy on keksinyt Buranan ja minä olen parin vuoden kuluessa kehittynyt pirullisen päteväksi pakkojuottajaksi. Ainoa, mikä viime yönä vinguttikin pinnan kireälle, oli mielipuoli paskapää, jota joskus parempina päivinä myös aviomiehekseni nimitän.

Olin nukuttanut sairasta lasta puolilleöin asti; vastannut huutoon, hakenut juotavaa ja mitannut kuumetta. Kun viimein pääsin itse petiin ja unen hellään huomaan, mitä teki siippani? Hän halusi herättää minut tärkeään lastenhoidolliseen keskusteluun.

Havahduin horteestani siihen, että makkarin ovi avattiin. Mieheni, se kirottu kuvatus supatti ovelta:

"Nukuksä!?"
Melkein tukehduin raivoon siltä makaamalta.
"- - No en ENÄÄ!", kirahdin peiton alta. "Mitä asiaa!!?"
"Mä kävin kattoon Pakkausta."

Huoli häivähti mielen pohjalla ja kohottauduin vähän sängystä.
"Niin mitä sitten? Onks jotain?"
"No kun sillä on ehkä kakka housussa."
"Täh?", ähkäisin epäuskoisena.
En siksi, että olisi mahdotonta, että ipana paskoisi unissaan housuihinsa vaan siksi, että hänen isänsä tuli raportoitomaan siitä minulle kesken unieni.
"Niin siis. Krhöm,", höpötti ukkoraiska, "kun mulla on nokka vähän tukossa aattelin vaan, et sä kävisit kans haistamassa."

Olin niin ihmeissäni keskustelun saamasta käänteestä, etten osannut edes tukehtua siihen raivooni - vaikka tässä olisi kyllä ollut täyden kympin tilaisuus.
Tokaisin vain:
"En helvetti kyllä jaksa."

No eihän se Nukkumatti enää tämäntasoisen dialogin jälkeen suostunut saapumaan. Mieheni kohkasi makkarissa iltatoimiaan ja tuli sitten viereeni makaamaan. Jokikinen minuutti sai minut enemmän hereilleni ja samaa kyytiä kasvoi jättimäinen apinanraivo päässäni.
Purin hammasta vielä hetken aikaa hiljaisuudessa. Sitten räjähti.

"SIIS VITTU IHANKO TOSISSAAN TUON TAKIA MINUT HERÄTIT!?", ulvaisin täynnä pyhää vihaa ukonketaletta kohtaan.
"Mitäh?!!, tuohtui siippa. "Sähän olit hereillään. Mähän KUISKASIN", tolkutti ukko loukkaantuneena ja (anna mun kaikki kestää) yllättyneenä.
"Etkö sie pösilö ole kymmenen vuoden aikana huomannu kuinka huono mie olen nukkumaan?!"
"Sä vastasit, et sä oot hereillä!"
"No kai nyt OON, jos HERÄTETÄÄN! Mieki tuun ens yönä huuteleen korvas juureen, että "Penska haisee ehkä paskalta, meepä haisteleen!""

Tässä vaiheessa mieheni teki sellaisen kardinaalimunauksen, että hän alkoi nauraa. Ääneen.
Todennäköisesti äijäraiska tajusi itsekin koko aiemman ja päällä olevan keskustelun järjettömyyden, mutta minulla pimeni järki.
"Saatanan IDIOOTTI!!!", parkaisin kun en parempaakaan keksinyt ja ryntäsin kylppärin kautta keittiöön, etten olisi leiponut ukkoparkaa pataan.

Onneksi on takuuvarma vihapomminpurkaja nimeltä jääkaappi. Tungin kitaani jättesuuren voileivän, jossa oli enemmän voita kuin leipää ja sitten valutin hunajaa suoraan purkista suuhuni (muuta makeaa ei löytynyt). Tämän jälkeen uskalsin jälleen hengittää ja palata sänkyyn. Ja jatkoin ukkoni haukkumista vasta aamulla.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Leikkejä laiskoille

Kaikki, jotka joskus jaarituksiani ovat lukeneet, tietävät, etten kauniisti sanoen viihdy palikoitten, laululeikkien enkä hiekkalaatikoiden maailmassa puhumattakaan mistään tappavan tylsistä nukkeleikeistä. Rumasti sanoen ei voisi vittu vähempää kiinnostaa.

Aina sattumalta silloin tällöin kuvittelen kuitenkin pääseväni samalle aaltopituudelle tyttäreni kanssa ja kehitämme leikkejä, jotka eivät ehkä ole aivan klassisimmasta päästä, mutta yllättävän viihdyttäviä kuitenkin.

Tämän päivän setti lähti siitä, että penska huusi naama punaisena lattialla pehmopalikkakassinsa kanssa. Syy oli se, ettei kassin vetoketju mennyt kiinni, eikä sohvalla makaava paska lehmä nimeltä Äiti auttanut. Yritin ensin olla välittämättä korvieni juuressa raikaavasta rälläkästä ja antaa ajatusten liukua avaruuteen. Turha toivo. Pikkuämmä ei suostunut pitämään naamaansa kiinni (=ilmiselvästi äitinsä tytär), ennen kuin keskeytin tärkeän sohvallamakoiluni ja aktivoiduin. Alistuneena totesin, että joutuisin keksimään meille viihdykettä.

Otin käteeni sen, mitä sohvalta kurottamalla helpoiten sain eli mustan tussin (juu, meillä niitä saa mistä vaan milloin vaan ja siltä näyttävät pöytäpinnatkin). Heiluttelin kynää houkuttelevasti tytön nyrpeän nokan alla ja aloitin: "Hei tuupas nyt tänne. Piirretään yhdessä! Piirretään käteen kukka!"

Raivo vastahankaisesta vetoketjusta kaikkosi kuin morsiusehdokas Vesa Keskisen kainalosta ja ipana hyökkäsi viereeni sohvalle. Minä piirsin tytön käteen kukan. Silmät loistaen tyttö tutki kuvaa. Sitten hän totesi: "Äitille kukka käteen!" Niinpä piirsin omaankin käteeni kukan. Jatkoimme tähtiteemalla, seuraavaksi siirryimme sydämiin.
Me leikimme! Todistusaineistoa I

Me leikimme! Todistusaineistoa II

Kun olimme sotanneet kouramme, oli aika yhteisen lukuharrastuksen. Avasin läppärini ja natiainen kiehnäsi viereeni. "Äiti lukee uutisha!", hän kajautti innoissaan (=ilmiselvästi isänsä tytär). "Ai uutisia?", minä kysyin pettyneenä (olisin mieluummin surffannut Youtubeen). Sain vastaukseksi pontevaa nyökyttelyä. Niinpä sitten suuntasin Hesarin etusivulle ja luin ääneen.

Tutkimme kuvaa Pohjanmaan tulvavahingoista, ihmettelimme EU:n Nobelin palkintoa (siis pliis) ja kahlasimme lävitse sen pitkästyttävän Rehnin kommentit palkinnosta.
Napero oli innoissaan: "Setän lasit!", hän riemuitsi ja töhri Ollin naaman rasvaisilla ja tussisilla nakeillaan.

Suurin riemu odotti kuitenkin  vielä edessä päin. Neljäntenä uutisena nimittäin oli jotain äärettömän pitkäpiimäistä urheilu-Scheissea, josta en muista pätkän vertaa, vaikka kuinka luin. Tyttäreni kuitenkin kuunteli tarkkaan joka sanan ja osoitti sitten uutiseen liitettyä kuvaa:
"ISI!", hän henkäisi palvovasti.
"Ei se ole isi. Se on joku urheilu-ukko", minä valistin.
"Isi!", jankkasi tynkä edelleen.
Tarkensin katsettani ja totta tosiaan: Aleksei Eremenkolla (se oli se urheilu-ukko) on tosiaan samanlainen suu kuin miehelläni.

Tässä vaiheessa päätin, että yhteiset harrastukset saavat riittää. Urheilu-uutisten lukemisessa kulkee minun henkisen uhrautumiseni raja. Painelin jääkaapille hakemaan perjantaipöperöä ja ipana kaahasi isäänsä kiusaamaan.

Jotain rajaa. Sentään koko iltaa leikitä.

torstai 11. lokakuuta 2012

Samppanjaa ja maitonautintoa

Tänään sain taas karvaasti tuta mitä "paluu arkeen" kirjaimellisesti tarkoittaa.

Olin eilen nauttimassa teatteriesityksesta, johon lipun olin saanut työni ansiosta. Tarjolla oli laadukkaan viihteen lisäksi aitoa samppanjaa, cocktail-paloja, konjakkia, valkoista suklaata ja ylellinen illallinen. Minä pyörin pönäköinä patsastelevien ukonketaleitten ja tärkeinä leuhottavien leidien joukossa nenä pystyssä ja rinta rottingilla. Tunsin aivan selvästi, kuinka helppo ja ylellinen elämä oli kuin tehty juuri minua varten.

Päälle päätteeksi yövyin avecina toimineen siskoni luona ja suunnistin aamulla kokoukseen, jonka jälkeen yhteistyökumppani tarjosi leuhkat lounaseväät leuhkassa uudessa pintaravintolassa.

Voitte vain kuvitella, mitä tuollainen ylenpalttisuus tekee ihmiselle, jonka puolen vuoden kokemukset kulinarismista ja tyylistä rajoittuvat kotona viidessä minuutissa väsättyihin surkeisiin jauhelihasoosseihin ja tarhassa pestäviin paskaisiin kurahaalareihin. Ei mitään hyvää, ystävät. Ei mitään hyvää.

Onneksi on pelastava arki, joka kyllä kosauttaa kusipäältä kuin kusipäältä luulot pois niin lotina vain käy.

Kun tulin kotiin, oli päivällisaika. Täynnä hyvää tahtoa ja suuren maailman säihkettä aloin ruokailla kaksi ja puolivuotiaan kumppanini kera. Kaikki meni kuin Strömsössä mitä nyt vekara vähän välillä makoili Stokkessaan (luulisi sen olevan fysiikan lakien vastaista ainakin sen kokoiselle korstolle kuin meidän kersa, mutta ei) ja pyöritteli lusikkaansa muuallakin kuin lautasella ja suussaan.

Lopulta lautanen oli tyhjä (!) ja oli aika nauttia terveellinen maitoannos. Tyttö kiskaisi ahnaasti reilun desin kupistaan ja työnsi sen sitten minulle.
"Äiti juo!", komensi tenava ja vaaleanpunaisessa pilvessäni minä hullu tottelin.
Hörppäsin maitojämät kurkkuuni - ja siinä samassa suuhuni ui golfpallon kokoinen klöntti rakettispagettia ja maidossa marinoitua jauhelihaa.

Hyvästi satumaailma ja ihana samppanja! Toivottavasti tapaamme taas edes puolen vuoden kuluttua. Siinä välissä lupaan odottaa kulinaristisilta kokemuksilta vain ja ainoastaan sitä, että muistan tarkistaa, mitä minulle tarjotussa kupissa oikeasti on. Ettei ainakaan yrjöämään tarvitse alkaa.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Day One eli Pottapaska

On tapahtunut taivaallinen ihme! Enkeli on laskeutunut keskuuteemme, tarkemmin sanottuna Pakkauksen persuksen tuntumaan.

Tämä valkosiipinen ihmeolento johdatti tyttäremme eilen toimimaan kuin isompikin ihminen ja ilmoittamaan isälleen:
"Kakka tulee."
Isihän ei heti uskonut tai kutsuun vastannut. Epäilevänä Tuomaana ukko ärisi penskalle:
"Onko nyt ihan varma? Onko kakka muka tulossa? Häh?"
"Joo! Kakka TULEE", kivahti tomera tenavamme.

Alistuneena isi (koska vaimonsa oli töistänsä väsynyt niin) toimitti tyttäremme kylpyhuoneeseen ja potalle. Minä en mihinkään kunnon agnostikkona uskonut. Tuijotin Frendejä ja mieleeni mahtui vain se ilon evankeliumi, ettei minun tarvinnut jumittaa vessanpytyllä ja odottaa ihmettä, jota ei koskaan tulisi tapahtumaan.

Kesti ehkä kaksikymmentä minuuttia. Kuulin, kuinka vessassa keskusteltiin vessapaperista, ukkelista (lego-ukko, joka oli lavuaarissa) ja äitin pullosta (ei viinapullosta vaan shampoopullosta, thank god). Minua nauratti Chandler. Ja sitten ärsytti, kun jakso loppui taas liian pian.

Kesken lopputekstien siippa hiipi ykskaks yllättäen viereeni ja työnsi nenäni alle jotain astiaa. Käänsin päätäni lievästi uteliaana.

Ja siellä se oli. Täydellinen, SUURI, vaaleanruskea paskaläjä! Mukana oli myös kunnon tujaus kusta eli poliittisesti korrektimmin pissaa.

Hyppäsin ilmaan kuin helluntailaisherännäinen ja kävin suu vaahdossa ja käsiäni yhteen läiskien ihmettelemään ja ihastelemaan tyttäreni aikaansaannoksia. Isi otti ylpeänä kuvia jälkikasvunsa ulosteaikaansaannoksista ja minä soitin kyynel silmässä äidilleni. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä meuhkaamisesestamme, mutta iloinen hän ilman muuta oli.  Yhtäkkiä oli juhlapäivä. Oli Day One. Oli uskon uudelleensyntymisen päivä. Päivä jolloin tie vaipattomuuteen alkoi. Ja minä uskon nyt taas. Ihanaa!