Sikaeläviä kuvia kunnianhimoisille

Seuraa harrastusvinkki, jota et voi ohittaa!

Jos haluat vipinää elokuvailtaan tai olet kyllästynyt paikallaan möllöttämiseen elokuvan yhteydessä, kannattaa alkaa katsoa filmiä parivuotiaan ohjelmatoimiston kanssa. Kaavoihin kangistuneeseen omissa sohvannurkissa nököttämiseen (minä ja mieheni olemme ohittaneet jo aikaa sitten vaiheen, jolloin nökötimme samassa nurkassa kaulakkain) tulee kummasti kipinää, kun mukana on huomiota vaativa, temppuja tekevä ja armottomasti mölyävä mukula.

Täytyy kyllä nöyrin mielin myöntää, että tämä ei eilen ollut alkuperäinen tarkoituksemme. Pakkaus ei vain yliluonnollisten ponnistustenkaan jälkeen suostunut petiin, joten jouduin pyytämään huonompaa puoliskoa pistämään pleikkarin pyörimään ja laatuelokuvan liikkeelle.

Aloimme katsoa Lumikki ja metsästäjä -elokuvaa. Lupasin siipalleni pyhästi, että pistäisin pahoissa kohdissa käteni Pakkauksen silmille, ettei pientä pelottaisi. Ei olisi kannattanut turhia huolehtia. Ennen elokuvaa tuli Universal Picturesin 100-vuotisjuhlamainos ja se oli ainoa pätkä, mikä pätkää kiinnosti. Mainoksessa oli lyhyitä otteita yhtiön eri elokuvista eri ajoilta ja me saimme etuoikeuden nauttia Pakkauksen narratiivisista kyvyistä. Homma eteni suurin piirtein näin:

Esiin tuli pelottavasti karjahteleva King Kong.
Pakkaus (riemuissaan): "Apina! Äiti, katso, A-PI-NA!"
Kuva vaihtui Russell Crowen kärsineeseen gladiaattorin hahmoon.
Pakkaus (innoissaan): "Pappa! (osoittaen Russellia) Tuolla!"
Takaisin King Kongiin.
Pakkaus (innoissaan): "Apina! Äiti äiti! A-PI-NA!"
Seurasi Meduusan verkon takaa-ajokohtaus.
Pakkaus (sormi pystyssä): "RALLIAUTO! ISI ajaa autoa!" (yeah right)
Takaisin King Kongiin.
Pakkaus (kiihtyneenä): "AAA-PINA!"

Tämän jälkeen elokuvat saivat unohtua. Seurasi musiikkituokio. Penska otti käteensä kylpytakkini vyön toisen pään ja piteli sitä suunsa edessä kuin ihka aitoa mikrofonia. Lumikkia retuutettiin edes kahtaalle ja paha metsä yritti häntä hamuta, mutta minä pystyin keskittymään vain vieressäni raikaavaan monotoniseen joikuun.
"LIUTU-LAUTU-LIUTU-LAUTU-LAA LAA LAA. LITTU-LATTU-LÄÄ, LÄÄLÄÄLÄÄ", meuhkasi vierustoveri ja mannekeerasi vyömikrofoninsa kanssa kuin Eino Grön ainakin.
Kun yritin toimittaa ipanalle, että äiskä haluaisi katsoa elokuvaa, läiskäisi penska minulle kylpytakin vyön toisen pään.
"Äiti laulaa!", komensi piltti.
Eihän minun auttanut muuta kuin yhtyä kuoroon.
Ukkoni ei tiennyt itkeäkö vai nauraa, mutta me karjuimme menemään:
"LIUTU-LAUTU-LIUTU-LAUTU-LAA LAA LAA. LITTU-LATTU-LÄÄ, LÄÄLÄÄLÄÄ".

Kun kakofonia yltyi kestämättömäksi korville, komensi siippa meitä panemaan turvat rullalle. Pakkaus ei tästä lannistunut. Hän nousi sohvapöydälle nostettujen säärieni päälle. Seurasi trapetsitaiteilua yhdistettynä äidin muodonmuutosohjelmaan. Kersa seisoi päällään, puki siinä sivussa päälleni tuttipullon korkkia hatuksi ja omia arskojaan nurin päin päähäni,  saksasi ammattilaisvoimistelijan ottein ja esitteli vielä näyttävästi napaansa (vähänhän niillä trapetsitaiteilijoillakin on päällä). Kun nostin kinttuni koukkuun, en osaa edes kuvailla, mihin asentoon ipana pystyi itsensä taivuttamaan. Pääasia oli, että koivet sojottivat kohti kattoa ja pää makasi haarovälissäni. Koko tämän ajan elokuvaelämyksen elävöittäjä nauraa räkätti kuin hourupää harakka.

Tässä vaiheessa päätin, että lapsi oli ehkä unen tarpeessa. Olin oikeassa. Se oli ehkä kaikkien aikojen nopein nukutus. Alta viisi minuuttia ja elokuva jatkui ilman erikoisohjelmaa. Mutta täytyy sanoa, että yllättäen elokuvakokemus kärsi hiljaisuudesta.

Niinhän se on, että kun tottuu enempään, vähempi ei enää riitä. Seuraavaksi roudaan varmaan radikaalin remuajan uuteen Bond-elokuvaan. Laput silmillä tai jotain.