Leikkejä laiskoille

Kaikki, jotka joskus jaarituksiani ovat lukeneet, tietävät, etten kauniisti sanoen viihdy palikoitten, laululeikkien enkä hiekkalaatikoiden maailmassa puhumattakaan mistään tappavan tylsistä nukkeleikeistä. Rumasti sanoen ei voisi vittu vähempää kiinnostaa.

Aina sattumalta silloin tällöin kuvittelen kuitenkin pääseväni samalle aaltopituudelle tyttäreni kanssa ja kehitämme leikkejä, jotka eivät ehkä ole aivan klassisimmasta päästä, mutta yllättävän viihdyttäviä kuitenkin.

Tämän päivän setti lähti siitä, että penska huusi naama punaisena lattialla pehmopalikkakassinsa kanssa. Syy oli se, ettei kassin vetoketju mennyt kiinni, eikä sohvalla makaava paska lehmä nimeltä Äiti auttanut. Yritin ensin olla välittämättä korvieni juuressa raikaavasta rälläkästä ja antaa ajatusten liukua avaruuteen. Turha toivo. Pikkuämmä ei suostunut pitämään naamaansa kiinni (=ilmiselvästi äitinsä tytär), ennen kuin keskeytin tärkeän sohvallamakoiluni ja aktivoiduin. Alistuneena totesin, että joutuisin keksimään meille viihdykettä.

Otin käteeni sen, mitä sohvalta kurottamalla helpoiten sain eli mustan tussin (juu, meillä niitä saa mistä vaan milloin vaan ja siltä näyttävät pöytäpinnatkin). Heiluttelin kynää houkuttelevasti tytön nyrpeän nokan alla ja aloitin: "Hei tuupas nyt tänne. Piirretään yhdessä! Piirretään käteen kukka!"

Raivo vastahankaisesta vetoketjusta kaikkosi kuin morsiusehdokas Vesa Keskisen kainalosta ja ipana hyökkäsi viereeni sohvalle. Minä piirsin tytön käteen kukan. Silmät loistaen tyttö tutki kuvaa. Sitten hän totesi: "Äitille kukka käteen!" Niinpä piirsin omaankin käteeni kukan. Jatkoimme tähtiteemalla, seuraavaksi siirryimme sydämiin.

Me leikimme! Todistusaineistoa I

Me leikimme! Todistusaineistoa II

Kun olimme sotanneet kouramme, oli aika yhteisen lukuharrastuksen. Avasin läppärini ja natiainen kiehnäsi viereeni. "Äiti lukee uutisha!", hän kajautti innoissaan (=ilmiselvästi isänsä tytär). "Ai uutisia?", minä kysyin pettyneenä (olisin mieluummin surffannut Youtubeen). Sain vastaukseksi pontevaa nyökyttelyä. Niinpä sitten suuntasin Hesarin etusivulle ja luin ääneen.

Tutkimme kuvaa Pohjanmaan tulvavahingoista, ihmettelimme EU:n Nobelin palkintoa (siis pliis) ja kahlasimme lävitse sen pitkästyttävän Rehnin kommentit palkinnosta.
Napero oli innoissaan: "Setän lasit!", hän riemuitsi ja töhri Ollin naaman rasvaisilla ja tussisilla nakeillaan.

Suurin riemu odotti kuitenkin  vielä edessä päin. Neljäntenä uutisena nimittäin oli jotain äärettömän pitkäpiimäistä urheilu-Scheissea, josta en muista pätkän vertaa, vaikka kuinka luin. Tyttäreni kuitenkin kuunteli tarkkaan joka sanan ja osoitti sitten uutiseen liitettyä kuvaa:
"ISI!", hän henkäisi palvovasti.
"Ei se ole isi. Se on joku urheilu-ukko", minä valistin.
"Isi!", jankkasi tynkä edelleen.
Tarkensin katsettani ja totta tosiaan: Aleksei Eremenkolla (se oli se urheilu-ukko) on tosiaan samanlainen suu kuin miehelläni.

Tässä vaiheessa päätin, että yhteiset harrastukset saavat riittää. Urheilu-uutisten lukemisessa kulkee minun henkisen uhrautumiseni raja. Painelin jääkaapille hakemaan perjantaipöperöä ja ipana kaahasi isäänsä kiusaamaan.

Jotain rajaa. Sentään koko iltaa leikitä.