Julmettua joululeivontaa

Kuten jo sisustusnurkastani kävi ilmi, leivoimme Pakkauksen kanssa pipareita tuossa päivänä muutamana. Jos ihmettelette itseksenne, miksi syvennyn kertomaan leivontatuokiostamme tarkemmin vasta nyt, on syy hyvin yksinkertainen. Näin kauan kesti, että olen kerännyt itseni ja toipunut henkisistä haavoista, jotka ko. tapaus aiheutti (ihan piirun verran vaille, etten olisi tarvinnut ammattiauttajan terapeuttista tukea kuten aina onnettomuuksien yhteydessä on tapana).

Piparinleivontaa odotettiin tietysti malttamattomasti koko aamupäivä - minä pöljä kun menin aukaisemaan ison turpani ja lupaamaan leivontaa jo klo 8 aamulla. Tästä lähtien Pakkaus kävi siis noin joka toinen minuutti rääkymässä, vinkumassa ja hössöttämässä niistä helvetin piparipeijaisista.

Kun lopulta kaivoin Myllyn Parhaat pakkasesta odottamaan joskus kello 15, oli tärinä jo kauhea ja puolen tunnin odotusaika aiiiiiivan liian pitkä.

Sitä kivistä taikinatiiltä olisi pitänyt päästä takomaan ja mätkimään hetijustnytjaäkkiä. Hoin, että "Sen taikinan pitää sulaa vielä, ootetaan vähän aikaa!", mutta sekös mukulaa kiinnosti. Ei paljon haitannut, vaikka sydänmuotti ei taikinaan painunutkaan. Kun ei painunut, täräytettiin taikinaparkaa nyrkillä naamaan. Ellen olisi saanut kakaraa hämättyä ulos isänsä kanssa, olisi kupeitteni hedelmä varmaan kaivanut työkalukaapista kirveen ja hoitanut piparihommat ja parit sisustukselliset yksityiskohdat uusiksi suitsaitsukkelaan.

Kun lopulta pääsimme kaulintaan saakka, oli taas edessä näkemyseroja. Pakkauksen mielestä taikinaa piti jynssätä kuin erikoisen paskaista lattiaa. Mitä ohuemmaksi ja repaleisemmaksi taikina meni, sitä suurempi riemu. "Kato äiti, äiti, äiti!!! Siinä on koriste!", tynkä huuteli, kun taikina repeytyi ja liimautui niin, että pöytä kuulsi lävitse. Kun tolkutin viidettä kertaa, että tarkoitus ei ollut tehdä taikinasta joululiinaa, sain vastaukseksi vain innokkaan"Mutta eikö tää oo kaunis!!?"

Seurasi siis keskustelua siitä, ettei nyt yritetty saada aikaiseksi mitään esteettistä taide-elämystä vaan lätty, josta voisi tehdä niitä perkeleen pikkuleipiä.

Kun tästä vaiheesta päästiin ylitse, seurasi eukkojen ja sydämien painelua taikinaan(ukko, kukka ja possu olivat onnekseen ottaneet hatkat). Leivontaa oli nyt kestänyt sen verran kauan, että minulla alkoi hermosulake napsahdella uhkaavasti. Kun kymmenenen kerran opastin leipuri Hiivaa painamaan kuvioita, alkoi äänensävyni kohota kohti mylvintää.

Jylisin kuin Hornet-hävittäjä pikkuämmälle: "PAINA sitä joka puolelta. JOKA PUOLELTA!!! Kato nyt, sillä ei oo JALKOJA!!!!"
Pakkaus paskat huuteluistani nakkasi. Tyyppi osoitti vain rampaa pipariakkaa ja nauraa rätkätti:
"KATO KATO äiskä, sillä ei oo jalkoja! Ei JALKOJA! Hahahahahahaaa!!!"

Hikikarpalot kainaloissa ja otsalla kimmeltäen päätin, että en tasan varmaan uusisi minkään valtakunnan leivontakoitosta ainakaan ennen seuraavaa joulua.

Vahvistus päätökselleni tuli heti, kun sain ne piparit uunista. Pakkaus kouhkasi ja vehtasi tietenkin kaikkien koristeiden ja sokerikuorrutusten kimpussa kuin herhiläinen. Minä yritin pitää penskaa irti roinasta, mutta se ei ollut helppoa, koska seurasin samalla viimeistä piparipellillistä uunissa.

Totta kai ipana päätti, että siinä raossa, kun minä pyllistelin uuninsuulla oli keittiöön aika saada kunnon äksöniä. Persukseni takaa kuului heleän kirkkaalla (ja viattoman karitsan) äänellä:
"Äiti äiti! Eihän haittaa vaikka tätä on aika P-A-L-J-O-N!??

Hirmustuneena jo valmiiksi käännyin katselemaan. Ja kyllä, penska oli saanut auki uuden leivinjauhepurkin, joka oli jäänyt koristepurkkien viereen ja tyhjännyt kaiken yhden ainoan piparin päälle. Jauhoa hän sitten "taputteli" piiloon menneelle piparille niin, että oli kuin keittiönnurkkaan olisi iskenyt pirunmoinen lumipyry.

Raivarihan siitä seurasi - sekä äidille että lapselle.
Minä: "MITÄ MIE JUST SANOIN HÄH? ON SE KUMMA ETTEI VOI YHTÄ SEKUNTIA OOTTAA!!!??? EI SE OO MITÄÄN KORISTETTA, SE ON LEIVINJAUHOA....VOI... VOI JUMANKAUTA SUN KANSSAS!"
Pakkaus: "ÄITI SÄ OOT IHAN TYHMÄ! ÄLÄ KOMENNA MUA! SÄÄ KOMENNAT MUA JA SE ON IHAN TYHMÄÄ!!!!"
Minä: "MIE OON SINUN ÄITIS JA MIEHÄN KOMENNAN JOS TARTTEE!!!"
Pakkaus: "MUTTA SE ON TYHMÄÄ!"

Seurasi molemminpuolista mulkoilua ja kulmien kurtistelua. Siivousurakan jälkeen saimme lopulta koristeltua niitä pipareitakin - minä vain hieman kireänä.

Nyt toivon joulupukilta vain, että toivottavasti muistan ensi vuonna palata tämän tekstin ääreen ja pistää ukon hommiin.  Kun leivontahommat eivät ilmiselvästikään ole omiaan kehittämään äiti-tytär -suhdettamme terveellä tavalla. Saati sitten joulurauhaa.

PS. Jos joku toinenkin haluaisi hetkeksi karkuun karua joulunalusaikaa, niin Monnasunshinen Jonna
arpoo elokuvalippuja neljälle!