Köpö möläys eli kun kunnianhimo yllättää

Pakkaus pistettiin neuvolatarkastukseen perjantaina ja minä kiiruhdin kesken työpäivän paikalle. Olin täynnä valohehkuista raivoa, päättäväistä organisoituneisuutta ja kaikkea muuta sellaista säpinää, jota päässä syntyy, jos yrittää töissä ohjata useita eri asioita suuntaan, johon ne eivät luonnostaan tahdo lähteä ohjautumaan.

Komusin terveydenhoitajan ovelle 10 minuuttia myöhässä (totta helvetissä, koska olen niin vitun kiireinen ja tärkeä) ja painelin vuoroin summeria ja koputtelin ovea. Epäluuloisen näköinen vanhempi nainen raotti ovea ja minä höngin kiireen ja pakkasen tuomin maanisin voimin: "Mie oon äiti!"

Torjuva ilme katosi terkan naamavärkiltä ja hän palkitsi ilmoitukseni varovaisella hymyllä. Varovaisella varmaan siksi, että näytin taatusti kymmeniä kilometrejä piiskan avulla jolkottaneelta konilta pakkasen kuorruttamine harjoineen.

Tunkeuduin huoneeseen ja siellähän ne jo olivat. Tyttäreni oli käynyt juuri puntarilla ja katseli minua hämmästyneen näköisenä. Mieheni kyykki vieressä palttoo niskassa. Riipaisin itselleni tuolin. Kaivelin laukkuani, levittelin kinttujani ja aiheutin meteliä siihen malliin, että terveydenhoitaja katsoi asiakseen alkaa selostaa ilmeisesti jo selostamiaan tuloksia myös minulle. Käyrillä mentiin, pituutta oli tullut kauheasti (ei ihme, että vaatteet kutistuvat käsiin) ja painoa oli tarpeeksi, vaikka sitä olisi saanut olla vähän enemmänkin. Sain vinkin laittaa puuron tai ruoan sekaan vähän öljyä (mitä tietysti neuroottisena sekopäänä olen nyt orjallisesti noudattanut, vaikka lapsi syö mielestäni aivan hyvin).

Minä sitten ehätin myös kyselemään kaikkea mielenkiintoista, kuten miten hampaiden harjaamisesta voisi tehdä siedettävämpää touhua. Tenava kyllästyi pian kuuntelemaan jatinoitamme, ja käveli leikkinurkkaan kuin olisi kotonaan ollut ja nappasi sieltä sellaisen "palapelin", jossa on nappuloilla seivästettyjä eläinhahmoja. Ipana kantoi palapelin lattialle ja alkoi kiskoa heppaa ja sikaa irti taustastaan ja sovittaa niitä sitten takaisin.

Seurasin toimintaa totuttuun tapaan toisella silmällä samalla kun kuuntelin hoitajan horinoita. "Noin, hyyyyvä, sinne meni ja AIVAN oikein!", kujertelin kuten malliäidin kuuluukin, kun nappula onnistui työntämään yhden elukan sinne minne kuuluikin. Jatkoimme hetken aikaa keskusteluamme. Huomasin, että heppa ei ollutkaan yhtä helppo pala kuin edellinen otus. Tyttäreni yritti käännellä ja väännellä, mutta luuska ei suostunut asettumaan aukkoonsa. Siinä minun silmieni alla natiainen sitten päätti luovuttaa. Hän nakkasi kaakin turhautuneena mäkeen ja rupesi puuhaamaan uuden elikon kanssa.

Reaktioni oli välitön, enkä ajatellut hetkeäkään, missä olin tai mitä olin tekemässä. Otin hylätyn hepoparan käteeni ja työnsin sen tyttäreni nenän alle. "Eihän sitä nyt heti luovuteta, jos on vähän vaikeaa!", töräytin. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Sitten mieheni päästi äänen, joka kuulosti hirnahduksen ja vinkaisun välimuodolta. Minä yritin pelastaa tilannetta. "Heheheh, kunnianhimoinen äiti. Hehehe."

Nolointa koko hommassa oli se, että en oikeasti ole mielestäni ollenkaan sellainen äiti kuin minkä kuvan neuvolantädille nyt annoin. Minä kun en todellakaan jakele ultimaatumeita palapelien tai muidenkaan kehittävien vempainten äärellä, koska aika harvoin edes vaivaudun niiden pariin. Olen jopa ajatellut, että voisin olla vähän kiinnostuneempikin tyttäreni leluista ja vekottimista ja osallistua niiden kanssa puuhaamiseen aktiivisemmin.

Ehkä tämä tapaus osoittaa, että se on kuolleena syntynyt ajatus. Ainakin nyt, kun pääni kihisee hermostunutta energiaa aina työpäivän päätteeksi. Tuuppisin todennäköisesti tytön vain alta aikayksikön aapisen ja helmitaulun ääreen ja pistäisin tavoitteeksi opetella kertotaulun kolmivuotispäivään mennessä. Ehkä on aika ostaa sellainen "meren kohina"-rentoutuskasetti. Ja leikkiä aina vasta sitten, kun sitä kuunnellessa on sujahtanut tunti pari.