LIputuspäivä eli vanha tuttu vieras

Tänään on äidillisen syyllisyydentunnon liputuspäivä. Tuntuu, että olen ollut paska äiti ja nainen monella eri tapaa lyhyen ajan sisällä.

Kaikki alkoi viime perjantaista, kun kehtasin lähteä taas tapaamaan hyvää ystävääni Helsinkiin. Kävimme shoppailemassa (muoti-ikonilla on viimeinkin kunnon kassi!), city-kylpylässä, elokuvissa kuolaamassa Daniel Craigia ja juomassa muutaman lasin viiniä. Ei kännäilyä, eikä siis sopimatonta käytöstä vieraita miehiä kohtaan, tissiliivien paljastelua julkisella paikalla eikä noloja tuiskahduksia tantereeseen "kun noi kengät on niin vitun liukkaat". Lauantaina palasin hyvillä mielin kotiin ja sekä mieheni että lapseni ottivat minut tavanomaisen tyynesti vastaan. Kaikki oli hyvin - kunnes kurkistin kalenteriini.

Minulta oli päässyt unohtumaan eräs merkittävä seikka. Tämän viikon alkuun ajoittui nimittäin kahden päivän koulutus koreassa kartanohotellissa kollegoiden ja hyvän ruoan ja juoman parissa. Vaikka olin odottanut koulutusta innolla, oli mieli jo valmiiksi matalalla kun tiistaiaamuna lähdin. 

Pitkän koulutusrupeaman jälkeen pääsimme viimein illalliselle viineineen ja sitten saunaan. Totta kai intouduimme koko köörillä kännäilemään. Se johti väistämättä minun kohdallani noloon fläppitaulukirjoitteluun, nuoruuden typeryyksillä leuhkimiseen ja yöpaidan ujostelemattomaan päälle pukemiseen mieskollegoiden iloksi (niin himoittavan upeavartaloinen kun olen).

Aamulla minua lohdutti ainoastaan se, etten kuulunut siihen naiskolmikkoon joka palvoi posliinijumalaa puoli päivää. Se sen sijaan ei lohduttanut, että yksi iloinen juomaveikko oli vieraillut minun ja huonetoverini huoneessa sillä seurauksella, että huoneen lattialla oli rikottu lasi ja seinä täynnä punaviiniä. Kun palasin kotiin neljältä iltapäivällä, minulla oli krapula, morkkis ja kaamea väsymys. Ja kauhea ikävä Pakkaustani. 

Oloani ei lainkaan helpottanut se, että tyttäreni liimautui minuun kuin iilimato. En olisi ruokaa saanut laittaa, kun syliin oli niin karsea hätä ja sain märkiä sillipusuja naamaani tuutin täydeltä niin ettei edes iltapesulle tarvinnut mennä (eipä silti, että kävisin muutenkaan). Vielä illallakin piltti kiehnäsi kyljessäni koko illan. Lisäksi mieheni oli sairas ja väsynyt eikä selvästikään innostunut koulutuskokemuksistani. Onneksi sentään astuin paskaan, kun vaihdoin vekaran vaippaa. Se oli vain oikeus ja kohtuus. 

Nyt aion pistää päätä tyynyyn ja toipua tästä paska äiti -syndroomasta. Olen jo oppinut, että aika parantaa. Eiköhän tässäkin tapauksessa.