Aikuisten juttuja tai kuinka vanhakin jo nuortuu

Viime yönä nukuin jostain syystä huonosti (näin mm. työunia) ja mies pelasi jotain vitun Skyrimiä yötä myöten. Aamulla meistä kumpikaan ei siis ollut järin virkeässä kuosissa, kun Pakkaus päätti nostaa päänsä tyynystä. Eikä se ollut edes kovin varhain - vaan vasta kahdeksalta.

Loikoilimme siis mieheni kanssa sängyssä puoli aamupäivää, mutta erotiikasta ei ollut tietoakaan. Kaikki fyysinen energia kului taisteluun siitä, kumpi saa lämpimämmän peiton. Penska mukelsi käsittämättömiä juttujaan ja ahkeroi minun ja mieheni sängyllä makaavien reporankojen ruotojen ylitse jä välitse kuin olisi itse Kolumbus kartoittamassa uutta maailmaa. Vaikka uusi tämä näkymä ei totta vieköön ole, sen luulen kersankin jo havainneen.

Joka tapauksessa, kun päiväuniaika koitti, keitimme mieheni kanssa kahvit ja päätimme yrittää piristäytyä. Edessähän on vielä päivän pakollinen ulkoilu perkeleenmoisessa pakkasessa. Lotrasimme kahvimme kanssa viisitoista minuuttia ja puhuimme siitä, mitä tekisimme kahdenkymmenen vuoden päästä. Siis sitten kun olemme kuusikymppisiä. Päätimme, että muutamme pohjoisen metsiin ja alamme a) erakoksi taitelijaksi (mieheni), b) sosiaaliseksi kukkahattutaiteilijaksi (minä).

Tämän jälkeen minun piristymiseni ja sivistynyt keskustelukapasiteettini oli saavuttanut lakipisteensä ja kaivauduin takaisin vällyjen alle läppäri sylissäni. Mies paineli hakkaamaan örkeiltä päitä irti.

Kului jälleen ehkä viisitoista minuuttia, kun siippani asteli oven suulle. Irrotin katseeni tärkeistä nettisurffailuistani ja vilkaisin häntä sängynpohjalta kulmat kohollani. Mieheni tuijotti minua hetkein ja olin aivan varma, että hänellä oli jotain asiallista asiaa. Olin väärässä. Ukkoraiska keräsi kaikki voimansa, ponnahti koko kaksimetrisellä jättivarrellaan ilmaan ja möykkäsi silmät päässä pyörien "KUK-KUUUUUUU!!!" Toinen maata järisyttävä hyppy ja uusi "KUK-KUUUUUU!!!".

Jään harvoin sanattomaksi, mutta nyt en osannut reagoida edessäni riehuviin ärsykkeisiin kuin vastaamalla ainoalla automaattisesti mieleen tulevalla tavalla. Nostin päätäni vähän korkeammalle tietokoneen näytön yli ja karjaisin takaisin: "KUK-KUUUUUU!!". Hirnuimme hetken toisillemme kuin pöljät paviaanit ja sitten mieheni lähti sanaakaan sanomatta takaisin örkintappohommiin.

Nyt en tiedä pitäisikö olla onnellinen siitä, että mielemme on avautunut näin leikkisäksi vai onneton siitä, että fyysisen kyvyttömyyden lisäksi olemme regressoituneet vuorovaikutustavoissamme puolitoistavuotiaan lapsen tasolle. Paitsi silloin, kun fantasioimme eläkeajasta - jolloin ikiliikkujamme on jo aikuisiässä. Ehkä tätä ei kannata miettiä liikaa. Antaa aivojen levätä. Onhan sentään lauantai.