Pyykkipäivä eli Pakkauksen aprilliyllätys

Aprilliyllätyksestä kävisi kai sekin, että koko talven virusmassoja väisteltyäni on ruumiini joutunut taipumaan ja alkanut vapista kuumehorkan alla. Ajattelin nyt kuitenkin kertoa vähän yllättävämmästä aprilliesimerkistä - viime tingan lentsuhan on meikäläisen tapauksessa vain tyypillistä vittuilua murphyltä - ja esittää samalla esimerkin, kuinka huono idea kodinhoito aina on.

Kaikki alkoi siitä, kun yritin eilen pistää päälleni muodikkaan mustan tunikani töihinlähtiessä. Onneksi satuin tavallisuudesta poiketen vilkaisemaan peiliin. Koko kaavun etumusta oli täynnä jotain valkoisen tahmaista paskaa. Muistin hämärästi edellisillan räkäisen jogurtinpakotusepisodin, kun kersa ei kipeänä ollut koko päivänä syönyt mitään ja juonutkin maksimissaan pari desiä ja minä huolissani, aina vaarallinen työvire vielä päällä olin päättänyt, että jotainhan on alas mentävä. Menihän sitä - alas rinnuksilleni. Siinä vaiheessa en tosin tätä seikkaa havainnut. Kurkusta tavaraa meni alas varmasti vähemmän kuin raivon kyyneliä virtasi piltin poskilta.

No. Luulin siis välttäneeni pahimmat karikot, kun kasin aikaan tajusin vetää niskaan rytkyt, joissa en näyttäisi muotitietoiselta maalarimestarilta. Vähänpä tiesin. Tänään nimittäin osui samainen tunika käteeni (unohdettuna paperikorin päälle). Päätin kerrankin käyttäytyä kuin normaali ihminen (= aina virhe) ja tällätä tunikan pesukoneeseen heti eikä viidestoista päivä. Toimeen siis. Upeaa omanarvontuntoa puhkuen pukkasin pesukoneen pyörimään ja painelin petiin rauhoittamaan horkkaista habitustani.

Kesti pari minuuttia, kun tajusin, että jokin oli vialla. Ensin kuului kolaus. Luulin ukon pudottaneen jotain lattialle. Sitten kuului toinen, kova ja kumea paukaus. Aloin siristellä silmiäni peiton alla epäluuloisesti. Pian koko eteinen rytisi kuin pesutornissamme olisi ollut käynnissä Verdunin taistelu.

Ryntäsimme siippani kanssa kauhuissamme kurkkimaan koneen ikkunasta sisään. "Katoiksä sisään ennen kun sä käynnistit sen?", mieheni kysyi minulta kulmiaan kohotellen. "No en!", minä kivahdin syyllisyyttä tuntien. Mieleni teki lisätä, että mies saisi olla saatana ikionnellinen, että ylipäätään käynnistin koneen kerran vuosikymmenessä eikä vaatia jotain sisätutkimuksia ennen pyykinpesua. En kuitenkaan jaksanut. Varmaankin kuumeen takia. Ja sen, että yhtäkkiä pesurummussa vilahti jotain mitä ei sinne kuulunut.

Keskeytimme ohjelman heti, kun keksimme miten se tehdään. Rummusta löytyi märkä tunikani ja nämä:

Nämä esineet olivat liian likaisia lapseni silmään.

Penska oli siis kiikuttanut pesukoneeseen käsintehdyn puurasiamme, jossa oli värikynä, teroitin, ikkunanaukaisin ja nappi. Pienemmät tavarat olivat rasian sisällä, joka oli koneesta otettaessa varsin mustankirjava johtuen kostuneesta vesiliukoisesta värikynästä, joka oli poukkoillut siellä sisällä mukavat 5-10 minuuttia.

Positiivisiakin puolia asiasta löytyy. Niitä ovat esimerkiksi se, että tunikani on kokomusta. Ja se että pesukone on kasassa. Ja ennen kaikkea se, että muistin taas, miksi kodinhoito ei kannata koskaan. Muistakaa tekin: parempi paska puserossa kuin jättimäinen jälkipyykki.