Lovessa lääkärisetään

Oijoi, taidamme olla sekä Pakkaus että minä ihastuneita.

Itse en vielä aamupäivällä osannut ajatella, mikä penskaa vaivasi, kun hän jankkasi tulevasta lääkärikäynnistä  into piukkana kuin amerikkalainen tv-pastori rahan parantavasta vaikutuksesta. Heti, kun joskus ysin aikaan sanoin, että olin saanut ajan lääkäriin, alkoi iloinen (!) odotus.

"Pakkaus menee lääkäliin!", huuteli Pakkaus naama hymyssä kuin Hangon keksillä.
Minä nyökyttelin hieman hämmentyneenä ja totesin:
"Joo niin menee, mutta siihen on vielä monta tuntia."

Sama lupina jatkui koko päivän. Kesken töllön tuijotuksen, leivänpurennan tai junaradan järjestelyn muistui lääkärisetä mieleen ja ilme oli aina kuin lottopotin pokanneella.

Kahteen mennessä olin vahvistanut kymmeniä kertoja, että "joo-o, lääkäriin mennään", "joo-o, sieltä saa makutikkuja" (so. "makutukkeja"), "joo-o, lääkärillä on iso huone" ja "JOO JOO, mennään mennään, mutta ensin syödään!". Kun oli aika lähteä, olisin voinut tirauttaa pienet onnenkyyneleet pelkästään siksi, että sain vihdoin vetää pompan niskaan ja painaa kaasupoljinta kohti "lääkäliä".

Kun lääkärisetä sitten avasi oven ja päästi meidät sisään, aloin aavistaa mistä oli kysymys. Olin kyllä tavannut tohtorisherran aiemminkin, mutta melkein vuosi taaksepäin olin ilmeisesti ollut niin hädissäni ja väsynyt jatkuvasti korvasairaan lapsen vuoksi, etten enää ollut hahmottanut ympäristöäni niin kuin normaali naisihminen. Ja koska mieheni oli käyttänyt tyttöä putkituksen jälkeisillä kontrollikäynneillä, olivat Salpausselän sähäkimmät suklaatisilmät ja hurmaavin hymy menneet minulta sivu suun.

No eivätpä menneet enää. Aloin sekunnin sadasosassa säteillä kuin Fukushiman voimalaitos ja aivokäyräni näytti taatusti nollaviivaa, vaikka suuni lappoi lentsufaktaa niin kuin pitikin ja oikein oli.

Pakkaus oli yhtä myyty. Kun lääkärisetä kysäisi kersalta mukavan matalalla äänellään, että "Kiipeätkös tuohon tuoliin vai istutko mieluummin äidin sylissä?", ponkaisi penska polviltani ja hyppäsi suurin piirtein suorilta jaloilta tutkimustuoliin. Sieltä tyttö sitten tuijotteli tyyppiä kuin hypnotisoitu kalkkuna ja aukoi suutaan, käänteli päätään ja istui täsmälleen niin kuin setä sanoi. Ei tyhjänpäiväistä vonkumista, ei yhtä ainutta ei-sanaa, ei kyyneleen kyynelettä.

Minä istuin takavasemmalla ja ihailin kaksilahkeisten kermaa kauempaa. Toivoin, että lääkärisetä olisi tökännyt stetoskoopin tissiini ja ronkkinut minun eikä tyttäreni korvia.

Ehkä näin on kuitenkin hyvä. Olisihan se kovasti kummallista, jos kunniallinen rouvasihminen kapsahtaisi lääkärisedän kaulaan kesken keuhkokuuntelun. Mutta nyt en enää yhtään ihmettele, miksi penska on käynnin jälkeen käynyt pariinkin otteeseen tivaamassa, että "MISSÄ ON LÄÄKÄLISETÄ?"

Siellähän se on, lääkäritalossa. Voi voi. Tuntuu tuo nokka kumman tukkoiselta. Joskohan tässä pitäisi varata aika itsellekin?