Vain yksi pää pelittää

Olemme lipumassa johonkin kummalliseen kesäterään (koska on niin kuuma, ei muusta syystä tietenkään!), jonka tunnusmerkkinä sekoilemme kuin seinäkellot. Paitsi Pakkaus.

Eilen illalla menin takapihalle tupakalle kello yksitoista yöllä, kun huomasin ilmassa leijuvan yököttävän imelän mätälöyhkän. Havaitsin, että paahteinen aurinko oli paahtanut ämpärin suolaveteen raivolla keräämämme ja sinne säilömämme sadattuhannet etananperkeleet siinä määrin mukavan edesmenneiksi, että haju oli tolkuton.

Siitä suivaantuneena lähdin impulsiiviselle toivioretkelle - ilman kenkiä ja välittämättä vittuakaan siitä, että pensasaidan läpi kulkeva "polku" oli kasvanut kiinni jo sata vuotta sitten. Oksat raapivat paljaita sääriäni, ämpärillinen ällöttäviä etanoita uhkasi kaatua päälleni ja käsivarttani särki, koska yritin tunkea ämpäriä ja itseäni sopivalla etäisyydellä läpi karsean viidakon. Tunsin itseni sankariksi, kun sain kipattua kuolleen paskasetin lähimetsään ja hipsittyä kenenkään huomaamatta takaisin kotiin.

Kun tänään tunnustin tekoni ukolleni, alkoi hän nauraa. Sääreni ovat täynnä edustavia haavoja ja mustelmia (mistä helvetistä jälkimmäisetkin muka tulivat, häh?), mutta eipä sillä onnettomalla urpolla paljon nauramista ollut. Pääsin kohta nauramaan takaisin.

Mieheni tunnusti nimittäin loilottaneensa koko matkan Helsingin palaveriin laulua "Mä olen pikku Tiku, mä olen pikku Taku". Oli kuulemma keskeyttänyt vain siksi aikaa, kun oli nauraa hohottanut itselleen. Ja jatkanut sitten ihan pokkana, korkealta ja kovaa.

Onneksi perheessä on yksi täysjärkinen, joka hoitaa bisneksiä sillä aikaa, kun äiti ja iskä sekoilee lämpöhalvauksissaan.

Pakkauksella on kovin kiireinen elämä. Hän puhuu puhelimeen kuin ruuneperi, kovalla äänellä, jämäkkään sävyyn ja toistaa sopivin välein: "Kyllä! Mulla on palaveri!"

Onneksi. Minusta ja miehestäni ei kohta minkään sortin miitinkeihin ole.

Nimim. + 30 astetta.